Kalliovuoret -tägi | Page 2 of 3

8.1.201525.11.2019

Talvi Kalliovuorilla & Cache La Poudren sola

Kun viime perjantaina sanoimme hyvästit vuorten toisella puolella sijaitsevalle Steamboat Springsin laskettelukeskukselle, päätimme ajaa takaisin Kalliovuorten itäpuolelle vaihtoehtoista reittiä. Tai minä päätin, vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan, ja Iirolla oli syvä epäilys koko idean järkevyydestä – syystäkin. Tarjolla olisi ollut Interstate 70, iso moottoritie, mutta minä ehdottelin pohjoisempaa kulkevaa State Road 14:ä, jota Google Maps ei suostunut antamaan edes vaihtoehdoksi. Matkaopas oli kehunut tietä kauniiksi, joten miksipä ei?

Kun käännyimme ratkaisevasta risteyksestä ns. maisemareitille, auton navigaattori huusi U-käännöstä vielä vartin ajon jälkeen. Lopulta se taipui ja uudelleenreitti meidät… Wyomingin kautta, jolloin matka-aika kasvoi kahdella tunnilla. Motarin kautta koko matkan kokonaisaika olisi ollut 3,5 tuntia, ja kävimme siinä pientä epäilevää keskustelua, oliko tässä reittivalinnassa mitään järkeä. Onneksi siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Näkymät Kalliovuorten länsipuolella olivat tasaista lumen peittämää preeriaa, jolla karja laidunsi useampikymmenpäisinä laumoina.

Luin vähän aikaa sitten juttua suomalaisista parsinavetoista, joissa lehmät viettävät koko pitkän talven kytkettynä päästään kiinni parteen, koska ulkona on lunta. Näitä elukoita katsellessa tuntui, että olisihan niitä vaihtoehtojakin varmaan…

Pitkään matkalla ei näkynyt kuin satunnaisia rakennuskeskittymiä, joiden pihalla oli usein tuulimylly, öljynpumppauslaite, tai molemmat. Samanlaisia öljynpumppauslaitteita näimme myös aikoinaan Oklahomassa ja Kansasissa, mutta tämä oli uutta:

Öljynjalostamo? Muu, mikä? Joku liekki siellä ainakin palaa.

”Katso, nuo vuoret ovat kaikki täsmälleen yhtä korkeita!”

Vajaan tunnin ajon jälkeen pelmahdimme Waldenin pikkukylään, joka on nimennyt itsensä Coloradon hirvipääkaupungiksi, ja oikein mitään muuta kylässä ei sitten olekaan – paitsi tietenkin kolme huoltoasemaa, kilpailu kun puuttuu lähiseuduilta täysin. Hain tankkaustauolla huoltiksen sisältä teetä ja kysäisin samalla huoltoaseman pyörittäjältä, oliko State Road 14:ssa joku ongelma, kun kerran navigaattorimme ei sitä ehdottanut…? It’s beautiful there! huoltoaseman täti huokaisi. Kysyin, kannattiko sittenkin ajaa Wyomingin kautta, ja täti tokaisi, että onhan se mahdollista jos pelkää mutkia, mutta pidempään siinä menisi kuin suoraan State Road 14:n kautta, joka myös Cache La Poudre Scenic Roadina tunnetaan. Selvä. Tämä riitti häivyttämään huolemme, ja jatkoimme eteenpäin.

Tässä kohtaa alkoi hento lumipyry.

Mount Mahler, vaiko uinuva Godzilla?

Korkeimmillaan tie vuorten lävitse käväisi Cameron Passissa 3,1 kilometrin korkeudessa – ei korkeus eikä mikään! – ennen kuin se laskeutui Never Summer Mountain Rangen ja Cache La Poudre -joen latvan ohitse alas kanjoniin. Ja sää muuttui kuin salamaniskusta!

Ihan pieni ero taivaan värissä!

Ehkäpä Boulderissa ja muualla Kalliovuorten itäpuoleisessa Front Rangessa on aina niin hyvä sää siksi, että pilvet jäävät vuorten lounaispuolelle nalkkiin? Ehkäpä, en tiedä.

Solassa, jossa joki virtasi, tuli Bemarin kattoikkuna käyttöön. Olen aina aiemmin vähän epäillyt, mitä järkeä on lasikatossa autossa – taivastako siitä on tarkoitus tiirailla? Ei, vaan vuoria.

Tien vieressä kulkevan joen nimi on ranskaa ja tarkoittaa Piilota ruuti. Kuulema 1820-luvulla ranskalaiset turkiksenmetsästäjät piilottivat joen varrelle ison kasan ruutia.

Cache La Poudren solassa oli yllättävän paljon myös asutusta. Kävimme jonkin aikaa keskustelua siitä, millä nämä ihmiset täällä asuvat – eivät ainakaan maanviljelyllä – ja pyörittääkö sama henkilö kenties paloasemaa, kirkkoa ja kylämuseota, kun ne sijaitsivat kaikki samassa pihapiirissä, kunnes tajusimme, että suurin osa taloistahan oli ihan järkevän työmatkan päässä Fort Collinsista, joka on järkevän kokoinen yliopistokaupunki. Eipä aikaakaan, kun olimme jo kaupungissa, mikä oli ihan kiva, koska reilun kolmen tunnin ajomatkan aikana vatsoihimme oli nakertunut panimoravintolan mentävä aukko.

Loppumatka Fort Collinsista Boulderiin oli helppoa navigoitavaa: perille pääset, kunhan vaan pidät vuoret näköetäisyydellä oikealla. Totesimme yhdessä, että tunnin kiertotie oli sen arvoinen.

Siinä mielessä pitkä automatka osui hyvään saumaan, että öljyn maailmanmarkkinahinnan kova lasku on näkynyt täälläkin bensan hinnoissa: ne ovat tippuneet kesästä peräti 50%. Tämän hetkiset bensan hinnat näkyvät tässä:

Yksikkö on Yhdysvalloissa dollaria gallonalta. Ihmisten yksiköiksi muunnettuna tuo tekee noin 0,44€/litra. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka bensa olisi kalliimpaa, koska nykyinen bensan hintataso taitaa olla aika karhunpalvelus ilmastolle, mutta kun kerran tilanne on mikä on, niin eipä tarvitse paljoa pohtia autoreissujen kuluja.

Kiinnostiko juttu? Tykkää blogista Facebookissa ja saat uudet kirjoitukset uutisvirtaasi!

1.1.20156.4.2015

Laskettelua Coloradossa – minne mennä ja mistä hissiliput ja sukset?

Viimeiset pari päivää on mennyt lumisissa rinteissä, hyytävässä pakkasessa mutta sitäkin kauniimmassa auringonpaisteessa. Steamboat Springs on ollut aivan mahtava paikka verestää vanhoja laskettelutaitoja, jotka jossain vaiheessa pääsivät unohtumaan. En ole vieläkään viitsinyt mustiin rinteisiin, mutta muita rinteitä on tullut tahkottua ympäri viittä huippua, joista laskettelukeskus koostuu. Tämän kaiken kunniaksi nyt on tarjolla faktaa Coloradossa laskettelusta.

Minne mennä?

Coloradon Kalliovuorilla riittää laskettelukeskuksia, sekä niitä kuuluisampia että lukemattomia pienempiä ja vähemmän tunnettuja. Tässä niistä joitain:

Aspen: komea laskettelukeskus, joka samalla toimii näyttäytymispaikka Hollywoodin kermalle. Suosio näkyy hinnoissa, ja niin ravintoloiden kuin asuntojenkin hinnat Aspenin kylässä ovat pilvissä: asuntovaunu trailer parkissa maksaa $600,000.
Vail: likipitäen kaikilla mittareilla suurin laskettelukeskus Coloradossa. Instituutio jo viidenkymmenen vuoden ajan. Neljä kertaa enemmän rinteitä kuin Levillä, ja rinteet ovat keskimäärin neljä kertaa pidempiä – pisin mäki, Riva Ridge, on noin 7 kilometriä pitkä. Vailin kaupungin puolella palveluita on laidasta laitaan, ja shoppailumahdollisuudet ovat hiihtokeskuksista parhaimpia.
Breckenridge: hyvät rinteet sekä aloittelijalle että paremmille laskettelijoille, mutta erityisesti snoukkaajille, sillä tämä oli ensimmäinen laskettelukeskus Coloradossa, joka salli lumilautailun mäissään, ja järjesti lumilautailun MM-kisat jo vuonna 1986. Tunnettu yöelämästään – Breckenridgen kylä on söpö, helposti käveltävä ja täynnä ravintoloita ja baareja. Huomaa, että Breckenridge sijaitsee kolmen kilometrin korkeudessa, ja korkeimmat huiput ovat melkein neljässä kilometrissä, eli tänne ei kannata pamahtaa suoraan merenpinnan tasolta tai riskeeraa vuoristotaudin.
Beaver Creek: luksushiihtokeskus, jossa liukuportaat vievät laskettelijat shuttle-pysäkiltä gondolille, valet-suksisäilytykset lämmittävät monosi sinua varten ja hissijonossa jaetaan ilmaiseksi lämpimiä suklaanakkulakeksejä. Rinteet sopivat parhaiten keskivertolaskijoille.

Crested Butte: hiihtopummikeskus kokeneille laskijoille sekä niille, jotka haluavat kikkailla ylläpidettyjen rinteiden ulkopuolella. Rento meininki, vähän palveluja.
Copper Mountain: tämän hiihtokeskuksen erikoisuus on, että eri tasoiset rinteet sijaitsevat eri puolilla vuorta, ja näin nopeat ja hitaat, aloittelijat ja kokeneet laskijat jakautuvat luonnollisesti omille alueilleen. Copper Mountainin yhteydessä ei ole vanhaa kyläkeskusta, vaan laskettelukylät on rakennettu ensisijaisesti laskettelukyliksi.
Telluride: tunnettiin 1980-luvulla ”Coloradon parhaiten pidettynä salaisuutena”, mikä tarkoitti että pian kaikki tunsivat Telluriden. Monipuolinen laskettelukeskus, jolla on tarjontaa jokaiselle taitotasolle. Isoin vaikutus Telluriden imagoon on kuitenkin ollut 80-luvulla liikkeelle lähteneellä huhulla (joka saattaapi olla tottakin), että se olisi erityisen suosittu huumeparonien keskuudessa. Pahis-imagon myötä myös Tom Cruiset ja Brad Pittit ovat löytäneet laskettelukeskuksen.
Eldora: laskettelukeskus 45 minuutin ajomatkan päässä Boulderista. Hyvä, jos haluaa käydä laskettelemassa pelkästään päivän verran, koska yöpymismahdollisuuksia ei ole. Paikalliset vähän naureskelevat Eldoralle, koska se on niin ”pieni”, mutta kyllä se silti peittoaa suurimman osan suomalaisista laskettelukeskuksista.
Steamboat Springs: me päädyimme nyt tänne. Rinteet ovat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa (ehkäpä johtuen 16 päivän lumisateesta, joka loppui juuri ennen saapumistamme), niitä on vaihtelevasti eri tasoisia, hinnat kohtuullisempia kuin monessa muussa paikassa, ja vaikka keskus ei korkeudella pärjääkään esimerkiksi Breckenridgelle – täällä lasketaan kahden ja kolmen kilometrin välimaastossa – lunta ja maisemia silti riittää. Kuriositeettina Steamboat on tuottanut enemmän olympiatason mäkiurheilijoita kuin mikään muu laskettelukeskus Yhdysvalloissa, ja Trey Parkerilla (toinen South Parkin luojista) on iso huvila keskellä päärinnettä. Steamboat Springsin erikoisuus ovat kuitenkin kuumat lähteet, joihin voi mennä lillumaan laskettelupäivän päätteeksi.

Mistä hissiliput?

Peukalosääntö Coloradon laskettelukeskuksien hissilipuissa tuntuu olevan, että mitä aiemmin ne ostaa, sitä halvemmalla ne saa. Mitään viimehetken diilejä ei kannata odotella.

Kausilippua kannattaa harkita, jos aikoo lasketella enemmän kuin neljä päivää tai useammassa kuin yhdessä laskettelukeskuksessa. Me hankimme Rocky Mountain Super Pass+:n, joka oli halvimmillaan elokuussa alle $500, myöhään hankittuna noin $600, ja joka sisältää rajattoman määrän laskemista Boulderin lähellä olevissa Copper Mountainissa, Winter Parkissa ja Eldorassa sekä kourallisen hiihtopäiviä Steamboatissa ja Crested Buttessa – niin, ja Uuden Seelannin Mt. Ruapehussa. Toinen vaihtoehto on Epic Pass, joka on jonkin verran kalliimpi (noin $700) ja sisältää pääsyn mm. Vailiin, Breckenridgeen ja Beaver Creekiin sekä pariin kalifornialaiseen hiihtokeskukseen.

Lyhyempiä hiihtolippuja saa netistä yleensä sitä halvemmalla mitä aikaisemmin ne ostaa, mutta alennuksia kannattaa kysellä myös majoituksentarjojalta, koska välillä heillä on mahdollisuus tarjota lippuja nettihintoja halvemmalla.

Mistä sukset?

Me olimme alunperin ajatelleet vuokrata sukset koko talveksi, sillä nk. season rentalien hinnat tien toisella puolella olevassa suksivuokraamossa olivat $155/kausi, emmekä olleet täysin varmoja, mitä halusimme suksilta, joten ajattelimme että näin saisimme kokeiltua eri suksia ennen ostopäätöstä. Olimme kuitenkin liian myöhään liikkeellä, sillä season rentalien tarjonta loppui marraskuun alkupuolella, joten lopulta marssimme kauppaan, jolloin netistä löytyneellä alekupongilla hinnaksi tuli noin $300 Salomonin suksiparilta siteineen.

Kauempaa laskettelemaan tulevien kannattaa harkita vakavasti omien kamojen tuomista mukana, jos sellaiset löytyy. Esimerkiksi Icelandairilla, joka tarjoaa ehkä parhaimpia yhteyksiä Helsingin ja Denverin välille, suksipussin saa mukaan edestakaisin 86 eurolla. Sen lisäksi, että omat kamat ovat usein vähemmän naarmuuntuneet kuin vuokrakamat, niiden tuominen mukana saattaa tulla halvemmaksi: suksien, sauvojen ja monojen vuokraus on paikasta ja suksien tasosta riippuen noin $30/päivä, ja lisäksi suksivuokraamossa saattaa joutua jonottamaan kamojaan pitkäänkin, jos on ruuhka-aikaan liikenteessä.

Vaikka suuntaammekin jo huomenna takaisin kohti preeriaa, lisää laskettelukuvia tullee vielä Instagramin puolelle!

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

8.10.201412.8.2015

Telttailua Amerikan malliin – Yellowstone & Kalliovuoret

Hui, eiko siella ole jo kylmaa telttailuun! Ottawassa asuva Annika ihmetteli, kun hehkutin viime viikolla Facebookin puolella lähtevämme viikonlopuksi telttailemaan. Nojoo, eihän tuolla vuorilla sen lämpimämpää ollut kuin siellä pohjoisessa Kanadassakaan – yölämpötilat laskevat melkein pakkaslukemiin – mutta onneksi meillä oli jo heinäkuun Yellowstone-reissua varten ostettu pakkasenkestävät makuupussit. Silloin sitä pakkasta nimittäin oikeasti oli, heinäkuussa!

Telttailu täällä Yhdysvaltojen kansallispuistoissa tuntuu olevan aika erilaista kuin Suomen vastaavissa, joten tässä vähän kertomusta car campingista. Puistoissa on yleensä myös backcountry-paikkoja, jotka ovat enemmän samantyylisiä kuin Suomessa niin, että niihin päästäkseen täytyy heittää rinkka ja kamat selkään, mutta usein ne täytyy varata etukäteen puiston vierailijakeskuksesta, ja nekin saattavat olla maksullisia. Jokamiehenoikeustyyliin teltan pystyttäminen minne vain ei ole kansallispuistoissa sallittua.

Telttailu Yellowstonen kansallispuistossa

Suurin syy, miksi päädyimme Yellowstonessa telttaan oli, että halusimme yöpyä itse puistossa, eikä mitään muita vaihtoehtoja tuolloin ollut: kaikki sisämajoitukset oli varattu loppuun jo aikoja sitten. Varasimme aluksi neljä yötä – kaksi Grant Villagen telttailualueelta, toiset kaksi Madisonin telttailualueelta – mutta päädyimme lähtemään yötä myöten kotiin jo kolmen yön jälkeen, ja neljännen yön peruutus ilman lisäkustannuksia onnistui edellisenä päivänä.

Syy siihen, että varasimme yömme kahdelta eri telttailualueelta oli, että puisto on laaja, ja ajattelimme näin vähentävämme ajomatkoja. Tavallaan siinä onnistuimmekin, sillä jätimme Madisonia lähimpänä olevat nähtävyydet viimeiselle päivälle. Noin yleisesti ottaen kumpikin telttailualue oli hyvä, ja suurin ero oli, että Grant Villagessa oli kauppaa ja ravintolaa, Madisonista ei saanut ostettua muuta kuin polttopuita. Kummassakin olisi ollut puistonvartijoiden pitämää iltaohjelmaa tarjolla, mutta me käytimme ilta-ajan nuotioiden ääressä relaamiseen. Polttopuut olivat Yellowstonessa törkeän hintaisia ja huonosti pilkottuja, joten suosittelen lämpimästi näiden suhteen ostamaan puut jo vähän kauempaa – mutta ei liian kaukaa, etteivät puiden mukana kulkevat tuholaiset leviä puistoon.

Yellowstonessa telttaillessa erityisen tärkeää on muistaa kerätä kaikki ruoka bear containereihin eli karhukaappeihin, koska alueella liikkuu harmaakarhuja, jotka voivat ruoan haistaessaan hyökätä ihmisen kimppuun. ”Ruoka” tässä tapauksessa tulee ymmärtää laajassa käsityksessä, ja se sisältää esim hammastahnat ja -harjat, avaamattomat tai tyhjät kokistölkit, voidemaiset meikit ja shampoot. Ruokia voi periaatteessa jättää myös autoon, mutta Yosemitessa meitä peloiteltiin, että harmaakarhut kykenevät avaamaan autoja kuin sardiinipurkkeja ruoan haistaessaan – ja ne kyllä haistavat mitä vaan, sillä niiden hajuaisti on seitsemän kertaa parempi kuin vihikoirilla.

Telttailualueemme Grant Villagessa sisälsi tulisijan, pöydän ja parkkipaikan autolle. Teltan sai pystyttää vapaasti tilaan, joka jäi naapureilta: toisella puolella neljä kiinalaista opiskelijaa, joiden teltat olivat mallia ”mini”, jotka söivät illalliseksi myslipatukoita autossa istuen, ja joiden teltanpystytyspuuhat vaikuttivat aika sähellykseltä, ja toisella puolella jenkkiperhe kahden melkein parikymppisen lapsen kanssa, joiden teltat olivat mallia ”omakotitalo” ja jotka taikoivat kylmälaukuistaan esille sellaiset illallistarpeet, että Glorian Ruoka&Viini olisi arvostanut.

Telttailu Kalliovuorten kansallispuistossa

Kalliovuorille olimme saaneet seuraksi suomalaisen tuttavaperheen, mikä oli aivan mahtava juttu, sillä toisin kuin me, he jaksoivat herätä ennen kukonlaulua ja ajaa huruttaa Aspenglenin telttailualueelle telttapaikkaa varaamaan jo aamuyhdeksältä. Hyvä niin, sillä first come first serve -paikoissa selvästi kysyntä ylitti tarjonnan, ja saimme paikan sen ansiosta, että juuri sillä hetkellä joku sattui olemaan lähdössä. Juhlistimme tätä oivaa sattumaa erinomaisella aamiaisella Estes Parkin Egg & I -aamiaisravintolassa, jonne mekin ehdimme.

Päivän patikointien jälkeen ilta kului rattoisasti polttopuita poltellessa – olimme varmuuden vuoksi ostaneet niitä kolme sylillistä – sekä grillaillessa ja hyvästä seurasta nauttiessa, ja lopulta hiilloksen sammuessa kömmimme telttoihin makuupusseihin tuhisemaan ja kuuntelemaan vapitien paritteluölinöitä, jotka tuntuivat jatkuvan nyt kiima-aikaan läpi koko yön. Niin ja keräsimme toki ruoat karhusäiliöön, mutta täällä emme pelänneet automme puolesta, sillä Kalliovuorilla on vain mustakarhuja, ja suurin syy karhusäiliöille on, etteivät raukkaparat syö väärän tyyppistä ruokaa ja tulee pipi vatsa. Your consideration can save a bear’s life.

Aspenglenissä teltat piti pystyttää sepelillä päällystetylle alueelle, joten ilmapatjat tulivat todellakin tarpeeseen. Muuten varustelu oli aika samanlainen kuin Yellowstonessa. Tuli myös huomattua, että ei ole minkäänlaista ongelmaa grillata nuotiossa täytettyjä sieniä tai marinoitua kalkkunaa.

Mitä mukaan telttailemaan?

Tapoja on monia ja kukin taplaa tyylillään, mutta tässä kuitenkin meidän listamme asioista, joita olemme pakanneet autoon car campingia harrastaessamme:

Teltta. Ensimmäinen täällä hankkimamme teltta oli Walmartin halvin ja jätti toivomisen varaa sateenkestävyydessään, joten olemme sittemmin hankkineet vähän parempilaatuisemman yksilön. Kriteereinä valinnassa oli, että teltassa piti olla reilusti tilaa kahdelle, mutta sen piti olla tarpeeksi kevyt, että sitä pystyisi kantamaan mukana, jos joskus rinkka selässä sitä päätyisimme kantamaan, ja monen tunnin arvioiden lueskelun jälkeen Amazonin ostoskoriin päätyi Eureka! Scenic Pass 3XT*, johon olemme olleet erittäin tyytyväisiä. Teltan käyttöikää pidentämään hankimme sille sopivan footprintin*, joka suojaa teltan pohjaa lialta ja kosteudelta.
Makuupussit. Nämä ovat meillä periaatteessa pakkasenkestävät Slumberjack Latitudet*, mutta Yellowstonen pakkasöistä on pakko myöntää, että kärsimme kumpikin vähän kylmästä. Tämä lienee kuitenkin enemmän omaa mokaa, kun ei ollut lämpökerastoa mukana. Kalliovuorilla pärjäsimme hyvin, ja yli viiden asteen telttailukeleissä on tullut suorastaan kuuma.
Ilmapatja. Meillä kulkee mukana myös kodin vieraspatjana toimiva queen-size-ilmapatja*, joka mahtuu täydellisesti telttaamme. Emme pumppaa patjaa käsin, vaan hoidamme täyttöhommat auton sähköllä toimivalla pumpulla*. Kuten aiemmin totesin, car campingissa ilmapatja on ehdoton, koska usein teltta pitää pystyttää sepelin päälle, eikä sellaisessa viitsi edes täytettävillä makuualustoilla nukkua – kokemusta on!
Tyynyt. Nämä on yllättävän vaikeita muistaa ja kuitenkin kulkevat hyvin mukana autossa.
Retkikeitin. Harkitsimme hetken Trangiaa, mutta päädyimme sitten kuitenkin hankkimaan mielettömän kätevän söpön minikeittimen*, joka on toiminut hyvin myös tuulisessa säässä. Tässä vaan pitää huomioida, että propaanikaasupulloja on täällä kahta eri mallia. Meidän keittimemme sopii niihin punaisiin, joissa suutin on saman mallinen kuin Suomessa yleisesti myytävissä pulloissa, ei niihin isompiin vihreisiin puteleihin, joita meiltä nyt löytyy myös kaapista pienen harhaostostelun seurauksena. Retkikeittimen seuraksi hankimme pienen keittoastiasetin, joka oli niin sekundakamaa, ettei kestänyt sekuntiakaan keittimen liekkiä tyhjänä, ja jonka viskaamme menemään heti kun ehdimme hankkia jotain parempaa.

Grillipihdit. Tämä on meidän pakkauslistamme vakiounohtuja, ja haarukalla makkaroita on ikävämpi käännellä liekehtivässä nuotiossa. Muista myös retkikirves* pilkkomaan niitä taatusti liian isoja polttopuita sekä tekemään sytykkeitä.
Kovamuoviset astiat, retkiaterimet*, termosmukit aamukahville, tiskiharja ja astianpesuainetta. Karhualueilla tiskejä saa tiskata vain vessojen yhteydessä olevissa lukittavissa tiskikopeissa, joista hajut eivät pääse leviämään ympäristöön. Käyttöä on tullut myös monikäyttösaksille* ja linkkuveitselle.
Retkeilytuolit*. Pakollinen ostos, jos haluaa istua nuotion ääressä muualla kuin maassa.
Lamppuja. Paljon lamppuja. Täällä päin kesäyöt ovat pimeitä, ja koska lamppuja ei voi koskaan olla liikaa, mukaan tarttuu meillä joka ikinen huushollista löytyvä, myös pyörän lamppu. Meille on ollut hyötyä myös isompaa kaliiberia olevasta sähkölyhdystä, jota suosittelisin, ellei se pirulainen olisi mennyt ennenaikaisesti hajoamaan Kalliovuorilla.

Tämän lisäksi hyvää sapuskaa ja tarpeeksi juotavaa. Juomavettä saa telttailualueilta vaihtelevasti, joten sitä kannattaa aina olla mukana pulloissa. Ja villasukat makuupussiin, jos on kylmä. Kalliovuorilla tuntuu aina olevan.

Puuttuuko tästä listalta mielestäsi jotain oleellista? Mitä sinä ottaisit mukaan telttailemaan?

*) Affiliate-linkki, eli jos ostat tuotteen, bloggaaja saa muutaman euron. Tuotteen hinta on sinulle sama linkin käytöstä riippumatta.

3.10.201415.7.2015

Trail Ridge Road – tie Kalliovuorten huipulla

Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.

Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.

Haavat, Trail Ridge Road — Ruska näkyy vahvimmin haavoissa

Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.

Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.

Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?

Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.

Forest Canyon Overlook on Trail Ridge Road — Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta…

Panorama from Forest Canyon Overlook, Trail Ridge Road — …mutta näkymät olivat sen arvoiset.

Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.

Trail Ridge Road — Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?

Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.

Toll Memorial Trail on Trail Ridge Road — Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.

Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.

Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:

Alpine Visitor Center at Trail Ridge Road — Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.

Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.

Poudre Lake at Rocky Mountain National Park — Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.

View from Trail Ridge Road — Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.

View from Farview Curve, Trail Ridge Road — Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.

Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:

Trail Ridge Road in a cloud — Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.

Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:

Elk on Trail Ridge Road — Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.

Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.

22.9.20144.6.2015

Coloradon Fourteenerit eli vähintään 4267 metriä korkeat vuoret

Olen aina tykännyt kaikenlaisista listoista, joita voi ruksia lävitse. Joskus taannoin leikkasin aina keväisin City-lehdestä terassilistauksen talteen ja yritin käydä kaikissa, joissa kaljan hinta oli tarpeeksi alhainen. Käytyjä maita ruksailin niin kauan kun se oli vielä helppoa – ja yhäkin toki – mutta tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän USAssa osavaltioihin ja kansallispuistoihin ja muualla maailmanperintökohteisiin. Olen yrittänyt katsoa lävitse niin IMDB:n top-100-elokuvalistauksen kuin lukea lävitse parikin erilaista ”100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea yleissivistyksen vuoksi”-listausta. Useimmiten en suhtaudu näihin listoihin ”pakko ruksia kaikki”-mentaliteetilla, vaan haen listoista inspiraatiota, ja tämä asenne onkin hyvä pitää mielessä seuraavaa bongaamaani listaa katsellessani: Coloradon Fourteenerit.

Fourteenereiksi määritellään vähintään 14 000 jalkaa (4267 metriä) korkeat vuoret, joiden huippu nousee vähintään 300 jalkaa (91,5 metriä) ympäristöään korkeammalle, ja Yhdysvalloissa niistä suurin osa sijaitsee täällä Coloradossa. Kahden näistä päälle pääsee autolla – toisena jo blogissa esitelty Mount Evans – mutta lopuille tarvitaan uskoa, sisua, kuntoa ja osassa myös rohkeutta ja taitoa. Nyrkkisääntönä on, että listalle hyväksyttävään huiputukseen vaaditaan ainakin 3 000 jalkaa (914 m) nousua omin jaloin, mutta joillakin huipuilla tätä katsotaan vähän sormien lävitse, jos polun päästä on nousua melkein tämän verran.

Quandary Peakille kiipeäminen — Ruska valtaa täällä ensimmäisenä haavat, ja nämä olivat jo täydessä väriloistossa syyskuun puolivälissä.

Summiting Quandary Peak — Viikko sitten lauantaina kiipesimme Quandary Peakille, Breckenridgen laskettelukeskuksen lähellä sijaitsevalle fourteenerille. Nousua parkkipaikalta oli 1013 metriä, vaakasuoraa matkaa 4,5 kilometriä per suunta.

Fourteenereita keräileviä ihmisiä kutsutaan leikkimielisesti termillä peak bagger, ja ensimmäiset coloradolaiset peak baggerit olivat Carl Blaurock ja Bill Ervin, jotka jo vuonna 1923 kiipesivät kaikki tuolloin tiedossa olleet fourteenerit. (Tuolloin niitä oli 46 kpl, mutta myöhemmin löydettiin vielä 8 lisää tarkennusmittausten nostaessa vuorten korkeutta.) Sata vuotta sitten yhdellekään huipulle ei ollut polkua, jollaisia nykyään löytyy suurimmalta osalta huipuista enemmän tai vähemmän ylläpidettynä. Lisäksi Blaurock ja Ervin eivät suinkaan ajaneet polun päähän autolla, vaan he nappasivat junan Denveristä pieneen Creeden kylään ja kävelivät sieltä matkalle osuneiden Fourteenereiden huippujen kautta Tellurideen – linnuntietäkin reilu 100 kilometriä matkaa. Päällään heillä oli armeijan ylijäämävarusteita, ja kasvoilleen he hieroivat vaseliini-noki-sekoitusta suojaamaan korkeuksien kovilta UV-säteilyannoksilta.

Pika — Piiskujänis, joka elää kivimurskan seassa

Vapaaehtoiset Quandary Peakilla — Polkuja ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset kiipeävät muiden kipuajien mukana puurtamaan kivien kanssa neljän kilometrin korkeuteen. Maisemat ovat upeita, mutta ilma ohutta.

Me tuskin ikinä saamme kaikkia Fourteenereita huiputettua, sillä osa niistä vaatii köysien kanssa temppuilua ja varsinaista kiipeilyä, osaa ei pysty huiputtamaan päivässä, ja osalle kiipeämistä kannattaa muuten ehkä miettiä hetki pidempään, sillä joiltain vuorilta tippuu ihmisiä vuosittain. Helpoimmat ovat kuitenkin päiväpatikointeja – pitkiä sellaisia – ja käsiä ei tarvitse käyttää kuin välillä kiinni pitämiseen. Silti, kuten Fourteenereista polkujen alussa muistutellaan, There is no such thing as an easy Fourteener. Viime lauantaina Quandary Peakin (4348m) huiputtaminen kesti 6,5 tuntia, pulssi oli noustessa jatkuvasti yli 140, jaloista hiipui loppuvaiheessa puhti ja huomasimme jarruttavamme alastuloa lihasten sijaan luilla ja nikamilla (ei hyvä), ja Iiroon iski jossain vaiheessa päänsärky, joka ei voinut johtua muusta kuin ohuesta ilmasta. Lapsia emme montaa reitillä nähneet, ja useampi ohittamamme patikoija kääntyi takaisin ennen huippua.

Neljän kilometrin korkeudessa — Kuva otettu tasan neljän kilometrin korkeudesta. Vielä 348 metriä nousua jäljellä.

Vuoristotauti on Fourteenereille lähdettäessä todellinen riski, jonka takia kannattaa alemmista korkeuksista tullessa lepuuttaa ainakin pari päivää Coloradon preerialla puolentoista kilometrin korkeudessa ja mieluiten vielä uudestaan vuorilla vajaassa kolmessa kilometrissä. Meillekin olisi suositeltavaa yöpyä huiputusta edeltävä yö ylempänä, mutta majoitusten hintavuuden ja perjantain iltaväsymyksen takia emme kuitenkaan lähteneet Quandary Peakille kuin vasta samana aamuna kukonlaulun aikoihin. Vuoristotaudilla voi olla vakaviakin seurauksia, mutta jos oireita tulee pelkästään päivähuiputuksen yhteydessä, taannoin Everestillä töissä ollut ja nykyään Telluridessa vuoristotautiin erikoistunutta klinikkaa pyörittävä lääkäri Peter Hackett totesi lehdessä, että ibuprofeiinia vaan naamaan, korkeintaan 3x600mg, kunhan tosiaan laskeutuu alemmas iltaan mennessä. Toinen mielessäpidettävä asia on juoda paljon vettä, sillä vuoristotauti iskee helpommin, jos elimistö on kuivunut. Hyvä kunto ei varsinaisesti auta vuoristotaudin kanssa, mutta se voi auttaa kestämään oireita paremmin.

Panorama from Top of Quandary Peak — Panorama Quandary Peakin huipulta (klikkaa isommaksi)

Quandary Peakin huipulla — Parasta huipulle tulemisessa on euforinen fiilis, että jes, we did it! Huiputus kun ei ole koskaan varma juttu.

Meiltä lähimmät Fourteenerit ovat noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, mutta valitsimme kuitenkin reilun kahden tunnin päästä löytyvän Quandary Peakin ensimmäiseksi huiputukseksemme. Yhtenä syynä oli, että vuoren lähellä olevasta Breckenridgen kylästä löytyi Oktoberfestit, jonne pystyi suuntaamaan patikoinnin jälkeen, mutta lisäksi Quandary Peak oli kohtalaisen aloittelijaystävällinen. Muita aloittelijaystävällisiä vuoria Denverin lähellä ovat Mount Bierstadt, Grays Peak ja Torreys Peak. Grays ja Torreys Peakit ovat vierekkäin, joten ne pystyy huiputtamaan myös samalla kertaa, mikä olisi vaatinut enemmän kuntoa ja tahtoa kuin mitä nyt oli käytettävissä. Bierstadtia taas kehutaan erinomaiseksi ensimmäiseksi talvihuiputukseksi maltillisen lumitilanteensa vuoksi, joten säästimme sen myöhemmäksi.

Lumivuohi — Vaikka tämä ensimmäinen huiputus ei sujunut täydellisesti vuoristo-oireilun ansiosta, totesimme, että tämä ei jää viimeiseksi huiputukseksi. Maisemat vuoren huipulla ovat sen verran upeat. Listalla siis vielä 53 Fourteeneria, mistä valita…

Mountain Goat & Iiro — Kaksi pässiä kalisteli sarviaan paluumatkalla alas.

Paras opaskirja kenellekään, joka suunnittelee Fourteenereiden kiipeämistä, on Gerry Roachin Colorado’s Fourteeners*. Kirjassa on joka huipusta kartat, joissa näkyvät kaikki mahdolliset reitit huipulle, ja suusanallisen kuvauksen lisäksi kirjasta löytyy polkujen päiden koordinaatit, korkeudet, polkujen vaikeusluokitukset sekä paljon hyödyllistä tietoa yleisesti Fourteenereiden kiipeämisestä. Suosittelen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla on ärsyttävä asennevamma metrijärjestelmää kohtaan.

The whole point of meters seems to be that we can divide them by 10 because we have 10 fingers. Dividing by 10 is something that scientists and engineers do all the time, but they usually have computers to help them do it. Now, sports-minded people don’t usually carry computers around, nor do they need to divide by 10, so they need something they can understand — like a foot.

Sarjassa aivan älyttömiä amerikkalaisen mittausjärjestelmän puolustuspuheita, vai mitä olette mieltä?

16.9.2014

Lumivuohia ja piiskujäniksiä (Quandary Peak, 4348m)

Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.

Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.

Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.

Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…

Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.

Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:

Voisin kuvitella helpompiakin maastoja kävelyn opettelemiseen.

Näytän sulle kieltä!

Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.

Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.

Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.

Kotivuoreni on linnani.

Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.

Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

9.9.20149.9.2014

5 syytä miksi vuorikiipeilijät suosivat aamuja (Mt Audubon, 4030m)

1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.

Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.

Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!

Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.

Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.

Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.

Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?

Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.

Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.

2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.

Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.

Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.

Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.

3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.

Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.

Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.

Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.

Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.

4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.

Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?

Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.

Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.

Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.

Me teimme sen! Huipulla ollaan!

Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.

Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.

Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.

Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.

Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.

Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…

Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.

Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.

Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.

Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.

Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.

5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.

Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.

Mount Audubon, 4030 metriä / 13 223 jalkaa.

16.7.2014

Mount Evans, 4348 metriä

Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?

Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.

Mount Evans, Colorado — Huusin useaan otteeseen tällä tiellä Iirolle, että hidastaisi, vaikka vauhti ei ollut kova. Hieman meinasi korkean paikan kammo ottaa minusta vallan vastaantulijoita ohittaessa, sillä tielle mahtui juuri ja juuri kaksi autoa vierekkäin, mitään kaiteita ei ollut ja alas oli välillä hyvinkin jyrkkä pudotus.

Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.

Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.

Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.

Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.

Old Man of the Mountains flower — Yksi harvoista kukista, joita näimme huipun läheisyydessä, oli tämä, nimeltään *Old Man of the Mountains*. Nimen se on saanut siitä, että se on aika karvainen.

Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:

Yellow-bellied marmot — Mittakaavaa ei ole, mutta arvioisin näiden olleen pienen mäyräkoiran kokoisia.

Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.

Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.

26.2.201428.8.2014

Laskettelua Kalliovuorilla

Laskettelukeskuksen helpoin mäki on tässä

Coloradon Kalliovuorilla on monia kuuluisia hiihtokeskuksia: Hollywood-kerman ja julkimotähtien Aspen, Yhdysvaltojen suurin ja mahtavin Vail, afterskistään tunnettu Breckenridge, snoukkaajien Snowmass ja takavuosina huumekartellilla kunnostautunut Telluride, joka imagonsa takia vetää nykyään puoleensa etenkin toimintaelokuvatähtiä. Vaikka näihin suurimpaan osaan on parin tunnin ajomatka, meillä oli laskettelutauko venynyt sen verran pitkäksi, että päätimme aloittaa vähän kevyemmin Boulderin lähikeskuksesta Eldorasta, 45 minuutin ajomatkan päästä.

Bloggaaja poseerausasennossa vuorten edessä, kun ensin on koottu maasta hissin jälkeen tippuneet hanskat ja sauvat

Boulderiin oli luvattu päiväksi aurinkoa ja +18. Kolmenkymmenen kilometrin päässä vuorilla oli aurinkoa ja +2. Loistavasta laskettelusäästä saimme kiittää jyrkkää nousua, sillä vaikka Boulderkin on yli puolentoista kilometrin korkeudessa ylängollä, Eldora on noin kolmessa kilometrissä. Jos siis lähtee Kalliovuorille laskettelemaan, ei suomalaisena ehkä ihan ensimmäiseksi kannata rynnätä rinteeseen, sillä näissä korkeuksissa piilee jo vuoristotaudin vaara. Minä olin lenkkeillyt jo reilun viikon Boulderin poluilla ja Iirohan asuu kaupungissa, joten akklimatisaatio oli suoritettu.

Toiseen suuntaan olisi ollut hienommat maisemat, mutta pelkäsin sen verran kännykän, hanskan, sauvan tai itseni tiputtamista hissistä, etten uskaltanut turhia venkoilla.

On vaikea verrata Eldoraa mihinkään kotimaiseen laskettelukeskukseen, koska speksit ovat niin erilaiset. Toisaalta hissejä oli avoinna alle kymmenen, sellaista Vihdin tai Messilän luokkaa. Toisaalta pisin rinne on melkein viisi kilometriä ja korkeuseroa korkeimman ja matalimman kohdan välillä on melkein 500 metriä; Levillä vastaavat luvut ovat 2,5 kilometriä ja 325 metriä. Eldorasta löytyi onneksi kaiken tasoisia rinteitä, aina aloittelijoille sopivasta bunny slopesta kahden tähden mustiin rinteisiin ja laajoihin off-piste-alueisiin, joista jälkimmäisiin meillä ei ollut mitään asiaa.

Kunnon lasketteluvarusteisiin kuuluu Suomen talviolympialaisjoukkueen virallinen pipo ja tietenkin kypärä. Sen jälkeen on hyvä poseerata 3300 metrissä.

Päivälippu rinteisiin maksoi $80 ja varusteiden vuokraus $45, joten päätimme maksaa neljä taalaa lisää ja ottaa all-inclusive-päiväpaketin, johon hissilipun ja varusteiden lisäksi sisältyi vielä kaksi tuntia opetusta, yhteishintaan $129. (Kausilippu muuten olisi ollut $300, eli aika nopeasti se alkaa kannattamaan.) Hiihto-opetusryhmä ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, sillä vaikka olin mielestäni vähän yliarvioinut taitomme ryhmää valitessa, olimme porukan parasta päätä, ja parin perusvinkin jälkeen jäimme hakemaan tuntumaa itseksemme, kun opettaja paimensi ylisuuren ryhmän alempitasoisia ja lohdutti erästä teinipoikaa, joka kaaduttuaan oli heittänyt sukset mäkeen.

Saimme kuitenkin hakemamme tuntuman ja muistinvirkistyksen, jonka jälkeen oli kiva lähteä isompiin mäkiin kasvattamaan tasapainoa ja itsetuntoa. Iiro oli alunperin arvioinut, että viihdymme rinteessä maksimissaan kaksi tuntia, ja minäkään en uskonut kuin ehkä kolmeen, mutta lopulta olimme rinteessä puolen tunnin lounastaukoa lukuunottamatta klo 10-16. Takaisin kaupunkiin lähdimme iloinen virne naamalla, leuka auringonpolttamana ja hassunmuotoiset pandarajaukset poskissa.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

1.12.20134.8.2014

Myöhäinen kiitospäiväateria

Huhhuh, no nyt on sitten kalkkunat popsittu. Ruoat onnistuivat suurimmaksi osaksi stuffingia lukuunottamatta. Ensi vuonna koitan jollain perinteisemmällä reseptillä, enkä yritä leipoa niitä muffinseiksi… Onnistuneista ruoista lisää postauksen lopussa, mutta ensin esittelen hieman vuokramökkiämme.

Kolmesta vuokramökistä tämä oli taaimmaisin, joten toisin kuin kahdessa muussa mökissä, autotie ei kulkenut ovemme editse.

Vuokraamamme mökki sijaitsi Big Thompson Canyonissa, viitisen kilometriä Estes Parkista itään. Pikkukaksion kokoisen mökin jokainen neliö oli käytetty hyödyksi, ja tilaa olisi tuntunut olevan suorastaan ruhtinaallisesti, elleivät neljä matkalaukkuamme olisi tukkineet onnistuneesti kaiken lattiapinta-alan. Mökki oli aivan joenrannassa mutta kuitenkin tarpeeksi korkealla penkalla, etteivät syyskuun tulvat olleet vieneet tönöä mennessään.

Näkymä terassilta joelle

Terassi. Etualalla oikealla peitelty poreamme.

Mökkiterassilla meillä oli oma poreamme, joka erittäin energiatehokkaasti oli päällä ja käyttövalmiina jatkuvasti, vaikka pakkanen paukkui ulkona. Samanaikaisesti meitä pyydettiin säästämään olemalla vetämättä vessaa joka käyttökerran jälkeen… Joka tapauksessa poreamme toimitti niin aamusaunan virkaa kuin toimi mitä parhaimpana tähtienkatselupaikkana.

Karhut olivat mökin kantava sisustusteema, ja niitä liikkuikin alueella. Yhdysvalloissa on kolme eri karhulajia: jääkarhut Alaskassa, harmaakarhut Sierra Nevadan vuoristossa ja mustakarhut vähän kaikkialla muualla. Harmaakarhuista varoiteltiin Yosemitessa – älä jätä autoon edes tyhjää limsatölkkiä, koska karhu saattaa haistaa sen ja tehdä autostasi avoauton – ja syystäkin, sillä karhun latinankielisen nimen pääte horribilis kuvaa suht hyvin sitä, miten ne saattavat käyttäytyä joutuessaan nokatusten ihmisen kanssa. Sen sijaan Kalliovuorilla tavattavat mustakarhut ovat pienempiä ja vähemmän agressiivisempia, ja vaikka täälläkin roskat piti laittaa lukittuihin astioihin, syynä ei ollut ihmisten vaan karhujen turvallisuus. A bear’s life depends on it! sanoo iskulause roskisten kansissa.

Mökissä oli kaksi takkaa, joista kuvassaoleva toimi sähköllä ja toinen kaasulla, ja kumpikin olivat lämpöä tuottavilta ominaisuuksiltaan ihan parhaita.

Mutta sitten itse kiitospäivän (jälkeisen päivän) ateriaan.

Kalkkkuna onnistui hyvin, mutta leikkaaminen mökin supertylsien veisten kanssa oli oma taiteenlajinsa

Ruusukaalit onnistuivat ihan hyvin, mutta niiden päälle piti tulla pekonia, joka kärähti pannulla kalkkunan kanssa säätäessä. Sen sitten korvasi kaapista löytynyt prosciutto.

Parhaiten onnistunut lisuke oli kermainen pinaattisörsseli vasemmalla (sis. punasipulia, pakastepinaattia, kermaa ja muskottipähkinää, pannulla sopivassa mittasuhteessa sekoitettuna), mutta ei banaanilla maustettu bataattimuusikaan ollut Pekkaa pahempaa

Näiden lisäksi väänsin kalkkunalle kastikkeen, joka näytti kamalalta mutta oli hyvää, ja juomaksi oli viinin lisäksi omenasiideriä, sitä alkoholitonta erinomaiselle omenamehulle maistuvaa, jota varmaan kaikki amerikkalaismummot tarjoavat ruusuin koristelluista laseista lapsenlapsilleen.

Tässä kohtaa sopi olla kiitollinen siitä, että on ihanan miehen kanssa mahtavissa maisemissa ja vaikkemme olleetkaan täysin terveitä niin kuitenkaan ilman mitään pysyviä vaivoja, mutta myös perheestä Suomessa, ystävistä kolmella eri mantereella ja kaikesta kauniista, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa. Sekä toki jälkkärinä olleesta pekaanipiirakasta.