Matkaopas: Ranska | Page 2 of 3

2.2.201422.9.2014

Art Nouveau & École de Nancy

irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.

Minä en viitsinyt kuvata tuulisessa kaatosateessa, mutta jos olisin kuvannut, niin suunnilleen tällainen kuva olisi tarttunut kameraan. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon arkkitehtuuri oli jo näkemisen arvoista. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon talon rakensi alunperin 1800-luvun loppupuolella art nouveau -keräilijä Eugène Corbin. Hän oli hankkinut omaisuutensa perustamalla Pariisiin tavaratalo Magasins Réunisin, minkä turvin hän pystyi keskittymään taiteen ihailuun ja joskus myös taiteiluun. 1930-luvulla hän avasi talonsa ja kokoelmansa yleisölle, mutta museo ei ollut kovinkaan suuri vetonaula, vaikka pääsymaksu oli ilmainen ja Corbin rummutti museotaan paikallislehdissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän sitten juuri ennen kuolemaansa lahjoitti talon kokoelmineen kaikkineen Nancyn kaupungille, mutta kaupunkia vaivasi aluksi kiinnostuksen puute, ja talo avattiin uudestaan museona vasta vuonna 1964.

Perhe Corbinin ruokailuhuone, lattiasta kattoon art nouveauta. Seinät oli päällystetty nahalla, johon oli kohokuvioitu kukkia.

Tämän lasimaalauksen sininen väri näytti portaiden alapäästä katsottuna keltaiselta.

École de Nancy (suom. Nancyn koulu) oli Ranskan tunnetuin art nouveau -liike, joka yhdisti taiteilijoita ja taideteollisuutta, ja se ammensi inspiraatiotaan kasveista, kuten neidonhiuspuista, lumpeista ja putkikasveista. Suurin syy sen kasvuun viime vuosisadan vaihteessa oli, että Saksa oli valloittanut vuonna 1871 Ranskalta Alsacen ja Pohjois-Lorrainen alueet: ne ranskalaiset, jotka eivät halunneet siirtyä Saksan vallan alaisuuteen, pakenivat menetetyiltä alueilta, esimerkiksi Strasbourgista, Mulhousesta ja Metzistä, ja muuttivat usein Nancyyn, josta tuli uusi rajakaupunki. Lopputuloksena Nancyn asukasluku kaksinkertaistui, ja kansallismieliset ranskalaistaiteilijat lyöttäytyivät yhteen miettimään, miten Nancyn taideskeneä voisi parhaiten promota.

Herra Corbin eli art nouveauta: toki myös makuuhuoneen kalusteet olivat tyylille uskollisia.

Makuuhuoneen kylpyhuonetta koristi tämä lasimaalaus

…ja tällainen vesielementti/kylpyamme löytyi kanssa kylpyhuoneesta. [kuva: Steve Silverman]

Saisiko olla kurpitsakäytävävalaisin?

Nancyn art nouveaussa oli alusta asti tärkeää yhteistyö teollisuuden kanssa. Taiteilijat halusivat ensisijaisesti tehdä käyttöesineitä, joiden teollinen valmistus olisi kohtuuhintaista. Art nouveau haluttiin kaiken kansan saataville, ja teollisuuden edustajat hehkuttivat taiteilijoiden kustannustajua.

Myös rouvan kirjailukehikko oli art nouveaun tyyliin

Pöllöjä ja liskoja makuuhuoneen vaatekaapissa

Museon jälkeen suuntasimme jalat märkinä jatkuvassa vesisateessa kohti keskustaa ja ruokapaikkoja. Harmi vaan, että olimme myöhässä: Ranskassa ravintolat ovat auki lounaalle täsmällisesti klo 12-14.30, ja kello oli jo 14.45. Niinpä ravintolakatu rue des Maréchauxilla myytiin kaikista ravintoloista eioota, mutta yhdestä vinkattiin, että Place Stanislasilla olisi nonstop-ravintola, josta saisi pöperöä vatsaansa myös epäranskalaiseen aikaan.

Place Stanislas, jonka keskellä Lorrainen herttua Stanislasin patsas, ja takana ei-yhtään-pramea kaupungintalo

Place Stanislasin suunnitteli Emmanuel Héré 1750-luvulla, ja nykyään se on UNESCOn maailmanperintölistalla.

Turistiravintola löytyikin, ja sain tilattua etanoita ja tartarpihviä. Jälkimmäisen kohdalla tarjoilija huomautti: Vous savez que c’est un steak cru? Tiedäthän, että se on raakaa lihaa? Kyllä, tiesin, mutta varmaan liian moni turisti ei ole tiennyt ja on järkyttynyt saadessaan ruokalajin eteensä, joten tämä pitää erikseen varmistaa.

Place Stanislasin joka kulmassa on kultaiset portit

Matkakumppanini toppatakki ei ollut koleassa säässä liioittelua

Koska sade vain jatkui ja jatkui, kenkäni olivat litimärät ja sateenvarjo tuulesta puoliksi rikki, jatkoimme myöhäisen lounaan jälkeen suoraan rautatieaseman vierellä olevaan kahvilaan odottelemaan junan lähtöä. Kahvila Excelsior ei ollut siitä halvemmasta päästä, mutta sisus oli hyvää jatkumoa art nouveaun täytteiselle päivälle – ja matkakumppanini innostui, kun tarjoilija tarjoitui puhumaan hänelle saksaa. Minä yritin kovasti jatkaa kommunikointia ranskaksi, mutta tarjoilija oli jo saanut päähänsä, että olimme saksankielisiä, joten nyt oli minun vuoroni olla ulalla.

Excelsiorin sisusta [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

P.S. Tätä blogia voi vielä tiistaihin saakka ehdottaa Super Saver Travel Blog Awardseissa parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi.

22.1.2014

Jokapäiväinen rajanylityksemme

Tässä päivänä eräänä olin juuri lähdössä töistä uimahallille pulikoimaan kilsan tai pari – penikoiden oireilu pakotti pitämään lenkkeilystä taukoa – kun samaan hissiin osuneet työkaverit pyysivät mukaan afterworkeille. Laiskalla päällä kun olin, minut oli helppo ylipuhua, ja päädyin istumaan läheisen hotellin modernisti sisustettuun aulabaariin Hoegaarden-tuopin ääreen.

Siinä istuessa selvisi syy drinkeille: Ranskassa asuvat työkaverit olivat huomanneet TomTomeistaan, että hieman rajan tuolla puolen oli kunnon ryysis, todennäköisesti onnettomuuden aiheuttama, ja jos nyt lähtisi ajamaan, kotimatka venyisi parituntiseksi. Parempi siis istua hetki chardonnay-lasi kädessä ja katsoa sitten autoilua uusin silmin.

Luxemburgista Ranskaan, Saksaan ja Belgiaan pääsee nelikaistaisia moottoriteitä pitkin periaatteessa nopeasti, mutta ruuhka-aikoina ne ovat tukossa ilman onnettomuuksiakin, sillä päivittäin 150 000 ihmistä tulee töihin Luxemburgiin naapurimaasta. Luxemburgissa ei ole ylipäätään töissä kuin kolmisensataatuhatta ihmistä, joten joka toinen työntekijä siis asuu ulkomailla. Syy tälle on yksinkertainen: asunnot ovat toisella puolella rajaa puolet siitä hinnasta mitä Luxemburgissa, ja minäkin saisin yksiöni hinnalla Saksan puolelta Trieristä kolmion. Itse olen todennut, että kalliimpi vuokra on pieni hinta puolestatoista tunnista ylimääräistä vapaa-aikaa joka arkipäivä, kun taas rajan toisella puolen asuvat työkaverini ovat todennneet, että vapaa-ajan menetys on pieni hinta omasta pihasta ja siitä, että vaimo voi olla kotona lasten kanssa. Lisäksi moni on alunperin kotoisin raja-alueilta, ja eräskin työkaverini totesi, ettei voisi asua missään muualla kuin Ranskan Metzissä, sillä työpaikka on Luxemburgissa mutta ex-vaimo Pariisissa, josta hänen pitää hakea poikansa joka toinen viikonloppu, ja Metz on sopivasti puolimatkassa.

Luxemburg on huomannut muissa maissa asuvien työntekijöidensä merkityksen kansantaloudelle ja huomioinut heidät sosiaalietuuksissaan. Luxemburgissa töissä olevien lapset saavat esimerkiksi luxemburgilaista verrattain korkeaa lapsilisää riippumatta siitä, missä he asuvat, ja lapset saavat myös käydä halutessaan Luxemburgissa koulua. Tällä hetkellä lehdissä on juttua, pitäisikö lapset ottaa myös Luxemburgin tarhajärjestelmän piiriin, jota kaavaillaan muutettavan ilmaiseksi. Ainakin yhden työkaverini arkea tämä helpottaisi: jos on hänen vuoronsa viedä lapset tarhaan, hän ehtii töihin vasta vähän ennen kymmentä, joten palaverit pitää sopia vaimon työvuorojen mukaan.

Päivittäiset työmatka-autovirrat Luxemburgiin. Suurinta töissäkäynti on Ranskan puolelta, Thionvillen ja Metzin kaupunkien lähistöiltä, mutta myös Saksan Trier ja Belgian Arlon ovat merkittäviä.

Drinkeillä ei puhuttu sosiaalietuuksista, vaan työkaverini kertoivat kauhutarinoita pisimmistä työmatkoistaan. Yksi oli kerran lähtenyt töistä vasta iltakymmeneltä, koska oli huomannut ruuhka-aikaan onnettomuuden, jonka oli halunnut välttää. Yritys ei täysin onnistunut, sillä lopulta hän oli kotona aamuneljältä seikkailtuaan pikkuteiden kautta rajan ylitse. Pahin tarina kuitenkin oli, kun eräänä lumimyrskyisenä talvi-iltana Belgia oli päättänyt yksipuolisesti sulkea rajan, jolloin Luxemburgin puolella rajaa moottoritie luonnollisesti meni täysin tukkoon. Eräs Belgiassa asuva työkaverini oli ehtinyt tuolloin ajaa jo viimeisen Luxemburgin liittymän ohitse, ja lopputuloksena hän odotti kuusi tuntia autossaan tien aukeamista… mutta ei tässä vielä kaikki. Tiedättekö, mikä oli kaikista pahinta? The police didn’t even serve her coffee! juttua kertova työkaverini puuskahti.

Oli pakko kysyä, onko kahvin tarjoilu ruuhkassa hyvinkin normaali poliisin tehtävä täällä päin, ja toinen työkaveri ehti selittämään, että ei nyt normaalin poliisin vaan tietenkin liikkuvan poliisin. Kolmas taas huomautti, että usein kahvia kylläkin tarjoilee palokunta.

Ruuhkatarinat olisivat varmaan vielä jatkuneet, mutta tässä kohtaa työkaverini päättivät lähteä uhmaamaan liikennettä.

13.1.2014

Parhain terveisin

Törmäsin eilen rappukäytävässä puolituttuun naapuriin. Huikkasin normaalit tervehdykset, ja hän vastasi takaisin jotain aivan käsittämätöntä. Anteeksi mitä? käännähdin, ja naapuri vaihtoi ranskasta englanniksi: Happy New Year!

Jaa, no hyvät uudet vuodet vaan! Mutta nythän on jo tammikuun puoliväli?

Samoin kun palasin töihin viime perjantaina, työkaverit yksi toisensa jälkeen pistäytyivät työhuoneeseeni toivottamaan onnea tulevalle vuodelle. En tiedä, miten muut tämän kokevat, mutta koen, että Suomessa uusien vuosien toivottaminen hiipuu hyvin pian vuodenvaihteen jälkeen ja loppuu täysin loppiaisen tienoille. Täällä taas uutta vuotta tunnutaan toivottavan ensimmäisellä kerralla, kun nähdään uuden vuoden puolella, eli pitää muistaa pitää kyseinen toivotus sanavarastossa vielä pari viikkoa.

Jännäksi tämän tekee, kun vertaa uuden vuoden toivotuksia joulutervehdyksiin. Toivotin työkavereille lomalle lähtiessä hyvät joulut, ja useampi vaikutti toivotuksesta vähän yllättyneeltä. Työkaverit eivät paljoa sitä C-sanaa käyttäneet, vaan toivotukset olivat luokkaa Happy holidays ja enjoy your vacation, ja ne pari, jotka lähettivät e-tervehdyksiä työkavereille, olivat ajastaneet ne uuden vuoden päivälle. Kun vielä kaupasta ranskankielistä joulukorttia metsästäessäni tajusin, että niissä kaikissa lukee Noëlin sijaan Meilleurs vux, eli ”parhain terveisin”, oli pakko kysäistä ranskankääntäjäkaveriltani, mistä on kyse.

Kaverini analyysin mukaan joulu-sanan välttämisessä ja hyvän uuden vuoden toivotuksien suosimisessa on puoliksi kyse tottumuksesta, puoliksi poliittisesta korrektiudesta. Eiväthän kaikki vietä joulua, ja Ranskassa joulu on nimenomaan kristillinen juhla, kun Suomessa joulua voi viettää kirkkoon kuulumatonkin valon juhlana esikristillisen tavan mukaisesti. Vastaava poliittinen korrektius on tuttua Yhdysvalloista, jossa muistetaan mainita hanukka ja kwanzaa jouluperinteiden vaihtoehtoina, mutta olin siitä silti yllättynyt.

Mutta kun kerran sen toivottaminen on vieläkin ajankohtaista: Bonne année kaikille, tai luxemburgilaisittain, e glécklecht neit Joer!

18.11.2013

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

12.11.2013

Pariisilaiselämää

Viime lauantaina herätys oli aamukuudelta, ja neljäkymmentä minuuttia myöhemmin istuin junassa matkalla kohti Ranskaa. Matkalla tuli kuulutuksia, joista ensimmäisen kuulin unen läpi: juna on puolisen tuntia myöhässä sähkötöiden takia. Herätessä ihmettelin, olinko oikeasti ymmärtänyt kuulutusta vai vain kuvitellut ymmärtäväni, koska seuraavasta sain selville mjömsmjönjösngraagraah trente minutes mjösgrösgröö Merci pour votre compréhension. Että jotain jotain puoli tuntia ja kiitos ymmärryksestä. No puoli tuntia myöhässä joka tapauksessa oltiin, ja jotain sähkötöiden tapaisia siinä oli tekeillä.

Orsayn taidemuseo, jossa piipahdimme sunnuntaina ja jonne ystäväni onnistui puhumaan meidät sisään puoleen hintaan, on joskus ollut juna-asema sekin.

Ystäväni tuli hakemaan minut asemalta ja suuntasimme hänen ja hänen poikaystävänsä kotiin syömään aamiaista. Matka taittui autolla, ja meinasimme vain kerran jäädä kiinni liikenneruuhkaan – siis yhdeksältä lauantaiaamuna. Itse asunto oli mukavahkon oloinen yksiö, vähän pienempi kuin minulla Luxemburgissa ja ilman kunnollista uunia keittiössä, mutta koko asunnon sivustaa pitkin kulkee parveke, jota olen tässä viime vuosituhannelle jämähtäneen ”baareissa saa tupakoida” -lainsäädännön maassa kaivannut. Vuokrakin on suunnilleen sama, heillä vain satasen minun vuokraani kalliimpi. Se suurin ero? Hän asuu Pariisin ulkopuolella Boulognessa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä metroasemasta, puolen tunnin metromatkan päässä suurimmasta osasta keskustaa. Minä asun keskustassa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustorilta. Ja minä kun luulin omaa asuntoani kalliiksi, kun maksan tästä parisataa enemmän kuin joitain vuosia sitten Helsingin kantakaupungissa…

Metroasemat tulivat parin päivän aikana tutuiksi.

Ystäväni päätti viedä minut shoppailemaan, ja pyörimme vähän aikaa Le Bon Marchén tavaratalossa, jossa sukkahousut lähtivät 20 eurosta ja joulukuusiosastolla yksi joulupallo maksoi 30 euroa, kunnes keksin, että minulta puuttuvat maltillisen korkoiset Luxemburgin sadekautta kestävät töihin sekä housujen että hameen kanssa sopivat nahkakengät. Kuulema Rue du Fourin juutalaisista kenkäkaupoista löytyvät parhaat diilit – Oletan, että ovat juutalaisia, sillä ne ovat auki aina katolisten mutta kiinni juutalaisten juhlapyhinä, ystäväni selvensi – joten kiersimme läpi pikkuliikkeitä ja ihmettelimme, mikä länkkäribuumi on taas vallannut talvikenkämallistot. Vihdoin löysin sähkönsiniset mokkanahkaiset nilkkurit viiden sentin koroilla, joiden täyden sadeoptimaalisuuden vajavuutta paikkasi niiden -50% hintalappu, ja lähdimme kaatosateessa tarpomaan kohti bistron ankanrintasalaattia.

Paluu kaupungilta ei sujunutkaan yhtä optimaalisesti. Olin lähtenyt kaupungille paria tuntia ennen ystävääni, ja hän oli perääni kiirehtiessään jättänyt autonsa Porte de Saint-Clauden metroasemalta lähtevälle tielle. Joku paremmin Pariisia tunteva saattaisi tässä kohtaa todeta o-ou, sillä liikenneympyrästä, jonka alla asema sijaitsee, lähtee ei sen enempää kuin seitsemän tietä – eikä ystäväni enää muistanut, minkä niistä varrella auto oli. Niinpä tässä vaiheessa jäätäväksi rankkasateeksi yltyneessä säässä tarvoimme ympäri katuja yrittäen tihrustaa pimeillä ja kaksi-autoa-vierekkäin-parkkeeratuilla kaduilla sitä oikeaa harmaata Renault Clioa (ehkä Pariisin yleisin automalli), jonka rekisterinumeroa ystäväni ei muistanut.

Sää Pariisissa oli ajoittain melkein yhtä huono kuin koko kuluneen viikon Luxemburgissa – jossa kuitenkin lähdimme perjantaina patikoimaan uhmaten sadetta, joka luonnollisesti alkoi junan saapuessa perille. Normaalisti tässä avautuisi näkymä vuoristoon, nyt oli hyvä kun erotti Bourscheidin linnan pilvien keskeltä. Kaiken lisäksi aiottu vaellusreittimme oli suljettu metsästyksen takia, joten päädyimme maaseutuhotellin aulaan glögille.

Parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen otimme alle taksin, jonka kyydistä vielä tarkistimme aluetta, mutta lopulta luovutimme ja pyysimme taksia viemään kotiin. Siinä vaiheessa ystävä kertoi, että koska autopaikkoja ei ollut parkkeeraustilanteessa puolen tunnin etsinnällä löytynyt, hän oli jättänyt auton livraison-paikalle eli toimituspaikalle, mutta se oli kelloliikkeen edessä, eikä sellaisiin tule mitään toimituksia lauantai-iltana! Tähän kaverin pariisilainen poikaystävä huomautti, että Pariisissa autojen poishinaus on hyvinkin tuottoisaa bisnestä…

Näkymä Orsayn museon suuren kellon takaa. Kaksi kerrosta alempana on Akseli Gallen-Kallelan ryijy levitettynä lattialle matoksi.

Lähdimme kauppaan ostamaan ystävälle USB-piuhaa, minulle alakoululaisille kesälomien ajaksi tarkoitettua tehtävävihkoa ranskan sanastosta ja kieliopista, sekä meille molemmille racletteaineksia. Matkalla kaupasta istahdimme lasillisille Sancerren alueen valkkaria (trés bon!) ihmettelemään maailman menoa ja lapsia, joita rynni kaikkialla kaduilla ympärillämme. Tämä on rikkaamman väen aluetta, ja katoliseen elämänmenoon kuuluu, että rahaa näytetään korkealla lapsiluvulla, totesi ystäväni ja yritti piilottaa kumpparinsa tuolinsa alle, jotta tarjoilijat eivät nyrpistäisi nokkaansa huonolle pukeutumiselle ja lopettaisi palvelua. Päivä oli kulunut ilman yhtäkään nähtävyyttä, julkisissa istuessa tai useammin ihmispaljouden takia seistessä, shoppaillessa, syödessä, sadetta väistellessä ja niin sitä autoa etsiessä, joka lopulta poliisille soiton jälkeen vahvistui poishinatuksi. Vaihteeksi näin.

Juuri nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua asua Pariisissa – ja haluan kuitenkin.

”Raclettea voi syödä esimerkiksi kalan kanssa”, totesi ystäväni, johon hänen poikaystävänsä totesi, että oikeastaan heidän lisäkseen näin tekevät vain andorralaiset.

22.10.201323.7.2015

Samppanjaa Champagnessa

Seuraa jatkoa eilisen postaukselle, eli kuvia ja selostusta kesäkuun Champagnen visiitiltä, höystettynä viime lauantain retkellä opituilla lisätiedoilla.

Dom Perignon statue at Moët & Chandon — Munkki Dom Perignonin patsas Épernayssa Moët & Chandonin pihassa, pakollinen kuvaus- ja poseerauskohde

Vielä 1600-luvulla Champagnen alueella yritettiin tehdä valkoviiniä, ja pulloihin jääneen hiivan aiheuttamaa pullokäymistä pidettiin virheenä, koska epämiellyttävien kuplien lisäksi se aiheutti pullojen räjähtelyä, ja tuolloin kellareissa käytössä ollut pullojen pinoustapa oli sellainen, että yhden pullon räjähdys saattoi tuhota kaikki muutkin pullot. Noihin aikoihin myös munkki Dom Perignon pyrki ymmärtämään paremmin käymisprosessia tavoitteena päästä kuplista eroon, eikä siis ole modernin samppanjan isä, kuten sitkeät huhut antavat ymmärtää. Hän kuitenkin edesauttoi samppanjoiden valmistusta kirjoittamalla sääntöjä, joiden mukaan viiniköynnösten kasvua tuli rajoittaa ja poimintavaiheessa tehdä karsintaa, jotta lopputuloksena olisi parempia rypäleitä ja näin ollen parempaa viiniä.

Kuplivaan samppanjaan tykästyivät ensimmäisenä 1600-luvulla britit, ja 1700-luvulla myös Ranskan hovissa juomaa alettiin pitää hienostuneena. Tästä eteenpäin Champagnen viinintuottajat käänsivät kelkkansa ja kuplien poiston sijaan yrittivät tuottaa niitä tietoisesti, mutta kesti vielä sata vuotta, ennen kuin kellareissa räjähtelevät pullot saatiin aisoihin hallitumman valmistusmenetelmän sekä uuden pinoamistavan ansiosta. Yhäkin noin joka kahdestuhannes samppanjapullo räjähtää kellarissa, mutta nykyinen pinoamistapa on tukevampi niin, että yhden pullon puuttuminen pinosta ei vaikuta muihin pulloihin.

Sananen samppanjasanastosta. Alueet ja viinitilat, joissa samppanjarypäleitä kasvatetaan, on luokiteltu maaperän ja sääolosuhteiden mukaan eri kasteihin, ja näistä korkein on grand cru, johon kuuluu noin kymmenesosa samppanja-alueesta. Näistä rypäleistä valmistettu samppanja tunnetaan samalla nimellä. Normaalisti yhteen samppanjapulloon on sekoitettu usean vuoden satoa, jotta vaihtelevista vuosista huolimatta taso pysyy vakiona, mutta välillä erityisen hyvistä vuosista tehdään vuosikertaa eli vintagea. Viimeisen 23 vuoden aikana vintage-vuosia on ollut de Castellanen talon mukaan kuusi, eli noin joka neljäs, mutta koska vuosikertoihin vaikuttavat pitkälti säät, vuosikertoja voi olla vaikka kymmenen putkeen, ja seuraavaan kymmeneen vuoteen ei yhtäkään. Kuulin huhun, että mennyt vuoden 2013 kesä olisi ollut vintage-vuoden tasoinen, mutta esimerkiksi Taittingerilla näitä pidetään liikesalaisuuksina, kunnes vintage-samppanja vihdoin vuosia myöhemmin paljastetaan.

Champagne Herbert Beaufort — Herbert Beaufortin viinitilalla maistelimme kolmea eri Grand Cru -samppanjaa, joista parhaimpana pidimme pinot noirin ja chardonnayn sekoitusta, Carte dOr Traditionia

Samppanjan valmistukseen käytetään kolmea eri rypälettä: vaaleaa chardonnayta ja tummia pinot noiria ja pinot meunieria. Jos samppanja on tehty pelkästään chardonnaysta, siitä käytetään nimitystä blanc de blanc, ja maisteluissa kohtaamissamme esimerkeissä kuplat olivat pienempiä ja väri hitusen haaleampaa. Rose-samppanjan valmistuksessa taas on käytössä kaksi eri keinoa. Esimerkiksi Mercier-talo pusertaa kolmasosan roseeseen käytetyistä rypäleistä hieman hitaammin niin, että tummien rypäleiden kuori ehtii värjätä niiden vaalean mehun, kun taas de Castellane käyttää pullotusvaiheessa pulloihin lisättävänä viiniliköörinä punaviinipohjaista versiota.

Me olimme poimineet Épernayn turisti-infosta mukaan paperilappusen, jossa oli listattu sinä viikonloppuna maistatuksille auki olevat pienet samppanjatilat. Ensimmäisessä, Herbert Beaufortilla, pääsimme vain maistelemaan, sillä päivä oli jo liian pitkällä kellarikierrokselle, joten jatkoimme matkaamme eteenpäin Trepailin kylään, josta piti löytyä Fabrice Bertemesin tila. Annetussa osoitteessa oli tavallinen omakotitalo ilman mitään kylttejä, joten mietimme pihalle ajettuamme, pitäisikö jatkaa matkaa ennen kuin joku tulee syyttämään kotirauhan häirinnästä, kunnes ulos talosta asteli keski-ikäinen läpikotaisin ruskettunut mies, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja kutsui sisään.

Champagne Fabrice Bertemes — Samppanjavalmistaja Fabrice Bertemes istutti meidät olohuoneeseensa ja maistatti samppanjoitaan samalla kertoillen ranskaksi polveilevaa tarinaa sukunsa historiasta

Herra Bertemes oli samppanjan pientuottaja jo neljässä polvessa: samppanjatalo oli nimetty hänen isoisoisänsä mukaan, ja pojalle, pojanpojalle ja pojanpojanpojalle annettiin samat nimet, jotta kenellekään ei tulisi mieleen vaihtaa talon nimeä. Tila sijaitsee yhä täsmälleen samalla paikalla kuin 1900-luvun alussa, mutta talo ja sen alapuolella sijaitseva samppanjakellari on rakennettu vasta 1950-luvulla, koska vanha talo tuhoutui täysin toisen maailmansodan pommituksissa.

Grape Squeezing Machine — Herra Bertemes esittelee rypälepuristinta, joka on kovassa käytössä sadonkorjuuaikaan

Nykyään herra Bertemes tekee suurimman osan vuodesta töitä yksin, mutta viininkorjausaikaan hän kutsuu avuksi sadonkorjuuseen aina saman belgialaisen opiskelijaporukan, joista suurin osa on tainnut jättää opiskeluajat taakse jo kauan aikaa sitten. Puolet viinirypäleistä hän myy suurille samppanjataloille, joista kaikki joutuvat tarjontaa tyydyttääkseen ostamaan rypäleitä pientilallisilta ja osalla ei ole omia viinipeltoja ollenkaan, ja toisesta puolesta hän valmistaa omia samppanjoitaan, joita hän myy noin 15 euron pullohintaan. Testiryhmämme tykkäsi erityisesti hänen Grande Selectionistaan, jonka hän oli omistanut vaimolleen, joka oli tehnyt lopullisen päätöksen mausta.

Stored champagne bottles — Tuhansia pulloja monessa rivissä omakotitalon kellarissa

Kun mehu on puristettu rypäleistä, se käytetään ensin suurissa sammioissa, joista hiilihapon annetaan haihtua, jolloin tuloksena on tavallista valkoviiniä. Tämän jälkeen eri vuosien viineistä sekoitetaan lopullinen samppanja pulloon, ja mukaan lisätään hiivaa ja viinilikööriä, jossa on mukana sokeria toisen pullokäymisen käynnistämiseksi. Pullokäymisen tulee kestää sääntöjen mukaan vähintään puolitoista vuotta, mutta esim herra Bertemes pitää pulloja kellarissaan kolme vuotta, ja de Castellanen vuosikertaviini on käynyt pullossa kymmenen vuotta.

Yeast bubbling in a champagne bottle — Samppanja käy lopullisessa pullossaan, mutta korkkina on kruunukorkki, jotta sisään ei pääse ilmaa

Kun samppanja on käynyt pullossa aikansa, seuraavana tavoitteena on saada hiivat ulos pullosta. Isoissa samppanjataloissa pullot ladotaan laitteeseen, joka kääntelee pulloja pari kertaa päivässä tietyn logiikan mukaan ja yhä kasvavassa kulmassa niin, että hiiva pikkuhiljaa päätyy korkkiin. Automaattisella pullonkääntelylaitteella prosessissa ei mene kuin kahdeksan päivää, mutta jotkut pientuottajat, herra Bertemes mukaanlukien, käyttävät yhä perinteisempää metodia, jossa pullot laitetaan tikapuilta näyttäviin puukehikkoihin, ja joissa niitä käännellään kuukauden ajan kerran päivässä käsin. Aikoinaan pullonkääntelijä oli samppanjataloilla oma ammattinsa, ja hyvä pullonkääntelijä pystyi kääntelemään 50 000 pulloa päivässä.

Gyropalettes: Auto Riddlers — Automaattinen samppanjankääntelylaite, joka myös *gyropalettena* tunnetaan, ja joka on käytössä kaikissa isoissa samppanjataloissa [kuva: Martin Burns]

_MG_3122 — Perinteisempi tapa saada hiiva valumaan korkkiin: samppanjatikkaita, joissa pulloja käännellään käsin [kuva: Natalie Tsang]

Ready to open the cork of a champagne bottle — Hiiva ja sakka on kertynyt korkkiin, nyt siis valmiina korkin avaukseen…

Kun hiiva ja sakka on saatu korkkiin, isot samppanjatalot kastavat pullon kaulan -25-asteiseen suolaveteen ja odottavat pari minuuttia, että kaula jäätyy. Tämän jälkeen korkki avataan ja jäätynyt hiivaklöntti plopsahtaa itsestään ulos pullosta. Herra Bertemes sen sijaan luottaa omaan ammattitaitoonsa ja avaa pullon sellaisenaan ja suihkauttaa hiivat korkista ulos niin, ettei sampanjasta menetetä kuin pari prosenttia ja paine laske kuin kolmasosan. Väärä tekniikka jättää hiivaa pulloon, ja samppanja menee pilalle, mutta herra Bertemeksellä on jo parinkymmenen vuoden kokemus oikeasta rannetekniikasta.

Removal of Yeast from a Champagne Bottle — Siinä on hiivat pitkin tynnyrin kantta

Kun hiiva on poistettu pullosta, pulloon lisätään vielä sokerilikööriä, jonka määrästä riippuu, onko lopputuloksena kuivaa brutia vai makeampaa demi-seciä. Herra Bertemeksellä oli käytössä samanlainen mekaaninen annostelulaite, joita näkyi muilla samppanjataloilla museohuoneissa, kun taas nykyisessä tuotannossa isoilla taloilla on käytössä modernit vempeleet.

Adding liquor into a champagne bottle — Sinne menee sokerit pulloon

Lopulta samppanjakorkki puristetaan pulloon, missä yhteydessä tehtaalta sylinterin muotoisena tullut korkki saa tutun muotonsa, ja metallinen vaijerihökötys laitetaan korkin päälle pitämään se paikoillaan. Viimeisenä vuorossa on etikettien liimaaminen paikoilleen, missä herra Bertemeksellä oli apunaan ainoa talon 50-luvun jälkeen hankittu laite, moderni etiketitysmasiina. Samppanjapullon valmistus perinteisilläkin menetelmillä on nopeaa kun sen osaa, ja herra Bertemes kertoi, että työskentelee kesällä sään mukaan: aurinkoisina päivinä ollaan pelloilla viiniköynnöksiä hoitamassa, sadesäällä taas kellarissa pulloja pyörittelemässä ja korkittamassa.

Champagne bottle cork before corking — Samppanjatuottajaherra esittelee samppanjakorkkia ennen korkitusta ystävälleni, joka toimi kierroksen ranska-suomi-simultaanitulkkina

Lopulta uskalsimme kysyä herra Bertemekseltä meitä askarruttaneen kysymyksen: miten samppanjan ja esimerkiksi luxemburgilaisen crémant-kuohuviinin valmistaminen eroaa toisistaan? Herra Bertemeksen vastus oli yksinkertainen: ei mitenkään. Samppanjan ja crémantin ero on, että Champagnen maakunnan maa on aivan erityistyyppistä ja erityisen sopivaa samppanjarypäleiden valmistukseen, joten tuloksena on erityisen hyvää juomaa. Crémantin valmistuksessa käytetty menetelmä on kuitenkin täsmälleen sama. Joissain halvemmissa mousseaux-kuohuviineissä, italialaisissa proseccoissa ja venäläisissä shampanskoyeissa käytetty metodi sen sijaan on eri, ja pullokäymisen sijaan myös toinen käymisprosessi käydään isoissa tankeissa, mikä on pienemmän käsityön määrän takia halvempaa.

Näillä tiedoilla ja parilla herra Bertemekseltä ostetulla pullolla varustettuna jatkoimme matkaamme takaisin kohti Reimsiä, mutta siitä lisää taas joskus myöhemmin.

21.10.2013

Kesäilta reimsiläisten seurassa

Kävin viime lauantaina päiväretkellä Champagnessa kiertämässä suomalaisporukalla pari isoa samppanjatuottajaa ja lounastamassa Épernayn kaupungissa, joten lienee korkea aika blogata edes jotain edellisestä reissusta noihin maisemiin. Palatkaamme siis kesäkuulle.

Juna-asemalle paras sijainti on tietenkin keskellä peltoa

Luxemburgista Champagneen ei ole pitkä matka – tunti shuttlella Lorrainen TGV-asemalle, tunti supernopealla junalla Champagneen – joten kun ystäväni vietti kuukauden Pariisissa, Champagnen pääkaupunki Reims vaikutti täydelliseltä treffipaikalta. Ystäväni ja hänen kaverinsa saapuivat paikalle vasta lauantaina, mutta minä suuntasin paikan päälle jo perjantaina viettämään iltaa ja tapaamaan paikallisia.

Lämmin auringonpaiste veti terassit täyteen

Kesäkonsertissa jaettiin ruusuja

Olin sopinut Couchsurfingissa yöpyväni erään Charlotten luona, joka tuli hakemaan minut asemalta ja johdatti pikkukujien läpi kotiinsa, pieneen uunittomaan yksiöön. Kun ihmettelin kunnollisen keittiön puutetta, Charlotte totesi, että onhan hänellä mikro ja yksittäinen keittolevy. Kuulema järjestely on pienissä ranskalaisissa asunnoissa yleinen.

Charlotten kanssa kesäkonsertissa

Kuuntelimme pimenevässä kesäillassa Milamarinan harpunsoittoa, kun seuraan liittyi lauma Charlotten kavereita. Suurin osa heistä rupatteli keskenään eläväisellä ranskalla, mutta yksi puhui kanssani englantia sen verran hyvällä aksentilla, että luulin hänen aluksi olevan britti. No ei, ranskalainen hänkin, mutta lennonjohtaja Reimsin aluelennonjohdossa. Hän oli juuri vuosi sitten saanut lennonjohtajaopintonsa päätökseen, ja oli ollut aika valita työpaikka. Ranskassa lennonjohtajilla on työvelvoite, mutta toisaalta töitä on tarjolla alusta lähtien, ja kolmellekymmenelle valmistuvalle kurssilla oli tarjolla tasan kolmekymmentä työpaikkaa, joita pääsi valitsemaan paremmuusjärjestyksessä. Charlotten kaverin arvosanat olivat noin puolivälissä paremmuuslistaa, joten suosituimmat paikat olivat jo menneet, ja jäljellä oli enää toistakymmentä paikkaa Reimsin aluelennonjohdossa sekä yksittäiset paikat Korsikan ja Alppien pikkukentillä. Korsika olisi ollut parempi säiden kannalta ja Alpeilla olisi päässyt harrastamaan kiipeilyä ja laskettelua, mutta ainoana uutena sulautuminen paikalliseen työ- ja muuhunkin yhteisöön olisi ollut arpapeliä, ja koska ensimmäisen kerran työpaikkaa pääsee vaihtamaan melkein kymmenen vuoden työrupeaman kohdalla, kaveri halusi mieluummin pelata varman päälle ja lähti jo olemassaolevien kurssikavereiden kanssa Reimsiin.

Milamarina harppunsa kanssa. Alla video, josta kuuluu myös musiikkityyli.

Seuraavana aamuna kävimme Charlotten kanssa aamiaisella kielikahvilassa, jossa törmäsin alunperin Iranista kotoisin olevaan tuotantotalouden insinööriin, joka huolehti tuotantolinjojen toimivuudesta ja logistiikasta paikallisella samppanjakorkkitehtaalla – kuulema käypä jälleenmyyntiarvo yhdelle korkille on noin puoli euroa – ja joka näkee vanhempiaan vain harvoin ja aina eri aikaan, koska Iranin hallitus ei halua myöntää kummallekin maastapoistumislupaa samanaikaisesti, jotta he eivät muuttaisi ulkomaille. Kielikahvilasta suuntasin eteenpäin juna-asemalle, josta nappasin lähijunan Épernayyn, varsinaiseen samppanjapääkaupunkiin, jossa tapasin kaverit, mutta siitä lisää huomenna.

28.9.2013

Montmartren tuulimyllyt

Kuukausi sitten Pariisissa löysimme opaskirjasta ohjatun taidekävelyn Montmartrella. Seurasimme summittaisesti reittiä, jonka varrelle oli ripoteltu meille pitkälti tuntemattomien taiteilijoiden asuintaloja höystettynä katutaiteella ja parilla tuulimyllyllä. Parasta kävelyreitissä oli kuitenkin, että se antoi askelille suunnan sekalaisen hortoilun sijaan ja vei kattavasti ympäri kaupunginosan katuja. Samaan lopputulokseen olisi varmaan päässyt piirtämällä kartalle sisiliskon muotoisen reitin ja seuraamalla sitä, mutta ei anneta tämän latistaa opaskirjan kävelyreitin saavutuksia.

Montmartren kukkulan lähellä Rue Livingstonella on useita kangaskauppoja, joiden tuotteet leviävät kaduille

Joku oli ripotellut taloista työntyviä kasvoja vähän joka kadunkulmaan

Funikulaarin sijaan kipusimme ylös portaita…

…ja niitähän riitti

Katusoittajien lisäksi kadulla rahaa tienasivat katutangotanssijat

Montmartressa sata vuotta sitten asuneet picassot ovat vaihtuneet Place du Tertren taiteilijoiksi, jotka myyvät katukuvaa ja Pariisin kattoja kuvaavia maalauksiaan tai tarjoutuvat sopivaa korvausta vastaan ikuistamaan turistin. Hanna bongasi taiteilijoiden joukosta nuoren tytön, joka oli määritellyt sopivaksi korvaukseksi euron ja lupasi mainoskyltissä olevansa erittäin nopea piirtäjä.

Hanna taiteilijan ikuistettavana

Taiteilija keskittyy työhönsä

Lopputulos, ehdottomasti näköinen

Sacré-Curin basilika kohosi torin vieressä

Montmartresta muodostui suosittu illanviettopaikka ja kabareiden koti 1800-luvulla, koska se sijaitsi Pariisin ja näin ollen kaupungin verotuksen ulkopuolella. Iloa lisäsivät paikalliset nunnat, jotka valmistivat viiniä kukkulalla kasvavista rypäleistä.

Näkymä Pariisin kattojen ylle basilikan kukkulalta

Paula löysi mieleisensä näkymän vastakkaiseen suuntaan

Sivukujien seiniä hallitsivat köynnökset

Entäs ne tuulimyllyt? Näimme niitäkin pysähdettyämme ensin kirille ja jälkiruoalle katukahvilaan. Kuuluisan Moulin Rougen lisäksi Montmartressa on ihan oikeita tuulimyllyjä, jotka ovat 1600-luvulta lähtien jauhaneet paikallisten jauhot.

[kuva: Mike Ault]

9.9.2013

Viikonloppupyrähdys Pariisiin

Notre Damen pääsiäismessussa joskus vuonna kuokka ja kivi väistin ranskalaisten poskisuudelmia, kun katolinen poskisuukotteluperinne tuli puun takaa

Luxemburgista ei kestä Pariisiin junalla kuin kaksi tuntia, ja kun liput ostaa pari kuukautta etuajassa, edestakaisen reissun saa 70 eurolla. Kun vielä päälle päätteeksi kolme ystävää osti lentoliput Suomesta kaupunkiin viikonlopuksi, ei tarvinnut paljon miettiä omia viikonloppusuunnitelmia.

Maalarit, nuo Pariisin katukuvan vakioasukkaat

Reissuviikonloppu osui elo-syyskuun vaihteeseen, ja säät hellivät meitä viimeisillä kesän helteillä. Koska porukasta kaksi oli Pariisissa ensimmäistä kertaa ja minäkin olin käynyt kaupungissa aiemmin vain kerran, viikonloppu meni maleksien, tunnelmasta nauttien, katukahviloissa istuskellen ja rentoutuen. Valmis ohjelma oli pidetty minimissä.

Louvren kohdalla oleva silta kimmelteli auringossa tuhansista lukoista, joita ihmiset olivat siihen iskeneet kiinni rakkaudenosoituksena

Seinen varrella riitti lämpimänä päivänä istuskelijoita

Eivätkö Pariisin katulamput olekin ihania?

Teimme me jotain vähän enemmän ohjelmoituakin, mutta koska napsin kuvia kahden muistikortillisen verran, jätän tarkemmat selostukset johonkin myöhemmäs. Tässä postauksessa siis pelkästään tunnelmia, pelkästään perjantailta.

Olen nähnyt vähemmänkin prameita kaupungintaloja

Jos jalat väsyvät kävelystä, voi vaikka istahtaa terassille kirille

Pariisin vanhin seinäkello on 1500-luvulta, ja kellon mekaniikka on sen jälkeen tarvinnut huoltoa peräti kahdesti

Hotellin olimme varanneet Latinalaiskorttelin välittömästä läheisyydestä, ja voimme sitä suositella toimivana ja halpana perushotellina. Kyseessä siis Hotel California St-Germain, josta varasimme neljän hengen huoneen. Olimme etukäteen päättäneet tarkan alueen, jolta hotelleja poimimme arvioitavaksi, ja vaihtoehtoja tarkastellessa yksi ystävä ihmetteli, miten Pariisissa on niin paljon saksalaisia hotelleja. Liikenteellisesti Saint-Germainin alue oli mainio.

Saint-Michelin aukion suihkulähde muodostui nopeasti maamerkiksemme matkalla hotellille

Mekin menimme näillä paateilla Seineä pitkin, mutta päiväsaikaan

Illalla matkasimme piknikille Eiffel-tornin juurelle, jossa ihailimme vilkkuvaa tornia – ja väistelimme turhankin tuttavallisia kaupustelijoita, jotka yrittivät kaikki myydä täsmälleen samanlaisia eiffeltorniavaimenperiä. Emme olleet ainoat, jotka olivat idean piknikistä saaneet, ja kaveri olikin vinkannut piknikiä saatesanoin, ”vähän niinkuin Kaivopuisto vapunpäivänä”.

Kimallusta tiedossa tasatunnein

8.8.201320.5.2015

Viinimaisemissa Alsacessa

Pieni roadtrippimme toukokuussa suuntautui Verdunin sotatantereiden jälkeen kohti Alsacen viinitiloja, jonne saavuimme kahdeksalta illalla. Hetken yksisuuntaisia täynnä olevassa Barrissa autolla pyörittyämme löysimme hotellimme, jossa tylyhkö hotellinomistaja murisi, että koska emme olleet ilmoittaneet etukäteen saapuvamme vasta kuuden jälkeen, varauksemme oli peruttu ja meille ei ollutkaan hotellissa tilaa. Jaahas. Hotellinomistaja oli onneksi sen verran palvelualtis, että soitteli läpi lähiseudun muut hotellit, ja hetken jänskäämisen jälkeen saimme huoneen läheisestä Itterswillerin pikkukylästä hotelli Albertista. Ainoa ravintola kylässä oli hotellin oma, ja sielläkin keittiö oli juuri menossa kiinni, mutta ehdimme kuitenkin tehdä tilaukset, syödä herkkulliset annokset kurnivaan vatsaan ja nauttia hotellin omaa rieslingiä, tehty pihalla kasvavista rypäleistä. Tarinan opetus: jos saavut Ranskassa hotellille vasta illalla, soita ja ilmoita tästä etukäteen.

Alsace ruokaa: choucroute garnie eli hapankaalia — Iiro tilasi listalta annoksen nimeltä *Choucroûte garnie*, ”hapankaali lisukkeilla”, ja jännitti, onko yhdessäkään lisukkeessa lihaa. No oli. Kaikissa.

Viinipeltoja, Itterswiller, Alsace, Ranska — Näkymä aamulla hotellihuoneemme ikkunasta

Viiniköynnös, Itterswiller, Alsace — Hotellin viinipellot levisivät hotellista kaikkiin suuntiin. Jos ei haittaa syödä joka ilta samassa hyvässä ravintolassa, voin lämpimästi suositella Albertia.

Alsacen pikkukylien läpi kulkee kapea kiemurteleva tie, Route du Vin, jota pitkin turistit ajavat kylästä kylään pysähtyen aina välillä maistelemaan viinejä ja ihastelemaan maisemia. Tämä oli meidänkin suunnitelmamme, ja seuraavana aamuna suuntasimme tietä etelään. Dambachissa, seuraavassa vähän isommassa kylässä, kävimme hakemassa turisti-infosta pari patikointikarttaa ja repäisimme reippaan aamukävelyn naapurikylään ja takaisin viinipeltojen läpi. Kävelyn jälkeen olikin aika palkita itsensä spätzlellä ja rieslingillä ravintolassa, jossa käyttäydyimme kunnon turistin tavoin: ”Oho, täältä saa ostaa viiniä mukaan. Ja se on Grand cruta, ja halpaa sellaista. Pitäiskö ostaa pari pulloa? Joo ostetaan vaan.” Vasta myöhemmin tuli mieleen, että sitä kotiin ostettua viiniä olisi voinut pyytää maistaa ennen ostamista.

Dambach, Alsace — Dambachin pikkukylässä, noin neliökilometrin läntissä perinteistä tönöä, on yli sata viinikellaria

Iltapäivällä kävimme pikavisiitillä Colmarissa, Alsacen viinialueen pääkaupungissa, jossa turisteilu keskittyi nettikahvilan löytämiseen, koska joltakulta oli jäänyt veroilmoituksen täyttäminen vähän viime tippaan. Samalla selvisi, että helatorstain jälkisenä perjantaina ei koko Alsacessa ole yhtäkään aukiolevaa nettikahvilaa, mutta onneksi vaihtoehtoiset keinot keksittiin ja suuntasimme takaisin kohti pohjoista Route de Viniä pitkin viinikellareita kiertämään. Colmarista jäi vaikutelma, että kylä on kyllä kaunis mutta täynnä turisteja eikä mitenkään erikoinen. Suosittelen keskittymään Route de Vinin pikkukyliin.

Colmar, Alsace, France — Colmarin kivoin alue oli nimeltään La Petit Venice

La Cathédrale, Colmar, Alsace, France — Ja totta kai jokaisessa itseään kunnioittavassa vanhassa ranskalaiskaupungissa on katedraali, niin myös Colmarissa.

Rajoittuneen kokemuksemme mukaan viinikellarietiketti menee niin, että marssitaan sisään ja ilmoitetaan, mitä viinejä halutaan maistella. Yleensä pari ensimmäistä maisteluannosta on ilmaisia ja lopuille on joku hinta ilmoitettu, joka unohdetaan, jos päätyy ostamaan pulloja mukaan. Jos maistattaja kysyy Vous allez acheter? niin kannattaa siis nyökkäillä ja sanoa Oui oui, kunhan viinit ovat hyviä ja järkevän hintaisia. Hinnoissa on paljonkin vaihtelua, eivätkä hintaerot välttämättä korreloi laadun vaan esimerkiksi sijainnin tai mainosten koon kanssa. Me ostimme parista paikasta pari pulloa ja yhdestä laatikollisen, mutta monet näyttivät olevan liikkeellä farmariautojen ja nokkakärryjen kanssa, ja ainakin Jean Geileriltä Ingersheimissä sai hyviä rieslingejä.