20140517_205748

Kun terrori-iskut osuvat aivan liian lähelle

Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.

Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.

Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.

On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.

Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.

Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?

Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.

Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:

HT_al-shabaab_mall_of_america_bc_150222_16x9_992

Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.

Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!

Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.

Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:

On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.

Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.

Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.


Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.





14 kommenttia aiheesta “Kun terrori-iskut osuvat aivan liian lähelle”

  1. Olen niin samaa mieltä ja tätä miettinyt viime aikoina. Istanbulissahan on tänä vuonna räjähtänyt kahdesti ja maan pääkaupungissa vielä useammin. Viimeinen isku oli pääostoskadulla lähellä kielikoulua, jota kävin päivittäin. Isku osui viikonloppuun, jolle oli ennustettukin jotain tapahtuvaksi ja olin vältellyt alueella liikkumista ja esim. metroja kuuliaisesti ainakin jonkun verran. Istanbulin kokoisessa kaupungissa ei julkista liikennettä voi kuitenkaan kokonaan välttää, ei edes metroja, ilman että elämästä tulis ihan tosi hankalaa – ja todettava on että taksit on monesti paljon vaarallisemman tuntuisia.
    Ei ole aina helppoa tämä ja vähemmän helppoa siitä tekee vielä se, ettei muualla olevia rakkaitaan voi suojata, kun nykyään mediassa kaikki leviää niin nopeasti. En ole käynyt Brysselissä enkä Pariisissa, mutta edelleen mieli tekisi!

    1. Turkin tilanne on kyllä tosi ikävä. Noissa muissa mainitsemissani paikoissa iskut taitavat vielä olla äärimmäisiä poikkeustapauksia, mutta se, että jonain tiettynä viikonloppuna jo ennustetaan terrori-iskua, on todella pelottavaa asukkaille. :/

      Tuota läheisten suojelemista medialta en ole paljoa miettinyt, mutta tuossa on pointtia. Vähän hätkähdin, kun useammalle kaverille oli Brysselin iskuista ensimmäiseksi tullut mieleen minä – ja helpotus siitä, etten enää asu tuolla päin.

  2. Mä ajattelen myös samoin, vaikka kyllä se vähän mietityttikin syksyllä lähteä Pariisin kautta Lyoniin kolme viikkoa iskujen jälkeen. En huomannut eroa entiseen Pariisissa, niitä ”rynkkymiehiä”, santarmejako ne nyt olis suomeksi, on ollut ennenkin lentokentillä ja asemilla aika runsaasti, mutta Pariisi olikin mulle vain läpikulkukaupunki tolla reissulla. Oon ajatellut, että täällä on kuitenkin paljon todennäköisempää kuolla jäämällä auton alle tai jotain vastaavaa kuin joutua terrori-iskuun.

    1. Silloin, kun itse kävin Pariisissa heti iskujen jälkeen, niitä rynkkymiehiä oli kaikkialla, eikä kyseessä olleet santarmit vaan ihan armeija, joka oli komennettu kaduille. Tilanne oli tosin vielä päällä ja osa terroristeista oli pakosalla. Kävin kaupungissa uudestaan kaksi viikkoa myöhemmin, ja silloin tuntui, että meno oli palannut käytännössä normaaliksi.

      Mä mietin ihan samoin silloin matkalla Pariisiin, että mitäköhän tästä tulee, mutta sen kokoisessa suurkaupungissa on vaan niin epätodennäköistä, että osuu terroristien reitille, että en oikein osannut pelätä. Ja lisäksi ilmassa taisi olla vähän ”salama ei iske kahdesti samaan paikkaan”-ajattelua.

  3. On kovin inhimillistä kiinnostua näistä erityisesti silloin kun osuvat ”lähelle”. Mekin mietimme näitä Nairobin Westlaken ostoskeskuksessa vieraillessamme viime joulukuussa, vaikka iskusta sinne olikin jo aikaa.
    Mutta toisaalta, kyllä pointti on niilläkin, jotka yrittävät saada meitä kiinnostumaan myös iskuista Lahoressa.
    Sigh – parasta olisi tietysti, kun näitä ei olisi missään päin maailmaa!

    1. Olen samaa mieltä, että näistä pitäisi raportoida, tapahtuivat ne missä päin maailmaa tahansa. Viimeaikainen keskustelu vaan tuntuu ikävästi menneen siihen, että Brysselin tai Pariisin iskujen surijoita syyllistetään tyyliin ”miksi et sure myös Beirutissa kuolleita”. Yritän seurata uutisia kaikkialta päin maailmaa, mutta minulla ei riitä henkiset resurssit surra jokaista terrori-iskua, joten lienee luonnollista, että keskityn niihin, jotka liippaavat läheltä omia ystäviäni.

  4. samaa olen täällä miettinyt, sanonut ja toteuttanut. Jos jättää jotakin tekemättä siksi että pelkää, silloin pelko hallitsee minun elämääni enkä minä. Järjenkäyttö on suotavaa ja sallittua, mutta jättää matkustamatta jonnekin siksi että siellä on tapahtunut jotain tai voi tapahtua jotain ikävää – siihen minä en alistu.

    1. Juuri näin! Sota-alueet toki erikseen, mutta ikäviä asioita tapahtuu ja voi tapahtua kaikkialla, myös kotona.

  5. Niin se on, pelolle ei saa antaa valtaa. Pitkaan jatkunut uhka vaikuttaa ainakin omalla kohdalla aaltoilevasti, se on jo vahan automaattista. Pahimmat ruuhkapaikat, suurimmat vaenpaljoudet ja tapahtumat olen kiertanyt viime aikoina kaukaa, heti pommin jalkeen valtan metroa ja ostareita mutta pian kaikki palautuu normaaliksi. Pommi tutuissa paikoissa vetaa kylla hiljaiseksi, tulee mieleen monet kerrat samassa paikassa ja tuntee itsensa aika pieneksi. Terrorismia ruokkiva voima on pelko joten sille on vaan pakko nayttaa keskisormea.

    1. Se on muuten jännä, kuinka ihmiset välttävät metroa ja ostareita pommi-iskun jälkeen. Kuitenkin aika harvoin pommi-iskut taitavat tulla peräjälkeen? Jos tähän mennessä on ollut moniosaisia iskuja, niin kaikissa mieleen tulevissa ne ”osat” ovat seuranneet toisiaan tunnin tai parin sisään, eivät päivän tai kahden jälkeen, mutta sitä kuitenkin ihmiset tuntuvat pelkäävän.

      Pariisissa heti vuoden takaisia iskuja seuraavana viikonloppuna oli ravintoloissa aika aavemaista, joka johtui kai osittain pelosta. Toisaalta mieli oli varmaan monella sen verran matalalla, ettei ravintolaan tehnyt mieli muutenkaan.

  6. Kiinnostava kirjoitus, ja olen täysin samaa mieltä.

    Brysselin iskut osuivat lähelle ihan fyysisesti, kun tässä parin tunnin päässä asutaan, ja toki nämä Euroopassa sattuneet terrori-iskut ovat herättäneet epävarmuutta omissakin ajatuksissa, mutten aio rajoittaa elämääni sen takia. Enkä varsinkaan aio edesauttaa omalla toiminnallani sitä vastakkainasettelua esimerkiksi ”kantaeurooppalaisten” ja muslimien välillä, jota terroristit varmasti nimenomaan hakevat.

    Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, mitä tapahtuu, missä ja kenen toimesta, eikä pelkääminen ja henkisten tai fyysisten raja-aitojen rakentaminen vie asioita ainakaan eteenpäin.
    Anu on viimeisimpänä kirjoittanut: Lepoloma ihanassa AmersfoortissaMy Profile

    1. Itse toivoisin, että useampi ihminen tajuaisi, että tätä vastakkainasettelua terroristit juuri hakevat. On käsittämätöntä, kuinka moni terroristeja pelkäävä tuntuu omalla toiminnallaan edesauttavan heidän tavoitteidensa toteutumista tässä suhteessa… ja kun terroristit näkevät taktiikkansa toimivan, niin voi miettiä, lisääkö vai vähentääkö se iskujen määrää.

      1. Niinpä. Terroristit todellakin osaavat psykologisen sodankäynnin. Sosiaalipsykologien mukaan ihmisillä on tarve jakaa jengiä ”meihin ja muihin” sen sijaan, että nähtäisiin kaikki yhtenä porukkana – vaikka tietenkään tuollaiselle ihmisten luokittelulle ei todellisuudessa ole mitään järkiperusteita. Tärkeää olisi huomata, että mikään uskonto, kotimaa tms. tekijä ei tee ihmisestä kovinkaan erilaisia ja että sinne omaan poteroon sulkeutuminen vain pahentaa asioita.
        Anu on viimeisimpänä kirjoittanut: Lepoloma ihanassa AmersfoortissaMy Profile



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge