Hyvä ja parempi kielitaito

Viimeistä viedään! Enää tämä viikonloppu aikaa äänestää tätä blogia Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Suurkiitos kaikille jo tähän mennessä äänestäneille! Ja sitten itse asiaan…

Luxemburgissa on jatkuva tihkusade, pilvistä ja +5 astetta, kuten tuntuu olevan melkein aina syyskuusta toukokuuhun. Joskus tämä sää vaivaa minua todella paljon, mutta eilen iltana kävellessäni kaupasta kotiin lämpimän höyryävä patonki kainalossa (baguette parisienne – onko mitään ranskalaisempaa?) olin liian hyvällä mielellä tuoreesta leivästä ja taaskin onnistuneesta ranskankielisestä keskustelusta leipuritädin kanssa, etten antanut sään häiritä.

Jos jostain viimeisen vuoden aikana elämässäni tapahtuneesta muutoksesta olen oikeasti ylpeä niin yhtäkkiä ilmaantuneesta ranskan taidostani. Olin lukenut ranskaa kielikoulussa puoli vuotta ennen tänne muuttamista – ja sitä ennen epäonnistuneesti pari vuotta ala-asteella, mistä muistot olivat aika lailla nolla – mutta tehdessäni tänne muutettuani kielikoulun tasokokeen, tuomio oli tyly: siitä vaan ykköskurssille muiden vasta-alkajien joukkoon. Ehkä näin oli hyvä, sillä kerrankin minulla jäi kokematta se tunne kun olen ihan pihalla, mihin tähän mennessä englantia lukuunottamatta kaikki kielten opiskelut ovat minulla lopulta kaatuneet.

Vajaa vuosi sitten tänne tullessani huomasin, että työhaastattelussa mainostettu ”kansainvälinen työympäristö” oli kansainvälinen siinä mielessä, että lähimpinä työkavereinani oli sekä belgialaisia että ranskalaisia. Palavereissa kieli lipsahti usein englannista ranskaksi, kun minun läsnäoloni unohdettiin, jolloin hätääntyneenä piipitin väliin, että voisiko kieltä vaihtaa takain sellaiseksi, että minulla uutena työntekijänä on edes teoriassa mahdollisuus ymmärtää keskustelua. Eilen palaverissa huomautin aiheesta vasta tippuessani kärryiltä, ja usein sitä ennen ehti kulua useita minuutteja; osasinpa jopa pariin otteeseen vastata sujuvasti työkaverin ranskaksi esitettyyn argumenttiin! Siis toki englanniksi, koska minun ranskan taidollani kuulostan vielä jossain määrin jälkeenjääneeltä, mutta kuitenkin.

Osa työkavereistani arasteli aluksi englannin puhumista kanssani, mutta nyt he puhua pälpättävät vierasta kieltä sujuvasti. Niin sujuvasti, että minulla tekee välillä tuskaa pysyä perässä. Aluksi ongelmana oli vahva ranskalainen aksentti, mutta nykyään olen jo oppinut, että kun sanotaan, että pitää hask im niin se on vain toinen tapa lausua ”ask him”. Suurempi vaikeus on sanasto: kollegani käyttävät sujuvasti sanoja, jotka esiintyvät sekä englannissa että ranskassa, mutta vähän eri merkityksessä. Tajuan kyllä, että jos puheenaiheena on global remarks niin kyseessä ovat yleiset huomiot, mutta mitä pitäisi ajatella, kun joku toteaa, että We ave to globalize our services? Tietenkin, että meidän täytyy yhtenäistää palveluitamme… Kun tähän vielä yhdistää, että hyvän kielitaidon tunne on luonut työkavereilleni fiiliksen, että kieltä voi ja pitää puhua nopeasti, niin simultaanitulkkausta franglishista englanniksi tekevä aivopuoliskoni ei pysy aina perässä.

Eilisessä palaverissa hyvä kielitaito oli taas vauhdissa, ja puheensorina kävi kuumana. Mukana palaverissa oli eräs italialainen, jonka staccatomaisessa aksentissa oli uutuutensa takia vähän vaikea pysyä perässä. Sitten suunsa avasi skotti. (Voi ei! Vaikein aksentti ikinä!) Yllätyksekseni tajusin sujuvasti skotin viestin ja ehdin vielä miettiä sitä hetken ennen keskustelun jatkumista. Skotti nimittäin äidinkielellään kommunikoimisesta huolimatta puhui puolet hitaammin kuin italialainen, oikein korostetun rauhallisesti ja aksentistaan huolimatta selkeästi. Me muut palaverissa puhuimme ehkä hyvää englantia, mutta skotti oli tajunnut, että paremman kielitaidon salaisuus ei ole puhua sujuvasti vaan tulla ymmärretyksi sujuvasti.

Itse yritän suurissa palavereissa puhua korostetun selkeästi, mutta pienemmissä ryhmissä jutellessa tajuan välillä, että vastapuoli näyttää nyt yhtä hätääntyneeltä kuin minä vuosi sitten keskellä ranskankielisiä keskusteluja. Pitää siis vielä hetki treenata parempaa englantia.





8 kommenttia aiheesta “Hyvä ja parempi kielitaito”

  1. Skottilainen aksentti on todellakin haasteellinen, vaikka toisaalta se on myös aika hauskan kuuloista. On kyllä mielenkiintoista, miten korva kuitenkin tottuu sellaisiinkiin aksentteihin, jotka vaikuttivat alussa ihan kamalan vaikeilta. Mä en meinannut aluksi saada mitään tolkkua australianenglannista ja intianenglannista, mutta eihän niissä enää mitään kummallista ole. :-)

    Minäkin yritän usein puhua korostetun selkeästi tuntemattomien ulkomaalaisten kanssa, mutta yritykseksi se usein jää. Mulla on äärimmäisen paha tapa puhua liian nopeasti, ja tiedän siksi oikein hyvin, miltä tuo vastapuolen hätääntynyt ilme näyttää. :-D

    1. Mulla on tuo sama kokemus korvan tottumisessa aksenttiin myös intianenglannissa. Se oli todella vaikeaa ymmärtää, kunnes tein vuoden töitä intialaisten kanssa. Oonkin miettinyt, kuinka vaikeaa sellaisen suomalaisen rallienglannin ymmärtäminen on siihen tottumattomille, kun itselle se on tietenkin ihan päivän selvää. ;)

  2. Hyvä, hyvä! Se kyllä helpottaa kummasti kieltenopiskelua kun asuu kyseisenkielisessä maassa. Vaikka olin opiskellut saksaa nelisen vuotta, en sitä silti kauheasti oasnnut, mutta kun vietin kaksi kuukautta saksassa, opin todella paljon kieltä. Sama Ecuadorissa, pystyin jonkinverran keskustella espanjaksi kun olin ollut siellä muutaman viikon ja opiskellut kieltä.

    Saksankielestä on onneksi vielä vähän muistissa, espanjasta en valitettavasti paljon enää muista. Ja jos yritän muistaa, tulee vaan arabialaisia sanoja mieleen. Toisaalta, välillä tulee vain espanjalainen sana mieleen kun yritän muistaa jotain arabiankielistä sanaa. Ja välillä en ole ihan varma, kumpaa kieltä joku sana on. Hankalaa…

    1. Hassua kun mainitsit nuo sekaisin menevät sanat. Mulla nimittäin Tsekeissä asuessa ja sitä kieltä tavatessa meinasi tsekki mennä koko ajan sekaisin… ruotsin kanssa! Ja tämä siitä huolimatta, että osasin myös jonkin verran venäjää, ja se venäjä nyt olisi ollut huomattavasti lähempänä tsekkiä kuin ruotsi… mutta jostain syystä tsekki ja ruotsi taisivat vaan taistella samasta paikasta aivokuorella.

      Toi arabiantaito (edes auttava, en nyt tiedä kuinka hyvä se sulla on) on kyllä niin siisti, kun se on harvinainen Euroopassa mutta varmasti todella hyödyllinen. Kannattanee prepata ja pitää kiinni!

  3. Sitä on kai rallienglannilla pärjätty tähän asti ….. :)
    Tosin joskus, kun rallia katsoo ESPN:stä ja suomalaiset puhuvat suomea, joskus itsekin on punastunut….mutta sitten äkkiä huomaa ulkomaalaisseurasta, ettei kukaan muu tajunnut, mitä ne kaverit sanoi suomeksi.
    Paras kieli on se, joka on ymmärrettävää. Olen työni puolesta tekemisissä aika monesta eri kieliryhmistä tulevien kanssa ja joskus olen verrannut kokouksia YK:hon….vaikeinta itselle on ymmärtää japanilaisen puhumaa englantia.
    Jossain vaiheessa ilmoittauduin itsekin sellaiselle ’Accent reduction’ kurssille, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Nyt uskon, että luultavasti miten puhun englantia on ja pysyy omanlaisena.

    1. Minäkin olen harkinnut tuollaista ”Accent reduction” -kurssia, koska tuntuu, että välillä joidenkin (vähemmän ulkomaalaisia tavanneiden) amerikkalaisten on vaikea saada puheestani selvää ulkomaalaisen korostuksen takia. Huvittavasti taas jotkut ranskalaiset ovat huomauttaneet, että välillä on vaikea saada puheestani selvää, kun puhun niin vahvalla amerikkalaisella aksentilla.

  4. Onneksi olkoon hyvän kielitaidon saavuttamisesta! Olen aina ollut ylpeä hyvästä englannintaidostani, mutta nykyisin harmittaa, että missään muussa opiskelemassani kielessä en päässyt edes sujuvalle tasolle, ja ne vähätkin rappeutuu harjoituksen puutteessa. Ja nyt kun asun Amerikassa, siinä ei ole mitään ylpeiltävää tai erityistä, että osaan hyvin englantia. :D

    1. No osaat sentään suomea, ei taida olla kovinkaan yleinen taito. ;) Ja musta jo se, että osaa kahta kieltä sujuvasti, on angloamerikkalaisen kulttuuripiirin vaikutuspiirissä hieno juttu. Joskus ärsyttää tosi paljon ne englantia äidinkielenään puhuvat, joilla ei selvästikään ole mitään havaintoa siitä, mitä ylipäänsä on puhua jotain vierasta kieltä (pahimpana esimerkkinä ”This is America, speak English!”), mutta olen yrittänyt viimeaikoina asennoitua niin, että ärsytyksen sijaan päällimmäisin tunne olisi sääli. He eivät tiedä, mitä menettävät.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge