Rento sunnuntai Larochettessa

Kuinkahan monta kertaa olen täällä blogissa kirjoittanut kertovani jostakin asiasta ”myöhemmin” ja jättänyt jutun kokonaan sikseen? Nyt töihin palattuani ei voi kuin nostaa hattua kaikille työssäkäyville, jotka silti jaksavat blogata lähes päivittäin. Minulla kun yhden blogipostauksen tuottamiseen saattaa mennä parikin tuntia, eikä tuota aikaa ole normaalina arki-iltana käytettävissä, kun töissä viipyy melkein kuuteen, töiden jälkeen yleensä suuntaan joko urheilemaan tai kavereiden kanssa iltaa viettämään, ja kotiin saapuessa se pari tuntia menee valtameren taakse skypettäessä. Illallista syön läppärin ääressä jotain hyvää HBO:n arkistoista katsoen, ja sitten olenkin jo aivan valmis rojahtamaan sänkyyn.

Mutta nyt on sunnuntai. Kylmä ja sateinen sää sekä kaverin puolikuntoisuus riittivät perumaan päivälle suunnitellun parinkymmenen kilometrin patikoinnin, ja sohvasurffaaja, jonka piti saapua illalla, joutuikin yllättäen perumaan. Koska sunnuntaina koko Luxemburg on kiinni, vietän tämän päivän tukevasti kotona verskoissa luppoaikaa viettäen. No ehkä jossain vaiheessa siivoan ja kasaan perjantaina saapuneen ruokapöydän, mutta päätavoitteena on rentoilu, ja siihen sopii blogin päivitys. Siispä palaan puolentoista kuukauden taakse ja kerron, mitä kymmenen kilometria Luxemburgin metsissä patikoituamme näimme.

Larochetten linnahan se siinä

Tästä näkymästä kesti vielä reilu puoli tuntia patikoida alas Larochetten kylään, jossa nautimme lounasta pienessä italialaisravintolassa. Ei ole etanapizzan voittanutta, sanon vaan. Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen kiipesimme tutustumaan linnaan, jonka vanhimmat osat rakennettiin joskus 1000-luvulla, ja joka esiintyy kirjoituksissa ensi kertaa ”vasta” 1200-luvulla.

1500-luvun lopulla tulipalo riehui linnassa, eikä linnaa koskaan korjattu alkuperäiseen loistoonsa. Linnanmuurien sisällä olevista asuintaloista oli jäljellä lähinnä perustukset, mutta linnan korkea päärakennus oli vielä pystyssä, ja sitä ilmeisesti vuokrattiin juhlia varten. Sisällä myös näkyi, missä olivat sijainneet keittiön tulisija, linnanneidon vaatekaappi ja lordin makuuhuoneen oma vessa, jossa toki tuotosten loppusijoituspaikkana toimi alhaalla sijaitseva laakso.

Larochetten linnasta lordit ja leidit pystyivät tarkkailemaan kylässä asuvia alamaisiaan. Lipputangossa liehuu Luxemburgin (eikä suinkaan Hollannin) lippu.

Larochetten linna siirtyi Luxemburgin valtion omistukseen 1979, ja valtio on restauroinut linnaa urakalla sekä suorittanut paikalla useita arkeologisia kaivauksia. Linna pidetään avoinna vierailijoille päivittäin klo 10-18 pääsiäisestä lokakuun loppuun.

Erään patikointiseurueemme jäsenen mies ja lapsi olivat tulleet tapaamaan meitä lounastauolle ja liittyivät linnakierrokselle.

Että sellainen linna. Sitten olikin vielä kymmenisen kilometria kävelyä edessä, ennen kuin pääsisimme takaisin autoillemme. Viimeiset kymmenen kilometria olivat tällä kertaa reitin hienoimmat.

Portaita reitillä riitti

Mullerthalin alue tunnetaan täällä Pikku-Sveitsinä, koska seutu on niin mäkistä. Polku kiemurteli ylös alas rinteitä ja kipusi välillä suurten kivenlohkareiden välistä. Näimme myös toisenkin linnan, joka taisi olla yksityisomistuksessa, sillä siinä ei ollut mitään mainintaa nimestä tai vierailuista. Linnojahan täällä riittää…

Jossain vaiheessa vuorikaurisosastoa kysäisin vieressäni kävelleeltä mieheltä, mistä hän oli kotoisin. ”Kurashoo”, mies vastasi. Siis mistä? Mies toisti pari kertaa nimen, ja sitten selvensi, että Karibialta. Ahaa, siis Curaçaolta! En yhdistänyt paikkaa lausumiseen, koska olin aina itse lausunut paikannimen vääräoppisesti ”Kurakao”.

22 kilometrin kohdalla kaikki muut alkoivat olla poikki, mutta punatakkinen ukrainalaisnainen piti tahtia yllä huutamalla sekalaisia kannatushuutoja. Viva la Revolucion! Go Bayer München!

Nyt tuolla ulkona taas sataa. Sadesäässä parasta on, että voi hyvillä mielin lorvia sisällä, lukea kirjaa, katsoa leffoja ja syödä suklaata.