Mesa Verden kansallispuisto: intiaanien asumuksia ja jylhiä kanjoneita

Mesa Verden kansallispuisto sijaitsee Lounais-Coloradossa lähellä New Mexicon rajaa. Se on ainoa Yhdysvaltojen kansallispuisto, joka keskittyy suojelemaan luonnon sijaan ihmisten aikaansaannoksia, ja se on päässyt myös UNESCOn maailmanperintölistalle. Jos tuolla päin liikkuu, ei näitä hienoja intiaaniraunioita kannata jättää väliin, mutta niiden tutkimiseen tarvitsee ehdottomasti oman auton. Mesa Verdessä voisi hyvin käyttää parikin päivää paikan tutkimiseen – meillä oli pari viikkoa sitten aikaa tasan vuorokausi – mutta lyhyempikin visiitti kannattaa, kunhan sitä sunnittelee vähän etukäteen.

Puistoon saapuessa: vierailu Visitor Centerin lipputiskillä

Kansallispuistojen vierailut kannattaa yleensä aloittaa Visitor Centeriltä, ja niin myös tässä tapauksessa. Puiston portin luona sijaitseva Visitor Center nimittäin myy lippuja puistonvartijoiden vetämille kierroksille, ja jos vain aikaa riittää niin nämä ovat aivan huippuja. Lippuja voi ostaa kaksi päivää etukäteen, joten jos olet saapumassa alueelle jo edellisenä iltana, kannattaa käväistä hakemassa liput seuraavan aamun kierrokselle joko täältä tai läheisessä Cortezin kaupungissa sijaitsevasta Colorado Welcome Centeristä.

Kun me saavuimme paikan päälle puolen päivän maissa, liput kahdelle tunnetuimmalle kierrokselle oli myyty jo melkein loppuun siltä päivältä. Saimme liput Balcony Housen kierrokselle klo 16.30 (ensimmäinen mahdollinen aika) ja Cliff Palacen kierrokselle seuraavaksi aamupäiväksi. Kierrokset maksavat $4/henki/kierros, ja näille peruskierroksille lippuja ei saa netistä. Sen sijaan recreation.gov myy lippuja erikoiskierroksille, joista minä olisin halunnut Cliff Palacen ”valokuvauskierrokselle” – pienempi ryhmä auringonlaskun aikaan – mutta se oli myyty loppuun jo yli kuukautta ennen.

Puistonvartija Mesa Verden kansallispuistossa
Kierroksia vetävät puistonvartijat, park rangerit, joiden uniformuun kuuluu erillinen hattua suojaava sadesuoja.

Balcony House -kierros

Balcony House on kahdesta tunnetuimmasta kierroksesta vaikeampi: se sisältää useammat tikapuut, jotka pitää kiivetä ylös, sekä yhden käytävän, josta pitää ryömiä. Samalla se oli kaikessa aktiivisuudessaan enemmän minun mieleeni, koska raunioihin pääsi oikeasti kävelemään sekaan. Visitor Centerissä on näytillä tikkaista ja käytävistä mallit, joiden perusteella voi miettiä, haluaako kierrokselle lähteä. Tikkaat ovat aivan yhtä pahat (eli eivät ollenkaan pahat jos tikkaita ylipäänsä on tottunut kiipeämään); käytävä taas oli merkittävästi visitor centerin mallia helpompi, ainakin näin ahtaan paikan kammoisen mielestä.

Tikapuut, Balcony House, Mesa Verde
Pitkiä tikapuita mahtuu kiipeämään kaksi vierekkäin
Reitti Balcony House, Mesa Verde
Maisemat ovat komeat, jos ehtii katsoa ympärilleen
Kiipeäminen tikapuita pitkin, Balcony House, Mesa Verde
Itsellä ei käynyt mielessäkään, että tikapuiden kiipeäminen voisi olla jollekulle normaalikuntoiselle ihmiselle vaikeaa, mutta niin se vain oli. Nämä ihmiset tuskin ovat leikkineet ”kuka uskaltaa hypätä rivitalon päädyn tikapuilta kaikkein korkeimmalta”-leikkiä lapsena.
Balcony House, Mesa Verde
Satoja vuosia vanhaan muuriin ei missään nimessä saa nojata, joten Iirokin piti tassunsa hajuraon verran ilmassa
Balcony House, Mesa Verde
Intiaanien kerrostalo: kaksi ovea, ja ylemmän kerroksen edessä mukava terassi, jolla kehtaa istuskella.
Balcony House, Mesa Verde, tiukin kohta
Ryömintäosuus näytti tältä: eteenpäin pääsi vain pienen talon kautta. Se oli kuitenkin huomattavasti kuvittelemaani helpompaa, koska pienen sisäänkäynnin ja yhtä pienen uloskäynnin välissä oli leveämpi alkovi, eikä näin ahtaan paikan paniikki ehtinyt iskeä.
Balcony House, Mesa Verde, kapein kohta
Olkapäät meinasivat jäädä kiinni toisella puolella. Ei ollut intiaaneja selvästikään rotevuudella pilattu.

Balcony Housessa on noin neljäkymmentä huonetta, mikä tekee siitä aika keskiverron kokoisen Mesa Verden mittapuussa. Kierroksella puistonvartija kertoili juttua yleisesti Mesa Verden historiasta, näytti Balcony Housesta yksityiskohtia – seinämaalauksia, kivoja – ja selitti pitkästi dendrokonologiasta eli vuosirengasajoituksesta, jonka avulla kyseisen pikkukylän ikä oli saatu määritettyä. Koska suurin osa Mesa Verden intiaanien tavoista on päätelty nykyisten pueblointiaanien perinteiden perusteella, puistonvartija kertoi myös pueblointiaanien aikuistumisriiteistä.

Mesa Verde Mano & Metate
Metate on kiviliuska, jonka päällä jauhetaan kuivia maissintähkiä mano-kiven avulla.

Maissi oli ja on yhä pueblointiaanien ruokavalion perusta, mutta kuivattujen ja talven yli säilytettyjen maissien jauhaminen on rankkaa hommaa. Tämä lihasvoimaa vaativa työ kuuluu kulttuurissa naisille, jotka jauhoivat maissia parhaimmillaan monta tuntia päivässä – eivätkä varmasti häpeile olkavarren lihaksiaan! Hopi-intiaanit ovat muinaisten pueblointiaanien jälkeläisiä, ja heidän tyttöjensä aikuistumisriitti pyörii vahvasti maissin ympärillä: tytöt lukitaan ryhmässä pieneen pimeään huoneeseen jauhamaan maissia neljä päivää putkeen. Jutella saa, nukkua saa, ruokaakin saa mutta valoa ei saa nähdä, eikä kukaan ulkopuolinen voi liioin nähdä tyttöjä. Neljä päivää maissia jauhettuaan tyttöjen hiukset pestään seremoniallisesti ja laitetaan kahdelle suurelle nutturalle korvien päälle, jonka jälkeen heidät esitellään heimolle naimaikäisinä naisina. Nutturat näyttävät yllättävän tutuilta…

Kuin kaksi marjaa: prinsessa Leia ja hopi-intiaanityttö
Kuin kaksi marjaa: prinsessa Leia ja hopi-intiaanityttö
Kiipeäminen ulos, Balcony House, Mesa Verde
Vasta ihan Balcony Housen loppumetreillä alkoi tuntua, että nyt ei parane katsoa alas. Mutta siis: yhdistetyistä ahtaan paikan ja korkean paikan kammoista huolimatta, ei ahdistanut ja oli ehdottomasti sen arvoista!

Cliff Palace -kierros

Cliff Palace oli Mesa Verden alueen hallinnollinen keskus: 150 huonetta, 23 seremoniallista kivaa mutta vain noin 100 asukasta. Hallintokeskuksessahan ei kovinkaan moni ihminen asu… Kuitenkin se on kaikista Mesa Verden rakennelmista suurin, ja reittikin on huomattavasti Balcony Housea helpompi, vain pari hassua lyhyttä tikapuuta eikä yhtään suurten pudotusten äärellä hengailua.

Mesa Verde Cliff Palace

Mesa Verde Cliff Palace
Puistonvartijamme johtamassa hiljaista hetkeä

Cliff Palacen vierailullamme puistonvartijoiden väliset erot tulivat hyvin esille. Balcony Housen oppaamme oli asiantunteva, ampui faktoja toisten perään ja kertoi niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että koko ajan piti heristellä korvia. Cliff Palacen oppaamme taas fiilisteli, piti usean minuutin ”nautitaan näistä näkymistä”-hiljaisuuksia ja pohdiskeli filosofisesti intiaanien ajatusmaailmaa. Yksi selittävä tekijä eroissa saattaa olla, että Balcony Housen oppaamme oli puistonvartijana Mesa Verdessä jo kymmenennettä kesää, kun taas Cliff Palacen puistonvartija oli juuri aloittanut hommat Mesa Verdessä. Lisäksi Cliff Palacen puistonvartija oli ulkonäöstä päätellen jonkin sortin intiaani – kalifornialainen, mutta ei kertonut itsestään sen tarkemmin – ja hän toi vahvasti esille myös paikan uskonnollista ja henkistä puolta.

Mesa Verde Cliff Palace
Cliff Palace on vakuuttava jo näköalapaikalta, mutta ehdottomasti kannattaa käväistä tutustumassa lähemmin, jos vain aikaa riittää.

Spruce Tree House

Jos kierroksille ei jää aikaa, niin kannattaa ainakin käydä katsomassa Spruce Tree House. Tai vaikka kierroksille jäisikin aikaa, niin silti kannattaa käydä täällä. Oikeastaan sanoisin, ettei Mesa Verde ole Mesa Verde ilman pistäytymistä tällä talolla, joka on kohteista ainoa, jolle pääsee lähietäisyydelle ilman kierrosta.

Mesa Verde - Spruce Tree House
Spruce Tree House reitin yläpäästä kuvattuna. Alas pitää kavuta, mutta matka ei ole pitkä.

Spruce Tree House, Mesa Verde

Harkitsimme myös patikoivamme Spruce Tree Houselta lähtevän Petroglyph Point Trailin (n. 4km), mutta sää oli epävakaa emmekä halunneet kävellä sateessa. Kävimme sen sijaan nopeasti tutustumassa viereiseen Chapin Mesa Archeological Museumiin, jota en suosittele, jos aikaa on vähän: paljon enemmän saa irti kiertämällä paikkoja kuin tuijottelemalla vitriinejä.

Mesa Top -kierros

Mesa Top Loop on yksisuuntainen tie, jonka voi huristella läpi puolessa tunnissa tai syynätä tarkemmin parissa. Me teimme jälkimmäisen, ja wannabe-arkeologina oli hauskaa ihmetellä alueen vanhimpia melkein 2000 vuotta vanhoja asumuksia, jotka olivat pitkälti kuoppia maassa. Tämä kierros sopii hyvin myös sadesäälle, koska suurin osa kohteista on sateensuojassa. Visitor Centeristä sai puolella dollarilla ostettua informatiivisen paperiläpyskän, joka selitti kohteita syvemmin.

Jos sinulla on kiire etkä ehdi pysähtyä joka pisteeseen, niin pysähdy ainakin Sun Point View -näköalapaikalle, josta näkyy samanaikaisesti useampi kielekkeen alle rakennettu kylä.

Mesa Verde pit houses and villages
Toista tuhatta vuotta vanha maakuoppa, jota katsellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten tuolla ei kuoltu häkämyrkytykseen.

Far Viewn mesanpäälliset talot

Far View yllätti meidät vaikuttavuudellaan. Täältä löytyvät Mesa Verden suurimmat mesanpäälliset rauniot, kokonaisia kyliä lähellä toisiaan, ja osa niistä oli asutettu sen jälkeenkin, kun kanjonin seinien asumukset oli rakennettu. Meihin oli tässä vaiheessa iskenyt jo raunioväsymys ja alkoi olla kiire seuraavaan yöpaikkaan, mutta pysähdyimme paikalla nopeasti ja vähän harmittelimme, ettemme ehtineet kävellä läpi parin kilometrin reittiä. Suosittelen siis lämpimästi läheisempää tutustumista.

Mesa Verde Far View Sites
Tuhat vuotta vanha koristekivi talon seinässä

Mesa Verde Far View Sites

Parhaat näkymät: Park Point Overlook

Vaikka Mesa Verde on julistettu kansallispuistoksi ja maailmanperintökohteeksi historiansa takia, luonto ja karut mesat ovat myös näkemisen arvoisia. Paras kohta näiden ihastelemiseen on Park Point Overlook, puiston korkein kohta, josta avautuvat näkymät joka suuntaan. Sen takia tänne on perustettu puistonvartija-asema, jossa on kuivimpaan vuodenaikaan ympärivuorokautinen vartio minkäs muun kuin metsäpalojen takia. Alueella on riehunut useita tuhoisia metsäpaloja viimeisen parin vuosikymmenen aikana, minkä takia teitä reunustivat kelometsät.

Mesa Verde Landscape
Näkymä etelään mesojen päälle
Mesa Verde Mountains
Näkymä itään, josta lähestyi saderintama
Ravintolavinkki: Kansallispuistossa sijaitseva Far View Terrace on hyvä lounasruokala, jossa burgereiden ja hodareiden lisäksi myydään navajo-tacoja. Kannattaa kokeilla! Spruce Tree Terracessa valikoima oli todennäköisesti sama mutta ikkunoista levittäytävät näkymät eivät yhtä komeat.


Yöpyminen: Me yövyimme kansallispuistossa Morefieldin telttailualueella, josta olimme varanneet paikan etukäteen ($27/yö), mikä oli hyvä, koska alue oli toukokuisena lauantaina täyteen varattu. Varauksesta huolimatta paikka pitää valita itse, joten se kannattaa käydä vahvistamassa mahdollisimman aikaisin. Alueella on ilmaiset suihkut ja General Store myy polttopuita, ruokaa ja muuta tarpeellista.


Edellisenä yönä yövyimme noin tunnin ajomatkan päässä Purgatoryn laskettelukeskuksen majoituksessa*, jossa laskettelukauden ulkopuolella yöpyminen oli suorastaan pilkkahintaista: hyvätasoinen yksiö keittiösyvennyksellä ja takalla maksoi noin $70. Suosittelen lämpimästi, jos paikka osuu matkan varrelle.

Mesa Verde & kadonneiden intiaanien arvoitus

Satojen intiaanikylien sivilisaatio, tuhansia ihmisiä, sadan vuoden kukoistuskausi jona rakennettiin upeita kaupunkeja, ja yhtäkkiä sen lopuksi intiaanit katosivat, lähtivät, hylkäsivät kaupunkinsa ja jättivät ne koskemattomina odottamaan löytäjiään yli puoli vuosituhatta myöhemmin. Kuulostaako Indiana Jonesin juonelta? Ei, vaan ihan totista totta Mesa Verden kansallispuistossa Lounais-Coloradossa.

Mesa Verde - Spruce Tree House
Spruce Tree House, yksi parhaiten säilyneistä kylistä sekä ainoa, jonka luokse voi kävellä
Mesa Verde - Spruce Tree House
Spruce Tree Housen kylässä oli kolmikerroksisia kerrostaloja, ja onkalon katto on täynnä tulisijoista tullutta nokea.
Mesa Verde kanjoni
Mesa Verde ei ole yksi pöytävuori vaan kokonainen pöytävuorien verkosto, jota kanjonit halkovat.

Mesa tarkoittaa täällä päin pöytävuorta, ja Mesa Verden alue on todellakin vihreitä pöytävuoria toinen toisensa perään. Pueblointiaanit saapuivat tänne 400-luvulla metsästäjäkeräilijöinä ja asettuivat pian aloilleen viljelemään maata, rakentaen itselleen ensin maakuoppien päälle kotia, sitten savitaloja ja lopulta hiekkakivestä hakatuista tiilistä rakennettuja taloja. 1200-luvun alussa tapahtui jotain – ehkäpä sotaisien apassien tunkeutuminen pueblojen alueelle? – mikä sai pueblot siirtämään asumuksensa suoraan kanjonien seinään. Alle 20 vuodessa suurin osa puebloista oli muuttanut taloihin, joihin pääsi vain kalliokiipeilemällä, ja joista perheiden miehet joka päivä kiipesivät ylös pöytävuoren laelle viljelemään maissi- ja kurpitsapeltojaan.

Mesa Verde - Hemenway House
Hemenway House – asuinrakennukset vasemmalla, viljasiilot oikealla
Mesa Verde - Fire Temple
Fire Temple, jossa ei asunut kukaan, mutta johon pueblointiaanit todennäköisesti kerääntyivät tanssimaan rituaalitansseja. Tanssilattian takana on katsomo, jossa katsojat pystyivät istumaan.
Mesa Verde cliff dwelling
Kaikki asumukset eivät olleet säilyneet yhtä hyvin.
Mesa Verde - New Fire House
New Fire Housen kylässä on säilynyt intiaanien käyttämät portaat. Ne ovat nuo pienet kolot tuossa seinässä, joita pitkin intiaanit kiipesivät kerrosten välillä.
Mesa Verde - House of Many Windows
House of Many Windows, eli intiaanien rivitalo
Mesa Verde - Square Tower House
Square Tower House on siitä erikoinen, että siellä on säilynyt korkein kerrostalo. Muissa kerroksissa asuttiin, mutta yleensä ylimmässä kerroksessa säilytettiin ruokaa.
Mesa Verde cliff dwelling
Moni Mesa Verden intiaaniasumuksista on karttaan merkitsemätön. Tätäkään en olisi huomannut, ellei ystävällinen puistonvartija olisi sitä varta vasten näyttänyt.
Kiva Mesa Verden Balcony Housessa
Melkein jokaisessa kylässä oli kiva tai kaksi. Kiva on pyöreä maakuoppa, jossa tehtiin käsitöitä, suoritettiin rituaaleja ja talvella mahdollisesti nukuttiin. Sen keskellä oli tulisija, raitista ilmaa tuli tulisijan vieressä olevasta aukosta, jonka edessä oleva kivipaasi suojasi tulisijaa viimalta, ja kuusi pilaria kannatteli kattoa. Kivassa on myös aina toisessa päässä pieni kolo nimeltä ”sipapu”, jolle ei ole mitään käytännön tarkoitusta, mutta jota kautta intiaanit uskoivat tulleensa tähän maailmaan hämähäkkiäidin johdattamina.

Mesa Verde cliff dwelling

Pueblointiaanit eivät ehtineet asua näissä kallionkielekkeiden alle rakennetuissa kaupungeissaan kuin vajaa 100 vuotta, kun tilanne taas muuttui. Parissa vuodessa koko monituhatpäinen sivilisaatio pakkasi kimpsunsa ja muutti etelään, kohti Arizonaa ja New Mexicoa. Miksi? Sitä ei tarkkaan tiedetä. Ehkäpä pueblojen viljelymaat pöytävuorten päällä eivät tuottaneetkaan enää tarpeeksi satoa? Ehkä aluetta vaivannut 24 vuoden pituinen kuivuus ajoi intiaanit kodeistaan? Ehkä jokin muu katastrofi oli vaikeuttanut elämää, lapset eivät selvinneet hengissä, vanhukset nääntyivät, ja tämä kaikki sai perheet, suvut ja heimot muuttopäätöksen partaalle?

Tai ehkäpä asia onkin niin, kuten nykyiset pueblointiaanit, tuon muinaisen kansan jälkeläiset, asian ilmaisevat: It was just time to go. Oli aika mennä.

Tiedossa matka Mesa Verdeen? Käy lukemassa tarkempaa tietoa alueen nähtävyyksistä.

Savitiilinen Santa Fe, konkistadoreja ja intiaaneja

Kuvittele kaupunki, jonka paletti on tasaisen hiekan värinen, muodot pyöreitä ja talot savitiilestä. Kaupunki, jossa rakennustyyli ei ole muuttunut viimeisen 400 vuoden aikana mihinkään, espanjalaisten konkistadorien voisi yhä kuvitella vaeltelevan kaduilla, ja intiaaneja ei tarvitse edes kuvitella – monelle heistä tämä kaupunki on koti.

Santa Fe

Santa Fe on New Mexicon osavaltion pääkaupunki, vanhin kaikista Yhdysvaltojen osavaltiopääkaupungeista. Rio Grandeen laskevan Santa Fe -joen varrella asui pueblointiaaneja jo yli tuhat vuotta sitten, mutta varsinaisesti kaupungin historian katsotaan alkaneen siitä, kun New Mexicon espanjalainen kuvernööri Don Pedro de Peralta perusti vuonna 1607 paikalle kaupungin, jolle hän antoi pontevasti nimen La Villa Real de la Santa Fe de San Francisco de Asís, Franciscus Assisilaisen pyhän uskon kuninkaallinen kaupunki. Myöhemmin nimi lyhennettin Santa Feksi, Pyhäksi uskoksi.

Map of Pueblo indians in New Mexico

Pueblo-intiaanien asuinsijat Don Pedro de Peraltan aikaan, jolloin karavaanit vaelsivat El Camino Realia tuoden Santa Fehen espanjalaisten tarvitsemia tarvikkeita ja vieden vastavuoroisesti Mexico Cityyn turkoosia ja intiaanitaidetta. Nykyään kaksi läheisintä isompaa kaupunkia ovat Breaking Badistakin tuttu Albuquerque sekä nimessään historiansa paljastava Española.

Santa Fe

Taannoin suunnittelimme viikon lähiosavaltioiden kiertomatkaa syyskuun ensimmäiselle viikolle, koska syyskuun ensimmäinen maanantai on täällä arkivapaa Labor Dayn kunniaksi. Elokuun puolivälissä tänne muuttaessani totesimme kuitenkin, ettei juuri nyt jaksaminen riitä yli viikon reissuun, ja lomapäivät on parempi lykätä sellaiseen hetkeen, kun niistä pystyy oikeasti nauttimaan. Jonnekin oli silti päästävä, ja kun löin silmäni Taos Pueblon intiaanikylään ja etelässä päin pyörineeseen Colorado State Fairiin, pitkän viikonlopun kohteeksemme valikoitui New Mexico ja tukikohdaksi siellä Santa Fe.

Santa Fe

Santa Fe

Plazan käsityömarkkinat sulkivat jo viideltä, joten me kipusimme kattoterassille oluelle nauttimaan ilta-auringon lämmöstä. Rooftop Pizzerialla on hyvien näkymien lisäksi laaja lista paikallisten pienpanimoiden tuotteita.

Santa Fe on paitsi vanhin, myös korkeimmalla sijaitseva osavaltiopääkaupunki. 2,2 kilometrin korkeudessa Sangre de Criston vuorten kupeessa sää ei ollut tuskastuttavan kuuma vaan pyöri mukavasti hellerajoilla. Kaupungin keskuspiste on Plaza, satoja vuosia vanha tori, jota reunustavat kaupungin vanhimmat rakennukset. Sama savitiilinen rakennustyyli on kuitenkin levittäytynyt myös vanhan kaupungin ulkopuolelle, ja niin pikaruokapaikat kuin ketjuhotellitkin kaupungin reunamilla ovat pyöristettyä beessiä. Taco Bellin imagoon se sopi erittäin hyvin, McDonalds ja Kentucky Fried Chicken hymyilyttivät meitä enemmän.

Santa Fe

Santa Fe

Plazan laidalla sijaitseva Palace of Govenors, jonka varjossa intiaanit myyvät käsitöitään.

Koska New Mexicon historian tuntemuksemme oli tätä ennen aika hatara, suuntasimme kaupunkiin tultuamme ensimmäiseksi New Mexicon historiamuseoon, joka sijaitsee Plazan vanhimmassa rakennuksessa nimeltä Palace of Governors, kuvernöörien palatsi, rakennettu vuonna 1610. Eurooppalaisesta näkökulmasta neljäsataa vuotta vanha talo ei tunnu erityisen vanhalta, mutta täällä talon ikä herättää ihmetystä ja kunnioitusta, eikä suotta: rakennuksella on kunnia olla Yhdysvaltain vanhin yhä olemassa oleva julkishallinnollinen rakennus. Sen sotkuiseen ja sotaisaan historiaan mahtuu niin vuoden 1680 suuri pueblokapina, jonka jälkeen pueblointiaanit muuntivat rakennuksen kodiksi usealle kymmenelle intiaaniperheelle ja jonka jälkiä arkeologit yhä kaivavat esille rakennuksen lattian alta, kuin myös espanjalaisten alueen uudelleenvalloitus vuonna 1694, jolloin intiaanit ajettiin rakennuksesta tiehensä. Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 rakennus toimi Santa Fe de Nuevo Méxicon provinssin hallintorakennuksena, kunnes lopulta vuonna 1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodan rauhansopimus siirsi koko New Mexicon Yhdysvalloille ja uuden territorion hallinto perustettiin taloon.

Santa Fe Museum of History

Museo kävi lävitse osavaltion historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta mielestäni aika objektiivisesti sekä konkistadorien että intiaanien menneisyydestä kertoen, ja pääsimme ihmettelemään konkistadorien haarniskoita, jotka näyttivät kuin 10-vuotiaalle lapselle mitotetuilta. Tuon ajan espanjalaisia ei oltu pituudella pilattu.

Santa Fe

Palatsin suuri sisäpiha, jonka toisella puolen on toiminut 1800-luvun alkupuolelta lähtien sanomalehti- ja kirjapaino.

Amerikkalaisittain poikkeuksellisesti autot oli Plazalla kielletty, ja me liikuimme tiiviissä keskustassa kävellen. Samalla pystyi ikkunashoppailemaan pikkuputiikkeja, joista moni oli taidegallerioita, koska Santa Fe on pitkään ollut suosittu asuinpaikka taiteilijoiden keskuudessa. Tunnetuin heistä on kukkia ja pääkalloja maalannut Georgia O’Keeffe, jonka taidetta esittelevä museo on kaupungin keskustassa, mutta myös nykytaiteella on vahva jalansijansa: Plazasta itään sijaitsevalla Canyon Roadilla on yli sata galleriaa, ja kuulema perjantaisin viinistä ei kannata kaupungissa maksaa, vaan kannattaa suunnata taidegallerioiden avajaisiin, joita on taatusti joka viikko.

Santa Fe

Jos joku eksyy Santa Fehen – ja eksyminen tänne tosiaan kannattaa! – suosittelen illallispaikaksi Elevation Bistroa. Newmexicolaiseen tapaan ruokaa tilatessa kysyttiin, haluaako sen kanssa punaista vai vihreää chilikastiketta; jos haluaa kumpaakin, ruoka on syytä tilata joulutyyliin, ”Christmas style”. Elevation Bistron ruoat olivat herkullisia ja hintalaadultaan erinomaisia, sillä pääruoat pyörivät $10 paikkeilla, palvelu ystävällistä ja ravintola myöhään auki, mikä sopii meille, sillä lomalla vääntäydymme illalliselle aina viimeisten joukossa.

Santa Fe Museum of Indian Arts & Culture

Santa Fen intiaanikulttuurin ja -taiteen museossa oli kielletty valokuvaaminen sisällä – kuvat ulkopuolen patsaspuistosta – mutta suosittelen tätä museota lämpimästi kaikille intiaaneista kiinnostuneille, sillä se tarjoaa erinomaisen katsauksen sekä intiaanien menneisyyteen että nykyelämään. Museoihin ilmaisen sisäänpääsyn takaavat Culture Passit meille tarjosi New Mexicon kulttuurivirasto.

Tiwa-intiaani Flowers ja Taos Pueblo

Taos Pueblo

Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.

We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.

Taos Pueblo

Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.

Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.

Taos Pueblo Graveyard

Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.

Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.

Taos Pueblo Graveyard

Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.

Taos Pueblo Church

Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.

Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.

Taos Pueblo

Taos Pueblo

Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.

Taos Pueblo Church

Dog at Taos Pueblo

Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.

Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.

Horses at Taos Pueblo

Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.

Taos Pueblo Guide

Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.

Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.

Taos Pueblo

Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.

Taos Pueblo

Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.

Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.

Taos Pueblo

Dog at Taos Pueblo

Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.

Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto
Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto. Jemez Pueblon asukkaat eivät ole tiwoja vaan towaintiaaneja.

Taos Pueblo

Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.

Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.

Päivä jäämyrskyn jälkeen

Arkansas State Capitol

Aamu valkeni pilvisenä mutta kuivana Arkansasissa, jonka osavaltiontalo eli state capitol on samanlainen Pariisin Pantheonin kopio kuin kaikki muutkin näkemäni osavaltiontalot

Matka jatkui tänään lähtien liikkelle Little Rockista Ozarkien ylänköjen läpi, jossa söimme lounasta Ozarkin pikkukaupungin kohdilla interstate rest stopilla: uppopaistettuja juttuja valkoisella gravy-kastikkeella. Arkansasin puolella maisema oli vielä vihreää metsää, mutta Oklahoman rajalla metsät katosivat ja jättivät tilalle ruskeita peltoja, joilla suuret karjalaumat laidunsivat vielä joulukuun lopulla. Kunnes yhtäkkiä maisema muuttui valkoiseksi.

Oklahoma Winter Forest on I-40

Ensireaktioni oli, että onko täällä ollut joku metsäpalo, kun puut ovat noessa?

Oklahoma Winter Forest

…kunnes tajusin, että valkoisuudella saattaa olla jotain tekemistä talven kanssa.

Siinä missä eilen Arkansasissa kärsimme kaatosateista, täällä oltiin kärsitty alijäähtyneestä kaatosateesta. Onneksi tie oli jo sulanut, mutta muuten maisema oli puolen sentin jääkerroksen peitossa. Mieluummin siis pelkkä kaatosade, koska tuossa säässä ei ihan oikeasti olisi voinut ajaa. (Paikallissäästä oli muuten maininta myös YLEn uutisissa, vaikka jäämyrsky ei ihan taidakaan olla meteorologisesti oikea termi sääilmiölle.)

freezingrain1

freezingrain2

Oklahoman Cowboy-museon edustalla oleva patsas oli täynnä jääpuikkoja

freezingrain3

Jokaisen ruohonkorren ympärille oli muodostunut paksu jääpuikko

freezingrain4

freezingrain5

freezingrain6

freezingrain7

Auringonlasku kuulsi puiden oksia ympäröivän jään läpi

freezingrain8

freezingrain9

Vaikkei auto olisikaan liikkeessä alijäähtyneen sateen aikana, ihan yhtä mukavaa on niillä, jotka ovat jättäneet autonsa ulos.

freezingrain10

Tasaista paksua jääkerrosta oli auton päällä puoli senttiä. Siitä vaan rapsuttamaan…

Tosiaan pääsimme Oklahoma Cityyn saakka, ja jopa sen verran ajoissa, että aikaa jäi nähtävyyksien kiertämiselle. Kaupunki on Helsinkiä pienempi, mutta pari imagopilvenpiirtäjää piirsi profiilia taivaalle, ja keskustaan oli muodostumassa pienehkö ruuhka, koska siellä oli joku konsertti tai peli tai jotain; pysäköintilaitokset mainostivat event parkingia.

oklahomadowntown

Pilvenpiirtäjien valaistus muistuttaa joulusta

oklahomacapitol

Mitä minä sanoin siitä, että kaikki osavaltiontalot näyttävät samoilta? Oklahomassa tosin talon vieressä oikealla on ekstrana ihka aito toimiva öljynporaustorni.

oklahomacanal

Oklahoma Cityn keskustaa halkoo Oklahomajoen lisäksi kanaali, jonka varrella on ravintolaa ja baaria

Kävimme syömässä paikalliseen tyyliin pihviä – Iiro valtavan T-luupihvin, minä vähän maltillisemman strip sirloinin – mutta sitä ennen ehdimme juuri ja juuri shoppailemaan intiaanien pitämään korukauppaan. Me pitäydyimme kaupassa tuppisuina, mutta joku toinen asiakas hieroi kaupanpitäjän kanssa tuttavuutta – puheista päätellen kenties oli jo tutuntuttu – ja sivukorvalla kuunnellen kävi ilmi, että kauppias itse oli navajointiaani ja kotoisin New Mexicosta. Navajoja ei yleensä Oklahomassa näy, mutta osavaltiossa on oma reservaatti melkein neljälläkymmenellä eri heimolla, ja matkalla Cityyn näkyi jatkuvasti kylttejä – ”Now Exiting Muskogee Territory” – ”Now Entering Sac And Fox Territory”. Tien päällä näkyi myös rekisterikilpiä, jotka oli osavaltion sijaan rekistöity jossain tietyssä intiaaniheimossa.

freezingrain11

Huomenna matka jatkuu jo ennen auringon nousua, sillä yritämme päästä perille vielä huomisiltana. Huomiselle tosin on luvattu Kansasiin lunta, joten jos säätilanne äityy pahaksi, varasuunnitelmana on yöpyä vielä yksi ilta tienvarsihotellissa. Toivotaan hyvää säätä, ja toivotaan, että lempeisiin lämpötiloihin tottunut automme starttaa, sillä aamulla pitäisi olla yli 10 astetta pakkasta…

Autio Route 66

Grand Canyonilta pääsee Nevadan suuntaan kätevästi interstate-moottoritietä pitkin, mutta me päätimme suosia vanhoja hyviä reittejä ja valitsimme sen sijaan legendaarisen Route 66:n. Samaa tietä pääsisi posottamaan Los Angelesista Chicagoon, ja legendaariseksi reitin tekee se, että se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista moottoriteistä, jota pitkin moni muutti länteen 1900-luvun alkupuolella.

Along Route 66 in Arizona

Liikenne Route 66:n varrella oli 1920-60-luvuilla vilkasta, ja koska matkanteko oli noihin aikoihin hitaampaa, reitin varrella olevat kylät kukoistivat, kun matkalaiset pysähtyivät ostamaan bensaa ja ruokaa sekä yöpymään. Mikään hyvä ei kuitenkaaan kestä ikuisesti, ja ajamamme Arizonan pätkä Seligmanista Kingsmaniin lyheni 50 kilometrillä 70-luvulla, kun Interstate 40 rakennettiin Arizonan halki.

Along Route 66 in Arizona

Oikotien valmistuminen oli kuolinisku monelle alueen yritykselle ja jopa kokonaisille kylille. Kymmenien bensa-asemien joukossa selvisi elävänä kaksi, ja reitin varrella enemmistössä taloista näytti olevan laudat ikkunoiden päällä. Reitin isoimmassa kylässä, tuhannen asukkaan Peach Springsissä, ei näkynyt yhtäkään tienvarsikahvilaa, jossa olisi tehnyt mieli pysähtyä.

rout663

Peach Springsin asukkaista suurin osa on hualapai-intiaaneja, ja kylä on heidän reservaattinsa pääkaupunki. Nykyään suurin tulonlähde intiaaneille on viereinen Grand Canyon, joka kulkee heidän reservaattinsa lävitse, ja Las Vegasista kätevin päivämatka Grand Canyoniin suuntautuukin Peach Springsiin. Viitisen vuotta sitten eräs sijoittaja päätti rakennuttaa alueelle Grand Canyon Skywalk -nimisen rakennelman, jota kautta pääsee katsomaan lasilattian läpi kohti kanjonin pohjaa, ja hualapait tarttuivatkin tarjoukseen sopien, että Skywalkin tuotot jaetaan puoliksi. Jo parin vuoden jälkeen sijoittaja ja intiaanit ajautuivat riitoihin, ja tällä hetkellä asiaa puidaan oikeudessa. Toivottavasti intiaanit näkevät rahojaan vielä joskus, sillä 40% hualapaista asuu köyhyysrajan alapuolella asuntovaunuissa ja hökkeleissä maalla, jossa ei näyttänyt mikään kasvavan.

route662

Cherokeiden mailla

Toissa viikonloppuna matkalla vuorille ajoimme Pohjois-Karolinan kautta ja piipahdimme meitä lähimmälle intiaanireservaatille kylään, jonka nimi on mielikuvituksellisesti Cherokee. Tunnin pysähdys ei jättänyt paljoa aikaa turisteilulle, vaan ykköstavoite oli saada murkinaa muriseviin masuihin, joten suuntasimme suoraan kylän päänähtävyydelle, Harrah’s Cherokee Casinolle.

casino

[Kuva: Bocata]

Koska intiaanireservaateilla täällä on rajoitettu itsehallinto, osavaltioilla ei ole mahdollisuutta rajoittaa uhkapelaamista reservaattien alueella. Tästä syystä moni intiaanireservaatti hankkii tulonsa pyörittämällä maillaan kasinoa tai neljää. Säännöt ovat osavaltiokohtaisia, ja esimerkiksi Nevadassa uhkapelaaminen on ollut laillista 1930-luvulta asti, jolloin Las Vegasia alettiin rakentamaan. Täällä päin uhkapelaaminen on sallittu Mississippissä – mutta vain merenrantakunnissa, ja vain, jos kunnan asukkaat niin päättävät. Georgiassa ja Pohjois-Karolinassa sen sijaan uhkapelaaminen on kokonaan kielletty osavaltion järjestämää lottoarvontaa lukuunottamatta.

Harrah's Cherokee Casino

Näkymä ravintolatasolta peliautomaattien keskelle. Kuvassa vasemmalla baari, jonka tiskiin oli upotettu kosketusnäyttöjä, joissa pystyi jatkamaan pelaamista. Takaoikealta alkavat pelipöydät.

Pohjois-Karolinan cherokee-intiaanit ovat pyörittäneet kasinoa maillaan vuodesta 1997, eli kasino on suhteellisen uusi. Cherokeet ja osavaltio ovat tehneet sopimuksen, että kasinolla ei olisi pelkkään tuuriin perustuvia pelejä, joten kaikissa peliautomaateissakin on jokin jekku, jolla taidon avulla omia voittomahdollisuuksia voi kasvattaa. Peliautomaattialueet olivat täynnä porukkaa ja vaikuttivat todella suosituilta… hetken pohdinnan jälkeen luulimme keksineemme, miksi: täällä ei ole peliautomaatteja ruokakaupoissa ja huoltoasemilla, joten nekin ovat niin harvinaista herkkua, että niitä varten ihmiset haluavat erikseen kasinolle. Ajattelimme kokeilla automaatteja itsekin, mutta niitä pelatakseen olisi pitänyt rekisteröityä kasinon pistebonusjärjestelmään, mitä emme jaksaneet tehdä.

Harrah's Cherokee, N.C.

Taito-osuutta automaateissa on jo se, että tajuaa, miten monimutkainen hökötys toimii. [Kuva: Mark Mathosian]

Pelipöytien ääressä ihmiset keskittyivät tuttuun blackjackiin ja rulettiin sekä minulle täysin outoon noppapeli crapsiin ja pariin eri pokerin muotoon. Alkupanokset olivat poikkeuksetta useita kymppejä, joten päädyimme suosiolla food courtin puolelle hakemaan sitä iltapalaa. Nappasimme kasinon hampurilaispaikasta pienimmät juustohampurilaiset, joiden lisänä jaoimme sipulirenkaat, ideana syödä roskaruokaa vain kevyt satsi.

Jälkeenpäin netistä selvisi, että hampurilaisissa oli 1100 kaloria kummassakin ja sipulirenkaissa yhteensä 880 kaloria. Siis pieni satsi roskaruokaa ilman mitään aterioita 1500 kaloria per henki. Kasinolla näköjään häviää vaikkei pelaisikaan.

Cherokeetä, onko heitä

Anna kysyi viikko sitten jossain kommentissa, näkyykö täällä intiaaneja. Lyhyt vastaus on, että ei näy – tosin en varmaan tunnistaisi, jos sellaisia vastaan kävelisi. Alla sitten pidempi vastaus.

Pohjois-Georgiassa eleli cherokee-intiaaneja järjestäytyneenä Cherokee Nationiksi 1800-luvun alkupuolille saakka, jolloin Georgian osavaltio diilasi liittovaltion hallinnon kanssa, että Georgia luovuttaa läntiset alueensa (nykyiset Alabama ja Mississippi) liittovaltiolle, josta vastineeksi liittovaltio hankkiutuu eroon Pohjois-Georgian intiaaneista ja luovuttaa alueet osavaltiolle uudisasutettavaksi. Liittovaltio tämän jälkeen perusti Arkansasiin intiaanireservaatin, jonne pieni osa cherokeesta vapaaehtoisesti muutti, mutta yllättäen kaikki eivät olleet innoissaan lähdössä länteen.

Cherokee dress, 19th century

Cherokee-muotia 1800-luvun alusta. Ei mitään lannevaatteita ja Hiawatha-päähineitä.

Vuonna 1829 Pohjois-Georgian Appalakkivuorilta löytyi kultaa (kultaa! kultaa!!!) ja kultakuume suuntautui sopivasti suoraan keskelle cherokee-alueita. Tämän seurauksena osavaltio lobbasi liittovaltiota kaksin käsin, että nyt ne inkkarit pois täältä vähän äkkiä ja maat ja mannut valkoisille, joten presidentti Andrew Jackson ajoi läpi lain, joka salli cherokeiden ulosheiton osavaltiosta. Kunnon amerikkalaisina cherokeet vastavetona haastoivat osavaltion oikeuteen ja cherokeepäällikkö John Ross lähti Washington DC:hin lobbaamaan tukea kansalleen republikaanisenaattoreiden joukosta.

Demokraattipuolueen perustaja evil-presidentti Jackson kuitenkin jätti korkeimman oikeuden cherokeemyönteisen päätöksen omaan arvoonsa. Hän laati New Echotan sopimuksen, jossa määriteltiin hinta, joka cherokeelle maistaan maksettaisiin, ja sai tämän allekirjoittajaksi pienen joukon cherokee-gryndereitä. Cherokeepäällikkö Ross keräsi 15 000 allekirjoitusta vetoomuksen, jossa sanottiin, ettei sopimus ole lainvoimanen, koska allekirjoittajat eivät edusta cherokee-kansaa, mutta sopimus muutettiin lopulta laiksi Yhdysvaltain senaatissa yhden äänen enemmistöllä ja cherokeet lempattiin kodeistaan.

Cherokeebingo: kuinka monen tunnistaisit intiaaniksi, jos kadulla kävelisi vastaan? [Kuva: Wikipedia]

Omat B-luokan länkkäreihin perustuneet mielikuvani intiaanien pakkosiirroista olivat joskus taannoin luokkaa ”lannevaatteisiin sonnistautuneet villi-ihmiset raijaavat tiipiinsä länteen valkoisen miehen pyssyjen edessä”, ja vaikka sekin tuntui epäoikeudenmukaiselta ja raa’alta, totuus on suorastaan käsittämätön. Cherokeet eivät olleet sivistymätön metsästäjäheimo, johon valkoisten olisi ollut helppoa suhtautua alentuvasti, vaan kansa, joka asui kylissä ja kaupungeissa, viljeli maata, hoiti metsää ja patosi jokia. Cherokeet pukeutuivat 1800-luvun alkupuolella eurooppalaisesti, monet olivat kaksikielisiä puhuen sekä cherokeetä että englantia, monella oli eurooppalaisia juuria ja esimerkiksi cherokeepäällikkö Ross oli puoliksi skotti ja käynyt amerikkalaista upseerikoulua. Cherokeella oli (ja on yhä) tavuaakkosiin perustuva kirjoitettu kieli ja he julkaisivat kaksikielisesti sekä englanniksi että cherokeeksi sanomalehteä, jossa julkaistiin uutisten lisäksi uusimmat demokraattisesti valitun heimohallinnon säätämät lait.

Ja sitten liittovaltio näki tarpeelliseksi armeijan avustuksella häätää 16 000 cherokeeta kodeistaan ja lähettää kävellen kohti länttä ”kyynelten marssille”, jossa kolmasosa kansasta kuoli matkalle sairauksiin ja nälänhätään. No, enpä ole Hitlerinkään motiiveja koskaan käsittänyt.

Cherokee Phoenix: muuten tavallisen oloinen sanomalehti, mutta lakimuutoksen allekirjoittajiksi on listattu ”Fox Under the Bridge”, ”Mythical Bird” ja muita vastaavia. Toisaalta, ovathan Suomenkin yleisimmät sukunimet ”Of the Stream” ja ”Does Not Hear Well”.

Kyynelten marssilta jotkut pakenivat takaisin kotiin Appalakeille, kun taas osa onnistui valkoisten sukulaistensa avulla ostamaan maansa takaisin ja sai jäädä aloilleen. Nykyään Pohjois-Karolinassa sijaitsee Itärannikon ainoa cherokeereservaatti, jossa asuu reilu kymmenentuhatta cherokeeta. He pitävät yllä perinteitään, pyörittävät kasinoita ja matkaoppaan mukaan välillä esiintyvät turisteille korvausta vastaan. Me emme ole siellä käyneet, ja Georgian puolella alkuperäisasukkaat elävät vain paikannimissä.

Etowah – Georgian Chichén Itzá

Meistä puoli tuntia pohjoiseen – amerikkalaiseen tapaan matkoja mitataan aikana eikä pituutena, koska autolla ajaminen on ainoa tapa liikkua – sijaitsee Etowah Indian Mounds. Nimi kuulosti korvaani joltain sekalaisilta pikkukumpareilta, ehkäpä joltain haudoilta, joten emme oikein tienneet mitä odottaa, kun vierailimme paikan päällä pari viikonloppua sitten. Emme ainakaan tätä.

Etowah indian mounds

”Pikkukumpareet” olivatkin kerrostalon kokoluokkaa, parhaimmillaan 19 metriä korkeita

Etowah Stairs

Portaita kiivetessä tuli mieleen se, kun asuin taannoin 5. kerroksessa ja hissi oli rikki

1100-1500-luvulla tällä paikalla sijaitsi intiaanikaupunki, jossa oli parhaimmillaan pari tuhatta asukasta, ja joka toimi pääkaupunkina usealle ympäröivälle kylälle. Historiansa aikana kaupunki tuhoutui pariin otteeseen sodissa tai luonnonmullistuksissa, mutta yhä uudestaan asukkaat palasivat ja perustivat kaupungin uudelleen, sillä paikallinen intiaanikulttuuri oli vahvan ritualistinen ja aluetta pidettiin pyhänä. Lisäksi kaupunkialueen vieressä kulki joki, josta asukkaat saivat kehittynein kalastusmenetelmin nostettua viitisensataa kiloa kalaa päivässä.

Etowah's smaller mound

Keskikokoinen kukkula kuvattuna suurimman kukkulan päältä

Etowah indian mounds historical model

Tältä Etowah saattoi näyttää parhaimpina vuosinaan 1300-luvulla

Koska kaupunki oli rakennettu savesta ja olkikatoista, yhtään rakennusta ei ole säilynyt tähän päivään. Sen sijaan paikalla on nykyään kolme komeaa neliön muotoista kukkulaa, joista suurimman pohja on 12 000 neliömetriä. Tämän kukkulan päällä asui todennäköisesti päällikkö perheineen, kun taas paria pienempää käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Aivan varmoja tästä ei olla, sillä vain pienin kukkula ehdittiin tutkia, ennen kuin Reagan sääti lain, joka suojelee intiaanihautoja arkeologisilta kaivauksilta, ja kaivaukset jouduttiin lopettamaan, sillä suurella todennäköisyydellä alueelta olisi löytynyt ihmisjäänteitä. Tämän jälkeen tutkimuksia on suoritettu läpivalaisemalla kukkuloita eri menetelmin yhteistyössä creek-intiaanien kanssa, jotka pitävät aluetta yhä pyhänä paikkanaan.

Stairs at Etowah

Alkuperäiset kiviportaat sijaitsivat suunnilleen samassa kohtaa, missä nykyään on vierailijoille tarkoitetut puuportaat

Atop the Etowah mound

Korkeimman kukkulan päältä oli ihan hyvät näköalat päällikölle tarkkailla kansansa seutuja

Hernando de Soto saattoi vierailla Etowahissa 1540-luvulla, mutta de Soton joukkojen lisäksi kukaan eurooppalainen ei ole intiaanikaupunkia nähnyt sen kukoistuksen päivinä. Kaupunki hylättiin 1500-luvun loppupuolella syystä, jota ei tiedetä varmaksi, mutta syyksi on epäilty jotain eurooppalaisten tuomaa sairautta, joka on levinnyt epidemiana intiaanien keskuudessa. Joka tapauksessa eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa alueelle Etowah oli jo hylätty ja kaupunki eli enää paikallisten creek-intiaanien legendoissa. Pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti georgialaiset luulivat yleisesti, että Etowah olisi ollut cherokee-intiaanien rakentama, mutta 1900-luvun lopulla kävi ilmi, että cherokeet olivat itsekin uudisasukkaita alueella ja saapuneet vasta 1700-luvulla.

Etowah defence ditch

Kaupunkialueen rajalla kulki vallihauta, josta saatavalla maa-aineksella oli rakennettu kukkulat

Mound's unfinished side

Isointa kukkulaa oltiin laajentamassa 1500-luvulla, kun kaupunki viimeisen kerran hylättiin

Etowahissa käydessämme tajusimme vihdoin liittyä Georgian osavaltionpuistojen ja historiallisten paikkojen ystäväohjelmaan, joka olisi kannattanut meille jo kauan aikaa sitten. Jatkossa meillä on ilmainen pysäköinti ja sisäänpääsy näihin paikkoihin (normaalisti osavaltionpuiston pysäköinti $5, historiallisten paikkojen sisäänpääsy $5), ja lisäksi saimme kaupan päälle pari telttayöpymistä osavaltionpuistoissa. Seuraavaksi tarvitsemme vain joko takuuvarmasti sateettoman viikonlopun tai uuden teltan.