great-smoky-mountains

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä




5 kommenttia aiheesta “Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä”

  1. Varmaan siellä oli aika rauhallista, mutta tuo tarpominen on vähän vaarallisempaa noilla keleillä (OK, voin kuullostaa äitimäiseltä). Winston Salemin lähellä on sellainen Pilotti vuori ja siellä taisi joku tarpoaja tippua viime kuussa….mutta onhan se hyvä päästä ulos liikkumaan !

    1. Oli välillä kyllä vähän hirvittävää, kun polku oli jäässä ja vieressä pudotus, mutta edettiin sen vaatimalla varovaisuudella. Katsoin tuota Pilotti-vuorta, ja aika mielenkiintoisen näköinen, mutta sinne ei taida huipulle mennä virallista polkua. Olisiko tippunut kiipeillessä omia reittejä?

  2. Voi että kylläpä tuolta teidän kotiseudulta löytyi vaikka minkämoisia vaellusreittejä! Vähänkö oon täällä vihreänä kateudesta näitä kuvia kattellessa! Täällä Houstonin alueella on niin tasaista että tuollaisesta saa vain haaveilla. Eipä sillä että täällä kuumuudessa huvittaisi edes patikoimaan lähteä, mutta talvella tuo oisi mukavaa. Tai kai ne ilmat siellä vuoristossa muutenkin ois vähän viileämmät!

  3. I don't know much about politics but it seems to me that Harry Ford is the qutsaesnentiil politician. He's got it all! He'll prolly be the next Dem candidate for POTUS. I think the Dems need/are looking for a serious charmer to go up against John Thune who seems to be shaping up as the next GOP candidate.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge