Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä

Paluu Appalakeille

Appalachian mountains from afar

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Pawn & Gun, next to a church

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home on a hill

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Home near the Appalachian mountains

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Church at the Appalachian foothills

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

McKee's Chapel

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Forest Road

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Driving on the Forest Road

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Which one doesn't belong?

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Our car got kinda messy

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

View from Springer Mountain

Appalachian National Scenic Trail

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Hiking at Springer Mountain

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

Iiro on Springer Mountain

Somebody's been shooting

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Crossing a creek on Benton MacKaye Trail

Lunch time: BLT

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Not a mistletoe?

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Rhododendrons and me

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!