kansallispuisto -tägi | Page 3 of 3

29.11.201324.11.2015

Kiitospäivä Kalliovuorilla

Koska Thanksgiving on täällä yksi suurimmista juhlapyhistä palkallisten vapaiden määrällä mitattuna, se oli meille hyvä hetki lähteä mökkeilemään vähän isompiin ympyröihin: Coloradon Kalliovuorille.

Boulderin kaupungista pääsee vuorille Four Mile Canyonia pitkin

Vietimme ensin pari päivää Boulderin hippikaupungissa tasaamassa hengitystä, jotta pyhät eivät menisi vuoristotaudista kärsimiseen. Jo Boulder on noin 1600 metrin korkeudessa, ja mökki, jonka varasimme Estes Parkin läheisyydestä, on 2200 metrissä.

Nederland, Colorado — Nederlandin pikkukaupunki on nimetty hollantilaisen Nederland Mining Companyn mukaan ja tarkoittaa suomeksi ”alavaa maata”… sopiva nimitys 2,5 kilometrin korkeuteen.

Kävin pari kertaa aamulenkillä Boulderissa, ja jo täällä kaupunkiluonto näyttäytyi aivan erilaiselta kuin mihin on tottunut. Aivan keskustan läpi virtaa puro, jonka vartta lenkkeilin, ja purossa näkyi sorsien lisäksi yksi uiva pitkähäntäinen nisäkäs, joka huomattuaan minut sukelsi. Majava? Toisella kertaa juoksin teollisuusalueen varastorakennuksien välissä sijaitsevan tyhjän tontin ohitse, kun tajusin kymmenien silmäparien tuijottavan minua koloistaan. Preeriakoiria.

View from the Rockies to Bulder — Vuorten välistä näkyy vilaukselta alanko, jossa Boulderkin sijaitsee

Boulderista mökille ei ollut kuin tunnin ajomatka, jota pidensimme puolella tunnilla kiertämällä Peak to Peak Highwayn kautta. Tie ei mennyt aivan nimensä mukaisesti korkeimpien huippujen kautta, sillä ne olisivat olleet lähes neljän kilometrin korkeudessa ja muodostavat mantereen vedenjakajan. Alempana Highwayn varrella oli useampia kyliä, joissa suurin tulonlähde näytti olevan kalastus- ja ratsastusturismi. Kuten usein USAssa, tienpätkien ylläpitoon saatiin rahaa antamalla tiet ”adoptoitaviksi”, ja eräänkin pätkän oli adoptoinut ”Wardin postitoimiston ystävät” – eli postikaan ei tainnut pyöriä pelkästään julkisilla määrärahoilla.

Lookout Mountainin huipulle (3266m) kulkee patikointipolku, pituus vain 3,5 km yhteen suuntaan. Sinne?

Moni vuoristoteistä oli ollut kiinni koko syksyn syyskuun tuhoisien tulvien jälkeen ja niistä viimeisin, jota pitkin ajoimme, oli avattu vasta päivää aiemmin. Lehtijuttujen mukaan Allensparkin kylän asukkaat olivat juhlineet kaduilla, kun ajoreitti alangolle oli lyhentynyt usealla kymmenellä kilometrillä.

Rocky Mountain Elks — Boulderissa meitä varoiteltiin, että Estes Parkissa kannattaa pitää silmänsä auki vapitien varalta

Saavuimme mökille jo keskiviikkona, ja torstaina suuntasimme kohti alueen vetonaulaa, Kalliovuorten kansallispuistoa. Alunperin tarkoituksena oli ollut käydä käppäilemässä, mutta alkava flunssa muutti suunnitelmat näkymien bongaamiseksi lähinnä autosta käsin.

Beaver Ponds (2835m) eli jäätynyt suo on opastaulujen mukaan erityisen tärkeä paikka alueen eläimistölle

View from Many Parks Curve — Näkymä Many Parks Curvesta (2976m) Moraine Parkin suuntaan

Puiston läpi kulkee Yhdysvaltojen korkeimmalla oleva päällystetty läpikulkutie, korkeimmillaan noin 3,7 kilometrissa, mutta se on suljettu lumen takia lokakuusta kesäkuuhun. Nyt marraskuussa puiston läpi ei siis päässyt kulkemaan, ja meidän piti kääntyä takaisin päin Many Parks Curven kohdalla.

Jenni at the Rockies — Lämpötila oli nollan tuntumassa, mutta auringonpaiste sai raottamaan takkia

Bear Lake iced over — Bear Lake (2888m) oli jäätynyt, ja lapset leikkivät sen jäällä kun me istuimme järven laidalla syömässä eväitä

Kalliovuorilla tasaisia alueita kutsutaan nimellä ”park”: Estes Park, Moraine Park… Nimitys tulee 1880-luvulla alueelle saapuneista ranskalaisista uudisraivaajista, jotka käyttivät alueita karjan laidunalueena, parque. Nykyään laiduntaminen taitaa olla lakannut, sillä yhtään lehmää emme vuoristossa nähneet. Hevosturismiin keskittyneitä rancheja sen sijaan näkyi useampia.

Illalla oli tarkoitus juhlia kiitospäivää, mutta pahentunut flunssa siirsi kalkkunanpaistoa. Mietimme hetken pizzojen tilaamista, mutta eipä pyhäpäivänä ollut mikään auki. Onneksi kiitospäiväksi aikomastani alkuruoasta, chilisestä kurpitsakeitosta, riitti hyvin myös vähän pienemmäksi pääruoaksi. Uusi yritys kiitospäivän juhlintaan kalkkunan kanssa nyt perjantaina.

21.11.2013

Death Valley Tournee

Yllä on näkymä terassiltamme, kun heräsimme aamulla Death Valleyn hotellistamme. Lämpöä oli aamukahdeksalta mukavat 30 astetta, joten lähdimme hetkeksi pulikoimaan uima-altaalle, jonka vesi taisi olla saman lämpöistä.

Hotellialueen raja näkyi maassa, sillä kastelujärjestelmien puuttuessa tuolla ei kasvanut paljon mikään

Death Valleyssa sijaitsee USA:n matalin kohta, Badwater Basin, joka sai nimensä siitä, kun uudisraivaajat, jotka olivat päättäneet kiertää Sierra Nevadan vuoret etelän kautta, taivalsivat Death Valleyn lävitse etsiessään vettä. Vettä löytyikin, mutta se ei ollut juomakelpoista edes kuivuudesta kärsivien muulien mielestä.

Maa oli suolakerroksen peitossa, jota piti tietenkin maistaa

Vielä nopea poseeraus ennen auton ilmastointiin pakenemista

Ulkona oli aamupäivällä yli 40 astetta, ja kaikkialla varoiteltiin, ettei tässä säässä tule lähteä kävelylle ilman hyvin tarkkaa harkintaa. Varoittavana esimerkkinä kerrottiin erään ruotsalaisen pariskunnan tarina, jossa mies lähti yksin viiden kilometrin patikointireitille mukanaan litra vettä. Vaimo ajoi lähtöpisteeltä saapumispisteelle autolla ja huolestui, kun miestä ei vielä kolme tuntia myöhemmin näkynyt, joten hän hälytti puistonvartijat etsimään miestä… ja sieltähän kanjonista mies löytyi tuntia myöhemmin, jo tukevasti kuolleena.

Badwater Basinistä löytyy myös Devil’s Golf Course, suolakenttä, jossa ei suositeltu kaatumista, sillä suolakiteet saattoivat olla veitsenteräviä

Suolamuodostelma lähikuvassa

Automme toimi reissussa pelastuslauttanamme, sillä ilmastointi pelasi ja takakontti oli täynnä vettä

Death Valleyssa olisi voinut helposti viettää toisenkin päivän ajellen ympäriinsä. Laakso oli täynnä kanjoneita, joita pitkin meni yksisuuntaisia maastoreittejä, ja joiden varrella oli toinen toistaan hienompia kivimuodostelmia ja muita elottomia nähtävyyksiä. Kokonaan näkemättä jäivät myös vanhat booraksikaivokset sekä Scotty’s Castle, jonkun hullun 1920-luvun kesämökki.

Artist’s Driven varrella kanjoninseinämä oli värjäytynyt kuin taiteilijan paletiksi

Joku muukin oli keksinyt ajaa kanjonin lävitse

Vähän puolenpäivän jälkeen aloimme olla valmiita lähtöön pois laaksosta, ja auton lämpömittari näytti jo 49 astetta – sentään kokonaiset 8 astetta vuoden 1912 maailmanennätyslämpöä vähemmän. Pistäydyimme vielä poistuessamme Mesquite Flatsien hiekkadyyneillä, jossa hiekka poltteli kengänpohjien lävitse. Death Valleyssa korkein mitattu maan lämpötila on muuten 94 astetta.

Death Valleyn rajalla, vuorilla. Nyt nokka kohti seuraavaa puistoa!

14.11.2013

Elämää Kuoleman laaksossa

Edessä Coffin Peak eli hauta-arkkuhuippu, sinne siis!

Länsi-USAn suuriin kansallispuistoihin on sisäänpääsymaksu, ja Grand Canyonissa ja Yosemitessa sisäänkulkuväylillä on kopit, jossa metsänvartijat päivystävät keräämässä maksuja. Ei Death Valleyssa. Kun ajoimme paikalle elokuussa, sisäänkäynnin kohdalla oli itsepalveluautomaatti, josta sai lunastaa lippunsa. Iltaviiden maissa ulkona oli +40 astetta hellettä.

Näkymä Coffin Peakin tuntumasta, Dante’s Viewltä

Sisäänkäynti laaksoon on vajaan kilometrin korkeudessa, josta me suuntasimme vielä 700 metriä ylemmäs Dante’s Viewn näköalapaikalle vuorijonon päälle. Death Valleyn kuumat lämpötilat johtuvat juuri ympäröivistä vuorijonoista, jotka toimivat kattilan reunoina alueella, jossa kosteutta on minimaalisesti ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta käytännössä aina. Itseasiassa kolmena muuna vuodenaikana laaksossa saattaa olla ihan kohtuullista olla ja talvisin patikointisäät ovat jopa miellyttäviä, mutta tietenkin me osuimme paikalle elokuussa, keskellä kuuminta kesää.

Dante’s Viewlta on näkymä Badwaterin lätäköille merenpinnan alapuolelle sekä taustalla siintäville usean kilometrin korkuisille vuorille

Badwaterin lätäkkö alhaalla on alimmillaan 85 metriä merenpinnan alapuolella; kaukaisuudessa Iiron osoittamassa suunnassa taas voi hyvällä säällä erottaa USA:n korkeimman kohdan (Alaskaa lukuunottamatta), Mount Whitneyn, joka kohoaa 4421 metriin

Koska Death Valleysta puuttuvat täysin puut, jotka toisivat laaksoon perspektiiviä, korkeuseroja on todella hankala hahmottaa. Tajusimme auton kulkevan jyrkkään ylämäkeen parhaiten siitä, että moottori nosti kierroksia minkä ehti. Meidän SUVimmekin ulvoi rinteessä, joten varoituskyltit, joiden mukaan pahimpiin mäkiin ei saa mennä asuntoautolla, lienivät ihan paikallaan.

Paras poseerauspaikka on tietenkin kalloinrinteessä äkkipudotuksen vieressä

Iiro nappasi allekirjoittaneen kiinni, mikä oli ihan kiva, koska alas on kaksi kilometriä

Heti alussa huomasimme, ettei Death Valley tosiaankaan ole täysin kuollut. Hypätessämme autosta ensimmäistä kertaa ulos kimppuumme hyökkäsi kärpäsparvi, sellaisia ärsyttäviä pieniä banaanikärpästen kaltaisia. Myöhemmin näkyi vähän isompaa elämää…

Mistähän tämäkin puska repii vetensä?

Sisilisko yritti maastoutua osaksi kiveä

Kyllä, se on ihka aito kojootinpoikanen! Tai näin ainakin kuvan ottohetkellä luulin, mutta googletuksen perusteella kyseessä onkin kit fox eli kissakettu.

Hämärässä saalistavan kissaketun näimme, kun ajoimme kilpaa auringon kanssa Zabriskie Pointille katsomaan auringonlaskua, jonka viimeisen minuutin ehdimmekin nähdä juostuamme rinnettä ylös. Pienestä juoksusta sai kunnon sydämenväpätykset aikaan, sillä ei puhettakaan että lämpötila olisi ehtinyt laskea tähän mennessä.

Aurinko laskee vuorien taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan ja, Eput laulaa… Edessä Zabriskie Point.

Täällä aurinko värjää hiusten lisäksi myös vuoret – tosin Golden Canyon ei taida paljoa värjäystä kaivata.

Auringon laskettua suuntasimme Furnace Creek Innille, josta olimme varanneet huoneet yöksi. Kyseinen majatalo rakennettiin jo vuonna 1927, kun hiipuva booraksikaivostoiminta rohkaisi kaivosyhtiöitä hakemaan muita tulonlähteitä omistamilleen kaivosrautateille. Me nautimme oluet palmujen reunustamalla terassilla katsellen kuun valaisemaa laaksoa, josta valo heijastui aivan kuin tyyneltä merenlahdelta, ja tunnelma oli kuin jossain Kaakkois-Aasian rantalomakohteessa – lämpötila ei ollut tuntunut laskeneen auringonlaskun jälkeen astettakaan. Illallisella hodari- ja burgeribuffetissa istuimme mieluusti ilmastoiduissa sisätiloissa, mutta pihvit piti hakea kokilta, joka täydessä kokinpuvussa grillasi niitä ulkona hohkavien hiilien äärellä. Herra kokki, miten te kestätte tätä kuumuutta? I don’t, kokki puuskahti takaisin. Noone would. We have shifts, and this is the one everyone hates.

Furnace Creek Inn päivänvalossa [kuva: wehardy]

30.8.2013

Kanjonin reunalla ja vähän reunan allakin

Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]

Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.

Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme

Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki

Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni

Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.

Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa

Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…

Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.

Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.

Aki valmiina lähtöön

Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…

Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.

Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.

Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?

Pienikin sade tekee väreistä vihreitä

Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:

Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…

…ja käy se autokin lounaspaikasta.

Näkymä oli hieman harmaa.

Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.

11.8.2013

Maailman pisin luola

Maaliskuun Kentuckyn reissullamme pistäydyimme luolassa, joka oli nimetty mahtailevasti Mammoth Caveksi. Luolan ympärille perustetun kansallispuiston vierailijakeskuksessa selvisi, että oli syytäkin mahtailla, sillä yli 600km pituisella luolastoverkostollaan se on maailman pisin, yli kaksi kertaa pidempi kuin toiseksi jäävä meksikolainen luolasto, ja vaikka luola on tunnettu moderneina aikoina 1700-luvulta, uusia sivuhaaroja löydetään jatkuvasti.

Oppaamme puistonvartija Keven oli varsin puujalkavitsikäs mies, jonka opastuksiin osaksi pääsimme ainoina ulkomaalaisina. Ah, niiden Suomi-vitsien määrää!

Olimme varanneet etukäteen netistä paikkamme kahden tunnin luolakierrokselle, jota veti vanha puistonvartija ei-tarpeeksi-kuuluvalla äänellä, ja jonka viereen lapsiperheet toivat kirkuvat kakaransa. Ymmärrän, että lapsiperheidenkin pitää päästä katsomaan luolia, mutta eikö viisivuotias voisi olla jo tarpeeksi vanha, että sen voisi opettaa olemaan välillä hiljaa tai edes kiljumatta huvikseen, ja jos ei, niin voisiko sen kanssa jäädä pääryhmästä vähän jälkeen, jotta muut kuin aivan opasta lähimpänä seisovat kuulisivat sanaakaan opastuksesta? Alkupuoli opastuksesta siis meni harakoille, ja tietoja piti täydentää jälkikäteen Wikipediasta, mutta loppupuolella opimme rynnimään oppaan perässä, jotta kuulisimme edes jotain.

Edellinen ryhmä tuli vastaan sisäänkäynnillä

Jo intiaanit tiesivät luolasta, ja sitä käytettiin ilmeisesti aika monipuolisesti suojana, kaivoksena ja hautapaikkana. Löytyneet intiaanimuumiot ovatkin olleet tarkoituksellisesti luolaan haudattuja yhtä lukuunottamatta: vuonna 1935 erään ison kiven alta löytyi intiaaniruumis, jonka taannoinen haltija oli ilmeisesti ollut kaivamassa mineraaleja luolasta, kun kivi oli vierinyt hänen päällensä. Seuraavat 35 vuotta ruumista kuljetettiin näytillä ympäri Yhdysvaltoja – ooh, kuollut intiaani! – kunnes 1970-luvulla joku hiffasi, ettei tämä välttämättä ollut soveliasta, ja ruumis palautettiin takaisin salaiseksi jääneeseen luolaston kolkkaan.

Uudisasukkaat löysivät luolan 1700-luvun lopussa, kun joku metsästäjä seurasi haavoittunutta karhua sen kotipaikkaan, joka olikin vähän normaalia karhunpesää isompi. Luonnollisesti kyseisen metsästäjän eri sukuhaarat kiistelevät vielä nykypäivänäkin metsästäjän tarkasta identiteetistä, että kuka perheen veljeksistä luolan tarkalleen ottaen löysi.

Rotunda Room lähellä luolan sisäänkäyntiä, jossa toimi 1800-luvulla salpietarikaivos

”Rotunda” kokonaisuudessaan [kuva: Peter Rivera]

Vuoden 1812 sodan iskiessä brittilaivasto saarsi amerikkalaiset satamat ja ruutiin käytetystä salpietarista tuli huutava pula. Sattumalta kalkkisalpietaria eli kalsiumnitraattia löytyy luolista, joten eipä aikaakaan kun Mammoth Caveen perustettiin salpietarikaivos, ja luolasta tuli yksi sodassa käytetyn salpietarin suurtuottajista, jossa työskenteli 70 kaivostyöntekijää, jotka ajan hengen mukaisesti olivat kaikki mustia orjia. Sodan loputtua salpietarin tuotanto ei ollut enää kannattavaa, mutta tähän mennessä luolan maine oli jo kiirinyt ja paikalle alkoi valua turisteja.

[kuva: Michael Reed]

Aikaisemmat turistit olivat jättäneet puumerkkinsä

1830-luvulla luolan omistaja päätti tehdä fyffeä turisteilla ja alkoi pyörittämään luolassa ohjattuja kierroksia, joiden vetäjät ajan hengen mukaisesti olivat mustia orjia. Yksi näistä orjista, Stephen Bishop, suhtautui luolaan varsin intohimoisesti, nimesi ison osan nähtävyyksistä, laati luolasta karttoja ja etsi uusia käytäviä. Hänen vetämät opastuksensa olivat niin eläviä, että suurin osa turisteista pyysi oppaaksi juuri häntä. Orjalle poikkeuksellisesti Stephenille annettiin kunnia hänen tekemästään tutkimustyöstä, mutta orjana hän pysyi 34-vuotiaaksi, jolloin hänen tuberkuloosiin kuolleen omistajansa testamentti vapautti hänet. Kauan ei Stephen ehtinyt nauttimaan vapaudestaan, sillä hän itse kuoli tuberkuloosiin vuotta myöhemmin.

Luolan pääkäytävä oli läpimitaltaan neljän metrotunnelin kokoinen

Fat Man’s Misery oli parikymmentä metriä pitkä kapea osuus reitissä, jonka osa porukasta kiersi

Tuberkuloosi oli tosiaan 1800-luvulla iso vitsaus, jota vastaan luolan omistanut lääkäri yritti taistella. Hän perusti 1830-luvulla luolaan tuberkuloosiparantamon, sillä mikä voisi paremmin parantaa tuon taudin kuin kuiva luolailma? Niinpä luolaan rakennettiin potilaille kivimökkejä, joissa he yskivät keuhkonsa pihalle, mitä edesauttoi vielä entisestään lämmitystulten savu. Päivä päivältä potilaat kalpenivat auringonvalon puutteesta ja sairauden edetessä kunnes yksi toisensa perään kupsahtivat. Ja toki samanaikaisesti luolassa pyöritettiin kierroksia, joten turistitkin pääsivät näkemään tämän tuberkuloosisairaalan toiminnassa.

Kun oltiin ensin pikkuhiljaa laskeuduttu 100 metriä, piti saman verran tietenkin kiivetä ylöspäin. [kuva: Jeff Kubina]

Turistien kierrättäminen luolissa oli niin rahanarvoista bisnestä, että maanviljelyksen tökkiessä yksi jos toinenkin paikallinen farmari puhkaisi aukon luolaan ja yritti kaikin tavoin houkutella vierailijoita omalle sisäänkäynnilleen. Opastuskyltit saattoivat vaihdella päivittäin sen mukaan, kuka viimeksi oli käynyt rukkaamassa kylttejä itselleen hyödyllisen näköisiksi, ja apureita sijoitettiin kauemmas luolista pääreittien varteen tarjoamaan turisteille ”ilmaisia opastuspalveluita” luolalle. Nämä Kentuckyn ”luolasodat” loppuivat, kun luolan ympärille perustettiin 1941 kansallispuisto.

Pilvinenkin sää oli kirkas parin tunnin luolailun jälkeen

4.3.2013

Intiaanipäällikkö Abramin matkassa

Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa Tennesseen puolella sijaitsee Cades Cove, vuorten joka puolelta ympäröimä laakso, joka on kuin aivan eri maailmasta jylhien vuoristoteiden jälkeen, ja jossa vierailimme viikko sitten sunnuntaina. Vuorten keskellä on peltoalaa, jota uudisasukkaat viljelivät 1800-luvulla, ja joka nykyään on niittyyntynyt villieläinten laidunmaaksi. Pelloilla näkyi peuroja niin runsaasti, että luulimme niiden olevan kasvatettuja, mutta jälkeenpäin internetin tutkinta paljasti, etteivät niittyjä ympäröivät aidat ole peuroja varten vaan enemmänkin koristeena muistuttamassa vanhoista ajoista, samalla tapaa kuin vanhat puutalot ja -kirkot, joita pidetään kunnossa kansallispuiston kävijöiden pällisteltävänä.

Me olimme tulleet paikalle patikoidaksemme Abrams Falls -polulla, joka sijaitsee aivan laakson taaimmaisessa päässä, joten saimme ajaa monta kilometria yksisuuntaista kapeaa maisemareittiä letkassa muiden turistien kanssa. Ilmeisesti moni turisti oli tullut paikalle vain ajaakseen autolla pitkin maisemareittejä, joten autot etenivät 20km/h-fiilistelyvauhtia, hiljentäen ja pysähdellen peurojen kohdalla. Ikkunat olivat aurinkoisessa kevätpäivässä auki, valokuvia napsittiin ahkerasti – yksi kuski ajoi autoa samalla videokuvaten maisemia – ja koirat roikkuivat puoliksi autoista ulkona, usein kuskin sylissä istuen. Meitä tämä hieman ärsytti, koska meillä oli selkeä tavoite ja ei mitenkään liian paljon aikaa ennen kuin tarkoitus oli lähteä pitkälle ajomatkalle kotiin päin, emmekä olleet ajatelleet ajomatkan polun päähän kestävän näin kauan, kun nopeusrajoitus oli kuitenkin 40km/h, mutta ohittaakaan ei pystynyt, joten siinä sitten köröttelimme letkan mukana ja yritimme ajatella positiivisesti.

Ylöspäin…

…ja kohta taas alaspäin!

Abrams-joki on nimetty 1700-luvulla eläneen cherokeeintiaanipäällikkö Oskuahin mukaan, joka myöhemmin kääntyessään kristityksi vaihtoi nimensä Abramiksi. Päällikön johtama Chilhoween kylä sijaitsi Abrams-joen alajuoksulla siinä, missä nykyään on Chilhowee-järvi. Neljän kilometrin pituinen Abrams Falls -patikointireitti seurailee Abrams-jokea Cades Covelta kiiveten välillä jokea ympäröiville mäille. Välillä joki pauhasi leveänä vieressä, välillä taas virtasi kymmeniä metrejä alempana. Me juoksumarssimme myöhäisen kellonajan ja pitkän kotimatkan innoittamana kahdeksan kilometria edestakaisin puoleentoista tuntiin; polulla liikkuvilta lapsiperheiltä matkaan taisi mennä reilut kaksi tuntia.

Polku ylitti useita sivupuroja. Tukkisillat olivat tukevia mutta hieman liian kapeita minun makuuni.

Polun päässä on se, mitä tänne oikeastaan tultiin katsomaan: Abramin vesiputous, ei puiston korkein mutta kylläkin runsasvetisin. Nautimme nopeasti lounassämpylät, napsimme kuvia ja lähimme takaisinpäin, kun toinen paikalle samoihin aikoihin saapunut pariskunta vasta viritteli riippumattoa kahden tammen väliin. Vesiputouksen luona sekä aiemmin polun alussa oli usean kyltin verran varoiteltu, ettei vesiputouksen alla olevaan suvanteeseen saanut mennä uimaan, sillä veden virtaus kohdassa on arvaamaton ja moni on jo hukkunut. Kun tähän lisää kuolemaan johtaneet liukastumiset ja kompastumiset polulla, Abrams Fallsin perheystävällinen ja lempeä patikointireitti on eräänkin vaelluslehden mukaan yksi USAn kymmenestä vaarallisimmasta polusta. Abram-herra on siis päässyt Rainier-vuoren jäätikkömyrskyjen, Yosemiten vuoristotautokorkeuksisen Half Domen melkein pystysuorien seinämien ja Grand Canyonin yli 40 asteen lämpöaaltojen kunnioitettavaan seuraan.

5 deaths have occured from drowning. Please don’t be next.

Pakollinen poseerauskuva jo laskevan auringon valossa. Seuraavaksi neljä tuntia autossa istumista, jalat kiittävät.

PS. Hollannissa asuva Karlis on muistanut minua tunnustuksella. Kiitos Karlikselle! Eteenpäin jakaminen jää tällä kertaa väliin, koska samanlainen tunnustus on esiintynyt blogissa aiemminkin, mutta ainahan tällainen lämmittää blogistin sydäntä.

26.2.201310.9.2015

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds — ”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds — ”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky — Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.

Clouds below — Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail — Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Lichen in the trees — Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

charlies-bunion-elevation — Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta

Along a ridge — Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Cliff face — …peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest — Metsää juuri ennen metsärajaa

Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin

Fallen tree — Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta

Muddy trail — Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle

Wet Hiking shoes — Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.