Beaufortin linnassa

Jo oli aikakin kesäkuun alussa ilmojen vähän kääntyä parempaan. Tänä viikonloppuna saimme vihdoin nauttia auringosta, joten erään kaverin kysäistessä, haluaisinko lähteä seuraksi linnoja tiirailemaan, olin heti messissä. Sunnuntaipäivän kohteena oli Beaufortin linna Koillis-Luxemburgissa, keskellä-ei-mitään, mutta onneksi keskelle-ei-mitäänkin menee sunnuntaisin kaksi suoraa bussia päivässä.

Aitoon linnakokemukseen kuuluu jatkuva linnan lampaitten määkiminen, joka kantautui kuuluvasti linnan joka kolkkaan

Beaufortin eli kauniin linnan vanhimmat osat rakennettiin ehkä joskus 800-luvulla puolustukseksi Echternachin luostarille, joka yritti pitää maansa erillään Trierin luostarin munkkien hallintoalueesta. Joskus myöhemmin luostarin hallitsija, Luxemburgin kreivi, luovutti Beaufortin läänityksen Wiltzin perheelle, joista tuli luostarin vasalleja ja Beaufortin linnanherroja.

Koska Beaufortin linnanherrat olivat hallitsevan luokan alinta kastia kaukana prinssien alapuolella, vaihtoehdot ammatinvalintaan olivat vähäiset. Esikoispojat lähetettiin kuusivuotiaina sukulaisten linnoihin ritarinoppia hakemaan: aseenkantajana he oppivat hevosenkäsittelyä sekä taistelulajeja siihen asti, kunnes 17-vuotiaana heidät lyötiin ritareiksi. Siitä lähtien he saivat pröystäillä ympäriinsä värikkäässä rengashaarniskassa ja tehdä kaikkea, mitä kunnon lordin tulee, kuten taistella, metsästää karhuja, palvella hovissa tai möykätä turnajaisissa. Lukutaito, matematiikka ja yleistieto eivät sen sijaan olleet olennaisia ritarin opinnoille. Jos aika kävi oikein tylsäksi, saattoi aina lähteä ristiretkelle tai liittyä mukaan uskonnolliseen järjestöön, kuten Beaufortin ritari Karl oli tehnyt 1300-luvulla kohoten Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi.

Nuoremmat pojat saatettiin pistää ritariuran sijaan Echternachin benediktiiniläisluostariin. Munkkien ei tarvinnut heiluttaa miekkaa, mutta turnajaisten ja pitkästymisen sijaan heiltä vaadittiin kahdeksan tunnin työpäiviä puutarhanhoidon tai kirjoitusten kopioinnin parissa, jonka lisäksi piti monta kertaa päivässä käydä jumalanpalveluksessa laulamassa virsiä. Loppukin aika oli tiukasti aikataulutettu rukoilulle ja raamatunluvulle, joten ruokataukoja siunaantui päivään yksi ja yöunet jäivät neljään tuntiin. Toisaalta työ tuotti myös tuloksia: Echternachin luostarin maalauskoulun maine kiiri kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Linnan naapuritalot olivat hieman modernimpaa rakennuskantaa

Toiseen ilmansuuntaan sentään näkyi 1600-luvulla rakennetun renessanssilinnan torni

Entäs perheen tytöt? No ne naitettiin mahdollisimman hyviin liittoihin. Siinä missä linnan turistiläystäke käytti kaksi A4:ää selostaakseen linnan poikien kohtaloa, tyttöjen kohtalo selostettiin erään kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseessa.

1500-luvulle tultaessa Beaufortin linnanherrat kärsivät raha-ahdingoista, jota he lievittivät ryöstelemällä maidensa läpi kulkevia matkalaisia ja kauppakaravaaneja. Pahin kaikista ryöstelijöistä oli Beaufortin lordi Gaspard II de Heu, joka ei pitäytynyt pelkästään omilla maillaan vaan lähti ryöstelemään naapurilordien kyliä aina Trieriin asti. Tämä loppui vasta, kun Gaspard teloitettiin vuonna 1593. Sen jälkeen Beaufortin linnan annettiin hiljalleen rapistua, ja viimeiset asukkaat muuttivat pois 1700-luvun alussa.

Jo vuonna 1898 turistit osasivat kaivertaa linnanseiniin puumerkkejä

Linnan restaurointityöt aloitettiin vuonna 1928, ja kuluja kattamaan linna avattiin matkailijoille 1932. 80-luvulla valtio sai linnan haltuunsa ja suoritti arkeologisia kaivauksia ja jatkoi restaurointia, jonka totesimme olevan yhä aika kesken, sillä linnassa ei ollut kuin pari huonetta, joissa oli jonkin oloinen katto, ja nämäkin olivat kaukana alkuperäisestä ulkomuodosta. Siispä suuntasimme linnanpihalle nauttimaan liköörisnapsit, joiden lipunmyyjä oli vinkannut kuuluvan sisäänpääsyyn.

Vadelmalikööriä ja cassista

Mutta ei tässä vielä kaikki…

Linnan ulkopuolelta lähti Haupersbaachin laakson pohjaa pitkin luontopolku, jonka päätimme kävellä hyvän sään kunniaksi (sekä erästä multigeokätköä etsiäksemme). Kuten muualla Mullerthalin eli Pikku-Sveitsin alueella, täälläkin oli komeita kivimuodostelmia laakson molemmin puolin sekä pohjalla pieni puro.

Kivi oli kauttaaltaan huokoista

Saniaiset peittivät kaiken mahdollisen, ja mahdottomiin paikkoihin ne puskivat ilmajuuriaan

Väärää kantoa haukkumassa

Multikätkön ideana on, että pitää etsiä vihjeitä monesta eri paikkaa ennen kuin varsinaisen kätkön koordinaatit selviävät. Tällä kertaa piti löytää pieniä metallilaattoja ruuvattuna kiinni kätkökuvauksessa näytettyihin neljään paikaan: kahteen siltaan, yhteen kantoon ja yhteen puuhun. Kämmäsimme pariin otteeseen, sillä ensin kömmimme vartin verran erään sillan alusia vältellen puroon tippumista kunnes tajusimme, että kyseessä oli väärä silta, jonka jälkeen kaivelimme erästä kantoa ja ihmettelimme oranssina hohkavia viisisenttisiä etanoita ennen kuin tajusimme, että oikea kanto oli tien toisella puolella. Kätkön löydettyä piti pistää juoksuksi, jotta ehtisimme kahden tunnin välein kulkevaan bussiin Echternachin juna-asemalle.

Echternachissa repäisimme ja haimme jäätelöt aseman kebab-ravintolasta. Niitä kelpasi nauttia lämpimässä auringonpaisteessa.