Lääkärissä Luxemburgissa

Minulla oli tässä pari päivää sitten aikaa miettiä Suomen ja Luxemburgin eroja, kun istuin hammaslääkärituolissa. Tai ehkäpä pikemminkin pitäisi sanoa, että pakotin itseni miettimään niitä sen sijaan, että miettisin poraa, joka juuri parhaillaan surisi suussani ja vihloi ikävästi hermoa useammasta puudutuspiikistä huolimatta. Nyt, kun suu ei enää tunnu jonkun toisen suulta, ajattelin jakaa nämä huomiot teidänkin kanssanne.

Täällä terveydenhuolto hoituu lähtökohtaisesti työterveydenhuollon kautta. Lapset kuuluvat vanhempien ja kotona olevat puolisot työssäkäyvän perheenjäsenen työterveyshuoltoon, ja käsittääkseni omat vakuutuskassansa on mm. työttömillä ja eläkeläisillä. Tämän takia maassa ei tunneta ”julkista” tai ”yksityistä” terveydenhuoltoa, vaan kaikki käyvät samoilla lääkäreillä, jotka yleensä tekevät töitä yksityisvastaanotoilla tai pienklinikoilla ja jotka saa näin ollen itse valita. Hinnat ovat pitkälti samaa luokkaa kaikilla, ja olen kuullut kolmannen käden tietona, että näitä säädeltäisiin jollain tavalla valtion puolelta. Ne ovat siis kohtuullisia, vaikka ne joutuisi maksamaan täysin itse, ja erittäin huokeita, kun niistä työterveydenhuollon vakuutuksen jälkeen jää maksettavaksi vain 10% omavastuu. Suositummille vastaanotoille on pidemmät jonot, mutta jos ei ole väliä, minne on menossa, hoitoon pääsee aina viikon sisään.

Luxemburg jouluvalot

Postauksen kuvituksena Luxemburgin keskusta talvella: märkää ja pimeää, mutta sentään kauniisti valaistu.

Hammaslääkäri

Ensimmäisen kerran täällä hammaslääkäriin mennessä kyselin suosituksia ja päädyin työkaverin käyttämään hammaslääkäriin kotini lähellä. Vastaanottovirkailija ei puhunut englantia, mutta jotenkuten sain sovittua ajan. En ollut ihan täysin tyytyväinen lopputulokseen – hammaslääkäri ei poistanut hammaskiveä, vaikka tällä kalustolla ja vuosien kokemuksella olisi ihme, jos hammaskiveä ei olisi kertynyt – mutta soitin kuitenkin uudestaan samaan paikkaan joulukuussa, kun tarvitsin uuden tarkistusajan. Tällä kertaa jonoa oli yli kuukausi, joten päätin suosiolla vaihtaa vastaanottoa.

Pieni googlettelu paljasti, että kävelymatkan päässä kotooltani vastaanottoa pitää Dr Hans Henrik Mortensen, joka kuulosti sopivan pohjoismaalaiselta. Tällä kertaa vastaanottovirkailija yritti puhua minulle sukunimeni perusteella ruotsia mutta vaihtoi englanniksi, kun kerroin, mistä olen kotoisin. Itse lääkäri kuulema puhui tanskan, ruotsin ja englannin lisäksi saksaa ja ranskaa, joten hoitoa saisi juuri sillä kielellä kuin halusi. Vastaanottovirkailija ihmetteli, miksen suomalaisena mene Dr Rinteen vastaanotolle – ai täällä on suomalainenkin hammaslääkäri tarjolla? – mutta totesin, että minulle riittää, kunhan lääkäri puhuu hyvää englantia ja hammashoito toimii samoilla periaatteilla kuin Suomessa. Sitäpaitsi Rinteen vastaanotolta ei olisi ollut kävelymatkaa kotiin.

Vastaanotolla erittäin kohtelias Dr Mortensen kutsui minua vuoroin ”Jeniksi”, vuoroin ”Tseniksi”, riippuen siitä oliko juuri puhunut ranskaa hammashoitajalleen vai muistiko paremmin, miten pohjoismaalaiset nimet lausutaan. Puudutuspiikkejä laitettiin enemmän kuin Suomessa julkisella tai opiskelijaterveydenhuollossa, ja puudutuksen annettiin vaikuttaa pidempään, jotta en varmasti joutuisi kärsimään. Odotellessa hammashoitaja toi minulle lueskeltavaksi brittiläisen juorulehden. Porauksen aikana sain katsella kattoon kiinnitettyä Picasso-julistetta, ja vastaanoton lopuksi Dr Mortensen pahoitteli, että alahammas oli poratessa vihlonut puudutuksista huolimatta. Oli ilmeisesti huomannut kulmieni kurtistelun, vaikka olin kysyttäessä sanonut, ettei satu.

Jälkeenpäin kuulin eräältä suomalaiselta kaverilta, että suomalaisessa ja ranskalaisessa hammahoidossa on todellakin iso ero asenteissa. Suomessahan yritetään keskimäärin korjata mitä korjattavissa on, mutta ranskalaiset hammaslääkärit ovat paljon hanakampia kiskomaan hampaita pois ja asentamaan uusia tilalle. Kuulema juurihoitoja ei yleensä tehdä, eikä niihin opetuksessakaan käytetä paljoa aikaa.

Luxemburg talvella

Yleislääkäri

Kun ensimmäisen kerran tarvitsin lääkäriä, kysyin onneksi suosituksia suomalaisilta kavereiltani, ja kaikki suosittelivat ”sitä yhtä suomalaista”. Jossain vaiheessa viimeisen parin vuoden sisään ”se yksi suomalainen” muutti pois Luxemburgista ja tilalle tuli ”se toinen suomalainen” eli Centre Médicalin Anne Warma. Kyseisellä vastaanotolla toimii kolme muutakin ulkomaalaista lääkäriä, jotka palvelevat Luxemburgin suurta ulkomaalaisväestöä – yli puolet kaupungin asukkaista on ulkomaalaisia.

On ihan mahtavaa, että minulla on täällä pääsy suomalaisen lääkärin vastaanotolle. Hammaslääkärissä pystyn ihan hyvin toimimaan englanniksi: hampaissa joko on reikiä tai sitten ei, niitä puhdistetaan ja se sattuu, ja jälkeenpäin käydään maksamassa lasku, rutiini on tuttu alusta loppuun. Lääkärin vastaanotolla on kinkkisempää, kun pitäisi osata selittää, miltä minusta tuntuu, mikä ehkä voisi olla vikana ja mitä toimenpiteitä saattaisin haluta. Osaan tämän hädintuskin suomeksi!

Toinen hyvä puoli suomalaisessa lääkärissä on tuttu hoitotyyli. Ei luxemburgilaisessakaan mitään vikaa ole, mutta eräskin suomalainen tuttuni kertoi, kuinka heidän luxemburgilainen perhelääkärinsä jatkuvasti huomauttelee kohonneista kolesteroliarvoista ja haluaisi aloittaa lääkityksen, vaikka kukaan suomalainen lääkäri ei sitä hänelle ehdottaisi: he kun tietävät, millainen kansantauti korkea kolesteroli suomalaisten keskuudessa on, ja elämäntavat ja veriarvot ovat muuten kunnossa.

Normaalien lääkärikäyntien lisäksi minun pitää käydä vuosittain työpaikan vuositarkastuksessa. Tämä on omankin etuni mukaista, mutta työpaikan motiivi tässä lienee huomata vakavammat sairaudet aikaisessa vaiheessa, jotta heidän vakuutusmaksunsa eivät nousisi. Viimeksi vuositarkastuksessa rutiinitestit suoritti sairaanhoitaja, joka kertoi, että puhuu englantia vain vähän, kysyi osaanko minä ranskaa (”vähän”, vastasin minäkin), ja sen jälkeen iloisesti pulputti minulle kaiken ranskaksi, sentään selvästi lausuen. Siinä kuulotarkastuksen ja verikokeen välissä hän ruoti minulle Belgian koulujen kielenopetuspolitiikkaa hänen nuoruudessaan 70-luvulla ja pahoitteli, että hänellä nyt vaan on täysi ”blokki” päällä kieltenopiskelussa, ja englanninopiskelu on tästä johtuen mahdotonta. Mutta hyvä, että ymmärrän. Niin ymmärsinkin, vakuutin, ja kysyin sitten haparoivalla ranskallani, mitä ihmeen sanaa hän oli käyttänyt paidastani, jonka oli käskenyt riisumaan.

Luxemburgin joulumarkkinoilla

Luxembourg Christmas Market

Voiko ihminen juoda liikaa glögiä? En usko, ei ainakaan ennen joulua. Kävin kuluneen viikon aikana joulumarkkinoilla yhteensä kolmasti treffaamassa kavereita, ja glühweiniahan me enimmäkseen joimme, mutta yhdellä ständillä oli tarjolla juomaa nimeltä Glögg (Nordisch Glühwein), jonka ranskankielinen käännös näillä kaksikielisillä markkinoilla oli Aurore boréale – revontulijuomaa! En ole vieläkään ihan täysin varma, miten glögi ja glühwein eroavat toisistaan, mutta käsittääkseni suurin ero on, että glögi on mehupohjaista kun taas glühwein tehdään viiniin. Vielä erikseen on tarjolla vin chaud eli kuuma viini, joten ota näistä sitten selvää. Minulle tärkeintä on, että kavereiden kanssa on mukava turista sateensuojan alla viileässä säässä lämmin juomakuppi kädessä jouluisen musiikin soidessa (tai vähemmän jouluisen – viimeksi oli Ricky Martin -coverbändi).

Luxembourg Christmas Market

Luxemburgin kolmista joulumarkkinoista mielestäni se kivoin sijaitsee Place de la Constitutionilla kultaisen Gëlle Fra-patsaan kupeessa

Shoppailumahdollisuudet Luxemburgin markkinoilla eivät vedä alkuunkaan vertoja Kölnin joulumarkkinoille, mutta ruokatarjoilut ovat kattavat. Kermaviilipizza flammeküchenin lisäksi olen popsinut perunalätty gromperekichelchereitä, sulaa juustoa perunoiden päällä eli raclettea sekä kananmunapasta spätzleä, ja houkutus on kova piipahtaa paikan päälle vielä kerran fonduelle. Paistaako tästä lävitse, että mikä vaan, missä on juustoa, uppoaa kyllä minuun?

Joulumarkkinoiden ruoat

Myötäpäivään vasemmasta ylänurkasta: raclettea [kuva: K.B.R.], flammeküchenia [kuva: Lothar Lee], spätzleä [kuva: Elke Sisco] ja gromperekichelchereitä omenakompotilla

Alunperin minun piti matkustaa Coloradoon Iiron luokse jouluaattona, mutta yllättäen viime torstaina töissä tuli ilmoitus, että ikään kuin ”vuosibonuksena” kaikille annetaan 23. päivä vapaaksi. Useimpien elämää tämä ei paljon hetkauttanut – moni oli joka tapauksessa ottanut alkuviikon vapaaksi – mutta minä vietin seuraavan tunnin puhelimessa lentoyhtiön kanssa, ja lopulta sain kuin sainkin vaihdettua lennot niin, että pääsin matkaan jo päivää aiemmin. Joulunviettosuunnitelmat menivät siis uusiksi ja pelkästään hyvällä tavalla: nyt minäkin pääsen keittelemään aattoaamuna riisipuuroa! Ja kun kerran olen jo keittämässä satsin riisipuuroa, harkitsen myös vakavasti karjalanpiirakoiden vääntämistä. Ulkosuomalaisten kanssa keskustellessa moni on todennut, että karjalanpiirakoista on tullut heille jouluruokaa, kun niitä ei saa ellei itse tee, eikä piirakkapuuhiin oikein jaksa muuten kuin jouluna.

Yhdysvalloissa monessa paikkaa jouluaatto on työpäivä, mutta Iirolla alkaa jo 24. päivä toimiston pakkolomakausi, jonka ansiosta ei tarvinnut miettiä, pitäisikö joulun välipäivinä käydä töissä vai ei. Hyvä niin, sillä vanhempani tulevat Coloradoon pian joulun jälkeen, ja yhdessä lähdemme vuorille laskettelemaan.

Luxembourg Christmas Market

Pidemmittä puheitta, tässä kuluneen viikon joulukalenterikuvat:

"Joka elää se näkee, joka matkustelee näkee vielä enemmän."

15. luukku: Näkymä Luxemburgin kaupungista

"Tärkeä matkailijan kyky on 'erikoinen kyky sydämessä ja erikoinen näkemisen lahja kulmakarvojen alla'." -- Lin Jutang

16. luukku: Fort Mountain Georgian Appalakeilla

"Olen potenut koti-ikävää maihin, joissa en ole koskaan käynyt, ja kaivannut sinne, missä en voi olla." -- John Cheever

17. luukku: Bourscheidin linna Luxemburgissa

"Ihminen ei kiipeä vuorelle ilman, että tuo vuorelta jotain pois ja jättää osan itsestään vuorelle." -- Sir Martin Conway

18. luukku: Lumivuohi Coloradon Kalliovuorilla

"Käy kerran vuodessa paikassa, jossa et ole ennen käynyt." -- Dalai Lama

19. luukku: Death Valleyn kansallispuisto

"Kokemus, matkustaminen... nämä ovat itsessään kuin koulutus." -- Euripides

20. luukku: Taos Pueblo New Mexicossa

"Ei ole olemassa vieraita maita. Vain matkustaja on vieras." -- Robert Louis Stevenson

21. luukku: Great Smoky Mountainsin kansallispuisto Tennesseen Appalakeilla

Iskikö joku mietelause muita enemmän? Vai olitko jonkun kanssa eri mieltä?

Eurooppalainen juomakulttuuri

Olen ollut takaisin täällä Luxemburgin loppumattomassa sateessa ja pimeässä maanantai-illasta saakka. Kaikki ei ole ollut juhlaa ja useampi asia painaa tässä muutoksessa, mutta olen yrittänyt keskittyä positiiviseen. Jouluvalot lohkovat pimeyttä ympäri kaupunkia, ja joulumarkkinoilla on elämää, glühweinia ja monenmoista herkkua, joista olen jo iloisena pistellyt poskeeni flammeküchenia, paikallista kermaviilipizzaa. Askelmittarissa kertyy helposti tavoitteet täyteen, kun elämää kulkee jalan ja julkisilla, mutta lähinnä keskusta-asuntoni ansiosta jalan, eikä ole tarvinnut märehtiä flunssan jälkeistä liikuntataukoa. Moni työkaveri on ollut aidosti iloinen nähdessäni minut taas, ja olen solahtanut sujuvasti takaisin työyhteisön päivittäiseen hyörintään.

Ja sitten yksi, minkä tärkeyttä en aiemmin ollut edes tajunnut: paikallinen ranskankielinen ilmaisjakelulehti. Nappasin sen innoissani työkaverin pöydältä, ja työkaveri nauraen kommentoi, että You seem like you’ve really missed L’essentiel! No niinhän minä olin, enkä pelkästään päivittäisen kielitaitotreenin takia vaan niiden uutisten, joista suloisesti paistaa lävitse paikallinen kulttuuri.

L'essentiel, a Luxembourgish newspaper

Eilisen etusivun uutiset koskivat Jeb Bushin presidenttiehdokkuutta sekä ravintoloissa ja baareissa myytävien alkoholijuomien ALV:n nousua, ja näistä jälkimmäinen huvitti minua luxemburgilaisuudellaan melkoisesti. Aiemmin alkoholin ravintolamyynnin ALV on ollut 3%, eli sama kuin esimerkiksi ruoalla, kirjoilla, lastenvaatteilla, lääkkeillä ja monella erilaisella palvelulla. Nyt se siirretään yleiseen ALV-luokkaan, ja samalla yleinen ALV-kanta nousee 15 prosentista 17 prosenttiin – suuri korotus, mutta yhä EU:n pienin ALV. Suomessahan vastaava ALV on 24%, ja lisäksi Suomessa alkoholista maksetaan Luxemburgin lainsäädännöstä puuttuvaa alkoholiveroa, joten omaan korvaani vero ei kuulostanut kovinkaan kummoiselta.

Entäpä luxemburgilaiseen korvaan? Täyskatastrofi! Sisäsivun otsikko kuuluu:

Une bière à 2,50 euros coûtera alors 3 euros!

…eli ”2,50 euron olut maksaa tulevaisuudessa 3 euroa!” Tässä kohtaa hörähdin uudemman kerran. Kyllä, täältä on monessa paikkaa saanut oluen 2,50 euron hintaan, mutta eipä se 3 euroakaan tunnu erityisen korkealta, kun viimeksi Helsingissä käydessäni maksoin oluesta 7-8 euroa – ja luxemburgilaisethan ovat keskimäärin korkeammin palkattuja kuin suomalaiset.

Paikallisen olutpanimo Bofferdingin markkinointijohtaja Thierry Krombach on kuitenkin eri mieltä ja kauhistelee erityisesti, että tämä veronmuutos koskee pelkästään alkoholituotteita, ei esimerkiksi kahvia tai limsaa. Alueen suurimman viinitilan Vinsmosellen toimitusjohtaja Henri Streng komppaa artikkelissa tätä ja ennustaa, että tämä saattaisi merkitä muutosta ihmisten kulutustottumuksiin! Että jos vaikka tulevaisuudessa ravintolassa vesi olisikin viiniä halvempaa – toisin kuin nyt – tai kahvin saisi samaan hintaan kuin oluen – kun se nyt on usein kalliimpaa – niin ehkäpä ihmiset alkaisivat suosimaan enemmän alkoholittomia vaihtoehtoja, ja mitä siitäkään seuraisi?

Ravintola-alan työntekijöiden liitto Horescan pääsihteeri François Koepp kyllä tietää, mitä siitä seuraisi: un sacré coup au moral des professionels. Eli helvetinmoinen moraalinlasku työntekijöiden keskuudessa.

674 vuotta markkinahumua

Jos pitäisi valita yksi luxemburgilainen tapahtuma, jota suosittelisin kaikille, niin se olisi ylihuomenna alkava Schueberfouer.

Vuosi sitten tähän aikaan kaupungissa pidempään asuneet kaverit hihkuivat jo innosta. Mikäköhän laite tulisi takaisin tänä vuonna, mitä uskaltaisi kokeilla. Kuinka monta gromperekichelcheriä eli perunalättyä sitä söisi, omenahillolla vai ilman, ja pitäisikö käydä lounastauolla syömässä flammeküechenia eli hapankerma”pizzaa”. Suklaamansikoita ja crémant-kuohuviiniteltta, bratwurst-hodareita patonkikuoressa ja Bofferdingin kaljateltta, ja ne kaikki kojut, joissa yritettäisiin tarkkuusammuntaa, ongintaa ja ties mitä ja voitettaisiin jotain höhlää.

En nähnyt koskaan muulloin niin paljon ihmisiä Luxemburgissa kuin mitä Schueberfouerin aikaan. Markkinat, tivoli tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, fouer, kerää vuosittain 2 miljoonaa kävijää, mikä on noin kuusinkertaisesti maan asukasluvun verran, joten selvää on, että moni lähtee reissuun kauempaakin. Vajaan kolmen viikon ajaksi kaupungin laitamille pystytetään väliaikaisia liityntäparkkeja ja bussit, jotka kulkevat liityntäparkkien ja tapahtumapaikan, Glaciksen aukion välillä, ovat ilmaisia. Tämä tarkoitti, että usein en mahtunut töistä kotiin tullessa bussiin, koska työmatkani kulki Glaciksen ohitse, mutta onneksi pyörällä pääsee.

Töistä lounastauolla Schueberfouerissa syömässä

Luxemburgissa Schueberfoueria mainostettiin jopa maailman vanhimmiksi markkinoiksi. Näissä superlatiivipohjaisissa mainoslauseissa on yleensä ilmaa, sillä esimerkiksi Bremenin markkinat ovat vanhemmat, mutta on Schueberfoueriakin pyöritetty jo vuodesta 1340. Tivolimeininki on uudempaa perua 1700-luvulta, ja maailmanpyörää ja vuoristorataa on roudattu paikalle noin vuosisadan verran. Kun lähdin Luxemburgista viime perjantaina, Schueberfouerin pystytys oli jo aloitettu. Tässä vähän videota elokuun alkupuolelta kokoamisurakasta:

Schueberfouer pyörii 10.9. asti ja on avoinna joka päivä klo 12-01, viikonloppuisin kahteen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka ovat missään Luxemburgin lähimaillakaan seuraavan kolmen viikon aikana.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Katedraalia ja kotiseutua

Mainitsin aiemmassa postauksessa ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listan, jonka laadin mielessäni toista viikkoa sitten. Tänään ruksin siitä viimeisen kohdan ylitse, kun kävin tutustumassa Luxemburgin katedraaliin.
Luxembourg Cathedral
On jotenkin nurinkurista, että katedraalit kuuluvat minulla aina vakionähtävyyksiin vieraissa kaupungeissa käydessä, mutta täällä en puolentoista vuoden aikana saanut aikaiseksi avata katedraalin ovia kertaakaan. Ei, vaikka se on ihan tuossa keskustassa, keskellä kaikkea. Niinpä eilen, kun kävimme syömässä lounasta keskustassa (Chiggeri, voin suositella), koukkasin katedraalin kautta takaisintulomatkalla.
Luxembourg Cathedral
Luxemburgin katedraali on virallisesti nimeltään Notre Damen katedraali, ja sen rakensivat jesuiitat 1600-luvulla barokkityyliin. Katedraalin arvonimi sille suotiin vasta vuonna 1870, ja samalla barokkisisustus vaihdettiin myöhäisgoottilaiseen. Olin alunperin ajatellut käyväni katedraalissa katsomassa pyhiinvaellusjuhla Oktavin päätöstilaisuutta, mutta se meni jotenkin ohitse minulta kumpanakin vuonna, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Oktav alkaa kolme viikkoa pääsiäisen jälkeen ja loppuu kaksi viikkoa myöhemmin, ja silloin katedraalin edustalla olevalle torille pystytetään markkinat ruokkimaan pyhiinvaeltajia.
Luxembourg Cathedral
Katedraalin lisäksi kävin vihdoin viime viikolla Villa Vaubanin taidemuseossa sekä paikallisessa Kansallismuseossa äänioppaan kera. Mikähän siinä on, että sitä aina tuudittautui ajatukseen, että ”tuonne voi mennä milloin vain” ja ”kyllähän minulla on aikaa”? Ilman tätä ajan loppumista tuskin olisin vieläkään saanut aikaiseksi käydä näitä katsomassa, vaikka kumpikin oli ehdottomasti käynnin arvoinen.
Luxembourg Cathedral

Katedraalin seinässä oli Luxemburgin kaupunkien vaakunoita.

Luxembourg Cathedral
Koska uskon, etten ole yksin tässä, haastan kaikki blogin lukijat vierailemaan jossain itselleen uudessa paikassa kotinsa lähellä vielä tämän kuun aikana. Vai onko täällä joku, joka on oikeasti käynyt katsomassa kotiseudultaan kaiken näkemisen arvoisen?

10+1 asiaa, mitä Luxemburg on minulle opettanut

Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.

  1. Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.
  2. Riesling Open 2013, Luxembourg
    Riesling Open, ehkäpä viime vuoden paras kyläjuhla, järjestetään taas Mosel-joen varren pikkukylien viinitiloilla 19.-21.9.2014
  3. Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
  4. On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.
  5. Useldange Medieval Festival
    Useldangen linnan pihalla järjestettiin eräänä viikonloppuna isot keskiaikafestarit. Parikin Luxemburgia tylsänä pitänyttä tyyppiä ihmetteli, kun ei ollut tällaisesta kuullutkaan. Kas kummaa.
  6. Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
  7. Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.
  8. Lambs in Luxembourg
    Lapsena aika kului hitaammin, kun kaikki oli uutta. Varmaan sama juttu luxemburgilaisilla kileillä, joiden mielestä jokainen ohikulkija on jännin juttu ikinä.
  9. Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
  10. Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
  11. Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
  12. Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.
  13. Luxembourg
    Luxemburgissa muurit voivat oikeasti olla esteitä, paitsi että eivät, koska lähelle tätä kohtaa on rakennettu muurien sisään yleisöhissi.
  14. On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.

Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.

Myöhäisillan aamiainen Tiffanylla

Sunset over Luxembourg

Viime viikonloppu kului minulla Amsterdamissa, toissa viikonloppu Madridissa. Lupaan kirjoittaa niistä vielä joskus, mutta tämän viikonlopun olen käyttänyt reissuväsymyksestä toipumiseen. Minusta on aina kivaa matkustaa, ja kumpikin noista reissuviikonlopuista oli ihan mahtava, mutta joskus kotiin tullessa kokee reissuähkyä – esimerkiksi nyt. Harkitsin vielä perjantaina lähteväni Liègeen päiväreissulle katsomaan ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlallisuuksia, mutta järki voitti: tämä viikonloppu menee minulla lähinnä sohvalla loikoillen, siivoillen ja relaten.

Grand Duke's Palace
Suurherttuan palatsin kattoa. Palatsi sijaitsee keskustassa, osana erästä keskustakorttelia, kylki kiinni piskuisessa parlamenttitalossa.

En tietenkään viettänyt viikonloppua täysin neljän seinän sisässä. Perjantaina kävin taidemuseon ilmaisillassa, lauantaina suuntasin parin kaverin kanssa ulkoilmaelokuviin. Luxemburgissa perinteisesti kaupunki tarjoaa kesäviikonloppuisin ulkoilmaelokuvanäytöksiä, paikka vaan vaihtelee. Alkukesästä näyttämönä toimi Knuedlerin tori (joka virallisesti Place Guillaume II:na tunnetaan), nyt keskikesällä keräännyimme katsomaan leffaa suurherttuan palatsin eteen, ja ensi viikonlopusta lähtien niitä näytetään vanhan kapusiinilaisluostarin pihalla.

City Open Air Cinema

Ulkoilmanäytökset ovat sen verran suosittuja, että meidän piti tulla paikalle yli puoli tuntia etukäteen saadaksemme paikat melkein taaimmaisimmalta riviltä. Tämän jälkeen tulleet jäivät nojailemaan teatterialueen aitaan, sillä palatsin edessä olevalle alueelle ei päästetty enempää ihmisiä kuin mitä mahtui istumaan. Paikan päältä sai ostaa syötävää (poppareita) ja juotavaa (olutta, viiniä, limsaa), ja kaikille jaettiin sadeponchot sitä varten, että alkaisi satamaan. Noin puolivälissä leffaa alkoikin ripsiä, mutta ponchon ansiosta tämä ei katsomiskokemusta häirinnyt.

Jenni & Alexandra at Open Air Cinema
Minä ja kaverini Alexandra odottelemme elokuvan alkamista, kuvaajana Alexandran mies.

Oman haikeutensa iltaan toi, että tästä alkoi taas ketju hejdåita, nähdään joskus, jossain. Kaveriporukassamme minä en ole ainoa, joka ei aina pysty sanomaan, missä on puolen vuoden päästä, mikä tarkoittaa, että palatessani Luxemburgiin kaverit eivät välttämättä enää ole täällä. Alexandran kanssa näimme nyt viimeistä kertaa pitkään aikaan, sillä hän lähtee huomenna miehensä kanssa lomalle Pohjois-Italiaan ja palaa vasta päivä sen jälkeen, kun minä olen jo poistunut maasta. Onneksi meillä kaikilla on vahva usko, että näemme varmasti taas joskus, jossain.

Breakfast at Tiffany's
Näin ensimmäistä kertaa Breakfast at Tiffany’sin, ja okei, ymmärrän mihin elokuvan charmi perustuu, mutta minua hieman häiritsi pari asiaa: tyttö on mennyt 14-vuotiaana naimisiin vanhan leskimiehen kanssa, ja joidenkin mielestä tämä on romanttista? Ja mitä romanttista on siinä, että mies sanoo naiselle ”I love you, so you belong to me” kysymättä, onko tämä naiselle kenties okei? (Ja nainen tietenkin aktiivisesti vastustelee, mutta mies ei tästä piittaa.) Lisäksi en ole aikoihin nähnyt näin avoimen rasistista elokuvaa – miten ihmeessä japanilaisia on joskus voitu kuvata elokuvissa noin? Bottom line: onneksi en elä 60-luvulla, mutta haluaisin silti naispääosan vaatekaapin. Ne mekot!

Elokuvan jälkeen suuntasimme vielä lasilliselle. Juttu luisti mukavasti: minä pälätin englantia, Alexandran mies Olivier puhui ranskaa, ja Alexandra puhui kumpaakin sekaisin. Onnistui ihan hyvin, sillä sekä minulla että Olivierillä vieraan kielen ymmärrys on selvästi korkeammalla kuin puheen tuottaminen.

Lounasmietteitä

Kyselin tänään työkavereita lounastamaan laihalla menestyksellä. Yksi kertoi lähtevänsä lounastauolla rullaluistelemaan, toinen mutisi jotain jo sovitusta tapaamisesta, kolmas sanoi suunnitelleensa lounaaksi juoksulenkkiä ja neljäs oli suuntaamassa toisen työporukan kanssa terassille. Sää on siis taas vaihteeksi mitä mainioin, joten minäkin suuntasin toimistosta ulos hoitamaan asioita eli ostamaan sukkapuikkoja. Käsityökauppa on nimittäin auki klo 10-18 kuten lähestulkoon kaikki kaupat täällä, ja työpäiväni loppuu yleensä vasta kuuden maissa, joten lounasaika on kaikista paras aika käydä ostostelemassa.

Tällaisia aurinkoisia päiviä saisi olla Luxemburgissa enemmänkin - eikä sitä sadesäätä, mikä piinasi meitä viime viikolla.
Tällaisia aurinkoisia päiviä saisi olla Luxemburgissa enemmänkin – eikä sitä sadesäätä, mikä piinasi meitä viime viikolla.

Ennen lähtöä laitoin vielä yhdelle työkaverille mailitse kyselyn lounasseurasta, ja hän vastasi, että on itse menossa shoppailemaan ja toinen työkaveri Jamaal didn’t lunch. Pohdin siinä hetken, että mitähän tässä mahdetaan tällä kertaa tarkoittaa, sillä sanatarkka ”ei lounastanut” lieni ennen lounasajan alkamista ja tulevaisuudesta puhuttaessa poissuljettu vaihtoehto. Oliko Jamaal ottanut mukaan eväät, eikö hän aio syödä ollenkaan, vai jotain muuta?

Siinä sitten asiaa pohtiessani mietin, miksi ihmeessä Jamaal, joka yleensä käy aina kellontarkasti työkavereiden kanssa syömässä alakerran kanttiinissa tiettyyn aikaan päivästä, ei söisi tänään lounasta. Onko hän kipeä, vai onko hän jollain trendikkäällä terveyspaastolla? Mitä näitä nyt on, 5:2-dieetti ja kaikenlaiset nestekitkuttelut, mutta jotenkin minun oli vaikea kuvitella parrakkaan työkaverini hurahtavan näistä mihinkään. Ja sitten vihdoin välähti.

Hyvää Ramadania vaan kaikille. Nyt alan ymmärtää myös, miksi Jamaal on tullut viimeiset pari viikkoa töihin jo seitsemäksi.

Alastomuus ja kuinka siihen suhtaudutaan

Käyn uimassa kerran tai kaksi viikossa läheisessä uimahallissa. Uima-allas on 50 metriä pitkä, täällä poikkeuksellisesti sinne on vedetty rataviivoja tavoitteellisempia uimareita varten, ja pukutilat ovat uudet ja siistit. Yksi asia kuitenkin, ei voi sanoa että häiritsee, mutta ihmetyttää.

Ainakin naisten puolella hyvin harva peseytyy kunnolla ennen uima-altaaseen pulahtamista. Uimapuvut pidetään melkein poikkeuksetta päällä. Noin puolet ei käy suihkussa edes uimapuku päällä.

Suomalaisten uimahallien kasvattina minusta tämä tuntuu epähygieeniselta. Painaessani kasvot veteen uidessani voin vain toivoa, että vesi on kunnolla kloorattu.

d'Coque
Kuvan d’Coque on lemppariuimahallini täällä. Muissa lähiseudun uimahalleissa on lyhyempi allas ja rataviivoja ei ole vedetty, mikä hankaloittaa, jos haluaa uida esimerkiksi selkää. [kuva: Bertrand Lorentz]

Yksi selittävä tekijä tälle varmasti on uimahallin suunnittelussa. Pukukopit ovat kaikille yhteiset ja toimivat niin, että koppiin mennään vaihtamaan uikkarit päälle, jonka jälkeen tavarat lukitaan kaappiin. Tämän jälkeen luikitaan eri sukupuolille erotettuihin suihkutiloihin, missä vaiheessa varmaan harva enää jaksaa uudestaan riisua uimapukua. Pelkkä pyyhe päälläkin voisi tietenkin liikkua, mutta kaikilla ei ole tarpeeksi isoa pyyhettä mukana, että se peittäisi strategisia paikkoja.

Selvästi tämä kuitenkin liittyy myös siihen, miten alastomuus täällä mielletään, sillä tuntuu, että vain noin kolmasosa naisista riisuutuu edes uinnin jälkeen peseytyessään. Minä kuulun riisuvaan porukkaan, sillä haluan todellakin kloorin hajun kunnolla pois itsestäni ennen töihin menoa, mutta tänäänkin suihkutiloissa taisi olla lisäkseni kymmenen naista, joista tällä kertaa yksikään ei riisunut uimapukua vaahdottaessaan sampoota päässään. Yksi oli vetänyt olkaimet sivuun ja sen jälkeen riisunut uimapuvun niin alas kuin vain voi paljastamatta rintojaan. Olihan siinä vähän omituinen olo yksin alastomana keikistellessä.

Suihkutiloissa on häveliäämmille ihmisille kaksi koppia, joissa on kolme seinää mutta ei ovea tai verhoa. Yksi uikkarit päällä peseytyvä huomasi jossain vaiheessa toisen näistä kopeista vapautuvan ja luikki sinne kiireen mittaa. Siellä kopin varjossa hän sitten otti uikkarin pois päältä. Joka ikinen suihkutiloista sisään tai ulos kulkeva näkee suoraan koppeihin, joten mitään todellista yksityisyyttä nämä kopit eivät tarjoa, mutta näköjään jonkun henkisen suojan kumminkin.

Ja tämä kaikki samassa maassa, jossa julkiset saunat uimahallien ja kylpylöiden yhteydessä ovat unisex. Saunoissa en ole nähnyt kenenkään punastelevan, enkä ole havainnut kuin häviävän vähän tuijotteluakaan. Siellä tasaisesti miehiin ja naisiin jakautuva saunakansa suhtautuu alastomuuteen pääsääntöisesti luonnollisesti, ja kaikki kökkivät samoissa pinacoladan hajuisissa löylyissä särpien kylmää vihreää teetä ja seuraten tiimalasista ajan kulkua, jotta saunassa varmasti tulee oltua se terveyden kannalta optimaalinen 12 minuuttia kerrallaan.

Thermapolis - Amnéville-les-Thermes (20)
Täällä saunoessa olen oppinut myös, että välillä jalat kuuluu jäädyttää kylmässä vedessä. En ole varma miksi, mutta varmaan koska terveysvaikutukset! [kuva: Moselle Tourisme]

Selittyykö uimahallien käytös sillä, että todennäköisesti yli puolet uimahallin kävijöistä on jonkin sortin maahanmuuttajia, pääsääntöisesti eurooppalaisia mutta silti monesta eri kulttuurista? Ehkä. En tiedä.

Yhdysvalloissa sentään suhtautuminen alastomuuteen on selkeää: se tuntuu olevan käytännössä aina hävettävää ja kamalaa. Ollessamme taannoin laskemassa koskea oppaamme kertoi juttua miehestä, joka oli kesäkuumalla pudonnut veneestä ja siinä rytäkässä menettänyt uimahousunsa. Kamalinta tarinassa oli, että samassa veneessä oli mukana alaikäisiä lapsia, jotka tämän jälkeen näkivät miesraukan alastomana. Kuulema vanhemmat olivat käskeneet lapsiaan olemaan katsomatta. Minä olisin käskenyt kaikkia kynnellekykeneviä auttamaan miehen takaisin veneeseen, ettei hänelle kävisi pahemmin.

Bourscheidin linna ja Victor Hugon haamu

Bourscheid Castle

Viime syksynä Minttu tuli miehinensä Luxemburgiin käymään ja päätimme lähteä katsastamaan Bourscheidia, linnanraunioita jylhemmästä päästä Luxemburgia Ardennien vuoriston keskeltä. Luxemburgissa riittää linnoja, mutta valitettavan harvassa niissä yhdistyvät seisovat seinät ja mahdollisuus piipahtaa sisällä. Bourscheidissakaan eivät kaikki seinät seisseet, mutta sisäänpääsy onnistui.

Bourscheid Castle

Tässä yhteydessä on pakko kehua hieman Luxemburgin julkista liikennettä. Bourscheidin linna sijaitsee siis keskellä ei mitään. Siitä noin kilometri ylämäkeen on Bourscheidin pikkukylä, asukasluku 266 henkeä. Noin kilometri alaspäin taas sijaitsee Michelaun pikkukylä, asukasluku 271 henkeä. Pääseekö tällaiseen paikkaan julkisilla? No totta kai pääsee! Bourscheidiin kulkee Ettelbrückistä bussi, jonka aikataulu on sovitettu yhteen Luxemburgin kaupungista tulevien junien kanssa ja jonka vuoroväli on lauantaisin kerran tunnissa. Michelaussa pysähtyvät pohjoisen junat, myöskin kerran tunnissa. Okei, matka-aika on pidempi kuin autolla mennessä – vaikkakaan ei kohtuuttomasti, koska autotiet ovat pieniä ja kiemurtelevia – ja aikatauluja joutuu kyttämään, mutta tänne silti pääsee julkisilla, ja päivälippu maksaa 4 euroa.

Bourscheid Castle
Siellä 150 metriä alempana on Michelaun kylä. Me tulimme Bourscheidin kautta, joten pääsimme kävelemään linnalle alamäkeen.

Bourscheid Castle

Itse kivilinna on pyöreät tuhat vuotta vanha, pari vuotta sinne tai tänne, kuka noista vuosista silloin niin piti lukua. Silloin ensimmäistä kertaa tälle paikalle ruvettiin rakentamaan kivestä aikaisemman puulinnoituksen paikalle, jota olivat pyörittäneet vuorollaan saksilaiset Otto-keisarit, karolingit, merovingit ja jopa muinaiset roomalaiset. Pakko olla siis aika hyvä linnan sijainti, ja olihan tuolta päheät näkymät kolmeen suuntaan.

Bourscheid Castle
Kivimuurit olivat säilyneet, laudasta tehdyt tornitasanteet eivät.

Bourscheid Castle

Linnassa oli kaikki leipomosta vankilaan ja kirkosta kuninkaansaliin, mutta harvoja seiniä oli enää pystyssä. Yksi rakennuksista oli rekonstruoitu, joten linnan taannoinen komeus oli aistittavissa. Linnan hidas tuho oli alkanut jo vuonna 1512, kun viimeinen Bourscheidien suvun jäsen oli kuollut. Linnaa oli tuolloin pilkottu pienempiin asumuksiin, ja ne oli kummatkin hylätty vuonna 1620-luvulla. Tästä eteenpäinkin alueen voudit olivat asuneet ajoittain linnan alueella, mutteivat sen vanhoissa suurissa saleissa, koska ne olivat jatkuvassa sortumavaarassa.

Bourscheid Castle
Rekonstruoidun talon ikkunoita

Bourscheid Castle

Viimeinen linnanvouti jätti linnan vuonna 1803, koska Ranskan vallankumouksellisten valloitettua Luxemburgin feodalismi oli lakkautettu. Tästä noin 60 vuotta myöhemmin alueelle eksyi Ranskan keisarin arvostelun takia maanpaossa elelevä kirjailija Victor Hugo, jota Luxemburgin vanhat linnat kiinnostivat erityisesti. Hän piti sen verran tarkkaa matkapäiväkirjaa, että nykyään linnan ääniopas on tehty osittain hänen juttujensa perusteella; herra Hugo itseasiassa toimii ikään kuin oppaana linnassa kertoen, mikä oli rikki jo sata vuotta sitten, mikä muuttunut hänen käyntinsä jälkeen.

Bourscheid Castle
Torni, ääniopas ja sitä keskittyneenä kuunteleva Minttu.

Pyörimme linnassa toista tuntia ja lopulta keskittyminen herpaantui: vuosiluvut menivät yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos, eikä kellään enää pysynyt päässä, kuinka monta kanaa tai lehmää tai sotilasta linnassa oli milloinkin asunut. Siispä nappasimme linnan museokaupasta lähialueen patikointikartan ja lähdimme tuulettumaan metsään ja ihmettelemään kumpuilevaa maisemaa eri näkökulmista.

Bourscheid Castle
Paras paikka napsia kuvia Bourscheidin linnasta sijaitsee erään RV-parkin takana Bourscheidin kylän itälaidalla.
Bourscheid Castle
Lippu, Minttu ja Supersuunnistaja linnantornissa

Käppäilimme Bourscheidista pohjoiseen kohti Göbelsmühlea ja kauniin piknikpaikan löytäessämme pysähdyimme mussuttamaan briellä täytettyjä eväspatonkejamme. Käyttäydyimme myös ilmeisesti aika stereotyyppisesti: minä tämän blogin pitäjänä napsin valokuvia kaikesta liikkuvasta, ja Minttu liikuntablogin pitäjänä liikkui. Lopputulos tässä:

Minttu leuattaa
Tätä kutsutaan leuattamiseksi. Kuulema joku liikuntablogeissa viime vuonna pyörinyt villitys. En olisi pystynyt tuohon, mutta kuvan osasin ottaa.
Minttu & Pontus trecking
11 kilometriä myöhemmin nappasimme junan Kautenbachista takaisin Luxemburgiin ja suuntasimme pienen regrouping-hetken jälkeen museoiden yöhön.