Avainsana: 2. maailmansota

En muista ihan tarkkaan, mitä mieltä olin Segwaysta, kun niistä ensimmäisen kerran kuulin, mutta mihin ihmeeseen tuo on hyvä tuskin menee paljoa vikaan. Sitten näin NYCissä poliisin huruttavan ympäri keskuspuistoa Segwaylla. Kui siistiä! Haluan kanssa!

Los Angelesissa viime kuussa olisi ollut mahdollisuus vuokrata Segway Venice Beachilta varsin kohtuulliseen tuntihintaan, mutta aika loppui. Nyt sitten Berliiniin lähtiessä sain jostain päähäni Segwayt, ja kun netistä löytyi City Segway Tours, jonka neljän tunnin Segway-ajeluun kuului lisäksi opastusta ympäri kaupunkia, olin myyty. Aika kun oli muutenkin kortilla pelkän viikonlopun reissussa, niin tässä näkisi lisäksi tärkeimmät nähtävyydet.

Heräsimme siis lauantaiaamuna jo kahdeksalta (syy miksi emme ehtineet nauttia hotellimme myöhäisestä aamiaisesta), jotta ehtisimme Alexanderplatzin TV-tornin juurelle ennen kymmentä. Myöhästyimme pari minuuttia kiitos junalakon, josta tiedotettiin pelkästään saksaksi, mutta paikan päällä oli sen verran härdelliä ilmoittautumisten kanssa, ettei tämä tuntunut suuresti haittaavan.

Segwaylla oli aluksi yllättävän vaikea ajaa – jo sen kyytiin nouseminen oli ensimmäisiä kertoja aika hermoja raastava kokemus nykimisineen ja kengurupomppuineen – ja toisaalta reilun vartin harjoittelun jälkeen yllättävän helppoa, mikä oli hyvä, sillä sen reilun vartin jälkeen painoimme liikenteen sekaan. Neljän tunnin kierroksella oli monta pysähdystä ja opastustuokiota, mutta ajoakin kertyi aivan riittävästi: Segwayt jätettyämme ja heipat sanottuamme fiilis jaloissa oli aika outo, vähän samanlainen kuin purjeveneestä astuessa, mutta ilman keinumista. Tuntui, että tasapainolihakset olivat saaneet treeniä, ja toisaalta jo pelkkä neljän tunnin seisominen tuntui jalkapohjissa. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa.

Aloitimme kiertämällä Museosaarta ja tsekkaamalla ulkoa käsin sen museot. Tässä vaiheessa minulla oli vielä tottumista Segwayhin, kameran kaivamiseen laukusta, Walidin vahvaan aksenttiin ja nopeaan puhetyyliin sekä vau vitsi mä ajan Segwaylla-fiilikseen, joten opastuksesta ei jäänyt ihan hirveästi mieleen, mutta sen sentään sisäistin, että kyseessä on maailmanperintökohde, koska missä muualla muka on näin monta siistiä museota vieri vieressä? Kysäisin Walidilta, että jos aikaa on vain yhteen, missä näissä kannattaa käydä, ja tuomio oli että ei missään näistä. If you come to Germany, why on Earth would you want to spend your day looking at Egyptian and Greek memoriblia? Walid tokaisi ja käski painua sen sijaan sillan toisella puolella olevaan Saksan historiamuseoon, jos välttämättä haluaa johonkin isoon museoon täällä päin.

Humboldt-yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan edessä pysähdyimme kertaamaan rakennuksen historiaa entisenä kuninkaallisena kirjastona, jonka edessä Bebelplatzilla eräänä kauniina toukokuisena iltana vuonna 1933 eräs Joseph Goebbels piti palopuheen, jonka jälkeen puheen kuulleet opiskelijat ja nuoret ryntäsivät kirjastoon ja raahasivat ulos kaiken ”epäsopivan” kirjallisuuden torille. Roviolla paloi tuona yönä suunnilleen 20 tuhatta kirjaa. Tuolla rauhallisella kauniilla aukiolla seistessä oli jotenkin epätodellista ajatella, että reilu 80 vuotta aiemmin meininki täällä oli täysin kolopäistä, mutta pakko se oli uskoa tuijotellessa muistomerkkiä, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään.

Gendarmenmarkt-aukiolla saimme ihmetellä dejavu-ilmiötä: kaksi kirkkoa. Kaksi aivan identtistä kirkkoa. Häh? It’s because of the 30 year war, Walid avasi. 1600-luvun lopussa 30-vuotinen sota oli pyyhkinyt Berliinin miespopulaation olemattomiin, ja kaupunginisät jäivät miettimään, mistä ihmeestä sinkuille ja leskille löytyisi elättäjiä. Samaan aikaan katolisessa Ranskassa syrjittiin protestanttisia hugenotteja, joten Berliini lähetti sanan: tulkaa tänne, täällä on tyhjiä taloja, uskonnonvapaus protestanteille ja paljon vapaita naisia! Niinpä hugenotit saapuivat sankoin joukon, ja heitä varten rakennettiin Französischer Dom, ranskalainen tuomiokirkko. Koska hugenotit olivat kuitenkin ranskalaisia, piti saksalaisten panna paremmaksi ja rakentaa aukion toiselle puolelle Deutscher Dom, saksalainen tuomiokirkko, pari metriä leveämpi ja hitusen korkeampi.

Tässä kohtaa opimme ensimmäistä kertaa, että iso osa vanhan Itä-Berliinin puolelle jääneistä historiallisista rakennuksista on rakennettu täysin uudelleen 70-90-luvuilla. Ensimmäiset parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen kumpikin kirkoista näytti tältä:

Kun länsisaksalaiset halusivat liikkua varsinaisen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin väliä, he ajoivat Checkpoint Alphasta Checkpoint Bravoon ja toiste päin motaria pitkin – ja auta armias, jos auton matkamittarin lukema näytti enemmän, kuin mitä matkaan olisi pitänyt mennä, tai jos matkaan oli mennyt vähänkin normaalia pidempään. (Jos taas matka taittui etuajassa, sakotettiin ylinopeudesta.) Jos muut kuin länsisaksalaiset halusivat jatkaa matkaa tästä Itä-Berliinin puolelle, tämä hoitui foneettisissa aakkosissa kolmannen kirjaimen kautta: Checkpoint Charlie. Kun sitten vuonna 1961 kapitalistiset ja sosialistiset tankit toljottivat toisiaan tämän checkpointin kohdalla, maailmanlaajuinen kuuluisuus oli taattu, ja nykyään paikalla parveilee turisti jos toinenkin.

Miksi muuten ”checkpoint” eikä esimerkiksi ”border crossing”? Koska amerikkalaiset eivät pitkään tunnustaneet DDR:n olemassaoloa, joten paikalla ei näin ollen voinut olla minkäänlaista valtion rajaakaan.

Potsdamer Platzilla ihmettelimme uudenuutukaista rakennuskantaa: kiiltävää lasia ja modernia tornitaloa joka puolella. Syrjäkadulta löytyvän vartiotornin juurella Walid selitti, että vielä 25 vuotta sitten paikalla oli toista sataa metriä leveä death zone, jossa piikkilangat ja miinakentät pitivät huolen siitä, ettei kukaan ylittänyt rajaa elossa. Tältä paikka näytti vuonna 1962:

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että eikö Saksan historiassa ole mitään muuta kuin kurjuutta ja kauhua? Sitten kaarsimme neuvostorealistisen kerrostalon pihaan. No tämä ei näytä niin pahalta. Mitä kamalaa voisi olla kerrostalon pihassa?

Ei muuta kuin Führerbunker, Hitlerin koti ja Natsi-Saksan päämaja vuonna 1945. DDR ei halunnut mainostaa maanalaisen bunkkerin sijaintia, joten he rakensivat siihen päälle kerrostalon parkkipaikan. Muurin murtumisen jälkeen Saksan valtio kierteli ja kaarteli asian kanssa ja huhumyllyn lähtiessä tangentille vihdoin paljasti bunkkerin sijainnin. Mitään suunnitelmia ei kuitenkaan ole bunkkerin avaamiselle turisteille, koska pelkona on, että siitä muodostuisi jonkinlainen epäpyhä alttari uusnatseille. Sitäpaitsi kerrostalojen asukkaat tarvitsevat yhä parkkipaikkansa.

Bunkkerin viereisessä korttelissa vajaa 3000 betonipaasia muistuttaa juutalaisten kansanmurhasta. Kuulema alunperin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin suunnitteluvaiheessa juutalaisyhteisöä ei paljon miellyttänyt sijainti niinkin lähellä Hitlerin bunkkeria, mutta Berliinin kaupunki totesi, että kuulkaas ei näitä tyhjiä isoja kortteleita kaupungin keskustassa nyt ihan rajattomasti ole, ja muistomerkki saatiin avattua vuonna 2005.

Muistomerkin idea on, että eri korkuiset betonipaasit luovat labyrintin, joka eristää niiden keskellä kävelevän ihmisen täysin ympäröivästä yhteiskunnasta – vähän niinkuin juutalaiset aikoinaan. Samaten muistomerkin pohja on epätasainen ja kuvastaa epävarmuutta, jota juutalaiset kokivat. Ja siltä se muistomerkin keskellä aika lailla tuntuikin, lievästi ahdistavalta.

Brandenburgin porteilla hengähdimme. Vihdoinkin jotain positiivista, tavallaan. Portti on Berliinin vanhojen kaupunginmuurien portti, jossa kerättiin tulleja kaupunkiin tulevilta, ja sen keskimmäisin aukko on hieman muita leveämpi siksi, että siitä saivat keisarikunnan aikoihin kulkea pelkästään kuninkaallisen hovin jäsenet.

Portin vieressä oli Yhdysvaltain ja Ranskan suurlähetystöt sekä eräs hotelli, joka on ilmeisesti hyvinkin ikoninen, mutta josta minä en ollut koskaan kuullutkaan.

Hotelli Adlon on se hotelli, jonka ikkunasta Michael Jackson roikotti poikaansa Blanketia. Ainoa vaan, että kun Walid meille tästä kertoi, minä ihmettelin, miksi Michael Jackson roikotti ikkunasta peittoa? Ei selvästi ole Michael Jacksonin tekemiset lähimpänä sydäntä.

Tässä kohtaa kierros saapui päätökseen, ja me hurutimme takaisin TV-tornille Unter den Lindeniä pitkin väistellen kadulla lojuvia hevosenpökälelänttejä.