Kielipuolena maailmalla – miltä tuntuu elää vieraan kielen keskellä?

Eräänä iltana Helsingissä suomea osaamattoman kaverini lähdettyä kotiin toinen kaverini huokaisi: olipa rankkaa puhua koko ilta englantia! Ja pitääpä nostaa sinulle hattua, kun jaksat siellä ulkomailla puhua vieraita kieliä koko ajan! Toppuuttelin, että eipä tuo mitään, olenhan minä Suomessa asuessanikin tehnyt töitä englanniksi, ei tunnu missään.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen valmis myöntämään: olin väärässä. Se on välillä ihan hel-ve-tin rankkaa. On täysin eri asia tehdä töitä pari tai jopa kahdeksan tuntia päivässä vieraalla kielellä ja sitten käydä kaupassa, jossa kaupan kassa tervehtii omalla äidinkielelläsi, kuin elää vieraskielistä todellisuutta joka päivä 24/7.

Eikä tämä edes riipu vahvasti kielitaidon tasosta. Kas näin:

Mount Sanitas, Boulder
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Boulderin Mount Sanitakselta, jossa kävimme patikoimassa viikko sitten.

Taso 0: Kielitaito? Mikä kielitaito?

Saavuin vaihtoon Tsekkeihin eräänä kylmänä helmikuun alun päivänä monta vuotta sitten ja kohtasin tyrmäävän kielimuurin. Jo matka bussiasemalta yliopistokampukselle tuntui ylitsepääsemättömältä, koska minulta puuttui yhteinen kieli lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa, enkä lopulta löytänyt etsimääni bussia vaan nappasin alle taksin. Vuokrasopimukseni kanssa oli ongelma, en tiennyt mistä hakea avaimet, ja asuntolani alakerran respan täti ei puhunut muuta kuin tsekkiä. Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, törmäsin kämppikseeni, jota lähestulkoon halasin onnessani, että jes, vihdoin joku nuori opiskelija, joka varmasti osaa englantia! Tämän hänelle kerrottuani hän katsoi minua kummeksuen, osoitti itseään, ja sanoi: ”Mongolia. No English.”

Totaalinen kielitaidottomuuden fiilis ei paljoa helpottanut vaihtourani aikana. Vaihtarit kyllä puhuivat englantia, ja ennen pitkää opin selviytymiseen tarvittavan määrän tsekkiä, mutta yhtä paljon piti muokata omia tarpeitaan: tilasin ruokalistalta sitä mitä ymmärsin – tai mitä en ymmärtänyt, ja varauduin siihen, että syön aivan kaikkea, myös kananmunia pinaattikastikkeessa tai lihaa, josta ei tiennyt, mitä eläintä se on. Kaupassa en yleensä ostanut mitään tiskin takaa vaan pelkästään asioita, jotka sai poimia itse. Kun olin kerran lankakaupassa ostamassa lankaa, joita oli tarjolla vain siellä tiskin takana, tyydyin siihen, mitä minulle ensimmäisenä tarjottiin. Entäpä se kerta, kun sain selville monen mutkan kautta, että voidakseni tulostaa jotain koulun koneilta minun tarvitsisi maksaa siitä etukäteen eräälle sihteeri Dupaloválle? Tässä ote taannoisesta vaihtariblogistani:

Dupalován luokse pääsi vain soittamalla kelloa, jonka seurauksena rouva huuteli minulle ovipuhelimesta jotain tsekiksi. Menin lukkoon enkä osannut sanoa mitään, jolloin ohikulkija päästi sisään käytävälle ja ohjasi oikeaan huoneeseen. Täällä kerroin asiani englanniksi rouvalle, jonka jälkeen hän selitti minulle jotain sujuvasti tsekiksi, josta sain poimittua sanan ”login”, joten tiesin mitä kirjoittaa post-it-lapulle, jota hän minulle tarjosi. Seuraavaksi hän kirjoitti tietokoneelleen jotain ja kysyi ”Kolik jotain jotain jotain?”, missä kolik on ”kuinka paljon”. Osasin vastata ”sto” ja kaivaa sadan korunan setelin esille, jonka jälkeen hän selitti minulle taas jotain tsekiksi ja sanoi ”na shledanou” – näkemiin. Vastasin děkují (kiitos) ja poistuin hölmistyneenä.

Pärjääminen ympäristössä, jossa on käytännössä täysin kielitaidoton, vaati ennen kaikkea sopeutumista kaikkeen, mitä tulee vastaan. Omia toiveita tai pyyntöjä ei paljoa osannut tai pystynyt esittää. Puolen vuoden vaihtokokemuksena tuo meni eksoottisena seikkailuna, mutta pidempään en olisi tuohon tilanteeseen halunnut jäädä – enkä tietenkään olisi jäänytkään. Olisinhan vähintään oppinut kieltä tarpeeksi päästäkseni tasolle 1.

Flowers on Mount Sanitas, Boulder

Taso 1: Minä olen Jenni. Minä olen Suomesta.

Luxemburgissa alku meni melkein Tsekki-kokemukseeni verrattavissa olevissa tunnelmissa, mutta hyvin pian ranskan kurssit tuottivat tulosta, ja aloin ymmärtämään menoa ympärilläni. Ymmärtämään, mutta en välttämättä kykeneväisenä niihin vaikuttamaan. Kun sitten vähän myöhemmin olisin jo osannutkin esittää toiveita, usein päällimmäinen fiilis pitkän työpäivän jälkeen oli: ei jaksa. Ranskan puhuminen tuntui välillä niin suurelta ponnistelulta, että menin mieluummin sieltä, missä aita oli matalin, ja tilasin terassilla vaikkapa valkkaria, vaikka olisi tehnyt mieli jotain drinkkiä, koska en jaksanut ruveta kyselemään drinkkivalikoimasta mitään. Patonkia tiskiltä tilatessa en yleensä jaksanut tiedustella eri patonkien eroavaisuuksista – jotain mitä Suomessa suomeksi tekisin ihan huomaamatta ja automaattisesti – vaan tilasin ensimmäisen vaihtoehdon, jonka tunnistin. Juna-asemalla teetä mukaan pyytäessä saatoin muuttaa mieleni, että juonkin sen paikan päällä, mutta ei puhettakaan, että olisin huikannut tästä tarjoilijan perään; mieluummin join teeni pahvimukista kuin lähdin sönkkäämään excuse-moita.

Sanalla sanoen, muutuin Luxemburgissa epäsosiaaliseksi. Kun kielitaito on vielä sillä tasolla, että lauseiden muodostusta pitää miettiä, sen yleensä jättää tekemättä, ellei ole pakko. Tietenkin oli päiviä, jolloin olin reippaampi, kyselin ja vastailin vierastakin vieraammalla kielellä ja kävin jopa keskustelua, mutta etenkin loppuvaiheessa, kun kielitaitoni oli parhaimmillaan mutta motivaationi huonoimmillaan, oikein kaipasin suomalaisten kavereitteni seuraan. Se ainoa hetki päivässä, kun puhuminen oli helppoa!

Ehkä tämä jaksamisen puute ja väsyminen liittyy jotenkin vanhenemiseen? Olen nimittäin kerran aiemminkin ollut yhtä kielipuolisena ulkomailla, kun perheeni muutti 90-luvulla Yhdysvaltoihin. Kielitaitoni kehittyi tuolloin humisten ja en muista kertaakaan, että olisin kokenut samanlaista väsymystä; monta muuta tunnetta sen sijaan palaa elävästi mieleen. Esimerkiksi häpeää, kun opettaja kysyy minulta jotain, enkä ymmärrä. Taikka ärsytystä, kun rinnakkaisluokkalainen tulee puhumaan minulle, mutta luokkatoverini hätistävät hänet pois sanoen, että she doesn’t speak English, vaikka ymmärsin keskustelunalun ihan hyvin ja olisin jopa kyennyt vastaamaan. Tai sitten suoranaista raivoa, kun otan kuvisluokassa käteeni skalpellin ja luokkakaverini rientää kertomaan minulle kuin pikkulapselle, että watch out, it is sharp. Suomeksi olisin suoltanut aikamoisen vuodatuksen aiheesta ”pidätkö minua tyhmänä”, mutta tuolloin englanniksi se typistyi kahteen sanaan: I know.

Kaikesta vaikeudestaan huolimatta olen tyytyväinen kummastakin kokemuksesta: sekä siitä, että opin ylipäätään ranskaa – jotain mitä pidin lähes mahdottomuutena vielä jokin aika sitten – sekä erityisesti siitä, että lapsuuden kokemuksieni ansiosta englantini kehittyi lähes äidinkielen tasoiseksi, mistä se vuosikymmenten Suomessa asumisen jälkeen laskeutui hiljalleen tasolle 2.

Chipmunk on Mount Sanitas, Boulder

Taso 2: Se pieni ero natiivin ja ”erittäin hyvän” välillä…

Suomalaisia ansioluetteloita lukiessa olen pistänyt merkille, että moni listaa englannin ”äidinkielen veroisena”. Ehkä tämä on ihan ymmärrettävä tapa erottua maailmassa, jossa ranskalaisten ”good English” voi olla oikeasti kaikkea muuta, mutta en luota hetkeäkään yhdenkään sellaisen ihmisen lausuntoon aiheesta, joka ei ole asunut pidempiä aikoja englanninkielisessä maassa. Ei siksi, että äidinkielen veroisen englannin voisi oppia vain asumalla natiivien keskellä (vaikka sekin lienee totta), vaan siksi, että eron ”erittäin hyvän” ja äidinkielen veroisen välillä huomaa vasta silloin.

Keski-Euroopassa kavereiden kanssa välillä tuntui, että juttu luistaa yhtä hyvin kuin äidinkielellä, mutta harha syntyi siitä, ettei kukaan meistä puhunut englantia äidinkielenä: kaikki käytimme standardienglantia, puhuimme hiuksenhienosti natiivia hitaammin ja etenkin olimme tottuneet toistemme aksentteihin. Kieltä on helpointa puhua silloin, kun on keskustelukumppanin kanssa kielitaidossa samalla tasolla.

Amerikkalaisten keskuudessa ongelmat tulevat esille valikoidusti. Kahden kesken en tule paljoa asiaa ajatelleeksi, mutta auta armias, kun päästään meluisaan ravintolaan isolla porukalla, jossa on itse ainoa ei-natiivi. Suomeksi pystyy meluisassa ympäristössä puolesta sanasta täydentämään toisen puolen, mutta englanniksi saa usein ihmetellä huuli pyöreänä, mitä tuo toinen oikeastaan tarkoitti, ja kun ei kehtaa koko ajan olla kyselemässä excusemetä, päätyy vain nyökyttelemään ja toivomaan, että lause ei ollut kysymys. Jenkkilauman innostunutta keskustelua on työ ja tuska seurata – taas joku viittaus johonkin julkkikseen, urheilujoukkueeseen tai muuhun, josta ei ole mitään havaintoa! – ja kun ilmaan heitetty sanaleikki vihdoin sytyttää hehkulampun päässäsi, on jo liian myöhäistä nauraa.

Usein hehkutettu small talk saattaa hyytyä, vaikka ymmärryksen kanssa ei olisi mitään ongelmaa. Kun tuntematon tai puolituttu lohkaisee vitsin, voi vain nauraa ja hymyillä ystävällisesti. Suomessa samassa tilanteessa heittäisin tietysti jonkun jatkojutun, hauskan sutkautuksen, josta keskustelu lähtisi pyörimään, mutta englanniksi ei vaan tule mitään mieleen. Silloin, kun tulee, sutkaus saattoi kuulostaa vielä hyvältä omassa päässäni, mutta ääneen sanottuna alkaa toivoa, että sen voisi vetää takaisin, kun vastapuoli ei ymmärräkään vitsiä heti toivotulla tavalla. Ja silloin, silloin kun on vajonnut tämän seurauksena syvään ulkopuolisuuden tunteeseen, silloin kun on taas koko päivän tuntenut olonsa tuppisuuksi vaikka olisi halunnut puhua pälpättää muiden mukana, silloin suomenkielisissä illalliskeskusteluissa Iiron kanssa nousee esille ajatus, että olisi siinä Suomessa asumisessakin omat puolensa.

Flatirons viewed from Mount Sanitas, Boulder

Taso 3: Onko sitä?

Olen joskus miettinyt, että pakkohan on olla vielä ylempi taso, jolla vieras kieli oikeasti muuttuu äidinkielen veroiseksi, puhe soljuu kuin vettä vain eikä sanottaviaan tarvitse ikinä missään tilanteessa miettiä. Ehkä sen tason ovat saavuttaneet ne ulkosuomalaiset, joiden anglismeja täynnä vilisevä suomi takeltelee kuin viimeistä päivää, välillä kokonaisia lauseita on helpompi sanoa englanniksi ja auta armias sitä kirjoitettua ilmaisua, jolla ei läpäisisi edes ala-asteen äidinkielen koetta. (Saatoin ehkä itse olla tällä tasolla lapsena juuri ennen perheeni paluumuuttoa Suomeen, ja muistikuvani omasta suomenkielen tasostani ovat jokseenkin karmaisevia.) Tai sitten oma kielipääni ei vain ole riittävän hyvä pitämään sisällään useampaa kuin yhtä äidinkielen tasoista kieltä, ja monelle muulle tämä ei ole ongelma eikä mikään? Tai ehkä juuri se, että roikun suomessa kiinni kynsin ja hampain, pidän tärkeänä äidinkieltäni ja puhun sitä Iiron kanssa joka päivä estää muiden kielten kehittymisen? Ehkä ne amerikkalaiset, jotka kyselevät ulkomaalaisilta pariskunnilta, puhuvatko he keskenään englantia vai äidinkieltään, eivät olekaan ihan pönttöjä? Oli niin tai näin, ei olla vaihtamassa Iiron kanssa kotikieltä englanniksi.

Flowers on Mount Sanitas, Boulder

Kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia, joten miten on? Miten sinä olet kokenut vieraalla kielellä kommunikoinnin? Entä oletko saavuttanut tasoa 3?

Letzeä vai ranskaa?

Luxemburgin kolme virallista kieltä, ranska, saksa ja luxemburgin kieli eli letze, aiheuttavat välillä kunnon sopan kaupungilla asioidessa. Saksan voi unohtaa heti kättelyssä – luxemburgilaiset kyllä puhuvat kaikki sujuvaa saksaa, mutta keskustassa enemmistö työntekijöistä on ranskalaisia – joten käytännössä asiat hoidetaan ranskaksi tai letzeksi, tai ulkomaalaisen ollessa kyseessä joskus harvoin englanniksi.

Moikkaus vaikuttaa siihen, miten keskustelu menee. Näihin minulla on kolme vaihtoehtoa:

  • Hello viestii suoraan, että englanti on vahvin kieleni, ja tällöin englantia osaavat tietävät keskustella englanniksi. Miinuksena englantia osaamattomat, eli enemmistö, menevät helposti lukkoon, ja palvelu saattaa olla vähäsanaista ja töykeää. Siksi käytän tätä vain tilanteissa, joissa voin olettaa vastapuolen osaavan englantia.
  • Bonjour toimii ranskalaisten kanssa. Auttavalla ranskan taidollani pärjään jo pitkälle, ja moni Luxemburgissa töissä oleva osaa puhua selkeästi, jotta en suinkaan vaan pyytäisi heitä puhumaan englantia. Toisaalta jos vastapuoli onkin luxemburgilainen, suhtautuminen on neutraalia tai jopa negatiivistä. Muillakin kuin suomalaisilla on antipatioita ranskalaisia ja ranskan kieltä kohtaan.
  • Moien on paras, kun vastapuolen kielitaidosta tai kansallisuudesta ei ole varmuutta. Ranskalaiset eivät ota siitä nokkiinsa ja jatkavat sujuvasti ranskaksi, koska he olettavat luxemburgilaisten osaavan ranskaa; luxemburgilaiset tykkäävät, että osaan edes yhden sanan heidän kieltään, mutta kuulevat kyllä lausumisestani, etten ole natiivi, ja vaihtavat yleensä suoraan englanniksi tai ranskaksi.

Tänä aamuna hakiessani postista kirjattua kirjettä tervehdin englanniksi. Julkisella puolella työntekijät ovat aina luxemburgilaisia, joilla kielitaito on ranskalaisia laajempi, joten englantia voi olettaa kuulevansa rautateiden lipunmyynnissä, postissa tai vaikkapa uimahallilla. Tänään postin virkailija kuitenkin vastasi Hellouhuni Moienilla ja esitti minulle pyynnön letzeksi.

Sorry?

ID card, postivirkalija tokaisi englanniksi, ja kun olin sen hänelle ojentanut, jatkoi jakamalla ohjeita letzeksi. Olin näköjään törmännyt kansallismieliseen luxemburgilaiseen, yhteen niistä, joita ulkomaalaisten ylivalta maassaan ärsyttää. Ei ihme: me maahanmuuttajat tulemme tänne, oletamme pärjäävämme englannilla tai ranskalla, laitamme lapsemme kansainvälisiin kouluihin ja pysyttelemme kaukana letzen kielikursseista. Harva näkee tarvetta opetella kieltä, jolla on vain joitain satoja tuhansia puhujia, kaikki erittäin kielitaitoisia, ja joista osa ei edes osaa kirjoittaa kunnolla omaa kieltään, koska kirjakieli kehitettiin vasta 80-luvulla.

Onneksi täällä asuessa passiivinen letzen sanavarasto on kasvanut. Dréckt näkyy ovissa, kun niitä pitää työntää, joten tajusin painaa nappia, ja Ënnerschrëft on näkynyt tarpeeksi monessa virallisessa kaavakkeessa, että tajusin virkailija haluavan allekirjoitusta. Merci ja äddi!

Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja jäätävä hernerokkasumu ympäröi kaupungin.
Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja kaupunki kietoutuu jäätävään hernerokkasumuun.

”A crash is a rhino family…”

Boulder Flatirons

Coloradon lämmin aurinko on jo sulattanut viime viikolla sataneen lumen teiltä ja jalkakäytäviltä, mutta vuorten rinteiden poluilla oli yhä lunta, kun kävimme ystäviemme kanssa patikoimassa Flatirons-vuorilla viime lauantaina. Meno jyrkässä maastossa oli huomattavasti hankalampaa kuin mitä ajattelimme, ja kävi mielessä, että ennen seuraavaa kertaa pitää hankkia piikit kenkiin tai vähintään ottaa kävelysauvat mukaan, tai seuraava patikointi saa suuntautua downtownin kauppoihin ja kahviloihin. Patikointilenkin jälkeen oli ihanaa lillua porealtaassa ja ihmetellä tähtiä, ja ilta päättyi mukavasti paellapadan äärelle ja siihen, että me aikuiset pelailimme lautapelejä ruokapöydän ääressä kun ystäviemme taapero rauhoittui sohvalla opettavaisten lastenohjelmien äärellä.

Menolipussa* oli juuri käynnissä kiivas taisto Toronton ja New Yorkin alueen rautatieverkostojen herruudesta – paras lautapeli ikinä ja ainoa, mikä oli pakko mahduttaa matkalaukkuihin Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaessa – kun yksi kerrallaan jäimme seuraamaan lastenohjelman laulua eläinperheistä. Laulussa taaperoille opetettiin, miten englanniksi kutsutaan eläinryhmiä, ja voi pojat miten niitä kutsutaankaan. Omituisempi osio alkaa suunnilleen kohdasta 01:20.

Varmaan kaikki tiesivät, että siinä missä suomeksi puhumme laumasta, joukosta ja parvesta, englanniksi näitä joukkojen nimiä riittää. On school of fish, pride of lions, pack of wolves ja pod of dolphins, mutta olen aina kuvitellut, etteivät amerikkalaisetkaan olisi näistä erityisen tietoisia vaan käyttäisivät noiden jo mainittujen normaalimpien termien ulkopuolella sujuvasti herdiä ja flockia. Ehkäpä ei sittenkään, jos jo taaperoille on tarpeellista opettaa mm. mischief of mice, rookery of penguins ja crash of rhinos. Tuon viimeisen kohdalla me suomalaiset aikuiset jo hörähtelimme – siis mitä ihmettä?

Seuraavana päivänä maatessamme Iiron kanssa sohvalla lueskelimme Wikipediasta listaa joukkoja ilmaisevista sanoista ja jatkoimme hörähtelyä. Tiesittekö, että joukko kissoja on glaring tai pounce, paitsi jos kissat ovat villejä, niin kyseessä on destruction? Ja että siinä missä leijonat ovat pride, niin tiikerit ovat ambush? Monet nimistä selvästi liittyivät eläimiin liitettyihin ominaisuuksiin: joukko norsuja on memory, kirahveja tower, pöllöjä parliament ja frettejä busyness – mutta miksi ihmeessä parvi variksia on murder, ja mistä lähtien lauma vompatteja on ollut wisdom? Jotkut termeistä myös liittyivät siihen, missä tilanteessa eläimet olivat: hanhiparvi on maassa flock, ilmassa skein tai wedge, paitsi jos ne lentävät erittäin lähellä toisiaan niin plump.

Englannin kielitaitoni riittää hyvin ulkomailla elämiseen, mutta joissain asioissa olen huomannut olevani alakynnessä: joogassa en aina muista, missä venytyksen pitäisi tuntua, kun kyseessä on tricep, bicep tai quadricep; puulajeista osaan usein sanoa, onko kyseessä lehti- vai neulaspuu, mutta tarkat suomennokset ovat yleensä täysin kadoksissa; ja kaloissa ja pikkulinnuissa olen yleisimpien lajien ulkopuolella auttamattoman pihalla. Nyt näköjään ”termejä, joita en osaa, mutta ehkä pitäisi”-listaan pitää lisätä vielä eläinjoukot.

Positiivinen tiistai töissä

Täällä oli maanantai pyhäpäivä toisen helluntaipäivän ansiosta, ja viikonloppuvieraiden kanssa turisteilu jatkui, siitä pari kuvaa tässä postauksessa. Nyt on kuitenkin palattu töihin, vieraat lähetetty jatkamaan matkaansa ja aika jatkaa Annalta saatua positiivisuushaastetta kertomalla tämän päivän viisi positiivista asiaa:

Echternach, Luxembourg

1. Viikonloppuvieraat lähtivät aamujunalla Sveitsiin. On toki kiva, kun käy vieraita, mutta on myös kiva viettää välillä ilta yksin. Jatkuva 24/7-yhdessäolo kavereiden kanssa käy ennen pitkää rasittavaksi oli kyseessä kuinka hyvät kaverit tahansa, etenkin kun majoitus on yksiöni sohvalla ja välissä ei ole ovea, jonka voisi sulkea omiin oloihin rauhoittuakseen. Tämä neljä yötä oli pisin visiitti tähän mennessä keneltäkään kaverilta (jos luxemburgilaiskaveriani Elinaa ei lasketa, hänellä kun riitti omia menoja jolloin sain olla välillä iltoja yksin), ja sen pidempää visiittiä ei sohvalleni varmaan kannatakaan buukata. Tämän illan olen keskittynyt nauttimaan pyhästä yksinäisyydestäni.

Fountain in Echternach, Luxembourg

2. Ji?í brassaili maanantai-iltana kokintaidoillaan taikoen päästään jänispataa, ja sitä jäi ylitse sen verran, että sain nauttia tästä herkusta tänäänkin. Jänis valikoitui raaka-aineeksi siksi, että sitä saa täällä helposti mistä vaan ruokakaupasta sieltä kananrintojen ja possukyljysten välistä, eikä sitä ole hinnalla pilattu.

Vianden Castle, Luxembourg

Keskityimme eilen kiertelemään linnoja, ja ennen pitkää Luxemburgin linnoja kierrellessään päätyy aina Viandeniin.

3. Sain hoidettua jotain ranskaksi puhelimessa, tai ainakin luulen niin. Vesimittarinlukijaäijä nimittäin oli jättänyt lapun tulevansa käymään ensi viikon maanantaina klo 8-17 välisenä aikana, ja soitin hänelle kertokseni, ettei tuollainen ajanmääre kuules nyt työssä käyvälle ihmiselle ole missään muotoa okei. Puhelinkeskustelu meni suunnilleen näin:
Äijä: ”…” (jotain muminaa, joka ilmeisesti oli tyypin sukunimi)
Minä: ”Hello!”
Äijä: ”Moien!”
Minä: ”Do you speak English?”
Äijä: ”No.”

Toisin kuin usein tässä kohtaa vastaavia puhelinkeskusteluja, en lannistunut ja ruvennut puhumaan hyvin yksinkertaista englantia (”kyllä se kuitenkin ymmärtää!”) vaan sen kummemmin miettimättä esittelin itseni ja asiani ranskaksi, noin suurinpiirtein. Seuranneessa keskustelussa äijä toisessa päässä mumisi nopeasti ja paljon, ja taisin joutua kerran sanomaan että Je ne comprends pas!!, mutta lopulta sain sovittua, että äijä tulee tarkistamaan vesimittarini heti kahdeksalta aamulla. Tai sitten kahdeksastoista päivä aamulla. Tämä selvinnee ensi viikolla.

Epp with ice cream

Täällä on viimeiset pari päivää lämpötilat huidelleet +30 asteen paremmalla puolen.

4. Ehdin tänä iltana katsoa uusimman Last Week Tonight with John Oliverin, uuden lemppariajankohtaisohjelmani. Jos joku ei ole vielä tähän törmännyt (onhan tämä pyörinyt jo kuuden jakson verran HBOlla), niin kerrottakoon, että tämä on aivan loistavaa tavaraa, jos on yhtään kiinnostunut maailman menosta ja siihen liitetystä huumorista. Esimerkiksi kaikkien futiksen MM-kisoista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä:

5. Sovin pomoni kanssa ottavani syksyksi virkavapaata voidakseni lähteä Iiron luokse Jenkkeihin. Vapaa herui erittäin helposti, sillä ranskaa puhuva pomoni ymmärtää romantiikan päälle, eikä hänelle tarvinnut syytä sen kummemmin selitellä, sillä hän tajusi sen itsekin: You’re in love.

Epp at Bourscheid

Bourscheidin linna on kaikista Luxemburgin linnoista upeimmalla paikalla

Seuraavaksi haastan mukaan Satun, joka edellisen postauksen kommenteissa avoimesti myönsi, että tämä haaste tulisi tarpeeseen.

Jenni and Epp at Vianden, Luxembourg

Minä ja Epp. Tykkään mekostani todella paljon, mutta se on niin lyhyt, etten uskalla käyttää sitä ilman shortseja.

Loppuun vielä kysymys teille kaikille ranskaa taitaville: olisiko kenelläkään ranskankielisiä telkkari- tai elokuvasuosituksia? Heikoin osa-alueeni tässä kielessä on selvästi kuullunymmärtäminen, kuten tämän päivän puheluni todisti, ja ajattelin, että joku mielenkiintoinen telkkariohjelma (ehkäpä ranskaksi tekstitettynä) voisi olla pehmeä lasku aiheeseen. Elokuvissa tykkään kaikesta paitsi romanttisista komedioista ja kauhusta, mutta helpoimmin katsottavaksi valikoituu toimintaa, scifiä/fantasiaa ja historiallista draamaa; telkkarin puolella taas ”voisiko tämä olla HBOn tuottama” on mielestäni aika hyvä mittari hyvälle TV-sarjalle, mutta tunnustan katsovani ajoittain myös asiaohjelmia ja realityä.

Parlez-vous français?

Ei tuota otsikon lausetta täällä kovinkaan usein kuule, koska oletus on, että totta kai kaikki puhuvat ranskaa. Niinpä minäkin olen takonut kieltä päähäni jo vuoden päivät.

”Miksi kävin suihkussa?” taivutettuna kaikille persoonapronomineille

Koulussa en pitänyt itseäni kieli-ihmisenä. Kun ala-asteella aloitin englanninlukemisen, ensimmäisestä kokeesta tuli numeroksi 5. Siis 5! Miten lapsille edes voidaan antaa noin huonoja numeroita? (Varmaan koska en tehnyt kotitehtäviä enkä osannut mitään, siksi.) Minun kansainvälistymiseni pelasti vain ja ainoastaan muutto pian tuon tapahtuman jälkeen Yhdysvaltoihin, missä parin vuoden aikana englanti taianomaisesti valui päähäni. Siis taikaa ja aika paljon hampaidenkiristelyä ja itkunvääntämistä, kun en tajunnut mitä muut lapset puhuivat – tai tajusin, että puhuivat kuin päässäni olisi muutakin vajavaista kuin kielitaito – sekä sisua ja erinomainen yksityisenglanninopettaja. Kiitos, vanhemmat, että veitte minut sen rääkin läpi! Pienempi rääkki se kuitenkin oli kuin yrittää räpiköidä läpi elämästä ilman kunnollista kielitaitoa.

Ei tainnut edes pitää paikkansa, etten olisi kieli-ihminen, sillä kielioppi on ollut aina helppoa. Olen vain tajuttoman laiska opettelemaan itsekseni sanastoa. Tämä takia Suomesta käsin en ole oppinut yhtäkään vierasta kieltä. Olen käyttänyt ihan kohtuuttoman paljon tunteja ruotsinopiskeluun jotta osaisin ostaa sillä junalipun Tukholmaan ja sittenkin vaihtaa englanniksi heti, kun myyjä esittää jatkokysymyksen. Sen sijaan puolen vuoden Tsekeissä asumisen jäljiltä olisin kyennyt käymään saman keskustelun tsekiksi ilman englantiin vaihtamista, missä varmaan auttoi, ettei Tsekeissä yleensä englantiin vaihtamisesta ollut mitään hyötyä.

Aivovuoto – la fuite des cerveaux. Vesivuoto – une fuite d’eau. Käytän näitä sanoja varmaan hetkenä minä hyvänsä.

Tästä tullaankin tämän postauksen pointtiin, joka minulla on sama kuin taannoin Hesarin kolumnissa: Kielten opiskelu on ajanhukkaa. On poikkeuksia, jotka pystyvät omaksumaan uuden kielen pelkästään tunneilla istuen ja imevät muutenkin sanoja itseensä kuin mikäkin sieni, mutta meihin muihin pätee kolumnin lause: Koulussa kelpaa oppia kielen teoriaa, mutta lopulta on pyrittävä kielialueelle vaikka työntekijäksi tai vaihto-oppilaaksi.

En minä nytkään opettele ranskaa istumalla kotona nenä kiinni kirjassa. (Paitsi kurssin kotitehtävien verran tai kokeita edellisenä iltana, mutta onko mitään tylsempää!) Minun ranskan oppimiseni pähkinänkuoressa:

  • Ilmaisjakelulehti L’Essentialin nappaaminen aamulla bussiin mukaan. Joka sivulta luen ainakin yhden artikkelin. Kännykkäsanakirjan käyttö on vähentynyt huomattavasti vuoden aikana ja nykyään ymmärrän jopa sarjakuvia! Myös uudesta kotimaastaan nauttii ihan eri tavalla, kun pystyy lukemaan paikallisuutisia. (Ilmaisjakelulehden kieli on muuten huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Le Mondessa, se tuli huomattua lentokoneessa.)
  • Ensimmäisen kerran käytin ranskaa arjessa eräänä kesäiltana kysyessäni terassilla tarjoilijalta, mitä eroa oli listan kahdella kirillä. En ihan ymmärtänyt vastausta, mutta se, että kykenin muodostamaan kysymyksen, jonka tarjoilija selvästi ymmärsi, oli suorastaan euforinen kokemus. Tämän jälkeen en enää pelännyt avata suutani ranskaksi.
  • Minulle saa lähettää töissä sähköpostia ranskaksi. Alussa tuskastelin ja saatoin huijata Google Translatella, nykyään katson yksittäisiä sanoja nettisanakirjasta, jos katson. Tekninen dokumentaatio on vielä helpompaa ymmärtää, koska moni ”monimutkaisempi” sana on käytännössä englantia.
  • Italialaiset turistit kysyivät minulta tietä Pariisin metrossa. Eivät puhuneet englantia. Neuvoin siis ranskaksi. Nous sommes ici et nous prenons une metro…
  • Kun työkaverini lipsuvat höpöttämään ympärilläni ranskaa, pidän korvat auki. Ensimmäisenä aloin ymmärtää muita ulkomaalaisia, sen jälkeen belgikollegoita. Nykyään osa ranskalaisista on ymmärrettäviä, mutta esimerkiksi rokkarigraafikkomme käyttää liikaa slangia, eteläranskalainen projektipäällikkö mumisee liikaa ja menen aina ihan lukkoon, jos pomoni esittää minulle suoria kysymyksiä ranskaksi. Mutta kyllä tämä tästä.
  • Nykyään ravintoloissa keskustelut sujuvat lähtökohtaisesti ranskaksi. Viime sunnuntaina Metzissä eräässä fonduepaikassa sain selittää smalltalkkaavalle tarjoilijalle, että Suomessa fondue ei ole yleistä mutta kuitenkin ihan tunnettua, vanhemmillani on fonduepata ja ei, me emme tee fondueta poronmaitojuustosta.
  • Yhdessä kaveriporukassani oleva espanjalainen Gema ei puhu englantia. Minulla kesti hetki tajuta tämä: olin tavannut Geman ranskantunnilla, ja luulin aluksi, että hän vain halusi harjoitella ranskaa, kun ei suostunut puhumaan kanssani englanniksi. Nykyään vaihdamme aina tavatessamme kuulumiset ranskaksi, ja tarvittaessa espanjaa ja englantia (muttei ranskaa) puhuva slovenialaiskaverimme tulkkaa.
  • …ja toki käyn kerran viikossa ranskantunneilla, neljä tuntia kerrallaan. Kieliopin kannalta tunnit ovat tarpeellisia, ja kun toissa viikolla opettelimme vihdoin futuurin, taas pari palaa loksahti paikoilleen: siis tätä se serait tarkoittaa, mikä lehtiuutisissa jatkuvasti toistuu.

Kannustan siis kaikkia jos ei nyt muuttamaan niin ainakin matkustamaan alueelle, jonka kieltä on opiskellut, ja unohtamaan samalla, että osaa jotain vahvempaa kieltä (esim. englantia). Ehkäpä minäkin vielä joskus sinne Ruotsiin…

Ranskantunnit ovat olleet alusta asti täysin ranskaksi ilman sanaakaan muuta kieltä. Raapustan papereihin suomeksi, miten olen opettajan selitykset ymmärtänyt.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Hyvä ja parempi kielitaito

Viimeistä viedään! Enää tämä viikonloppu aikaa äänestää tätä blogia Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Suurkiitos kaikille jo tähän mennessä äänestäneille! Ja sitten itse asiaan…

Luxemburgissa on jatkuva tihkusade, pilvistä ja +5 astetta, kuten tuntuu olevan melkein aina syyskuusta toukokuuhun. Joskus tämä sää vaivaa minua todella paljon, mutta eilen iltana kävellessäni kaupasta kotiin lämpimän höyryävä patonki kainalossa (baguette parisienne – onko mitään ranskalaisempaa?) olin liian hyvällä mielellä tuoreesta leivästä ja taaskin onnistuneesta ranskankielisestä keskustelusta leipuritädin kanssa, etten antanut sään häiritä.

Jos jostain viimeisen vuoden aikana elämässäni tapahtuneesta muutoksesta olen oikeasti ylpeä niin yhtäkkiä ilmaantuneesta ranskan taidostani. Olin lukenut ranskaa kielikoulussa puoli vuotta ennen tänne muuttamista – ja sitä ennen epäonnistuneesti pari vuotta ala-asteella, mistä muistot olivat aika lailla nolla – mutta tehdessäni tänne muutettuani kielikoulun tasokokeen, tuomio oli tyly: siitä vaan ykköskurssille muiden vasta-alkajien joukkoon. Ehkä näin oli hyvä, sillä kerrankin minulla jäi kokematta se tunne kun olen ihan pihalla, mihin tähän mennessä englantia lukuunottamatta kaikki kielten opiskelut ovat minulla lopulta kaatuneet.

Vajaa vuosi sitten tänne tullessani huomasin, että työhaastattelussa mainostettu ”kansainvälinen työympäristö” oli kansainvälinen siinä mielessä, että lähimpinä työkavereinani oli sekä belgialaisia että ranskalaisia. Palavereissa kieli lipsahti usein englannista ranskaksi, kun minun läsnäoloni unohdettiin, jolloin hätääntyneenä piipitin väliin, että voisiko kieltä vaihtaa takain sellaiseksi, että minulla uutena työntekijänä on edes teoriassa mahdollisuus ymmärtää keskustelua. Eilen palaverissa huomautin aiheesta vasta tippuessani kärryiltä, ja usein sitä ennen ehti kulua useita minuutteja; osasinpa jopa pariin otteeseen vastata sujuvasti työkaverin ranskaksi esitettyyn argumenttiin! Siis toki englanniksi, koska minun ranskan taidollani kuulostan vielä jossain määrin jälkeenjääneeltä, mutta kuitenkin.

Osa työkavereistani arasteli aluksi englannin puhumista kanssani, mutta nyt he puhua pälpättävät vierasta kieltä sujuvasti. Niin sujuvasti, että minulla tekee välillä tuskaa pysyä perässä. Aluksi ongelmana oli vahva ranskalainen aksentti, mutta nykyään olen jo oppinut, että kun sanotaan, että pitää hask im niin se on vain toinen tapa lausua ”ask him”. Suurempi vaikeus on sanasto: kollegani käyttävät sujuvasti sanoja, jotka esiintyvät sekä englannissa että ranskassa, mutta vähän eri merkityksessä. Tajuan kyllä, että jos puheenaiheena on global remarks niin kyseessä ovat yleiset huomiot, mutta mitä pitäisi ajatella, kun joku toteaa, että We ave to globalize our services? Tietenkin, että meidän täytyy yhtenäistää palveluitamme… Kun tähän vielä yhdistää, että hyvän kielitaidon tunne on luonut työkavereilleni fiiliksen, että kieltä voi ja pitää puhua nopeasti, niin simultaanitulkkausta franglishista englanniksi tekevä aivopuoliskoni ei pysy aina perässä.

Eilisessä palaverissa hyvä kielitaito oli taas vauhdissa, ja puheensorina kävi kuumana. Mukana palaverissa oli eräs italialainen, jonka staccatomaisessa aksentissa oli uutuutensa takia vähän vaikea pysyä perässä. Sitten suunsa avasi skotti. (Voi ei! Vaikein aksentti ikinä!) Yllätyksekseni tajusin sujuvasti skotin viestin ja ehdin vielä miettiä sitä hetken ennen keskustelun jatkumista. Skotti nimittäin äidinkielellään kommunikoimisesta huolimatta puhui puolet hitaammin kuin italialainen, oikein korostetun rauhallisesti ja aksentistaan huolimatta selkeästi. Me muut palaverissa puhuimme ehkä hyvää englantia, mutta skotti oli tajunnut, että paremman kielitaidon salaisuus ei ole puhua sujuvasti vaan tulla ymmärretyksi sujuvasti.

Itse yritän suurissa palavereissa puhua korostetun selkeästi, mutta pienemmissä ryhmissä jutellessa tajuan välillä, että vastapuoli näyttää nyt yhtä hätääntyneeltä kuin minä vuosi sitten keskellä ranskankielisiä keskusteluja. Pitää siis vielä hetki treenata parempaa englantia.

Ruokalistalla pyyhkeitä ja verkkoja

Vaikka työpaikan kanttiinissa ruokalistat ovat ranskaksi, intranetissä on myös listojen englanninkieliset käännökset, joihin usein turvaudun. Joskus saan niiden avulla käsityksen päivän ruuasta, mutta usein odotan, että näen ruokalan sisäänkäynnin luona pöydällä olevat esimerkkitarjottimet, joiden perusteella päätös on helpompi tehdä.

Tänään olin listojen perusteella päättänyt, haluavani tonnikalaspagettia eli Spagetti to The Tuna, mutta ihmettelin, mitä spagetin kanssa tarjottavat Tomato and Shallot Wipes voisivat olla. Ruokalassa tämä ei selvinnyt, sillä spagetin kanssa ei tullut mitään ylimääräistä, ja jälkikäteen tutkin lounaslistaa ihmetellen, jäikö minulta kenties jotain saamatta, kunnes huomasin, että keskiviikkona vuorossa olisi ihania kalaverkkoja neitsyträttien kera: Net of Hakes Delight & ”Virgin” Wipes. Ööh…?

Hetken ihmettelyn jälkeen arvoitus ratkesi. Tänään söin alkupalaksi mitä ilmeisemmin uppopaistettuja mustekalarenkaita tartarkastikkeella, jotka olivat englanniksi Roma Style Squids & Tartar Wipes. Ruokalistojen kääntäjä lienee kesän aikana vaihtunut, ja tästä lähtien rätit tarkoittanevat kastikkeita. (Jos joku keksii, mistä ihmeestä tällainen käännös on voitu repäistä, kuulen teorian mieluusti.) Keskiviikkona on siis vuorossa oliiviöljypohjaista sitruunatomaattikastiketta, mutta verkkojen perimmäinen tarkoitus selvinnee vasta esimerkkitarjottimelta.

Rouleaux de sole rôtis à l’huile d’olive “fruitée vert intense”, fagots de légumes croquants et sauce vierge.

”Virgin” Wipes eli sauce vierge. Valitettavasti työpaikkaruokalamme ei aivan tähän annosasetteluun pysty. [kuva: Guillaume Ferrari]

Kieli kuin kieli

Kun minut palkattiin, työhaastattelussa vihjattiin, että olisi hyvä opetella ranskaa jossain vaiheessa, mutta samalla todettiin, että eiköhän sillä englannillakin pärjää. No jaa, pärjää ja pärjää. Omassa 40 hengen tiimissäni on pari ihmistä, jotka puhuvat suunnilleen yhtä hyvää englantia kuin minä ranskaa – siis eivät puhu – ja vaikka totean kokousten alussa, että arvostaisin englantia kokouskielenä, silti usein jossain vaiheessa kieli lipsahtaa ranskaksi: joko minut on unohdettu, tai sitten joku (yleensä) vanhempi patu toisesta yksiköstä toteaa, että hänen ilmaisunsa on tärkeämpää kuin minun ymmärrykseni.

Työpaikan sähköpostikirjeenvaihdossa standardina on, että englanti ja ranska ovat kumpikin hyväksyttyjä työkieliä, ja sanakirja ja Google Translate ovat minulla ahkerassa käytössä myös erilaisten dokumenttien lukemisen apuna. Yleensä jos viesti lähetetään vain minulle tai suppealle piirille, johon minä kuulun, ihmiset pitäytyvät englannissa, mutta tässä parin viikon sisään olen eräänkin HR-ihmisen kanssa käynyt pitkää kahdenkeskeistä sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa minä kirjoitan englanniksi kun en muuta osaa, ja hän pitäytyy sitkeästi ranskassa. Kerran totesin, että nyt en ihan OIKEASTI ymmärtänyt edes sanakirjan avulla hänen viestinsä sisältöä, ja vastaus tuli sujuvalla englannilla, mutta jo seuraavassa viestissä hän palasi takaisin ranskaan. Kun asia ei lopulta kirjeitse selvinnyt, turvauduin puhelimeen, jossa sitten puhelimessa toisessa päässä puhuttiin puolet ajasta ranskaa ja minä sitä kovasti yritin ymmärtää – ja omaksi suureksi hämmennyksekseni ymmärsinkin tarpeeksi, että sain asian hoidettua.

Kuuntelen netin kautta suomalaisia radiokanavia, ja tämä biisi innoitti minut aiheen pariin.

Olen välillä saanut kuulla kyseenalaista palautetta ranskankielen osaamattomuudestani, kun yksi englannintaidottomista kollegoistani kysyi tulkin välityksellä, miksi IHMEESSÄ en puhu ranskaa, tai aiemmin mainittu HR-ihminen ihmetteli syyllistävällä taustavireellä, miten pärjään Luxemburgissa ilman ranskaa (kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti) ja miten olen voinut saada työpaikan ilman ranskantaitoa (niin, sujuvaa englantiani pidettiin työhaastattelussa joukosta poikkeavana vahvuutena). Suurin osa työkavereistani on kuitenkin suhtautunut kielitaitooni tai sen puutteeseen positiivisesti, ja osa on jopa todennut, että voisin jättää ranskan opiskelematta, jotta minun kanssani olisi pakko prepata englantia jatkossakin.

Myös kaupungilla kielitaidottomuus on korkeintaan hidaste: asuntooni tulleen uuninkorjaajan kanssa kommunikoin sujuvasti niin, että minä puhuin yksinkertaista englantia, hän yksinkertaista saksaa (jota en ole ikinä opiskellut, mutta näköjään ymmärrän yllättävän paljon), ikkunankorjaajan kanssa varmistimme yhteisymmärryksen niin että minä sokelsin ranskaa ja hän englantia, ja kaupoissa pääsee pitkälle hymyllä ja elekielellä. Tämän lisäksi moni luxemburgilainen puhuu erinomaista englantia, täällä kääntymässä käynyt pikkusiskoni onnistui selvittämään yllättävän monen asiakaspalvelijan kanssa asiansa portugaliksi, ja eräässä luxemburgilaisravintolassa palvelua saa myös suomeksi, koska espanjalaisella tarjoilijalla on suomalainen vaimo.

Vaikka työpaikalla minulla ranskalaisten työkavereiden takia painottuu ranska, kaupungilla vältän aloittamasta keskustelua bonjourilla. Sen sijaan toimiva aloitus on reipas Moien! – siis ”moi” luxemburgiksi eli letzeksi. Ääntämykseni on ilmeisesti sen verran pielessä, että minulle usein tarjotaan tästä eteenpäin suoraan jotain muuta kieltä, mutta johtuneetko tästä, että en ole ikinä kohdannut erityisen nihkeää palvelua, josta ranskaa kaupungilla puhuvat kaverit ja kollegat välillä valittavat. Vaikka kaikki luxemburgilaiset kieltä puhuvatkin, koska yläkoulut ovat ranskankielisiä (ja alakoulut taas saksaksi – kunnon kielikylpy!), paikallisia selvästi ärsyttää ranskalaisten asenne, että ranskaa pitäisi osata.

Richness of European languages

Kiitos on muuten letzeksi Merci, saksalaisella ärrällä. [kuva: Andrew Black]

Määrittelykysymys

Käynnissä on ranskan tentin suullinen ryhmäosuus. Vastapäätäni istuva opiskelija tuijottaa minua ja vilkaisee sitten opettajaan. Mitä sanaa pitäisi käyttää? C’est difficile, opettaja huokaisee. Vaikea juttu.

jennijimbeamilla

Vierailimme maaliskuun alussa Iiron kanssa Jim Beamin bourbontislaamolla, mutta se ei nyt ole tämän jutun pointti. Kuvia selaillessa huomasin, että pidän näköjään hyvin harvoin hiuksiani auki.

Opettaja ehdottaa, että ehkäpä châtain, kastanjanruskea, tai ehkäpä sittenkin blond. Joku tokaisee, että näiden sekoitus, kunnon sekasikiö. Puhumisvuorossa oleva opiskelija päättää, että olen blondi. Totean, että mielestäni olen kylläkin brunette, ja joku kysyy, pidänkö blondeja tyhminä, kun en itse halua olla sellainen. Vous pensez que les blondes sont stupides?

En ole värjännyt hiuksiani vuosiin. Pitäisköhän, johonkin sellaiseen väriin, jonka olemuksesta minä ja muut eurooppalaiset olemme samaa mieltä.

A Little English

Täällä kun tiedustelee ihmisten englanninkielen osaamista, vakiovastaus tuntuu olevan I speak a little. Joskus ”a little” on pari hassua sanaa, joskus haparoivaa hapuilua, jolla yksinkertainen keskustelu on jo mahdollista.

Joskus sitten käy niinkuin minulla eilen huonekalukaupassa. Tarkoituksena oli ostaa koko asunnon kalustus kerralla, ja kysymyksiä oli paljon. Kun kysyin myyjältä, puhuuko hän englantia, ja vastaus oli tuo a little, ehdin olla ohikiitävän hetken pettynyt – kunnes myyjä rupesi keskustelemaan kanssani täysin sujuvasti, kunhan välissä pahoitteli, ettei tiedä, mitä sängyn säleikkö on englanniksi. Tässä kohtaa totesin myyjälle, että ihan hyvinhän häneltä englanti sujuu.

I don’t think I speak it so well, myyjä totesi takaisin ja jatkoi perusteluilla: I speak so much better German, French, Luxemburgish, Spanish and Italian.

Huonekalut saapuvat viikon päästä maanantaina. Vielä viikon ajan ainoana kalusteenani on patja.