12109047336_8d45f00067

Lontoo: taidetta ja musikaaleja

Piipahdin viime viikonloppuna Lontoossa, kun sinne kerran piipahdusmatka ja -hinnat täältä on, ja lisäksi eräs ystäväni asuu kaupungissa (tai oikeastaan siitä sopivan junamatkan päässä), joten hotellista ei tarvinnut huolehtia. Matka taittui minipotkurikoneella, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa, mutta alkuiltapäivästä kone oli puolityhjillään, joten reilun tunnin matka kului mukavasti kirjan seurassa lentoemännän käydessä useasti täydentämässä tarjoiluita ennen laskeutumista London City -lentokentälle.

Trafalgar Square

Trafalgar Squarella oli kylmästä viimasta huolimatta sekä turisteja että katutaiteilijoita

Trafalgar Square

Pakollinen Lontoo-kuva: punainen bussi ja Big Ben

Olin sopinut tapaavani kaverini kuudelta Covent Gardenin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, joten jotain piti keksiä niiksi pariksi tunniksi, jotka minä ja matkalaukkuni vietimme kahdestaan. Niinpä päätin luovuttaa laukkuni läheisen National Galleryn naulakonvartijan hellään huomaan ja suuntasin itse sisälle tutustumaan. En ollut ainakaan muistaakseni käynyt aiemmin National Galleryssa, ja viikonloppuun valmistautuminen oli aika puutteellista, joten eipähän ollut mitään ennakko-odotuksia, joita olisi tarvinnut täyttää.

National Gallery, London

Pramea pytinki on 1830-luvulta, ja sisäänpääsy National Galleryyn on koko historiansa ajan ollut maksutonta

National Gallery of London

Sisällä sai ilmeisesti kuvata, mutta koin kuitenkin sen verran turistihäpeää, etten kehdannut kaivaa esille isoa järkkärikameraani, vaan napsaisin kuvan mieluummin kännykällä. Tuttu ilmiö kenellekään?

Audio guide lupasi kierrättää läpi tärkeimpien maalauksien reilussa tunnissa. Ajattelin alunperin seuraavani kierrosta, mutta audio guide oli sen verran mukaansatempaava, että pian jäin kuuntelemaan vähän minkä sattuu taulujen selostuksia. Lopulta jäin niin pahasti jumiin keskiajalle, että hyppäsin suoraan renessanssista impressionisteihin. Seuraavassa parhaiten mieleen jääneet jutut sieltä vähän kauempaa historiasta…

Leonardo da Vincin piirustus Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, karitsa ja Pyhä Anna (1500-luvun vaihde). Tätä epäillään luonnokseksi, sillä se on täysimittaisen maalauksen kokoinen (140x105cm), mutta tuohon aikaan isot luonnokset siirrettiin suoraan kankaalle puhkomalla ääriviivoihin reikiä ja hieromalla hiiltä niiden lävitse, eikä tässä piirustuksessa ole merkkejä jäljentämisestä. Englanniksi tällaista maalauksen kokoista luonnosta kutsutaan nimellä cartoon, ja Leonardo da Vinciltä niitä on säilynyt vain kolme, sillä niitä ei alunperin ole tarkoitettu säilytettäväksi.

Taannoin opiskeluaikoina olin muodikkaasti poikkitieteellinen ja kävin lukemassa taidehistoriaa Taideteollisen puolella, tarkalleen ottaen periodia kalliomaalauksista esirenessanssiin. Takarivissä palloponchoihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneet graafikkohipsterit keskittyivät läppäreihinsa (tietty Mac) ja marisivat luentoläsnäolopakosta, kun taas minä olin ihan fiilareissa – niin romaanisen ja goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin eroista kuin tästä maalauksesta:

Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434). Toisin kuin usein ajatellaan, maalaus ei kuvaa hääpäivää vaan jo jonkin aikaa naimisissa ollutta kauppiaspariskuntaa. Toisin kuin minä luulin, nainen ei ole raskaana, vaan tuollainen ihme kaapu oli sen ajan Hollannissa muotia. Takana näkyy koristeltu peili, ja peilissä näkyy, että huoneessa on pariskunnan lisäksi kaksi muuta henkilöä, joista toinen lienee itse taiteilija. Peilin yläpuolella lukee hollanniksi ”Jan van Eyck kävi täällä” (Kilroy on selvästi kopioinut lauseensa jostain), ja kattokruunussa palava yksittäinen kynttilä lienee maalauksessa ihan vain siksi, että taiteilija sai brassailtua osaavansa maalata palavan kynttilän.

Wiltonin diptyykki, maalaaja joku tuntematon ranskalainen tai ehkäpä englantilainen, 1390-luvulta. Englannin kuningas Rikhard II tilasi tämän aikoinaan omaksi henkilökohtaiseksi alttaritaulukseen, jonka edessä hän sitten rukoili ja mietti syntyjä syviä. Kuningas on kuvattu vasemmalla polvistuneena, ja hänen vieressään seisovat Englannin kuninkaan nimikkopyhimykset Edvard Tunnustaja ja Edmund Marttyyri (piti katsoa nimet Wikipediasta, näistä ei oikeasti mitään havaintoa) sekä Rikhardin oma nimikkopyhimys Johannes Kastaja. Hienointa tässä oli kuitenkin livenä nuo oikean osan sinikaapuiset kultakoristellut enkelit ja se, että diptyykki on säilynyt näinkin hyvässä kunnossa, sillä sen takakansi on vuosisatojen saatossa ottanut aika hyvin osumaa.

Firenzeläisen Paolo Uccellon San Romanon taistelu (1400-luku). Hirveä sekasorto, mutta missään, ei MISSÄÄN, näy verta. No ei tietenkään, sillä tämä on ruokasalin koriste (leveys pari metriä), sitä aikaa kun seiniä alettiin koristella seinävaatteiden sijaan huomattavasti halvemmilla maalauksilla, kun musta surma oli ensin ajanut Euroopan lamaan, jonka rinnalla tämä nykyinen eurokriisi on ihan kärpäsen kakkaa. Tässä firenzeläiset Uffizit antavat köniin sienalaisille Prioreille.

Piero di Cosimon Satyyri suree nymphiä (1495). Kuvan nymfin on tulkittu olevan kreikkalaisen mytologian Prokris, josta en ollut koskaan kuullutkaan eikä tarinaa selitetty kovinkaan syvällisesti. Jotain sinne päin, että mustasukkainen nainen lähtee miehensä perään metsälle varmistamaan, ettei hänellä ole toista naista, ja mies sitten vahingossa tappaa naisen keihäällä. Satyyriä eli tuota puolivuohta ei selitetty senkään vertaa, mutta eikö olekin surullisen näköinen? Ja myös: eikö olekin ihanan normaalin näköinen pienitissinen pyöreämahainen nainen? 1400-luvun taide on parasta vastalääkettä, jos muotilehtien photoshopatut mallit rupeavat tuntumaan normaaleilta.

Giovanni Bellinin Doge Leonard Loredanin muotokuva (1501). Doget olivat Venetsian kaupunkivaltion sikarikkaita johtajia, jotka käyttivät tuollaista hassua hattua, josta minulle tulee mieleen vähän sulanut Hershey’s-suklaakonvehti. Tätä läheltä tarkastellessa tuli fiilis, että kuka tarvitsee järkkärikameroita tai HD-tekniikkaa, kun käytössä on sivellin ja pensseli. (No minä tarvitsen, mutta herra Bellini selvästi ei.)

Sandro Botticellin Venus ja Mars (1483). Noihin aikoihin oli tapana antaa häälahjaksi taidetta, ja tämä maalaus saattoi olla tarkoitettu makuuhuoneen koristeeksi ja ehkäpä sijotettu sinne jo hääyötä varten. Tässä jumalat makoilevat itse aktin jälkeen, ja maalauksen tarkoituksena on osoittaa, miten eri tavalla naiset ja miehet suhtautuvat seksiin: Venus on tarkkaavainen ja mietteliäs, kun taas Mars koomaa, vaikka satyyrivauvat puhaltavat torvella hänen korvaansa. Satyyrit ovat myöskin pöllimässä Marsin seipään, mikä on huumoria keskiaikaiseen tyyliin, sillä nyt Mars on täysin aseeton.

Piero della Francescan Kristuksen kastaminen (~1450). Taiteilija oli suuri geometriafani, joten tässä Pyhästä hengestä voi piirtää suoran viivan kastoastian ja Jeesuksen kropan lävitse aina hänen jalkoihinsa asti. Maalaus on myös ensinnäkin perspektiivissä – ei mitenkään jokapäiväistä tuohon aikaan – ja käytössä on ala-asteen kuvataiteen tunneilta tutusti yhden pisteen perspektiivi, jonka katoamispiste on länttästy keskelle kuvaa.

Näiden maalausten (ja kymmenien muiden) jälkeen tulikin jo kiire, sillä olin bongannut, että impressionistien keskeltä saattaisi löytyä jotain tuttua. Pienen etsinnän jälkeen löytyikin tämä:

Keitele

Akseli Gallen-Kallelan Keitele. National Galleryllä oli ympäriinsä mainoksia, joissa oli kuva taulusta sekä fraasi: Past the Manets and Monets, through the doors and across from Rembrandt, you will find Lake Keitele. Pieni pettymys oli, että tästä ei oltu tehty audioguide-opastusta.

National Gallerysta ilta jatkui ystäväni kanssa ravintolaan ja sen jälkeen teatteriin musikaalia katsomaan. Näytöksen nimi oli The Light Princess, mikä ei yllätykseksemme tarkoittanutkaan ”valon prinsessaa” vaan ”kevyttä prinsessaa”, ja se kertoi prinsessasta, joka oli hukannut äitinsä kuoltua painovoiman. Heti näytelmän alussa esiteltiin naapurimaan vihollisvaltion prinssi, joka itki valtoimenaan mutta tietenkin rakastui päätä pahkaa prinsessaan ja lopetti itkemisen. Täysin ennalta-arvattavasta juonesta ja osittain keskinkertaisista laulajista huolimatta näytös oli näkemisen arvoinen, sillä prinsessan ”keveys” oli toteutettu mitä upeimmilla mustiin pukeutuneiden apureiden akrobatialla sekä sekavilla köysivirityksillä – ja näytti lopulta erittäin hyvältä. Yllättävää myös oli näin ensi kertaa Lontoon musikaalissa käydessä, että katsomo oli täynnä nuoria, joilla oli mukana karkkia ja jätskiä, ja katsomoon sai tuoda myös väliajalta ostetut juomat muovituopeissa. Vähän kuin leffassa.

thamesatnight

Täksi viikonlopuksi lähdenkin ”piipahtamaan” Suomeen, missä piipahdus sisältää bussin Saarbrückeniin, junan sieltä eteenpäin Frankfurtiin ja siellä vaihto lentokoneeseen, kokonaismatka-aika kahdeksan tuntia. Jippii pikkumaan lentokenttä ja suorien yhteyksien puute… Hyvää viikonloppua kaikille!





13 kommenttia aiheesta “Lontoo: taidetta ja musikaaleja”

  1. Lontoo-postauksia on aina mukava lukea! Mistä itse pidän Lontoon leffateattereissa ja normaaliteattereissa on se, että väliajalla tosiaan voi ostaa sen pienen viinipullon, kaataa sen mukiin ja sitten nauttia sen esityksen aikana. Tämä tapa voisi mieluusti rantautua Suomeenkin. :)

    1. Ei kyllä yhtään haittaisi muakaan, mutta lienee aika mahdottomuus nykyisellä alkoholipolitiikalla. Yhden poikkeuksen olen nähnyt: Helsingin Kesäkino Engelissä myydään viiniä, ja sitä saa nauttia leffan ajan ihan lasista, mikä on pimenevässä ja viilenevässä illassa tosi jees.

  2. Hetken jo meinasin kysyä, että satummeko samaan koneeseen, mutta matkustatkin Frankfurtin kautta. Suosittelen ehdottomasti Saarbrückenin yhteyksiä – etenkin iltalennolla pääsee töiden jälkeen Suomeen. Kone lähtee noin 19:45 SB:sta. Tunnin lento Berliiniin, jossa puolen tunnin koneen vaihto ja kahden tunnin lento Helsinkiin – Hgissä olet hieman puolen yön jälkeen aikaeron vuoksi. Myös paluulento on kätevä – aamulento Helsingistä (n. klo 7:00) ja olet jo hieman kymmenen jälkeen SB:ssa. Mutta siis hyvää matkaa!

    1. Kyllä täältä Luxemburgistakin pääsee vaihtoyhteydellä Suomeen ihan kätevästi, mutta olivat vaan syksyllä lippuja ostaessa ne yhteydet yli 300 euroa, kun Frankfurtin lennot sai 150 eurolla. Silloin Frankfurtin yhteys oli ihan järkevä, kun bussi kuljetti suoraan lentokentältä kotiin järkevässä ajassa, mutta nyt bussiyhteyksiä oli harvennettu, eikä bussia mennyt järkevään aikaan, joten piti kikkailla Saarbrückenin kautta. Onneksi paluumatkalla oli lennot Amsterdamin kautta reilun tunnin vaihdolla, eli kun kuudelta illalla lähti lento Helsingistä niin kotona sängyssä olin yhdeltätoista.

      Vaihdollinen yhteys Saarbrückenin kautta ei minulle taida kannattaa, sillä Saarbrückenin kentälle ei ole mitenkään helppo täältä päästä… Bussiyhteyteen Lux-SB menee 1,5h, ja sitten vielä rautatieasemalta kentälle menee puoli tuntia + mahdollinen bussin odotellu, eli liikkeelle pitää lähteä 3-4 tuntia ennen lennon lähtöä. Jos siis oltaisiin oltu samassa koneessa, niin minun olisi pitänyt lähteä Luxemburgista samalla bussilla kuin nyt, mutta olisin ollut Helsingissä vähän myöhemmin kuin nyt Frankfurtin kautta (00:10). Lisäksi olisi pitänyt kestää kahdet nousut ja laskut sekä se melu siinä välillä; itse tykkään niin paljon enemmän matkustaa junalla kuin lentokoneella. :) Mutta pistän kuitenkin vinkkisi korvan taakse siltä varalta, että joskus tulee tarvetta päästä lyhyellä varoitusajalla Suomeen ja kaikkien muiden vaihtoehtojen hinnat ovat pilvissä!

      1. Jeps, myös matkalaukut tulevat varmemmin ilman vaihtoja matkustettaessa :) Ja menin muutenkin Suomeen lauantain aamulennolla. Mutta jos päätät kulkea joskus SB:n kautta, niin ota yhteyttä, voimme heittää kyllä kentälle ;)

  3. Nuo audiojutut ovat mielestäni hyviä. Saa haluamaansa tietoa ja ei ole riippuvainen mistään oppaan vauhdista tai sen puutteesta. Tykkään !
    Ja Keitele taulu on hieno ! Hyvää Suomen matkaa !

    1. Mäkin yleensä tykkään audioguideista, mutta välillä olen pettynyt, jos guidissa vaan kerrotaan samat asiat, mitä seiniltä voi lukea itsekin. Silloin tulee fiilis, että mistä ihmeestä tässä oikein maksan… Paras näkemäni audioguide taas on ollut Lontoon Tate Modernissa. Siinä guidesta sai katsottua videoita ja lisämateriaalia tauluihin liittyen tosi laajasti. Tykkäsin!

  4. Just aattelin ostaa lennot Lontooseen ja kipaista siellä helmikuussa. Täältäkin on helpot kulkuyhteydet ja Lontoo on aina mukava paikka piipahtaa, tosin mieli tekis olla ja asua siellä pidempääkin. Pitääkin kokeilla tota audiokierrosta! Jotenkin aina tuntuu että siinä menee liikaa aikaa, mutta sais kerrankin vähän extratietoa.
    Älä jäädy Suomessa!

    1. Mullakin on välillä tullut fiilis, että Lontoossa voisi olla hauska asua, mutta kaverin kertomia asuntojen hintoja kuunnellessa se fiilis aina vähän haihtuu. Kivaa olisi asua jossain lähellä keskustaa ihanassa townhousessa tms, mutta todellisuudessa varmaan päätyisi asumaan johonkin soluasuntoon, rähjäiseen yksiöön tai keittiöttömään kaksioon jossa vetää ikkunoista, tai sitten selvästi metroverkon ulkopuolelle.

  5. Meidän tyylihistorian luennoitsija Esteri Vapaa-Jää aikoinaan kertoi , että Van Eyckin maalauksen nimi olisi ”Kihlaus” ja että raskaus oli myöhäiskeskiajalla niin tavoiteltu tila, että muotikin imitoi sitä. Näköjään asiaa on tutkittu lisää ;)
    Huomasitko muuten aviomiehen puukengät vasemmassa alakulmassa? Niillä nousi näppärästi kadulla lillivän liejun ja sonnan yläpuolelle.
    Dogen muotokuvaa tehtäessä vaate on todennäköisesti lähetetty ateljeehen erikseen. Näin oli tapana tehdä, jotta kaikki yksityiskohdat saataisiin tallennettua mahdollisimman tarkasti.
    Ja kun oma takamus alkaa tuntua isolta, on hyvä katsella Rubensin kolmea sulotarta. Kauneus on tosiaan katsojan silmässä!

    1. Mä olen aina miettinyt noista puukengistä, että miten ihmeessä ne pysyvät jalassa? Mulla on joskus ollut sandaalit, joissa on vain tuo leveä hihna, ja nekään eivät meinanneet pysyä vaikka olivat huomattavasti jalan myötäisemmin muotoillut.

      Mutta ei, en huomannut, kun keskityin katselemaan tuota koiraa, joka sekin on ilmeisesti kuvassa ihan vain taiteilijan brassailun takia. :)



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge