Yosemite Half Dome: Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä

Yosemite Half Dome - Täältä Tänne!

En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.

Yosemite Half Dome leirintäalueelta nähtynä
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä

Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.

Bussia odotellessa Yosemitessa
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.

Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.

Vaatteidenvaihto Half Dome Traililla

Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.

Vernal Falls on Half Dome Trail, Yosemite
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusilla
Vernal Fall, Yosemite
Vernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä

Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.

Vaellus Half Domelle
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.
Vernal Fall, Yosemite
Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.
Pause on top of Vernal Falls, Yosemite
Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.

Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.

Iiro pointing at Half Dome
Siellä se on!

Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.

Harmaaorava Yosemitessa
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava

…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.

Patikointi Half Domelle

Matka Half Domelle
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.

Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.

Melkein Half Domen päällä
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.
Park Ranger at Half Dome
Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.

Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.

Yosemite Domen alkupuolikas: switchbackeja ja lisää switchbackeja (kuva: Aki)
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)
Pitkä matka alas
Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.
Switchbackeja kiivetessä piti pysähtyä haukkomaan henkeä parin metrin nousun välein
Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.
Siinä se edessä häämöttää: köysirata!
Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.

Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.

Half Dome Cables
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.

Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!

”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.

Viimeiset 150 metriä ylöspäin
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.

Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.

You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.

Jiihaa!
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.
Half Domen päällä
Half Domen lakipiste

 

Näkymä Half Domelta Yosemitesta
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisema
Yosemiten laakso ja Half Dome
Iiro chillaa Half Domen kielekkeellä
View from Half Dome
Aki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus

Iiro kiipesi Half Domelle

Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…

Jenni feeling ill on Half Dome
Mulla on paha olo antakaa mun olla

Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.

View from Half Dome, Yosemite

View from Half Dome, Yosemite

…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.

Jenni at Half Dome, Yosemite

”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.

Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.

Ja takaisin alas
Ja takaisin alas
Älä katso alas.
Älä katso alas.
Älä päästä irti.
Älä päästä irti.
Kestääköhän tämä?
Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.

Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.

Joku virnistelee, joku ei
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.

On Half Dome's Shoulders

Hiking through Little Yosemite Valley

Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.

Iiro hugging a tree at Yosemite

Taking a break at Little Yosemite Valley

Peura Yosemitessa
Peura, johon melkein törmäsimme polulla

Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.

Lizzard at Yosemite
Polulla spotattu sisilisko

 

Nevada Falls, Yosemite
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla

 

Nevada Falls, Yosemite
Nevada Falls vähän kauempaa

25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.

Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.

Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.

Death Valley Tournee

View from Furnace Creek Inn

Yllä on näkymä terassiltamme, kun heräsimme aamulla Death Valleyn hotellistamme. Lämpöä oli aamukahdeksalta mukavat 30 astetta, joten lähdimme hetkeksi pulikoimaan uima-altaalle, jonka vesi taisi olla saman lämpöistä.

Furnace Creek Inn pool

Hotellialueen raja näkyi maassa, sillä kastelujärjestelmien puuttuessa tuolla ei kasvanut paljon mikään

Furnace Creek Inn lantern

Death Valleyssa sijaitsee USA:n matalin kohta, Badwater Basin, joka sai nimensä siitä, kun uudisraivaajat, jotka olivat päättäneet kiertää Sierra Nevadan vuoret etelän kautta, taivalsivat Death Valleyn lävitse etsiessään vettä. Vettä löytyikin, mutta se ei ollut juomakelpoista edes kuivuudesta kärsivien muulien mielestä.

Badwater Basin

Tasting the salt at Badwater

Maa oli suolakerroksen peitossa, jota piti tietenkin maistaa

Posing at Badwater

Vielä nopea poseeraus ennen auton ilmastointiin pakenemista

Ulkona oli aamupäivällä yli 40 astetta, ja kaikkialla varoiteltiin, ettei tässä säässä tule lähteä kävelylle ilman hyvin tarkkaa harkintaa. Varoittavana esimerkkinä kerrottiin erään ruotsalaisen pariskunnan tarina, jossa mies lähti yksin viiden kilometrin patikointireitille mukanaan litra vettä. Vaimo ajoi lähtöpisteeltä saapumispisteelle autolla ja huolestui, kun miestä ei vielä kolme tuntia myöhemmin näkynyt, joten hän hälytti puistonvartijat etsimään miestä… ja sieltähän kanjonista mies löytyi tuntia myöhemmin, jo tukevasti kuolleena.

kaverit2

Badwater Basinistä löytyy myös Devil’s Golf Course, suolakenttä, jossa ei suositeltu kaatumista, sillä suolakiteet saattoivat olla veitsenteräviä

Salt formations

Suolamuodostelma lähikuvassa

Aki, Iiro ja auto

Automme toimi reissussa pelastuslauttanamme, sillä ilmastointi pelasi ja takakontti oli täynnä vettä

Death Valleyssa olisi voinut helposti viettää toisenkin päivän ajellen ympäriinsä. Laakso oli täynnä kanjoneita, joita pitkin meni yksisuuntaisia maastoreittejä, ja joiden varrella oli toinen toistaan hienompia kivimuodostelmia ja muita elottomia nähtävyyksiä. Kokonaan näkemättä jäivät myös vanhat booraksikaivokset sekä Scotty’s Castle, jonkun hullun 1920-luvun kesämökki.

Artist's Palette

Artist’s Driven varrella kanjoninseinämä oli värjäytynyt kuin taiteilijan paletiksi

Artist's Drive

Joku muukin oli keksinyt ajaa kanjonin lävitse

Artist's Palette

What grows in Death Valley?

Vähän puolenpäivän jälkeen aloimme olla valmiita lähtöön pois laaksosta, ja auton lämpömittari näytti jo 49 astetta – sentään kokonaiset 8 astetta vuoden 1912 maailmanennätyslämpöä vähemmän. Pistäydyimme vielä poistuessamme Mesquite Flatsien hiekkadyyneillä, jossa hiekka poltteli kengänpohjien lävitse. Death Valleyssa korkein mitattu maan lämpötila on muuten 94 astetta.

Water at the Sand Dunes

kaverit8

Death Valleyn rajalla, vuorilla. Nyt nokka kohti seuraavaa puistoa!

Elämää Kuoleman laaksossa

Death Valley

Edessä Coffin Peak eli hauta-arkkuhuippu, sinne siis!

Länsi-USAn suuriin kansallispuistoihin on sisäänpääsymaksu, ja Grand Canyonissa ja Yosemitessa sisäänkulkuväylillä on kopit, jossa metsänvartijat päivystävät keräämässä maksuja. Ei Death Valleyssa. Kun ajoimme paikalle elokuussa, sisäänkäynnin kohdalla oli itsepalveluautomaatti, josta sai lunastaa lippunsa. Iltaviiden maissa ulkona oli +40 astetta hellettä.

View from Dantes point

Näkymä Coffin Peakin tuntumasta, Dante’s Viewltä

Sisäänkäynti laaksoon on vajaan kilometrin korkeudessa, josta me suuntasimme vielä 700 metriä ylemmäs Dante’s Viewn näköalapaikalle vuorijonon päälle. Death Valleyn kuumat lämpötilat johtuvat juuri ympäröivistä vuorijonoista, jotka toimivat kattilan reunoina alueella, jossa kosteutta on minimaalisesti ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta käytännössä aina. Itseasiassa kolmena muuna vuodenaikana laaksossa saattaa olla ihan kohtuullista olla ja talvisin patikointisäät ovat jopa miellyttäviä, mutta tietenkin me osuimme paikalle elokuussa, keskellä kuuminta kesää.

Badwater & mountains

Dante’s Viewlta on näkymä Badwaterin lätäköille merenpinnan alapuolelle sekä taustalla siintäville usean kilometrin korkuisille vuorille

Dantes view

Badwaterin lätäkkö alhaalla on alimmillaan 85 metriä merenpinnan alapuolella; kaukaisuudessa Iiron osoittamassa suunnassa taas voi hyvällä säällä erottaa USA:n korkeimman kohdan (Alaskaa lukuunottamatta), Mount Whitneyn, joka kohoaa 4421 metriin

Koska Death Valleysta puuttuvat täysin puut, jotka toisivat laaksoon perspektiiviä, korkeuseroja on todella hankala hahmottaa. Tajusimme auton kulkevan jyrkkään ylämäkeen parhaiten siitä, että moottori nosti kierroksia minkä ehti. Meidän SUVimmekin ulvoi rinteessä, joten varoituskyltit, joiden mukaan pahimpiin mäkiin ei saa mennä asuntoautolla, lienivät ihan paikallaan.

Dantes point

Paras poseerauspaikka on tietenkin kalloinrinteessä äkkipudotuksen vieressä

Dantes point

Iiro nappasi allekirjoittaneen kiinni, mikä oli ihan kiva, koska alas on kaksi kilometriä

Heti alussa huomasimme, ettei Death Valley tosiaankaan ole täysin kuollut. Hypätessämme autosta ensimmäistä kertaa ulos kimppuumme hyökkäsi kärpäsparvi, sellaisia ärsyttäviä pieniä banaanikärpästen kaltaisia. Myöhemmin näkyi vähän isompaa elämää…

Shrub at Dantes point

Mistähän tämäkin puska repii vetensä?

Lizard at Death Valley

Sisilisko yritti maastoutua osaksi kiveä

Death Valley coyote

Kyllä, se on ihka aito kojootinpoikanen! Tai näin ainakin kuvan ottohetkellä luulin, mutta googletuksen perusteella kyseessä onkin kit fox eli kissakettu.

Hämärässä saalistavan kissaketun näimme, kun ajoimme kilpaa auringon kanssa Zabriskie Pointille katsomaan auringonlaskua, jonka viimeisen minuutin ehdimmekin nähdä juostuamme rinnettä ylös. Pienestä juoksusta sai kunnon sydämenväpätykset aikaan, sillä ei puhettakaan että lämpötila olisi ehtinyt laskea tähän mennessä.

Death Valley sunset at Zabriskie point

Aurinko laskee vuorien taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan ja, Eput laulaa… Edessä Zabriskie Point.

Zabriskie point

Täällä aurinko värjää hiusten lisäksi myös vuoret – tosin Golden Canyon ei taida paljoa värjäystä kaivata.

Auringon laskettua suuntasimme Furnace Creek Innille, josta olimme varanneet huoneet yöksi. Kyseinen majatalo rakennettiin jo vuonna 1927, kun hiipuva booraksikaivostoiminta rohkaisi kaivosyhtiöitä hakemaan muita tulonlähteitä omistamilleen kaivosrautateille. Me nautimme oluet palmujen reunustamalla terassilla katsellen kuun valaisemaa laaksoa, josta valo heijastui aivan kuin tyyneltä merenlahdelta, ja tunnelma oli kuin jossain Kaakkois-Aasian rantalomakohteessa – lämpötila ei ollut tuntunut laskeneen auringonlaskun jälkeen astettakaan. Illallisella hodari- ja burgeribuffetissa istuimme mieluusti ilmastoiduissa sisätiloissa, mutta pihvit piti hakea kokilta, joka täydessä kokinpuvussa grillasi niitä ulkona hohkavien hiilien äärellä. Herra kokki, miten te kestätte tätä kuumuutta? I don’t, kokki puuskahti takaisin. Noone would. We have shifts, and this is the one everyone hates.

Furnace Creek Inn, Death Valley National Park

Furnace Creek Inn päivänvalossa [kuva: wehardy]

Insinööriosaamisen taidonnäyte

Elokuussa aikataulu pakotti valitsemaan: Las Vegas vai Hooverin pato. Kun matkassa on neljä insinööriä, ei liene suuri ihme, että valitsimme jälkimmäisen.

On the way to Hoover Dam

”Onpa siinä paljon romumetallia”, luonnehti tietotekniikkainsinööri. ”Anteeksi mitä! Ja sähkö tulee pistorasiasta, vai?” tiuskahti takaisin sähköinsinööri.

Hoover Dam

Siinä se möllöttää, 1930-luvun insinööriosaamisen timantti. [kuva: Carsten T.]

Aamusella oli vain reilu 30 astetta lämmintä, ja armoton paahde oli vielä jotenkuten siedettävissä, joten vesipulloin ja aurinkorasvakerroksella varusteltuna lähdimme tallustelemaan patoa edestakaisin. Valkoinen betoni heijasti Nevadan polttavan auringon vielä polttavammaksi ja minua säälittivät miehet, jotka padon silloin joskus 30-luvulla tässä helteessä rakensivat.

hooverdam2

View down Colorado River from Hoover Dam

Ennen patoa Coloradojoki tulvi keväisin ja kuihtui loppukesästä käyttökelvottomaksi puroksi, josta ei enää riittänyt maanviljelyksen tarpeisiin. 1920-luvulla asialle päätettiin vihdoin tehdä jotain: politiikot ja virkamiehet kokoontuivat yhteen jakamaan paperilla joen vedet oikeudenmukaisesti eri osavaltioiden kesken, jonka jälkeen patoa voitiin alkaa rakentaa vuonna 1931.

Lake Mead next to Hoover Dam

Pato loi Meadjärven, jonka pinta on korkeimmillaan valkoisen ja punaisen kiven rajalla

Jotta pato voitiin rakentaa, piti ensin kaksi vuotta kaivaa kiertotunneleita, joihin Coloradojoki ohjattiin niin, että se kiersi rakennuskohdaksi valitun Black-kanjonin. Tämän jälkeen seuraavat kaksi vuotta valettiin betonia jatkuvalla syötöllä yötä päivää. Patoa ei rakennettu pelkästään sen tuomasta hyödystä joen hallinnassa vaan myös siksi, että Yhdysvaltojen historian pahinta lamaa haluttiin elvyttää suuren mittakaavan rakennusprojektilla. Las Vegasiin, noin 5000 asukkaan pikkukaupunkiin, saapui toistakymmentätuhatta työtöntä perheineen toiveenaan päästä töihin patotyömaalle, ja parhaimmillaan padolla oli töissä yli viisi tuhatta valkoista; aasialaisperäisen työvoiman käyttö oli kielletty valtion ja patoyrityksen välisessä sopimuksessa, ja mustia oli töissä vain kourallinen, huonoimmassa palkkaluokassa ja omassa tiimissään, joka ei saaanut tehdä yhteistyötä tai pitää taukoja yhdessä valkoisten kanssa. Työntekijöistä noin sata kuoli rakennusprojektin aikana, joista kuusitoista lämpöhalvaukseen kesä-heinäkuussa 1931, kun kuukauden mittaisen lämpöaallon aikana päivän ylin lämpötila oli noin 50 astetta.

Border between Nevada and Arizona at Hoover Dam

Rakennusinsinöörialan ihme, toteaa kyltti keskellä patoa Nevadan ja Arizonan osavaltioiden rajalla

Intake Tower of Hoover Dam

Toinen kahdesta tornista, josta vesi otetaan sisään patoon

Hooverin pato oli vuoteen 1949 saakka maailman suurin vesivoimalaitos, ja yhä nykyään 220 metriä korkea betoniseinä on yksi Yhdysvaltojen suurimmista padoista… jonka sisään meidän tietenkin oli pakko päästä katsomaan vesiputkia ja turbiineja opastuskierrokselle, joka ei kärsinyt Dam-vitsien puutteesta. Minä en paljoa opastusta enempää padosta tajunnut, mutta onneksi porukkamme sähköinsinööri selitti meille kierroksen jälkeisessä näyttelyssä innoissaan turbiinien toimintaa.

Inside Hoover Dam

Vesitunnelissa kohisi kun vettä syöksyi ohi, en nyt muista kuinka monta sataa tuhatta miljardia kuutiota minuutissa, mutta aika iso luku se oli.

Turbines of Hoover Dam

Turbiinit olivat liian isoja kuljetettavaksi aavikon halki, joten 30-luvulla patoa rakennettaessa viereen rakennettiin myös turbiinitehdas, jossa turbiinit tehtiin paikan päällä.

Hoover Dam

Pienet muurahaiset tuolla päällä ovat ihmisiä

Posing at Hoover Dam

Patokierroksen jälkeen lämpö oli noussut jo reiluun 35:een. Ilmastoituun autoon oli mukava palata.

Patokokemuksen jälkeen lähdimme tuulettumaan padon luomalle Meadjärvelle, joka padon tavoin sijaitsee Las Vegasin kupeessa, ja jonne vegasilaiset tulevat viikonloppuisin tuulettumaan. Tiistaipäivällä järvellä oli vähän hiljaisempaa, mikä saattoi johtua päivän lisäksi lämpöasteista, sillä paikalliset varmaan tajusivat pysyä näin kuumalla sisätiloissa.

Fish at Lake Mead Harbour

Porukan miehet lähtivät vuokraamaan satamasta vesiskoottereita, ja mitäs siinä satamalaiturin vieressä molskii?

Fish of Lake Mead

Suorastaan pelottava määrä isoja kalanvonkaleita

Sunbathing at Lake Mead

Porukan naiset taas siirtyivät rannalle loikoilemaan

…ja täytyy sanoa, että kun tuossa vaiheessa päivän kuumin lämpötila oli saavutettu ja ilman lämpötila oli 42 astetta, ei rannalla ollut enää mukava olla. Vesikään ei paljoa viilentänyt, sillä Meadjärven lämpötila oli arviolta 35-asteista, suunnilleen sen lämpöistä, mihin sekoittaisin pullataikinaa tehdessä hiivan. Aurinko paistoi niin kovaa, että lehteä lukiessa piti siristellä aurinkolasienkin takaa, ja koko ajan pelotti, että palaa. Puoli tuntia ”nautimme” rantameiningistä kunnes lähdimme eteenpäin, kohti vielä kuumempaa aavikkoa, josta lisää joskus toiste.

Lake Mead

Autio Route 66

Grand Canyonilta pääsee Nevadan suuntaan kätevästi interstate-moottoritietä pitkin, mutta me päätimme suosia vanhoja hyviä reittejä ja valitsimme sen sijaan legendaarisen Route 66:n. Samaa tietä pääsisi posottamaan Los Angelesista Chicagoon, ja legendaariseksi reitin tekee se, että se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista moottoriteistä, jota pitkin moni muutti länteen 1900-luvun alkupuolella.

Along Route 66 in Arizona

Liikenne Route 66:n varrella oli 1920-60-luvuilla vilkasta, ja koska matkanteko oli noihin aikoihin hitaampaa, reitin varrella olevat kylät kukoistivat, kun matkalaiset pysähtyivät ostamaan bensaa ja ruokaa sekä yöpymään. Mikään hyvä ei kuitenkaaan kestä ikuisesti, ja ajamamme Arizonan pätkä Seligmanista Kingsmaniin lyheni 50 kilometrillä 70-luvulla, kun Interstate 40 rakennettiin Arizonan halki.

Along Route 66 in Arizona

Oikotien valmistuminen oli kuolinisku monelle alueen yritykselle ja jopa kokonaisille kylille. Kymmenien bensa-asemien joukossa selvisi elävänä kaksi, ja reitin varrella enemmistössä taloista näytti olevan laudat ikkunoiden päällä. Reitin isoimmassa kylässä, tuhannen asukkaan Peach Springsissä, ei näkynyt yhtäkään tienvarsikahvilaa, jossa olisi tehnyt mieli pysähtyä.

rout663

Peach Springsin asukkaista suurin osa on hualapai-intiaaneja, ja kylä on heidän reservaattinsa pääkaupunki. Nykyään suurin tulonlähde intiaaneille on viereinen Grand Canyon, joka kulkee heidän reservaattinsa lävitse, ja Las Vegasista kätevin päivämatka Grand Canyoniin suuntautuukin Peach Springsiin. Viitisen vuotta sitten eräs sijoittaja päätti rakennuttaa alueelle Grand Canyon Skywalk -nimisen rakennelman, jota kautta pääsee katsomaan lasilattian läpi kohti kanjonin pohjaa, ja hualapait tarttuivatkin tarjoukseen sopien, että Skywalkin tuotot jaetaan puoliksi. Jo parin vuoden jälkeen sijoittaja ja intiaanit ajautuivat riitoihin, ja tällä hetkellä asiaa puidaan oikeudessa. Toivottavasti intiaanit näkevät rahojaan vielä joskus, sillä 40% hualapaista asuu köyhyysrajan alapuolella asuntovaunuissa ja hökkeleissä maalla, jossa ei näyttänyt mikään kasvavan.

route662

Kanjonin reunalla ja vähän reunan allakin

on AZ-64 south

Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]

Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.

grandcanyon3

grandcanyon1

Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme

grandcanyon4

Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki

grandcanyon5

Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni

grandcanyon2

grandcanyon6

Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.

grandcanyon8

Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa

grandcanyon7

Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…

Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.

grandcanyon9

Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.

grandcanyon10

Aki valmiina lähtöön

grandcanyon12

Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…

grandcanyon11

Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.

grandcanyon13

Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.

Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?

grandcanyon14

Pienikin sade tekee väreistä vihreitä

Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:

grandcanyon17

Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…

grandcanyon16

…ja käy se autokin lounaspaikasta.

grandcanyon15

Näkymä oli hieman harmaa.

Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.

Moottoritie on kuuma

Loma Atlantassa kutistui lentosäädön ansiosta kahteen kokonaiseen päivään, ja jo sunnuntaina nappasimme kaveripariskunnan mukaan ja suuntasimme Phoenixin lennolle. Atlantassa viikonloppu oli ollut sateinen ja viileä, mutta Phoenixissa meitä vastaan löi yli 40-asteinen aavikkoilma. Täytimme nopeasti vuokra-auton vedellä ja pikkusnäkillä ja suuntasimme kohti pohjoista.

Phoenixista pohjoiseen
Phoenixista parikymmentä kilometriä pohjoiseen alkoi aavikko
Arizonan jättikaktuksia
Jättikaktukset ovat Arizonassa niin yleisiä, että ne ovat päätyneet jopa osavaltion rekisterikilpeen
Moottoritie Phoenixista pohjoiseen
Phoenix on vain noin sata metriä merenpinnan yläpuolella, mutta pohjoiseen johtava moottoritie kipusi pian korkeammalle vuorien joukkoon ylängölle

Noin sata kilometriä Phoenixista pohjoiseen löytyi Montezuma, hylätty intiaanikylä, jolla ei ole mitään tekemistä Azteekkien Montezuman kanssa, vaikka valkoiset, jotka paikan nimesivät, niin luulivat. Puistonvartija päästi meidät sisään vielä viisi minuuttia ennen puiston sulkeutumista, ja suoritimme nopean turisteilupyrähdyksen.

Montezuma Castle
Intiaanikylä oli rakennettu pystysuoraan kanjoninseinämään

Tourists at Montezuma

Nopalito Cactus
Montezuman kanjonissa kasvoi nopalito-kaktuksia, jonka nupuista intiaanit keittivät päihdyttävää juomaa
Tie Sedonaan
Matkan jatkuessa maisema muuttui yhä punaisemmaksi
Cathedral Rock, Sedona
Sedonan alueen lännenfilmeistä tuttu Cathedral Rock ei mahtunut kuvaan, mutta siellä se on.

Road from Sedona

Red Rocks near Sedona

Sedona
Matka jatkui yhä ylöspäin, ja yllättäen mitä ylemmäs pääsimme, sitä vehreämmäksi laaksot muuttuivat
Untitled
Lopulta noin 200km päässä Phoenexista tajusimme olevamme Alpeilla, tai ehkäpä Kanadassa.
Tie lähellä Flagstaff, AZ
Punainen maa oli vaihtunut graniittikallioiksi ja kuusimetsäksi

Untitled
Nyt matka jatkuu. Lisää raporttia seuraa.