Avainsana: Death Valley

Yllä on näkymä terassiltamme, kun heräsimme aamulla Death Valleyn hotellistamme. Lämpöä oli aamukahdeksalta mukavat 30 astetta, joten lähdimme hetkeksi pulikoimaan uima-altaalle, jonka vesi taisi olla saman lämpöistä.

Hotellialueen raja näkyi maassa, sillä kastelujärjestelmien puuttuessa tuolla ei kasvanut paljon mikään

Death Valleyssa sijaitsee USA:n matalin kohta, Badwater Basin, joka sai nimensä siitä, kun uudisraivaajat, jotka olivat päättäneet kiertää Sierra Nevadan vuoret etelän kautta, taivalsivat Death Valleyn lävitse etsiessään vettä. Vettä löytyikin, mutta se ei ollut juomakelpoista edes kuivuudesta kärsivien muulien mielestä.

Maa oli suolakerroksen peitossa, jota piti tietenkin maistaa

Vielä nopea poseeraus ennen auton ilmastointiin pakenemista

Ulkona oli aamupäivällä yli 40 astetta, ja kaikkialla varoiteltiin, ettei tässä säässä tule lähteä kävelylle ilman hyvin tarkkaa harkintaa. Varoittavana esimerkkinä kerrottiin erään ruotsalaisen pariskunnan tarina, jossa mies lähti yksin viiden kilometrin patikointireitille mukanaan litra vettä. Vaimo ajoi lähtöpisteeltä saapumispisteelle autolla ja huolestui, kun miestä ei vielä kolme tuntia myöhemmin näkynyt, joten hän hälytti puistonvartijat etsimään miestä… ja sieltähän kanjonista mies löytyi tuntia myöhemmin, jo tukevasti kuolleena.

Badwater Basinistä löytyy myös Devil’s Golf Course, suolakenttä, jossa ei suositeltu kaatumista, sillä suolakiteet saattoivat olla veitsenteräviä

Suolamuodostelma lähikuvassa

Automme toimi reissussa pelastuslauttanamme, sillä ilmastointi pelasi ja takakontti oli täynnä vettä

Death Valleyssa olisi voinut helposti viettää toisenkin päivän ajellen ympäriinsä. Laakso oli täynnä kanjoneita, joita pitkin meni yksisuuntaisia maastoreittejä, ja joiden varrella oli toinen toistaan hienompia kivimuodostelmia ja muita elottomia nähtävyyksiä. Kokonaan näkemättä jäivät myös vanhat booraksikaivokset sekä Scotty’s Castle, jonkun hullun 1920-luvun kesämökki.

Artist’s Driven varrella kanjoninseinämä oli värjäytynyt kuin taiteilijan paletiksi

Joku muukin oli keksinyt ajaa kanjonin lävitse

Vähän puolenpäivän jälkeen aloimme olla valmiita lähtöön pois laaksosta, ja auton lämpömittari näytti jo 49 astetta – sentään kokonaiset 8 astetta vuoden 1912 maailmanennätyslämpöä vähemmän. Pistäydyimme vielä poistuessamme Mesquite Flatsien hiekkadyyneillä, jossa hiekka poltteli kengänpohjien lävitse. Death Valleyssa korkein mitattu maan lämpötila on muuten 94 astetta.

Death Valleyn rajalla, vuorilla. Nyt nokka kohti seuraavaa puistoa!

Edessä Coffin Peak eli hauta-arkkuhuippu, sinne siis!

Länsi-USAn suuriin kansallispuistoihin on sisäänpääsymaksu, ja Grand Canyonissa ja Yosemitessa sisäänkulkuväylillä on kopit, jossa metsänvartijat päivystävät keräämässä maksuja. Ei Death Valleyssa. Kun ajoimme paikalle elokuussa, sisäänkäynnin kohdalla oli itsepalveluautomaatti, josta sai lunastaa lippunsa. Iltaviiden maissa ulkona oli +40 astetta hellettä.

Näkymä Coffin Peakin tuntumasta, Dante’s Viewltä

Sisäänkäynti laaksoon on vajaan kilometrin korkeudessa, josta me suuntasimme vielä 700 metriä ylemmäs Dante’s Viewn näköalapaikalle vuorijonon päälle. Death Valleyn kuumat lämpötilat johtuvat juuri ympäröivistä vuorijonoista, jotka toimivat kattilan reunoina alueella, jossa kosteutta on minimaalisesti ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta käytännössä aina. Itseasiassa kolmena muuna vuodenaikana laaksossa saattaa olla ihan kohtuullista olla ja talvisin patikointisäät ovat jopa miellyttäviä, mutta tietenkin me osuimme paikalle elokuussa, keskellä kuuminta kesää.

Dante’s Viewlta on näkymä Badwaterin lätäköille merenpinnan alapuolelle sekä taustalla siintäville usean kilometrin korkuisille vuorille

Badwaterin lätäkkö alhaalla on alimmillaan 85 metriä merenpinnan alapuolella; kaukaisuudessa Iiron osoittamassa suunnassa taas voi hyvällä säällä erottaa USA:n korkeimman kohdan (Alaskaa lukuunottamatta), Mount Whitneyn, joka kohoaa 4421 metriin

Koska Death Valleysta puuttuvat täysin puut, jotka toisivat laaksoon perspektiiviä, korkeuseroja on todella hankala hahmottaa. Tajusimme auton kulkevan jyrkkään ylämäkeen parhaiten siitä, että moottori nosti kierroksia minkä ehti. Meidän SUVimmekin ulvoi rinteessä, joten varoituskyltit, joiden mukaan pahimpiin mäkiin ei saa mennä asuntoautolla, lienivät ihan paikallaan.

Paras poseerauspaikka on tietenkin kalloinrinteessä äkkipudotuksen vieressä

Iiro nappasi allekirjoittaneen kiinni, mikä oli ihan kiva, koska alas on kaksi kilometriä

Heti alussa huomasimme, ettei Death Valley tosiaankaan ole täysin kuollut. Hypätessämme autosta ensimmäistä kertaa ulos kimppuumme hyökkäsi kärpäsparvi, sellaisia ärsyttäviä pieniä banaanikärpästen kaltaisia. Myöhemmin näkyi vähän isompaa elämää…

Mistähän tämäkin puska repii vetensä?

Sisilisko yritti maastoutua osaksi kiveä

Kyllä, se on ihka aito kojootinpoikanen! Tai näin ainakin kuvan ottohetkellä luulin, mutta googletuksen perusteella kyseessä onkin kit fox eli kissakettu.

Hämärässä saalistavan kissaketun näimme, kun ajoimme kilpaa auringon kanssa Zabriskie Pointille katsomaan auringonlaskua, jonka viimeisen minuutin ehdimmekin nähdä juostuamme rinnettä ylös. Pienestä juoksusta sai kunnon sydämenväpätykset aikaan, sillä ei puhettakaan että lämpötila olisi ehtinyt laskea tähän mennessä.

Aurinko laskee vuorien taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan ja, Eput laulaa… Edessä Zabriskie Point.

Täällä aurinko värjää hiusten lisäksi myös vuoret – tosin Golden Canyon ei taida paljoa värjäystä kaivata.

Auringon laskettua suuntasimme Furnace Creek Innille, josta olimme varanneet huoneet yöksi. Kyseinen majatalo rakennettiin jo vuonna 1927, kun hiipuva booraksikaivostoiminta rohkaisi kaivosyhtiöitä hakemaan muita tulonlähteitä omistamilleen kaivosrautateille. Me nautimme oluet palmujen reunustamalla terassilla katsellen kuun valaisemaa laaksoa, josta valo heijastui aivan kuin tyyneltä merenlahdelta, ja tunnelma oli kuin jossain Kaakkois-Aasian rantalomakohteessa – lämpötila ei ollut tuntunut laskeneen auringonlaskun jälkeen astettakaan. Illallisella hodari- ja burgeribuffetissa istuimme mieluusti ilmastoiduissa sisätiloissa, mutta pihvit piti hakea kokilta, joka täydessä kokinpuvussa grillasi niitä ulkona hohkavien hiilien äärellä. Herra kokki, miten te kestätte tätä kuumuutta? I don’t, kokki puuskahti takaisin. Noone would. We have shifts, and this is the one everyone hates.

Furnace Creek Inn päivänvalossa [kuva: wehardy]