Brú na Bóinne – pyramidejakin vanhempi hautakammio Irlannissa

Sade piiskaa vasten kasvoja, pari tuntia aiemmin ostettu sateenvarjo on jo puoliksi hajalla ja tennarini ovat läpimärät. Brú na Bóinnen hauta-alueella on juuri niin sateista kuin Irlannista kuvittelisi. Sisälle Newgrangen hautaan mahtuu vain puolet ryhmästä kerrallaan, ja kun opas kysyy, ketkä haluaisivat mennä sisään ensimmäisessä ryhmässä, reagoin salamaakin nopeammin. Kyllä, pois tästä sateesta!

Brú na Bóinne - Newgrange sisäänkäynti
Newgrangen hautaan piti entisaikaan kiivetä sisään koristellun kiven ylitse, mutta nyt kiveä oli siirretty sen verran, että sen pystyi kiertämään.

Haudan sisällä käytävä kapeni kapenemistaan ja jouduin pian kyyristelemään päästäkseni liikkumaan kivien alla eteenpäin. Minulla on lievä ahtaan paikan kammo, joten jännitin etukäteen tätä osuutta vierailusta, mutta kapea käytävä ei lopulta ollutkaan ahdistava, koska sen yllä kulki toinen kapeampi käytävä, johon katto aukesi vähän väliä, ja jonka merkitys selvisi myöhemmin. Opas oli pyytänyt jo ulkopuolella kaikkia laittamaan kamerat laukkuun, jotta ne eivät kolhisi tuhansia vuosia vanhoja seiniä, ja myös koska Newgrangen sisällä oli kuvaaminen kielletty.

Perillä kammiossa yritimme ahtautua toistemme ohitse tutkimaan kolmea alkovia, jotka yhdessä sisääntulokäytävän kanssa muodostivat ristin. ”Ei mitään tekemistä kristinuskon kanssa”, opas totesi ja selvensi, että risti on ollut käytössä symbolina jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kaikissa kolmessa alkovissa oli seinillä geometrisiä kaiverrettuja kuvioita – parissa myös 1800-luvun turistien jättämiä terveisiä mallia ”John Smith kävi täällä, kesäkuu 1876” – ja yhdessä oli laakea maljan muotoinen kivi. Hautaa kutsutaan haudaksi, koska aiemmin jokaisessa alkovissa oli samanlainen kivi, jonka päältä arkeologit löysivät ihmisten poltettuja jäänteitä. Kuitenkin todennäköisemmin Newgrangea käytettiin monipuolisesti uskonnollisiin riitteihin; kyllähän kirkkoihinkin on haudattu ihmisiä, vaikka niitä käytetään paljon muuhunkin. Newgrangen todellinen käyttötarkoitus jää kuitenkin arvailun asteelle, sillä kirjoitettua perintöä ei tuolloin vielä ollut Irlannissa.

Oli Newgrangen käyttö mikä tahansa, talvipäivänseisauksena täällä varmasti kuhisi. Tuolloin aamuaurinko säteilee haudan sisälle 19 metriä pitkää käytävää pitkin 17 minuutin ajan ja valaisee perimmän alkovin takaseinän kuviot. Huhtikuussa kammioon ei taatusti päässyt pienintäkään valonsädettä, ja opas demonstroi tätä sammuttamalla valot. Ne parikymmentä sekuntia täydellistä pimeyttä tuntuivat tooodeellla pitkiltä… kunnes sitten opas alkoi pikkuhiljaa valaisemaan kammiota nousevan auringon suuntaisesti sijoitetulla lampulla, joka loi kellertävän valonsäteen lattian poikki.

Maagista. Ja vähän aavemaista. Oli ihan kiva päästä ulos.

Brú na Bóinne ulkopuolelta
…vai oliko sittenkään kiva? Sateenvarjo oli yhä rikki ja läpimärät turistit kerääntyivät kyhjöttämään tuulensuojaan kivipaasien taakse.

Brú na Bóinnen alueen haudat rakensivat kivikautiset irlantilaiset noin 5000 vuotta sitten, mikä tekee siitä yhden vanhimmista ihmisen rakentamista yhä pystyssä olevista rakennelmista. Vertailun vuoksi Stonehenge on reilut 4000 vuotta vanha ja Gizan pyramidit noin 4500 vuotta vanhoja – kaikki ihan käsittämättömiä lukuja. Vielä käsittämättömämmäksi Brú na Bóinnen haudat tekee se, miten ne rakennettiin. Kivikaudella ei ollut erityisen kehittyneitä rakennusmetodeita: monta tonnia painavat kivet raahattiin paikalle käsivoimin, ne aseteltiin jollain ilveellä juuri sopivasti vinoon että sadevesi ei koskaan pääsisi hautakammioon, enkä nyt edes aloita siitä, miten valtava hautakammio tai hieman nouseva käytävä oli saatu juuri sopivaan kulmaan talvipäivänseisauksen aamuauringon kanssa.

Brú na Bóinne - Newgrangen kivi
Kuvasta huomaa, että paikalla vähän satoi.

Sillä aikaa kun jälkimmäinen puolikas ryhmästämme vieraili haudassa sisällä, minä kiersin paikan ympäri ihmetellen geometrisiä kuvioita, joita oli kaiverrettu kiviin sinne tänne. Näiden merkitys on hukkunut aikojen saatossa, mutta kivet itsessään olivat hienoja, ja Brú na Bóinnen käytävähaudat ovat eniten koristeltuja koko Länsi-Euroopassa. Kun hauta ”löydettiin” uudestaan 1600-luvulla, kivet eivät olleet näin hienosti aseteltuja, vaan ulkopuolen rakensivat arkeologit 1960-luvulla, jotka löydettyjen kivien perusteella laativat parhaimman arvauksensa siitä, miltä hauta joskus aikoinaan oli näyttänyt.

Brú na Bóinne Newgrange pienoismalli
Ehkäpä tältä Newgrange näytti viisi tuhatta vuotta sitten?

Tämän kokoinen kukkulahan ei mihinkään ikinä kadonnut, mutta aikojen saatossa sen merkitys hautana tai rituaalipaikkana unohtui ja se sai mystisiä, toisenlaisia merkityksiä. Roomalaisten aikoihin ajateltiin, että haudat olivat Irlannin jumalten kotipaikka, ja alueelta on löytynyt roomalaiskolikoita, joita pyhiinvaeltajat ovat tuoneet mukanaan. Koko alue on saanut nimensä irlantilaisen Dagda-jumalan rakastajattaren, Bóinn-jumalan mukaan, joka hallitsi hautojen vierestä soljuvaa Boyne-jokea. Pitkään irlantilaiset pitivät aluetta pyhänä eivätkä halunneet koskea hautoihin, jotta eivät suututtaisi jumalia, mutta vuonna 1699 paikallinen maanomistaja Charles Campbell käski työläistensä kaivamaan haudan sivua, jotta hän saisi siitä kiviä käyttöönsä. Sisäänkäynnin löydyttyä työläiset kaikkosivat, mutta Campbell jatkoi yksin kaivuutöitä, pääsi sisälle kammioon, ja loppu onkin sitten arkeologista historiaa.

Brú na Bóinne museo
Brú na Bóinnen visitor centerin museossa oli laaja ja kiinnostava näyttely. En tiedä, mikä kuvan esine oli, eikä välttämättä tiedä kukaan, mutta kaksimieliset aivoni tietävät kyllä, miltä se näyttää…
Brú na Bóinne - Knowth
Newgrange on Brú na Bóinnen ainoa hauta, johon pääsee sisään, mutta pari muutakin on säilynyt. Tässä kaukana Knowth sekä pari pienempää hautaa.

Newgrangen hautaan sisälle mahtuu kerrallaan vain 10 ihmistä, joten talvipäivänseisauksen valoihmettä ei kovinkaan moni pääse seuraamaan. Joka vuosi kuitenkin 50 onnellista voittaa avec-kutsun, jotka jaetaan 16.-26.12. aamuille, sillä valoilmiö näkyy haaleampana myös viitenä talvipäivänseisausta ympäröivänä päivänä. Jos näkyy. Jos sää on kuten meillä oli, niin sitten ihmetellään parikymmentä minuuttia pilkkopimeää. Loton voittaja voi todellakin tuntea olonsa lottovoittajaksi, koska kutsulottoon osallistuu joka vuosi noin 30 000 ihmistä. Olisin itsekin osallistunut, jos olisin pitänyt mahdollisena matkaa Irlantiin ensi joulukuussa, mutta nyt jäi väliin.

Brú na Bóinne Newgrange talvipäivänseisauksen lotto
Kiinnostaako päästä Newgrangeen talvipäivänseisauksena? Niin kiinnostaa aika monta muutakin…

Miten päästä Brú na Bóinneen?

Hautaan pääsee vain rajoitettu määrä vierailijoita päivässä, joten omalla autolla liikkuessa kannattaa tähdätä visitor centerille mahdollisimman aikaisin. Julkisilla Dublinista paikalle pääsee vain yhdellä hyvin pitkällä yhteydellä, joten itse kävin paikalla Mary Gibbonsin ohjatulla kierroksella, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Kierrosaikataulu oli näin taattu, ja Mary selosti koko matkan ajan Irlannin historiaa tuhansien vuosien ajalta kiinnostavasti ja kuivalla huumorilla höystettynä. Newgrangen lisäksi kierrokseen kuului Taran kukkulat, mistä lisää myöhemmässä postauksessa! Maryn kierrokset täyttyvät kesäisin, joten varaus kannattaa tehdä kuumimpaan turistiaikaan ainakin viikkoa etukäteen.

Rain at Newgrange, Brú na Bóinne
Terkut Irlannista läpimärältä bloggaajalta!

Onnea 100-vuotiaalle Kalliovuorten kansallispuistolle!

Mills-järvi Kalliovuorten kansallispuistossa

Tasan sata vuotta sitten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti lain, joka rajasi reilu tuhat neliökilometriä Coloradon Kalliovuoria kansallispuistoksi.

Rocky Mountains -kansallispuiston vesiputoukset

”In years to come when I am asleep beneath the pines, thousands of families will find rest and hope in this park.”

— Enos Mills

Yhtä ihmistä on kiittäminen ylitse muiden Kalliovuorten kansallispuistosta: Enos Mills, coloradolainen uudisraivaaja, homesteadaaja ja luonnonsuojelija, joka lobbasi ajatusta kansallispuistosta poliitikoille 1900-luvun alkuvuosina. Mills oli rakentanut itselleen mökin Longs Peakin vuoren juurelle ja sieltä käsin johti patikointiretkiä alueella aina tämän yli 4km korkean vuoren huipulle saakka (yhteensä reilu 300 kertaa elämänsä aikana). Jossain vaiheessa hän perusti mökkinsä vierelle pienen majatalon, jossa ryyppäys, tupakointi ja kortinpeluu olivat kiellettyjä: vieraiden oletettiin osallistuvan luonnosta kertoville luennoille ja kävelyille.

Retkeily Kalliovuorten kansallispuistossa

“The forests are the flags of nature. They appeal to all and awaken inspiring universal feelings. Enter the forest and the boundaries of nations are forgotten. It may be that sometime an immortal pine will be the flag of a united peaceful world.”

— Enos Mills

Kaksi muulipeuraa

Muulipeuroja Kalliovuorten kansallispuistossa

Mills oli tavannut tunnetun amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin telttaillessaan Kaliforniassa vuonna 1889. Tuolloin Muir oli esitellyt Millsille ideaa kansallispuistoista ja myöhemmin vienyt hänet telttailemaan Yellowstonen kansallispuistoon, joka on Yhdysvaltain vanhin kansallispuisto. Tästä innostuneena Mills alkoi kirjoittamaan sanomalehtiin Kalliovuorten kauneudesta sekä tarpeesta kansallispuistolle, joka suojelisi tätä kauneutta maanviljelyltä ja kaivostoiminnalta. Mills myös kirjoitti kirjoja, piti luentoja ja kirjelmöi päättäjille.

Vaellus Kalliovuorten kansallispuistossa

”No nation has ever fallen through having too many parks. We may have too many soldiers, too many indoor functions, too many exclusive social sets, but the United States Government, or any other, will never fall for having too many national parks.”

— Enos Mills

Sinitöyhtönärhi

Kalliovuorten sinitöyhtönärhi

Nyt 100 vuotta myöhemmin kaikki, jotka käyvät Coloradossa, saavat nauttia Millsin työn tuloksista. Nämä kuvat ovat eräältä patikointireissulta viime lokakuulta. Tiedossa keväälle on ainakin pari reissua Coloradoon, ja veri vetää takaisin näihin maisemiin.

Kalliovuoret talvella lumi

Aikaisempia kirjoituksia Kalliovuorten kansallispuistosta:

25 vuotta muurin murtumisesta & arabian kielen kääntäjä Doreen

Berliinin muuri

Tasan 25 vuotta sitten eräs Günter Schabowski, Itä-Saksan kommunistipuolueen puhemies, sai käsiinsä viimehetken muutoksia matkustussääntöihin Itä- ja Länsi-Saksan välillä, jotka olisivat helpottaneet tavallisen itäsaksalaisen matkustamista länteen. Muutosten oli tarkoitus tulla voimaan pikkuhiljaa seuraavien päivien aikana, mutta kukaan ei ollut kertonut tästä lehdistötilaisuutta pitävälle Schabowskille, joten kun toimittaja kysyi häneltä, milloin sääntöjen olisi tarkoitus tulla voimaan, hänen vastauksensa oli: Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.

Paloja Berliinin muurista

Viesti levisi kuin kulovalkea länsisaksalaisessa mediassa, josta sen kuulivat myös itäsaksalaiset, ja kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ryntäsivät Berliinin muurille, jossa hämmentyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä, ja päästivät heidät lävitse. Muuri murtui yhdessä yössä.

Test the Rest - Berliinin muuri

East Side Gallery - Berliinin muuri

Tämän postauksen kuvat ovat East Side Gallerysta, 1,3km pitkältä Berliinin muurin pätkältä, joka on nykyään maalattu mahdollisesti maailman pisimmäksi ulkoilmagalleriaksi.

Pari viikkoa sitten istuimme Iiron kanssa sushiravintolassa Berliinin Kreuzbergissä ja kuuntelimme, kun pöytäseurueemme pälätti kännykkään nopeaa arabiaa. ”Sori, työasioita”, Doreen pahoitteli meille englanniksi ja kertoi sitten työstään arabimaan suurlähetystön kääntäjänä. Hyvä kielipää oli johdattanut Doreenin ranskan kääntäjäksi, mutta hän oli pian todennut, että ranskan osaajia oli saksalaisten kääntäjien joukossa liikaa, ja päättänyt laajentaa kielivalikoimaansa arabialla, josta sukeutuikin pian hänen päätyökielensä.

East Side Gallery - Berliinin muuri

Olin tavannut Doreenin jo viikkoa aiemmin, kun matkalla Suomeen minulla oli ollut vaihto yön ylitse Berliinissä, ja paikallisen tutun tehtyä illallisen kanssa oharit päätin spontaanisti lähteä Meetup-sivustolta löytämääni kansainväliseen pubi-iltaan Neuköllniin. Melbourne Canteenin pizza oli hyvää mutta seura sitäkin erinomaisempaa, sillä samaan pöytään kanssani istahti brittimies, joka oli asunut Berliinissä nyt pari kuukautta ja halusi tehdä kaupungista kotinsa, saudimies, joka opiskeli Berliinissä ja etsi juuri uutta asuntoa, sekä Doreen, joka oli syntynyt Berliinin lähellä ja asunut täällä melkein koko ikänsä. Tehdessäni lähtöä Doreen sujautti minulle käyntikorttinsa ja pyysi kertomaan, kun seuraavan kerran tulisin Berliinin. Ja minähän olin palaamassa kaupunkiin heti seuraavana viikonloppuna.

Mary Mackeyn taidetta East Side Galleryssa, Berliinin muuri

Takaisin sinne sushiravintolaan. Doreenin saatua työasiansa järjestykseen pääsin vihdoin kysäisemään häneltä: millaista se lapsuus DDR:ssä oikein oli?

Ei mitenkään ihmeellistä, Doreen totesi. Kauppojen valikoimat eivät tietenkään olleet yhtä hyvät kuin ehkä jossain muualla, mutta eivät itäsaksalaiset missään puutteessa eläneet. Fiilis oli välillä painostava, kun valtio valvoi kaikkea mitä teit, mutta samalla valtio kuitenkin piti huolta. Yksinkertaista. Sellaista, mistä kaikki eivät tietenkään pitäneet, ja Doreeniltakin pari serkkua pakeni Länteen 80-luvulla, nuoria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta jotka olivat varmoja jäävänsä paljosta paitsi, jos jäisivät Itään.

Toinen serkuista oli saanut matkustusluvan Unkariin, mistä hän oli tuhansien itäsaksalaisten tavoin onnistunut loikkaamaan Länteen. Toinen taas ylitti rajan Baijerin lähellä. Tarkemmat detaljit eivät olleet Doreenin tiedossa, mutta jotenkin tarinaan liittyi Baijerissa rajan lähellä asuva isoäiti. Kumpikin oli saanut loikkauksen jälkeen nopeasti elämänsä kuntoon Lännessä sukulaisten avustuksella.

Andrej Sacharow Berliinin muurissa, East Side Gallery

Kun muuri murtui, Doreen oli lukiolainen. Hänen perheensä ei ollut niiden joukossa, jotka lähtivät rynnimään muurille tuona iltana, ja elämän oletettiin jatkuvan normaalina, mutta seuraavana päivänä koulussa yli puolet oppilaista oli poissa, paenneet Länteen tai jotain. Pari päivää myöhemmin Doreenkin perheineen lähti katsastamaan, miltäs se Länsi-Berliini nyt oikein näyttää, ja Doreen ei ollut erityisen vakuuttunut: likaista, roskia, ränsistyneitä taloja myös länsipuolella. Päivän päätteeksi hän palasi mielellään pieneen itäsaksalaiseen kotikaupunkiinsa.

Berliinin muuri

25 vuotta on pitkä aika, näkemykset maailmasta muuttuvat, ja me lähdimme sushiravintolasta vielä drinkeille Bergmannstrasselle rupattelemaan elämästä, historiasta, politiikasta ja matkustamisesta. Vihdoin puoli kolmelta aamuyöstä sanoimme heipat Doreenille – nähdään ehkä vielä! – ja tallustelimme metroasemalle, jossa U-bahnit kolistelivat läpi yön.

Ypres eli sata vuotta vanhaa hulluutta

Bedford House Cemetary

Kuten joku saattoi uutisista bongata, ensimmäinen maailmansota alkoi sata vuotta sitten, ja itseasiassa Saksan hyökkäyksestä Luxemburgiin tulee tänään kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Virallisesti tosin ”juhlapäivä” on huomenna, sillä osa saksalaisjoukoista hyökkäsi maahan kommunikaatiovirheestä johtuen päivän etuajassa ja perääntyi tajutessaan virheensä. Huomenna täällä on kai jotain seppeleen laskua, ja väestöhälyttimet pärähtävät tämän kunniaksi soimaan kolmen maissa. Toisin kuin Suomessa, niitä ei täällä testailla tasaisin väliajoin, joten huomisesta muistopirinästä on varoiteltu mediassa, etteivät ihmiset ryntäisi hädissään väestösuojiin.

Bedford House Cemetary

Ensimmäisen maailmansodan verisimmät taistelut sodittiin Ranskan ja Belgian rajalla. Olen aiemmin kirjoitellut täällä Ranskan Verdunista, jossa pääsee ihmettelemään hyvin säilyneitä linnoituksia. Pari kuukautta sitten taas katsastimme Iiron kanssa Belgian Ypresin ympäristöä, jossa käytiin melkein koko sodan ajan jatkuvaa asemasotaa rintamalinjalla, jota satojen tuhansien kuolleiden hinnalla siirrettiin aina muutama kilometri sinne tänne. Neljässä vuodessa uhriluku nousi melkein miljoonaan, ja se näkyy tänä päivänä sotilashautausmailla, joita on useita kymmeniä pitkin maaseutua.

Bedford House Cemetary
Näistä sotilaista joukko-osasto on tiedossa, mutta ei tarkempi henkilöllisyys.
Bedford House Cemetary
Jonkun kanukin viimeinen leposija. Tyne Cotin brittiläisen kansanyhteisön sotilashautausmaalle on haudattu melkein kymmenen tuhannen britin lisäksi vajaa tuhat kanadalaisia, reilu tuhat australialaisia, viitisensataa uusseelantilaista, vajaa sata eteläamerikkalaista, pari karibialaista, yksi ranskalainen ja neljä saksalaista.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ei vielä harrastettu kovinkaan kestäviä tunnistuslaattoja. Jos laatta oli, se saattoi olla tehty vaikkapa kankaasta, ja usein niitä oli vain yksi kappale. Nykyisissä tunnistuslaatoissahan on taitekohta, josta laatta on tarkoitus puolittaa sotilaan kuollessa. Toinen kappale jonkun taskuun tiedoksi vietäväksi, että tämän niminen heppu on merkittävä kuolleiden kirjoihin, toinen kappale taas jää ruumiille merkkaamaan, kenen maallisesta tomumajasta on kyse. Ensimmäisessä maailmansodassa taas tunnistuslaatat vietiin usein taistelun melskeessä kirjanpitotarkoituksiin, jolloin ruumiita ei jälkikäteen yleensä pystytty tunnistamaan nimeltä. Joukko-osasto ja kotimaa sen sijaan selviävät uniformusta, jos sellainen on tunnistettavassa muodossa, ja siksi monessa hautakivessä ne olivat ainoat tarjolla olevat tiedot.

Bedford House Cemetary
Näitä täsmälleen samanlaisia punaisia unikkomuistoristejä oli satoja ellei jopa tuhansia eri hautausmailla.

Bedford House Cemetary

Bedford House Cemetary
Hautausmaan seinä oli täynnä joukko-osastoittain järjestettyjä nimiä, joihin ei olla osattu yhdistää ruumiita. Joku on käynyt muistamassa erästä Campbellin pojista, ja minä todellakin toivoin, etteivät nämä kaikki Campbellit ole olleet lähisukulaisia.

Eniten minua yllätti hautausmailla se, kuinka paljon siellä oli käyty muistelemassa ihmisiä. Yllättävää siksi siis, ettei kukaan tänä päivänä sotilashautausmaiden kiertokunnossa oleva taatusti voi oikeasti muistaa ketään ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta. Hautausmaan portilla oli kuitenkin kirja, josta pystyi katsomaan, minne sukulainen oli haudattu tai missä seinäplakaatissa hänen nimensä oli näkyvillä. Ihmettelin tätä hetken kunnes mietin, että jos minun isoisoisoisäni olisi haudattu Helsingin sijasta tänne, aika varmasti etsisin hänen hautansa ja saattaisin unikonkin jättää merkiksi käynnistä.

Bedford House Cemetary

Bedford House Cemetary
Tyne Cotin hautausmaan keskelle on jätetty pari pillboxia eli bunkkerimaista tuliasemaa. Nämä ovat siis juuri niitä, missä osa näistäkin kuolleista on taistellut.

Ensimmäiset alueen hautausmaat syntyivät niin, että kuolleet haudattiin niille sijoilleen, ja vasta myöhemmin ruvettiin suunnitelemaan hautamuodostelmia ja uudelleenjärjestelemään hautoja. Tyne Cotissa on yhä pari merkkiä sadan vuoden takaisista taisteluista. Paikalleen on jätetty pari pillboxia, joista yhden päälle on rakennettu ristin muotoinen muistomerkki, joka näkyy postauksen toisessa kuvassa. Sen lisäksi hautausmaan etuosassa on alue, jossa haudat ovat siinä kohti, mihin miehet ovat kuolleet, ja tämän takia hautausmaalle on haudattu myös kaksi saksalaista: Passchendaelen taisteluissa kuollut Otto Bieber sekä joku toinen, jonka ruumis löytyi samoilta kohdin. Commonwealthin hautakivissä on kaareva yläosa, mutta näiden kahden saksalaisen jaettu hautakivi on leikattu tasaiseksi.

Bedford House Cemetary
…und ein Deutscher Soldat.
Bedford House Cemetary
Alkuperäisille sijoilleen haudattujen ruumiiden alue, jonka takana näkyy kaukana nimiä täynnä oleva seinusta.

Tyne Cotin hautausmaan lisäksi pysähdyimme Langemarkin saksalaishautausmaalla, jonka fiilis oli täysin erilainen. Siinä missä Tyne Cotin hautakivet olivat vaaleita ja alue valoisa ja pitkälti puuton, Langemarkin hautakivet olivat tummanpuhuvia ja alue metsän siimeksessä. Mitä olen sotilashautausmaita täällä päin katsellut, tämä tuntuu olevan yleisempikin ero liittoutuneiden ja saksalaisten sotilashautausmaiden välillä maailmansodasta riippumatta.

Langemark War Cemetary

Langemark War Cemetary
Saksalaisia joukkohautaan haudattuja.

Langemark on alueeltaan saman kokoinen Tyne Cotin kanssa, mutta sinne on haudattu viisinkertainen määrä sotilaita. Tämä johtuu siitä, että Tyne Cotissa jokaiselle ruumille on yritetty saada oma hautakivi, kun taas Langemarkissa hautakivet ovat lähtökohtaisesti jaettuja ja alueen keskellä on noin 25 000 sotilaan joukkohauta. Tänne on myös haudattu Langemarkin taistelun uhrit. Kyseessä oli yksi Ypresin ensimmäisiä taisteluita, jossa kuoli yli kymmenkertainen määrä saksalaissotilaita britteihin verrattuna, ja jota myöhemmin kutsuttiin koulupoikien taisteluksi, sillä urbaanilegendan mukaan saksalaisjoukot olisivat koostuneet lähinnä koulupojista ja opiskelijoista. Oikeasti koulupoikia oli taistelijoista ”vain” 15%, ja syy suureen uhrimäärään taisi olla lähinnä saksalaiskenraalien huonossa taistelustrategiassa.

Langemark War Cemetary
Siinä missä britit olivat painottaneet hautakylteissä joukko-osaston nimeä, saksalaisille tärkeintä näytti olevan tieto siitä, mitä sotilas ylipäätään teki sodassa. Oliko kyseessä Wehrmann eli sotamies, Reservist, vai peräti Kriegsfreiwilliger, sotavapaaehtoinen?

Langemark War Cemetary

Langemark War Cemetary
Joukkohaudan vajaasta 25 000 ruumiista melkein 8 000 on tunnistamattomia.

Langemarkista jatkoimme matkaamme vielä Yorkshiren juoksuhaudoille. Harrastelija-arkeologit olivat löytäneet juoksuhaudat 1990-luvulla, kun ympärillä olevaa teollisuusaluetta oli meinattu laajentaa. Juoksuhaudoista oli tullut myös joukkohauta, sillä sieltä oli löytynyt kaivausten yhteydessä toista sataa ruumista. Muuten nämä jäivät pitkälti tunnistamatta – kaikista ei vuosikymmenien jälkeen saatu selville enää edes kansallisuutta – mutta eräältä ranskalaissotilaalta löytyi metallinen tunnistelaatta. Mahtoi tulla hieman puun takaa sukulaisille, missä isoisoisosetä oli viime vuosikymmenet ollut haudattuna.

Yorkshire Trench

Yorkshire Trench
Tätä puuhärveliä kutsuttiin A-tueksi, ja sellainen oli juoksuhaudan pohjalla, jotta juoksuhaudan pohjalla lilluva vesi ei kastelisi miesten saappaita ja myös, jotta itse kaivanto ei sortuisi niin helposti tykistökeskityksessä.
Yorkshire Trench
Osa juoksuhaudasta oli sortunut uudestaan restauroinnin jälkeen, joten liikkuminen oli omalla vastuulla. Iiro kävi silti kokeilemassa, kuinka kyyryssä juoksuhaudassa olisi pitänyt liikkua, ettei olisi saanut luotia päähänsä.

Jos joku tuonne päin on suuntaamassa, niin suosittelen näistä nähtävyyksistä erityisesti Tyne Cotin hautausmaan yhteydessä ollutta pientä näyttelyä. Siinä yksittäisten sotilaiden tarinoita lukiessa unohtui valokuvaaminen ihan totaalisesti. Eräältäkin sotaleskeltä oli kirjeenvaihtoa tallessa kahden vuoden ajalta, missä hän oli kysellyt eri tahoilta – sotilasviranomaisilta, Punaiselta ristiltä, kirkolta – oliko hänen kadonneeksi ilmoitetusta miehestään nyt sodan jälkeen kenelläkään mitään tietoa. Eipä ollut.

Edit: Huomasin jälkeenpäin puhuneeni alussa väärästä hautausmaasta. Sitä se blogipostausten jälkikäteen kirjoittelu teettää, ja tuolla niitä hautausmaita oli sen verran runsaasti, että ihmekös jos menevät sekaisin… Nyt Bedford House korjattu Tyne Cotiksi.

Postikorttimaisemia

Olin kaivannut jo pitkään juuri tällaista päivää: laiska sunnuntai, hyvä sää, tyhjä kalenteri. Tänään siivoilin kotona, kokkailin rennosti risottoa, nostin jalat kattoon ja katsoin telkkarista sarjoja, joita on pitänyt katsoa jo pitkään. Niin, ja kävin kävelyllä ja toteutin projektin, joka on ollut jo pitkään mielessä.

Löysin jo kuukausia sitten netistä kuvia vanhan ajan postikorteista Luxemburgista, ja päätin, että vielä joku kaunis päivä käyn kuvaamassa nuo samat maisemat ja tiirailemassa, mitä on muuttunut. Ajatuksen vielä kypsyessä löysin museoista lisää mustavalkokuvia, jotka lisäsin projektiin mukaan. Tässä tulos:

Palais de l'Arbed, Luxembourg, then and now
Palais de l’Arbed. Arbed-teräsyhtiö perustettiin Luxemburgissa vuonna 1911 ja se pärjäsi koko 1900-luvun omillaan, mutta tämän vuosituhannen alussa usean fuusion jälkeen tämä talo muuttui ArcelorMittalin pääkonttoriksi. Tällä hetkellä talo on remontissa.

Luxembourg Gare, then and now
Gare eli rautatieasema. Kuten edellisestäkin kuvasta näkyy, Luxemburg hankkiutui jossain vaiheessa eroon ratikoistaan (pöljät), ja nykyään keskustan lävitse kulkee bussiralli, jonka toinen pääkeskuksista on rautatieaseman aukio. Tällä hetkellä ratikoita ollaan tuomassa takaisin satojen miljoonien kustannuksella, koska bussien kapasiteetti ei enää riitä kuljettamaan rautatieasemalta ihmisiä töihin. Kuvassa oleva rautatieasema saatiin rakennettua juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Luxembourg Viaduct, then and now
Viaductin silta on seissyt paikoillaan jo vuodesta 1861. Paikalle, josta joku on 1900-luvun alussa ottanut kuvan, on nyt rakennettu taloja, joten minun piti mennä alas rotkoon kuvaamaan. Rotkossa olleet talot taas on lanattu maan tasalle jossain vaiheessa; joitain taloja purettiin tässä kohtaa silloin, kun tänne muutin, ja siitä, mitä tontille nyt tapahtuu, ei minulla ole tietoa. Jos oikein muistan kaupunginmuseon kuvista, noissa taloissa toimi hansikastehdas.

River Alzette at Grund, then and now
Grund muodostui aikoinaan Luxemburgin rotkon pohjalle vankilaa ympäröiväksi kaupunginosaksi, johon muuttivat vankien perheet. Sillä oli pitkään vähän epämääräinen maine, mutta nykyään se on kokenut gentrifikaation ja vuokrat ovat kohonneet pilviin. Grundissa asunut kaverini tosin totesi, ettei siellä ole talvella kiva asua, koska joka aamu saa herätä sumussa – täällä kun on hyvin sumuinen syksy ja erityisesti rotkossa sumu viipyy vielä pitkään auringon noustua.

View of Grund, past and now
Näkymä toiseen suuntaan Grundissa. Grundin mainetta auttavat useat hyvät terassit, baarit ja ravintolat sekä silta, josta on ehkäpä Luxemburgin kuvauksellisimmat näkymät.

View from Stierchen Bridge, Luxembourg, then and now
Näkymä Stierhenin sillalta. Osa Grundin tämän osan taloista on vanhan kuvan perusteella revitty alas, mutta haute villen eli korkean kaupungin siluetti on säilynyt pitkälti samana.

Luxembourg, then and now
Näkymä Place St. Espritiltä. Tässä kuvassa näkyy hyvin Luxemburgin kaupungin korkeuserot. Se, mitä itse huomasin on, että Place St. Espritiä nykyään ympäröivät talot joka puolelta, joten tämä kuva on otettu vähän eri kohtaa.

Place d'Armes, Luxembourg, then and now
Place d’Armesin puut ovat kasvaneet 70 vuodessa sen verran, ettei kaupungin virastotalo enää näy kunnolla niiden takaa. Place d’Armesilla mainostettavat aatteetkin ovat seitsemässä vuosikymmenessä hieman muuttuneet.

Luxembourg Caisse d'Épargne, past and now
Caisse d’Épargne eli säästöpankki on seissyt samalla paikalla keskustasta katsoen rotkon toisella puolella jo sata vuotta. Tämän nähdessään moni Luxemburgin vieraani on kysynyt, onko kyseessä joku linna? No ei, ihan vaan tavallista ehkä hieman prameampi pankin pääkonttori.

Eksistentialistista pohdintaa Englannissa

Kuinka vaikeaa on saada lammaskarsinan hakaa auki? Suhteellisen, jos minun ja systerini Lotan taitoihin on luottamista, mutta onnistuimme silti, ja lähdimme talsimaan ruohoniityn halki kohti kauempana siintäviä kumpuja. Aurinko möllötti horisontissa ohuen pilvivaipan takana ja viileä tuuli sai Lotan vetämään päälleen villapipon ja -hanskat. Lampaita ei näkynyt tällä puolen aitaa, mutta pari juottokaukaloa osui matkan varrelle. Hetken rivakan talsimisen jälkeen saavutimme kummut, joihin jokin kivikautinen heimo viitisen tuhatta vuotta sitten hautasi miespuolisia jäseniään. Naisten ruumiita ei kummuista ole löytynyt kuin muutama hassu; ehkä ne poltettiin, tai jätettiin metsään mätänemään? Tuolloin heimot olivat niin liikkuvaisia ja populaa sen verran vähän, että tautien takia tuskin tarvitsi ruumiita haudata.

Siinä me sitten seisoimme keskellä englantilaista peltomaisemaa parin kummun vieressä ihmettelemässä, ja ihmettelin samalla, miten oikeastaan olin päätynyt tänne. Yllättävän helppoa oli lopulta päästä tänne kotoa Luxemburgista: lyhyt taksimatka lentokentälle, vain reilun tunnin lento, siitä sitten metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja auto alle. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, maailma tuntuu todella pieneltä. Toisaalta elämässä on vain rajattu määrä mahdollisuuksia matkustaa, rajattu määrä vapaapäiviä ja viikonloppuja. Aika ei voi mitenkään riittää kaikkeen, bucket listien läpikoluamiseen voi hyvin upottaa useamman elämän, maailma on aivan valtava, ja kuitenkin juuri tämän lauantain, joka ei koskaan toistu, olin päättänyt viettää kävellen pitkin englantilaista peltoa. Onko tämä järkevää ajankäyttöä?

Todellakin on, totesin, kun kävelin Lotan perässä pitkin ojaa, jonka joku oli kuopsuttanut maisemaan pelkkä peuransarvi työkalunaan noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Lotta at Stonehenge

Stonehenge

Jo ne hautakummut ja ojat saivat pienen arkeologin sisälläni hykertelemään innostuksesta, mutta reittipäätökseen saattoi vaikuttaa, että sain ruksittua yhden maailmanperintökohteen lisää listaltani pois. Stonehengestä joskus toiste lisää.

Toissa viikonloppu kului siis Englannissa. Lensin itse työn puitteissa paikalle jo torstaina, ja perjantaina töiden jälkeen Lotta lennähti Suomesta mukaan. Parhaat fish & chipsit löytyivät Oxford Circlen lähettyviltä Golden Union Fish Barista, mutta kovinkaan pitkään emme perjantaina valvoneet, koska lauantaina piti herätä aikaisin ehtiäksemme kiertämään Windsorin linnaa. Siitä sitten nappasimme auton alle, ja Lotta sai totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, vasemmanpuoleiseen vaihdekeppiin ja myötäpäivään kiertäviin liikenneympyröihin. Stonehengestä jatkoimme matkaamme Bathiin, jossa olimme vasta illan pimennettyä, joten toistimme taas aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen aamuherätyksen ja kiersimme aamulla auringonpaisteessa kylpevää kylpyläkaupunkia.

View of Bath

Bathin keskusta sunnuntaina vähän ennen yhdeksää aamulla

Bath City Center

Samaa keskusta-aluetta klo 11 maissa

Bathin päänähtävyys oli harvinaisen hyvin säilynyt roomalainen kylpylä ja sen yhteydessä ollut erinomainen museo, joka esitteli elävästi kaupunkilaiselämää parituhatta vuotta sitten. Nykypäivän Bathin kaupunkilaiselämä vaikutti sekin syvemmän tutustumisen arvoiselta: paljon putiikkeja, kahviloita ja pubeja kävelykatujen varrella vieri vieren beigen värisissä kivitaloissa. Tuli tunne, että täällä voisi hyvin viettää kokonaisen viikonlopun maleksien pitkin kujia ja ihastellen kauniita taloja.

Roman statue and abbey

Etualalla roomalaisen kylpylän roomalaispatsas, joka tosin tehtiin vasta, kun kylpylä löydettiin uudelleen 1700-luvulla. Taka-alalla goottilaisluostari.

Saracen's Head Tavern

Bathin vanhin pubi, vuodesta 1713

Georgian architecture in Bath

Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuria suuren liikenneympyrän laidalla

Georgian architecture in Bath

Royal Crescent in Bath

Royal Crescent, puolikaaren muotoinen pitkä rivitalo Bathissa, rakennettu 1760-luvulla

Nyt ei aikaa jäänyt maleksimiseen. Onneksi olin varannut Lontooseen ”pari tuntia hengailuaikaa”, koska johonkin kummasti se aika sitten hävisi, ja auton palautettuamme sain juosta kieli vyön alla pitkin metropysäkkien käytäviä ehtiäkseni koneeseen. Olin lopulta kentällä noin puoli tuntia ennen koneen lähtöä – parinkin täysin nappiin menneen metrovaihdon ansiosta – ja onneksi kyseessä oli pienenpieni Cityn kenttä, jossa ehdin turvan ja tarkastuksien lävitse portille vielä sen vilkuttaessa Final Callia. Tällä lentämisen määrällä ja aikataulussa pysymisen taidolla lienee pieni ihme, että olen myöhästynyt lennolta vain kerran.

Maailmanperintökohde Luxemburg

Mietin joskus, että olisi kiva asua Suomenlinnassa, sillä kaiken muun parhauden lisäksi voisi sanoa asuvansa maailmanperintökohteessa. No nyt voin. Luxemburgin kaupungin keskusta, linnoitukset ja muurit ovat nimittäin olleet UNESCO:n maailmanperintölistalla vuodesta 1994. Tässä postauksessa kuvia lähinnä niistä linnoituksista ja muureista.

Kalliossa näkyvät aukot ovat osa Bockin kasematteja, joissa sotilaat piileksivät tuhannen vuoden ajan.

Näkymä ylöspäin kaupunkia kiertävästä rotkosta.

Luxemburgin historiallinen osuus ei rajoitu pelkästään johonkin yhteen pieneen alueeseen, joka toimii ulkoilmamuseona, vaan kaupunki elää ja hengittää historiaansa päivittäin. Edelliset kaksi kuvaa otin aamulenkillä, kun juoksin vallihautana käytetyssä rotkossa, jatkoin Grundin entisen vankila-alueen, nykyisen hippikaupunginosan lävitse, ravasin vanhan luostarinpihan poikki ja ylitin joen linnanmuuria pitkin ennen kuin käännyin takaisinpäin. Aamulenkin jälkeen lähdin töihin bussilla, joka ajoi vanhan kaupungin lävitse, vaikka bussien käyttämältä valtaväylältä ei toki näykään hevoskärrynlevyisiä tuhatvuotiaita kujia.

Vanhat kaupunginportit Pfaffenthalin yllä

Jäänteitä Bockin kasemateista, kalliojyrkänteen sisään rakennetusta linnoituksesta, jonka ansiosta Luxemburg sai lempinimen ”Pohjoisen Gibraltar”

Loput tämän postauksen kuvat taas napsin, kun kävin lounaalla lähellä Bockin linnaketta. Kävelymatka työpaikalta oli vain kilometri, mutta aikaa piti varata yli vartti, koska matka kulki rotkon pohjan kautta.

Thungenin linnoitus Luxemburgin kaupungin laidalla on ainoa, joka on kunnolla säilytetty. Muut pitkälti purettiin 1800-luvulla kaupungin demilitarisoinnin yhteydessä.

Kaupungin linnanmuurit jättävät sisäänsä vanhan luostarin, josta lähimpänä katsojaa ovat sen vanhat hevostallit. Nykyään niihin on rakennettu auditorio, jossa olen käynyt katsomassa leffafestareita. Arkeologisten kaivausten mukaan tässä kohdin asuttiin jo 300-luvulla, yli puoli vuosituhatta ennen Luxemburgin kaupungin perustamista. Oikealla Stiertchenin silta, jossa asuu Stierchesgeescht.

Ensimmäiset Luxemburgin linnanmuurit rakennettiin noin tuhat vuotta sitten, kun kaupunkia lähdettiin laajentamaan pelkästä sotilaslinnakkeesta. Jo sata vuotta myöhemmin kävi kuitenkin selväksi, että kaikki eivät mahdu muurien sisään, joten rakennettiin toiset muurit vähän ulommas… ja vielä kolmannet 1400-luvulla. Tämän jälkeen Luxemburg olikin niin haluttu, että kaikki Hapsburgeista Burgundin herttuoihin, niin ranskalaiset kuin espanjalaisetkin kuninkaat ja kaiken lisäksi vielä Pyhä Rooman valtakunta halusi Luxemburgin itselleen. Sotaisalle vuosituhannelle pistettiin vihdoin Luxemburgin osalta päätepiste, kun linnoitukset erään rauhansopimusen jälkeen purettiin ja muutettiin puistoiksi. Aivan keskustan vieressä oleville alueille olisi toki voinut myös rakentaa taloja, mutta se olisi laskenut talomarkkinoiden arvoa, joten kaupunginisät ja nykyisten talojen omistajat päättivät jättää tilaisuuden hyödyntämättä.

Bockin vieressä menevä autotie

Pfaffenthalin linnantorni

Jos tulee Luxemburgiin ja haluaa tutustua lähemmin linnoituksiin, paras tapa on käydä hakemassa turisti-infosta kartta johonkin kaupungin useista kiertokävelyistä, joiden varrelta löytyy infotauluja (ranskaksi ja saksaksi, mutta kielitaidottomatkin voivat katsella kuvia).


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

Greenwich: meridiaani ja Cutty Sark -museoalus

Greenwich Park

Greenwichin puistosta on näkymä Canary Wharfille

Kartoista ja veneistä kiinnostuneena insinöörinä on oikeastaan aika yllättävää, että minulla on kestänyt näinkin pitkään päätyä Lontoon reissulla Greenwichiin katsomaan nollameridiaania sekä museoalus Cutty Sarkia Greenwichin satamassa. Olin aina ajatellut, että sinne on jotenkin tosi pitkä matka Lontoosta, mutta vain pieni pyrähdys junalla ja olin perillä.

Zero Meridian with Lisa

Tapasin lontoolaisen ystäväni Lisan taannoin Suomessa töiden kautta, joten Lisakin oli innoissaan löytäessään maininnan Helsingistä nollameridiaanilta.

Helsinki on the zero meridian

Siinä on kaupunki, jonne Lisa suunnittelee ensi kesäksi häitä ja sen jälkeen muuttoa. Ei, en nyt puhu Moskovasta.

Vähän taustatietoa niille, joille Greenwich ei ole tuttu: tänne perustettiin vuonna 1675 Kuninkaallinen observatorio, jonka johtana hääri kuninkaallinen tähtitieteilijä. Virka ei ollut mikään mitätön akatemiapesti, vaan tavoite oli selvä: tarvittiin parhaat kartat ja navigointivälineet Englannin laivastolle, jotta pysyttäisiin vastaisuudessakin Atlantin herroina. Karttoihin tietenkin tarvitsi pituuspiirit eri meridiaanit mittaamaan, kuinka idässä tai lännessä kulloinkin oltiin – erittäin tärkeä tieto Amerikan valloituksen kannalta – ja kun mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää meridiaaneille ei vielä ollut, kuninkaalliset tähtitieteilijät sijoittivat nollakohdan kulkemaan isoimman ja tärkeimmän teleskooppinsa läpi. Nollameridiaanin paikka sitten vaihteli riippuen siitä, mikä oli milloinkin se pähein teleskooppi, mutta vuonna 1851 määritelmä lyötiin vihdoin lukkoon, ja siitä lähtien nollameridiaani on kulkenut siinä missä kulkee. Paitsi että ei kulje, sillä vuonna 1984 nollameridiaani määriteltiin uudestaan maan massakeskipisteen mukaan, ja tällä hetkellä virallinen nollameridiaani kulkee noin 100 metriä observatoriosta sivuun, mikä sopivasti jätettiin kertomatta kaikille vanhan nollameridiaanin luona poseeraaville turisteille, mutta eipä se niin tarkkaa ole.

zeromeridian2

Vanha nollameridiaani kulkee Greenwichin observatorion läpi, ja kun kellojen liikkeitä maailmassa yhtenäistettiin, UT eli universal time määriteltiin Greenwichin kellon mukaan.

Observatoriosta löytyi myös mielenkiintoinen näyttely navigoinnin historiasta. Tiesittekö, että vaikka leveyspiirejä pystyttiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa arpomaan tähdistä, niin pituuspiireissä oltiin yhä ulalla, koska merenkulkijoilta puuttui luotettava keino mitata aikaa. Tämä vaikutti niin merkittävästi Atlantin ylittävään laivaliikenteeseen, että Englannin hallitus lupasi ongelman ratkaisijalle 20 000 puntaa, nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Monet keksijät yrittivät voittaa kilpailun, ja osa ideoista oli hieman vähemmän toteutuskelpoisia: esimerkiksi yksi keksijä ehdotti, että jokaiselle laivalle annettaisiin mukaan koira, jota on ennen lähtöä nirhaistu jollain teräaseella. Teräase sitten kastettaisiin ”sympatiapulveriksi” kutsuttuun aineeseen, joka saisi koiran tuntemaan teräaseen nirhaisun aina uudestaan pitkänkin matkan päästä. Tämä tehtäisiin aina tasan klo 12 Lontoon aikaa, jolloin koira haukahtaisi ja laivan kapteeni voisi suorittaa mittaukset tämän perusteella. Palkinnon kuitenkin voitti 1760-luvulla eräs puuseppä John Harrison, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan kehittänyt toimivaa merikronometriä ja vihdoin onnistui luomaan kellon, johon laivan keinuminen, kosteus tai lämpötilojen vaihtelut eivät aiheuttaneet häiriötä.

Observatorion lisäksi toinen kiinnostava asia Greenwichissä oli tämä:

Cutty Sark, museoalus Greenwichin satamassa

Cutty Sark, yksi maailman nopeimmista klippereistä, nykyään museoalus Greenwichin satamassa

Cutty Sarkin pohja

Pohja oli päällystetty messingillä, jotta kaiken maailman öttiäiset eivät tarttuisi siihen

Cutty Sark rakennettiin vuonna 1869 teekaupan välineeksi: britit olivat ihastuneet iltapäiväteehen ja verojen poiston jälkeen siitä tuli kaiken kansan juomaa, joten kysyntä oli kovaa. Purjehdusmatka oli pitkä – ensin piti kiertää koko Afrikka ja ylittää Intian valtameri – mutta Cutty Sark oli rakennettu nopeaksi, ja se kykeni purjehtimaan Kiinasta Englantiin 120 päivässä. Nopeus oli teekaupassa valttia, sillä ensimmäisenä Lontooseen uuden sadon tuonut laiva sai luonnollisesti rahdistaan parhaimman hinnan, ja tämä koituikin Cutty Sarkin kohtaloksi, kun 1870-luvun puolivälissä teekauppaa alkoivat hallita höyrylaivat, jotka pystyivät oikaisemaan purjehdukselle epäedullisen Suezin kanaalin lävitse. Lopulta Cutty Sark rahtasi ympäri maailmaa milloin mitäkin – australialaista villaa, kiinalaista juuttia, hiiltä sinne tänne – kunnes vuonna 1922 joku tajusi, että se oli viimeinen maailmaa ympäri purjehtiva kauppakuunari, joten se ankkuroitiin Lounais-Englantiin ja avattiin turisteille.

cuttysarkinside

Cutty Sarkin ruumassa oli kiinahenkinen näyttely sen teenkuljetushistoriasta

cuttysarkropes

cuttysarkbow

Cutty Sark on vanhaa skottimurretta ja tarkoittaa lyhyttä alusmekkoa. Nimi tulee kansantarusta, jossa juoppo Tam o’Shanter ratsastaa metsässä, kun hän näkee noitien tanssivan pelkät lyhyet alusmekot päällään. Vaikka noidat ovat pelottavia otuksia, Tam tykkää niin paljon näkemästään että huudahtaa: Weel done, Cutty-sark! Noidat huomaavat Tamin ja heistä nopein juoksee häntä kiinni ja saakin napattua otteen hevosen häntäjouhista, mutta Tam saa ratsastettua joen yli (huom: noidathan eivät pysty ylittämään jokia, tietenkään) ja noidalle jää häntä käteen. Noita Cutty-sark on kuvattu purjevene Cutty Sarkin keulakuvassa, ja aina satamaan tullessa joku miehistön jäsenistä kävi kiinnittämässä keulakuvan ojennettuun käteen tukun jouhia.

Mikä muuten oli skottitarinan opetus? Tietenkin se, ettei kannata lähteä huutelemaan naisille, vaikka he olisivat pukeutuneena kuinka lyhyisiin hameisiin.

cuttysarkside

cuttysarkbowfigures

Keulakuvia näytillä: minkä näköisen jannun sinä laittaisit veneesi keulaan?

Tässä kohtaa oltiin jo selvästi lounasajan paremmalla puolella, joten suuntasimme Lisan kanssa fish&chipseille pubiin, josta jatkoimme matkaamme markkinoille shoppailemaan.

greenwichmarket

Lontoon-matkan parhaat shoppailut olivat Greenwich Marketilla, missä nuoret taiteilijat, muodintekijät ja käsityöläiset myivät tuotoksiaan

Vähän erilainen lapsuus

Syksyn kestänyt ranskankurssi on nyt onnellisesti ohi ja kokeet läpäisty, ja sitä juhliaksemme kokoonnuimme kurssiporukalla viinilasillisten äärelle varmistelemaan, että pysyisimme jatkossakin yhteydessä toisiimme. Meitä on kurssilla seitsemän opiskelijaa: minun lisäkseni yksi kreikkalainen pikkupojan isä, joka näyttää aina kovin väsyneeltä, koska poika herättää hänet aamuviideltä leikkimään; yksi unkarilainen mies, joka järkytti konservatiivista opettajaamme lempiruoista keskustellessamme julistautumalla kasvissyöjäksi; sekä ei sen vähempää kuin neljä kroatialaista, jotka välillä selittävät tunnilla sanoja ja kielioppia toisilleen kroatiaksi, kun joku ei opettajan selostuksia ymmärrä. Luxemburgilaisia kurssilla ei näy jo ihan siitä syystä, että täällä oppikoulujen opetuskieli on ranska, joten suurin osa kansasta puhuu kieltä täysin sujuvasti, ja oppikoulua käymättömätkin osaavat huomattavasti enemmän kuin minä.

Siinä suurvaltapolitiikasta ja Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteista rupatellessamme kroatialainen Siniša kysyi kreikkalaiselta Dimitriokselta, muistaako hän sen, kun Kosovon sodan aikana Yhdysvallat pommitti mukavahingossa Kiinan suurlähetystöä Belgradessa. Sinišan mukaan todellinen syy tälle oli, että serbit olivat tätä ennen ampuneet alas amerikkalaisen superhävittäjän, jonka jälkeen kiinalaiset olivat ostaneet hävittäjän osat serbialaisilta maanviljelijöiltä ja tuoneet ne suurlähetystöönsä, aikeinaan analysoida hävittäjän tekniikkaa ja kopioida siitä Kiinan armeijalle minkä pystyivät. Tässä vaiheessa minä viattomasti totesin, etten ole koskaan päässyt ihan jyvälle entisen Jugoslavian konflikteista, koska ne ovat olleet liian uutta historiaa, että niitä olisi tullut opiskeltua koulussa, mutta liian vanhaa, että niiden taustoja olisi kunnolla ymmärtänyt pelkästään mediaa seuraamalla. Muut kroatialaiset nauroivat, että You made a big mistake in admitting that, sillä Siniša käyttäisi mielellään koko loppuillan luennoidakseen historiasta.

Nopea historian oppitunti vaihtui kuitenkin pian muistojen läpikäymiseksi: mitä kukakin muisti sodista, erityisesti Kroatian sodasta 90-luvun alkupuolella, ja millaisena sen oli kokenut. Minä mainitsin seuranneeni sotaa iltauutisissa, ja että tuolloin Persianlahden sodan jälkimainingeissa maailma näyttäytyi kovin sotaisana, vaikkei se itseä onneksi koskettanutkaan. Tähän vieressäni istunut Nataša kommentoi, että ei sota häntäkään ihan hirveästi kosketttanut, sillä Our school was bombed only once. Tämä sai kaikki hörähtämään, ja Nataša kertoi, että hänen ranskalainen pomonsa oli ollut jokseenkin järkyttynyt, kun Nataša oli kertonut saman asian hänelle. Nataša oli pitänyt lapsuuttaan rauhaisana ja onnellisena, pomon mielestä taas yksikin pommitettu koulu oli liikaa.

Kolmas kroatialainen Adela muisteli sitä, kuinka lapsuus rannikon pikkukylässä oli kovin naisvaltainen, koska suvun miehet olivat sodassa ja isää näki vain silloin, kun hän sai lomaa rintamalta. Siniša muisti saman ja kertoi, että jonkun hänen luokkakaverinsa isällä oli kotilomalla mukanaan rynnäkkökiväärin luoteja, jotka luokkakaveri oli sitten tuonut kouluun näytille. After school, we made a fire in the forest behind the school and watched what happened when you throw bullets into the fire. We’re lucky nobody got killed. Tuolloin oli myös ihan normaalia, että kaikkien luokilla oli sotapakolaisia: Nataša, Siniša ja Adela kertoivat kaikki, että heidän luokalleen oli tuotu jossain vaiheessa hiljaisia pakolaislapsia; neljäs kroatialainen Dolores taas totesi olleensa itse sellainen, ennen kuin perhe muutti Sloveniaan sotaa pakoon.

Sen kuitenkin Dolores totesi, että Sloveniassa vietettyjen vuosien aikana hän on oppinut, ettei jugoslaavien kesken kovinkaan suuria eroja ole, ja vihanpito on turhaa, koska melkein samaa veljeskansaa tässä ollaan. Siniša oli samaa mieltä, ja kertoi tarinan uransa alkuajoilta itävaltalaisesta konferenssista. Siellä konferenssi-isännät olivat istuttaneet serbit ja kroatialaiset eri puolille salia peläten, että sodan haavat eivät olisi vielä parantuneet ja osallistujat alkaisivat tappelemaan. It didn’t take us long to find each other, Siniša naurahti ja kertoi, että hauskaa oli ollut viettää iltaa yhdessä naapureiden kanssa. Heti tämän jälkeen Siniša jatkoi kertomalla jutun kuolleesta serbisotilaasta, jonka ruumiin hän oli isänsä kanssa löytänyt suolta. Oikeasti? kysyin vähän hätkähtäneenä, mutta Siniša kiirehti selittämään, ettei kuollut serbisotilas ollut jutun pointti, vaan rynnäkkökivääri, jonka he olivat löytäneet ruumiilta. AK-47 is really an amazing rifle, Siniša totesi, mihin Dimitrios tarttui, ja pian juttu siirtyi sotatarinoista inttitarinoihin.

-*-

Yksi Luxemburgissa asumisen hyvistä puolista omasta mielestäni on, kuinka helposti täällä tulee juttuun eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevien kanssa. Luxemburgin asukkaista melkein puolet ja työvoimasta reilusti yli puolet on ulkomaalaisia, joten maa on kuin mikäkin sulatusuuni, Eurooppa pienoiskoossa. Ja itsestäni eniten kiinnostaa kuulla tarinoita muualta kuin Pohjoisen lintukodosta.

Aiemmalla kurssilla tapasin romanialaisen Levin, joka oli suuri klassisen musiikin ystävä, ja jonka kutsusta ja suosituksesta kävimme kuuntelemassa konserttia Philharmoniassa. Eräänä kertana sattuessani samaan bussiin Levin kanssa hän kertoi Ceau?escun ajasta. Tuolloin hänen perheensä kävi aktiivisesti Bukarestin oopperassa, missä musiikki oli kaunista mutta väliajat piinaavia: kaikki Bukarestin oopperapiirien ihmiset tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, ja väliajalla kytättiin, miten muut käyttäytyvät, ja löytyisikö heistä jotain, mistä voisi mahdollisesti kannella Securitatelle. Virolainen ystäväni taas on kertonut, kuinka hän oli lapsuudessaan onnekas, koska hänen äitinsä pystyi leipomaan hänelle synttärikakun: hän oli syntynyt helmikuun puolivälissä, ja Naisten päivä oli yksi harvoja hetkiä vuodessa, kun kaupoista löytyi kakkutarpeita.

Että sellainen Eurooppa parikymmentä vuotta sitten.

Lenkkeilymaastot rotkossa

petrusse1

Luxemburgissa paistoi vaihteeksi aurinko, joten lähdin kameran kanssa kävelylle samalle reitille, mitä tahkon viikottain lävitse juoksulenkkarit jalassa. Kyseessä on Luxemburgin keskustaa halkova Pétrusse-joen laakso, keskustan kohdalla suorastaan rotko, ja joka on näytellyt merkittävää roolia Luxemburgin historiassa.

Views of Pétrusse Valley in Luxembourg

Ylhäällä rotkon harjanteella voi spotata kultaisen naisen patsaan

Luxemburgin kaupunkia ei olisi ilman rotkoa, tai se olisi jossain muualla, sillä ardennilainen kreivi Siegfried näki rotkojen strategisen hyödyn puolustukselle ja rakensi 900-luvulla rotkojen ympäröimälle kielekkeelle linnan, jolle hän antoi nimeksi Lucilinburhuc, ”pieni linna”.

Views of Pétrusse Valley in Luxembourg

Rotkossa on kosteaa, ja talviaamuisin siellä yleensä velloo sumu

Views of Pétrusse Valley in Luxembourg

Melkein vuosituhat myöhemmin, vuonna 1867 Lontoon rauhansopimuksessa sovittiin, että Luxemburgin massiiviset linnoitusjärjestelmät purettaisiin. Seuraavan parin vuosikymmenen aikana työmiehet räjäyttelivät pattereita ja purkivat kasematteja, ja nykyiset linnoitusrakennelmat ovat vain valju muisto siitä, miltä Luxemburg ennen näytti. Minuun ne silti tekevät vaikutuksen.

The Cathedral and the Golden Lady over Pétrusse Valley

Parhaiten säilyneet patterit ovat keskustan etelälaidalla Pétrussen rotkoa vasten

Luxembourg fortifications, from 1644

Muisto pattereiden rakennusvaiheesta

Pétrusse-laakso on mielestäni parasta lenkkeilyaluetta lähialueella, mutta koska se on valaistu vain paikoittain, käyn siellä juoksemassa vain valoisaan aikaan. Pimeällä suuntaan keskuspuistoon tai Merlin puistoon, joiden luulisi olevan myös suosittuja, mutta ilmeisesti luxemburgilaiset eivät liiku pimeällä, sillä saan yleensä lenkkeillä pyhässä yksinäisyydessäni – mitä nyt välillä joku koiranomistaja onnistuu säikäyttämään ilmaantumalla sumusta eteeni. Sen sijaan arkisin lounasaikaan puisto on täynnä juoksijoita, osa ilmeisesti työporukoita, sillä täällä on suosittua käyttää lounastunti urheiluun.

Views of Pétrusse Valley in Luxembourg

Joissain kohdin laakson pohjoisrinteellä on (siirtola?)puutarhoita, joissa kasvatetaan kaikkea kesäkurpitsan ja viiniköynnästen välillä

Views of Pétrusse Valley in Luxembourg

Etualalla oleva Pétrusse-joki ei aina täytä koko uomaansa, mutta nyt on ilmeisesti satanut enemmän

Rotkossa lenkkeilyä häiritsee puutteellisen valaistuksen lisäksi jatkuvat rakennustyöt. Ihmettelin pitkään erästä rakennustyömaata kunnes tajusin, että siinä rakennetaan rotkon ylitse sinistä väliaikaista siltaa. Syy selvisi lehdestä: reilu satavuotista Adolphe-siltaa aiotaan rempata, ja koska silta on toinen vain kahdesta rotkon ylittävästä sillasta, jotka yhdistävät ydinkeskustan rautatieaseman alueeseen, sitä ei voi vaan sulkea, vaan autoille on pakko rakentaa vaihtoehtoinen kulkuväylä rempan ajaksi.

Alphonse Bridge over Pétrusse Valley

Takana Alphonsen kaari, edessä sininen silta, jonka pitäisi ruveta korvaamaan vanhaa siltaa ensi kuussa

Alphonse Bridge over Pétrusse Valley

Sama rakennusprojekti toisesta suunnasta

Tosiaan, vielä kaksi vuotta sitten olin aivan onneton juoksija, enkä ihan hiffannut, miten kukaan voi nauttia lenkkeilystä. Sitten innostuin triathlonin ajatuksesta – harrastinhan uintia ja tykkäsin pyöräillä – joten pakottauduin myös lenkeille. Toissasyksyn triathlonissa sitten huomasin, että pärjäsin kahdessa ensimmäisessä lajissa jotenkuten mutta juoksussa jäin jälkeen, ja päätin, ettei tämä jää tähän.

Viaduct and BCEE tower over Pétrusse Valley in Luxembourg

Vasemmalla näkyy Viaduct, vanhempi Pétrusse-laakson ylittävistä silloista. Ennen sen valmistumista vuonna 1859 rautatieasemalta keskustaan pääsi vain laakson pohjan kautta.

Climb up from Pétrusse Valley

Matkalla ylös riittää portaita. Näillä treenasin viime kesällä erääseen vuoripatikointisuoritukseen, josta vielä joskus jaksan kertoa täälläkin.

Olen lenkkeillyt viimeiset kolme kuukautta säännöllisesti kolme kertaa viikossa läpi sumun ja sateen, ja juoksunopeus ja -kunto on ilahduttavasti jatkuvalla nousukäyrällä. Seuraamani juoksuohjelma loppuu toukokuulle, ja koska kyseessä on puolimaratonohjelma, päätin vihdoin eilen antaa itselleni synttärilahjaksi osallistumislipun ING Night Marathon-tapahtumaan, jossa juostaan Luxemburgin katuja pitkin alkaen seitsemältä illalla. Sentään siihen puolimaratonmatkalle. Ja nyt, kun olen kertonut asiasta täälläkin, lienee pakko viedä päätös loppuun saakka.

koru

Eilisellä synttäri-illallisella käyttöön pääsivät jouluna saatu kynsilakka sekä myöhäisenä joululahjana eli juuri synttäreiksi perille tullut rannekoru – sopivasti samaa sävyä. Myös sormus, korvikset ja kaulakoru ovat samaa sävyä… miten niin tykkään sinisestä?