maailmanperintökohde -tägi | Page 2 of 3

19.1.201523.1.2015

Melkein epäonnistunut matka Pariisiin

Torstaina pakkasin laukkuja Pariisia varten, missä olin tapaamassa viikonloppuna kavereita sekä Suomesta että Englannista. Samalla varmistelin viimeisiä käytännön asioita – missä tavattaisiin, milloin, varattaisiinko valmiiksi jotain ravintoloita – kun Lontoossa asuva Lisa otti minuun yhteyttä lähettämistäni hotellivarausmaileista:

Lisa: Jenni. The check in date seems to be incorrect?
Minä: what do you mean?
Minä: it’s this weekend?
Lisa: Yes
Minä: aren’t we going this weekend?
Lisa: No next weekend
Minä: WHAAAT

Tätä seuranneiden viestien vaihtojen aikana kävi ilmi, että olimme kyllä lokakuun lopussa sopineet oikean viikonlopun yhdessä, mutta marraskuun alun jälkeen emme olleet missään vaiheessa puhuneet viikonlopusta päivämäärin – ja minä olin joulukuussa junia ja hotelleja varatessa muistanut väärän päivämäärän niin suurella varmuudella, ettei sitä ollut tultua edes tarkistettua. Katastrof, totesin ja hakkasin päätäni seinään. Tässä vaiheessa päivämäärien vaihto ei mitenkään onnistuisi, sillä seuraavana viikonloppuna olen menossa Suomeen.

Itsesäälini ja morkkikseni taisi olla niin ylitsevuotavalla tasolla, ettei kukaan kavereistani sanallakaan kritisoinut lopputulosta. Suomesta tuleva kaverini sai nopeasti yhteyden Pariisissa asuvaan opiskelijakaveriinsa ja totesi, että lopputulos on hänelle ihan yhtä hyvä: pääseepä näkemään vanhaa kaveria viikonlopuksi. Englannista tuleva Lisa oli joka tapauksessa tulossa kaverinsa kanssa, ja he päättivät suunnata sittenkin Moulin Rougen cabaret-näytökseen, joka ei meitä muita ollut niin kiinnostanut.

Minä taas selvitin, mitä saisin tässä vaiheessa peruttua, ja lopputulos oli, etten paljon mitään. Auto, jonka olimme olleet vuokraamassa lauantaista sunnuntaihin käydäksemme Provinsin kaupungissa, oli peruutuskelpoinen, mutta hotelleita ei enää näin myöhään voinut peruuttaa ja junaliput olin alunperinkin ostanut ilman peruutusoikeutta. Pariisiin oli siis melkeinpä pakko lähteä, koska useamman satasen tappioiden kärsiminen kaiken muun päälle olisi ollut vain Tyhmää isolla T:llä.

Useamman tunnin mähkimisen ja ähkimisen jälkeen sain vihdoin yhteyden Pariisissa asuvaan kaveriini Sassaan, joka nauroi makeasti säälittävälle sähläystarinalleni, vakuutti että sitä sattuu, ja totesi iloisesti, että hän ja miehensä lähtisivät mieluusti kanssani Provinsiin viikonlopuksi. Kun vielä Luxemburgissa asuva kaverini Kukka totesi, ettei hänellä ollut mitään ihmeempiä suunnitelmia ja spontaani Pariisin reissu ei kuulostanut hullummalta, vihdoin tälläkin myrskypilvellä vaikutti olevan hopeareunus.

Ja ihan kiva viikonloppuhan siitä lopulta sukeutui.

Perjantaina kävin itsekseni Louvressa, koska Kukka oli tulossa kimppakyydillä vasta paljon myöhemmin illalla. Louve on perjantai-iltana kivan tyhjä – siis ei ollenkaan tyhjä, mutta paljon siedettävämpi kuin vaikkapa sunnuntai-iltapäivisin.

Taiteen sijaan keskityin Louvressa historiaan ja arkkitehtuuriin. Tiesitkö, että Louvre rakennettiin alunperin Ranskan kuninkaanpalatsiksi?

Kukka ja minä terassilla Louvren jälkeen. Ei ollut erityisen lämmin sää, mutta Pariisissa lämpölamput takaavat terassikelit vuoden ympäri.

Lauantaina Pariisissa paistoi aurinko.

Täydellinen brunssipaikka Les Bonnes Soeurs löytyi Maraisista läheltä Place des Vosgesin katettuja käytäviä.

Brunssipaikasta oli lyhyt matka Carnavalet-museoon, joka on ilmainen kaupunginmuseo. Näyttely pariisilaisista eri aikakausilla oli mielenkiintoinen mutta täysin ranskaksi, joten ranskantaidottomien kannattanee vuokrata ääniopas.

Katakombeihin oli niin pitkät jonot, että päätimme jättää kokemuksen väliin ja sen sijaan kierrellä 14. arrondismenttia jalan. Villa Seuratin umpikujalla on pitänyt studiota moni taiteilija, mm. Salvador Dali.

Square de Montsourisia tuskin uskoisi Pariisiksi. Tästä jatkoimmekin sitten matkaamme illaksi provinsseihin…

…tarkemmin Provinsin keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, jonka 1200-luvulla rakennetut kaupunginmuurit ovat vaikuttavat eivätkä suotta UNESCOn maailmanperintökohde. Sunnuntainakin paistoi aurinko.

Sassa Provinsin keskustassa. Tuosta takana olevasta kaupasta ostin ruususuolaa, koska Provins on tunnettu myös ruusuistaan.

Maailman ainoa neliskulmaiselle pohjalle rakennettu oktagonaalisen muotoinen torni, Cesarin torni Provinsissa. Vähän hassusta kuvauksesta huolimatta ihan hieno paikka, jossa pulut pelästyttävät ylimpään kerrokseen kiivetessä ja porraskäytävät ovat klaustrofobisen kapeita.

Junassa matkalla takaisin Luxemburgiin hymyilytti. Viikonloppuun liittyvä säätö ja harmistus olivat haalentuneet hauskan lopputuloksen ansiosta.

23.10.201415.6.2015

Berliinin keskusta Segwaylla

En muista ihan tarkkaan, mitä mieltä olin Segwaysta, kun niistä ensimmäisen kerran kuulin, mutta mihin ihmeeseen tuo on hyvä tuskin menee paljoa vikaan. Sitten näin NYCissä poliisin huruttavan ympäri keskuspuistoa Segwaylla. Kui siistiä! Haluan kanssa!

Los Angelesissa viime kuussa olisi ollut mahdollisuus vuokrata Segway Venice Beachilta varsin kohtuulliseen tuntihintaan, mutta aika loppui. Nyt sitten Berliiniin lähtiessä sain jostain päähäni Segwayt, ja kun netistä löytyi City Segway Tours, jonka neljän tunnin Segway-ajeluun kuului lisäksi opastusta ympäri kaupunkia, olin myyty. Aika kun oli muutenkin kortilla pelkän viikonlopun reissussa, niin tässä näkisi lisäksi tärkeimmät nähtävyydet.

Heräsimme siis lauantaiaamuna jo kahdeksalta (syy miksi emme ehtineet nauttia hotellimme myöhäisestä aamiaisesta), jotta ehtisimme Alexanderplatzin TV-tornin juurelle ennen kymmentä. Myöhästyimme pari minuuttia kiitos junalakon, josta tiedotettiin pelkästään saksaksi, mutta paikan päällä oli sen verran härdelliä ilmoittautumisten kanssa, ettei tämä tuntunut suuresti haittaavan.

Segway ajelu — Segwayt parkkeerattiin nähtävyyksille pysähtyessä aina seinää tai katukiveystä vasten, koska itsekseen ne lähtisivät kulkemaan eteenpäin. Oppaamme Walid heitti herjaa vahvalla lontoolaisaksentilla natseista, homoista, talibaneista, juutalaisista, lesboista ja oikeastaan kestä vaan ja esitteli itsensä tittelillä *your gay Taliban tour guide*. Suosittelen vain epäkorrektin huumorin ystäville.

Segwaylla oli aluksi yllättävän vaikea ajaa – jo sen kyytiin nouseminen oli ensimmäisiä kertoja aika hermoja raastava kokemus nykimisineen ja kengurupomppuineen – ja toisaalta reilun vartin harjoittelun jälkeen yllättävän helppoa, mikä oli hyvä, sillä sen reilun vartin jälkeen painoimme liikenteen sekaan. Neljän tunnin kierroksella oli monta pysähdystä ja opastustuokiota, mutta ajoakin kertyi aivan riittävästi: Segwayt jätettyämme ja heipat sanottuamme fiilis jaloissa oli aika outo, vähän samanlainen kuin purjeveneestä astuessa, mutta ilman keinumista. Tuntui, että tasapainolihakset olivat saaneet treeniä, ja toisaalta jo pelkkä neljän tunnin seisominen tuntui jalkapohjissa. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa.

Berliner Dom, Berliinin tuomiokirkko — Berliinin tuomiokirkko, *Berliner Dom*, jonka edessä pysähdyimme ensimmäisen kerran

Altes Museum, Berliini — **Altes Museum**, Museosaaren vanhin museo, jonka katolla joku äijä näyttäisi mottaavan hevosta nyrkillä kuonoon.

Aloitimme kiertämällä Museosaarta ja tsekkaamalla ulkoa käsin sen museot. Tässä vaiheessa minulla oli vielä tottumista Segwayhin, kameran kaivamiseen laukusta, Walidin vahvaan aksenttiin ja nopeaan puhetyyliin sekä vau vitsi mä ajan Segwaylla-fiilikseen, joten opastuksesta ei jäänyt ihan hirveästi mieleen, mutta sen sentään sisäistin, että kyseessä on maailmanperintökohde, koska missä muualla muka on näin monta siistiä museota vieri vieressä? Kysäisin Walidilta, että jos aikaa on vain yhteen, missä näissä kannattaa käydä, ja tuomio oli että ei missään näistä. If you come to Germany, why on Earth would you want to spend your day looking at Egyptian and Greek memoriblia? Walid tokaisi ja käski painua sen sijaan sillan toisella puolella olevaan Saksan historiamuseoon, jos välttämättä haluaa johonkin isoon museoon täällä päin.

Humboldt-yliopiston vanha kirjasto Berliinissä — Humboldt-yliopiston alumneihin ja entisiin opettajiin kuuluvat sellaiset äijät kuin Einstein, Planck, Hegel, Bismarck, Marx ja Heine. Walid valaisi, että yliopisto on tuottanut yhteensä 29 Nobel-palkintoa, mikä on ”pari enemmän” kuin hänellä itsellään.

Humboldt-yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan edessä pysähdyimme kertaamaan rakennuksen historiaa entisenä kuninkaallisena kirjastona, jonka edessä Bebelplatzilla eräänä kauniina toukokuisena iltana vuonna 1933 eräs Joseph Goebbels piti palopuheen, jonka jälkeen puheen kuulleet opiskelijat ja nuoret ryntäsivät kirjastoon ja raahasivat ulos kaiken ”epäsopivan” kirjallisuuden torille. Roviolla paloi tuona yönä suunnilleen 20 tuhatta kirjaa. Tuolla rauhallisella kauniilla aukiolla seistessä oli jotenkin epätodellista ajatella, että reilu 80 vuotta aiemmin meininki täällä oli täysin kolopäistä, mutta pakko se oli uskoa tuijotellessa muistomerkkiä, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään.

Gendarmenmartk-aukion kaksi kirkkoa: saksalainen ja ranskalainen — Kyllä, nämä ovat kaksi eri kirkkoa.

Gendarmenmarkt-aukiolla saimme ihmetellä dejavu-ilmiötä: kaksi kirkkoa. Kaksi aivan identtistä kirkkoa. Häh? It’s because of the 30 year war, Walid avasi. 1600-luvun lopussa 30-vuotinen sota oli pyyhkinyt Berliinin miespopulaation olemattomiin, ja kaupunginisät jäivät miettimään, mistä ihmeestä sinkuille ja leskille löytyisi elättäjiä. Samaan aikaan katolisessa Ranskassa syrjittiin protestanttisia hugenotteja, joten Berliini lähetti sanan: tulkaa tänne, täällä on tyhjiä taloja, uskonnonvapaus protestanteille ja paljon vapaita naisia! Niinpä hugenotit saapuivat sankoin joukon, ja heitä varten rakennettiin Französischer Dom, ranskalainen tuomiokirkko. Koska hugenotit olivat kuitenkin ranskalaisia, piti saksalaisten panna paremmaksi ja rakentaa aukion toiselle puolelle Deutscher Dom, saksalainen tuomiokirkko, pari metriä leveämpi ja hitusen korkeampi.

Französischer Dom - Ranskalainen tuomiokirkko, Berlin — Nykyään kumpikin kirkoista on muutettu museoksi, mutta näköjään niissä on silti mahdollista juhlia häitä.

Tässä kohtaa opimme ensimmäistä kertaa, että iso osa vanhan Itä-Berliinin puolelle jääneistä historiallisista rakennuksista on rakennettu täysin uudelleen 70-90-luvuilla. Ensimmäiset parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen kumpikin kirkoista näytti tältä:

Gendarmenmarkt, East Berlin, 11 September 1959 — Kuva: allhails

Checkpoint Charlie, Berliini — Amerikkalaisen ja neuvostosotilaan muotokuvat merkkaavat vanhaa rajanylityspaikkaa.

Kun länsisaksalaiset halusivat liikkua varsinaisen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin väliä, he ajoivat Checkpoint Alphasta Checkpoint Bravoon ja toiste päin motaria pitkin – ja auta armias, jos auton matkamittarin lukema näytti enemmän, kuin mitä matkaan olisi pitänyt mennä, tai jos matkaan oli mennyt vähänkin normaalia pidempään. (Jos taas matka taittui etuajassa, sakotettiin ylinopeudesta.) Jos muut kuin länsisaksalaiset halusivat jatkaa matkaa tästä Itä-Berliinin puolelle, tämä hoitui foneettisissa aakkosissa kolmannen kirjaimen kautta: Checkpoint Charlie. Kun sitten vuonna 1961 kapitalistiset ja sosialistiset tankit toljottivat toisiaan tämän checkpointin kohdalla, maailmanlaajuinen kuuluisuus oli taattu, ja nykyään paikalla parveilee turisti jos toinenkin.

Checkpoint Charlie, Berlin — Parilla eurolla olisi saanut poseerata ”amerikkalaissotilaiden” kanssa. Kyllä, tähän oli jonoa.

Miksi muuten ”checkpoint” eikä esimerkiksi ”border crossing”? Koska amerikkalaiset eivät pitkään tunnustaneet DDR:n olemassaoloa, joten paikalla ei näin ollen voinut olla minkäänlaista valtion rajaakaan.

Alkuperäistä Berliinin muuria. Länsi-Saksan puolella sijaitsi kuvassa näkyvä
**Martin-Gropius-Bau**, tuolloin pommitusten jäljiltä vähän heikossa hapessa oleva sisustusesinemuseo, ja muurin toisella puolen samoilla kohdin sijaitsi Natsi-Saksan Luftwaffen päämaja, myöhemmin DDR:n ministeriötalo, vielä myöhemmin eli nykyään Saksan valtiovarainministeriö, kaikki kolme peruspositiivisia instansseja, joita kohtaan kansalaisilla on varmasti lämpimiä fiiliksiä.

Vanha itäsaksalainen vartiotorni, Itä-Berliini — Itäsaksalainen vartiotorni: ei lämmitystä talvipakkasella, tehtävänä ampua rajanylittäjä joka saattaa olla naapurisi, näköpiirissä ns. Vapaa Maailma jonne todennäköisesti haluaisit lähteä itsekin lipettiin, ja seurana tornissa toinen vartiosotilas, joka saattaa hyvin olla Stasin palkkalistoilla.

Potsdamer Platzilla ihmettelimme uudenuutukaista rakennuskantaa: kiiltävää lasia ja modernia tornitaloa joka puolella. Syrjäkadulta löytyvän vartiotornin juurella Walid selitti, että vielä 25 vuotta sitten paikalla oli toista sataa metriä leveä death zone, jossa piikkilangat ja miinakentät pitivät huolen siitä, ettei kukaan ylittänyt rajaa elossa. Tältä paikka näytti vuonna 1962:

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että eikö Saksan historiassa ole mitään muuta kuin kurjuutta ja kauhua? Sitten kaarsimme neuvostorealistisen kerrostalon pihaan. No tämä ei näytä niin pahalta. Mitä kamalaa voisi olla kerrostalon pihassa?

Ei muuta kuin Führerbunker, Hitlerin koti ja Natsi-Saksan päämaja vuonna 1945. DDR ei halunnut mainostaa maanalaisen bunkkerin sijaintia, joten he rakensivat siihen päälle kerrostalon parkkipaikan. Muurin murtumisen jälkeen Saksan valtio kierteli ja kaarteli asian kanssa ja huhumyllyn lähtiessä tangentille vihdoin paljasti bunkkerin sijainnin. Mitään suunnitelmia ei kuitenkaan ole bunkkerin avaamiselle turisteille, koska pelkona on, että siitä muodostuisi jonkinlainen epäpyhä alttari uusnatseille. Sitäpaitsi kerrostalojen asukkaat tarvitsevat yhä parkkipaikkansa.

Bunkkerin viereisessä korttelissa vajaa 3000 betonipaasia muistuttaa juutalaisten kansanmurhasta. Kuulema alunperin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin suunnitteluvaiheessa juutalaisyhteisöä ei paljon miellyttänyt sijainti niinkin lähellä Hitlerin bunkkeria, mutta Berliinin kaupunki totesi, että kuulkaas ei näitä tyhjiä isoja kortteleita kaupungin keskustassa nyt ihan rajattomasti ole, ja muistomerkki saatiin avattua vuonna 2005.

Muistomerkin idea on, että eri korkuiset betonipaasit luovat labyrintin, joka eristää niiden keskellä kävelevän ihmisen täysin ympäröivästä yhteiskunnasta – vähän niinkuin juutalaiset aikoinaan. Samaten muistomerkin pohja on epätasainen ja kuvastaa epävarmuutta, jota juutalaiset kokivat. Ja siltä se muistomerkin keskellä aika lailla tuntuikin, lievästi ahdistavalta.

Juutalainen muistomerkki ja Reichsdag Berliinissä — Muistomerkiltä näkyi **Reichstag**, valtiopäivätalo, jonka kupolista on kuulema hienot näköalat, mutta pääsy pitäisi varata etukäteen.

Brandenburgin porteilla hengähdimme. Vihdoinkin jotain positiivista, tavallaan. Portti on Berliinin vanhojen kaupunginmuurien portti, jossa kerättiin tulleja kaupunkiin tulevilta, ja sen keskimmäisin aukko on hieman muita leveämpi siksi, että siitä saivat keisarikunnan aikoihin kulkea pelkästään kuninkaallisen hovin jäsenet.

Brandenbourg Gate, Berlin — Voiton jumalatar Victoria istuu hevosten vetämissä vaunuissa

Portin vieressä oli Yhdysvaltain ja Ranskan suurlähetystöt sekä eräs hotelli, joka on ilmeisesti hyvinkin ikoninen, mutta josta minä en ollut koskaan kuullutkaan.

Hotelli Adlon on se hotelli, jonka ikkunasta Michael Jackson roikotti poikaansa Blanketia. Ainoa vaan, että kun Walid meille tästä kertoi, minä ihmettelin, miksi Michael Jackson roikotti ikkunasta peittoa? Ei selvästi ole Michael Jacksonin tekemiset lähimpänä sydäntä.

Tässä kohtaa kierros saapui päätökseen, ja me hurutimme takaisin TV-tornille Unter den Lindeniä pitkin väistellen kadulla lojuvia hevosenpökälelänttejä.

1.10.20143.10.2014

Paras Instagram-kuvani ikinä & katse Berliiniin!

Kesäkuun alussa vanhat kaverini Epp ja Jiří kyläilivät luonani Luxemburgissa, ja vietimme päivät kierrellen autolla lähimaita ja -mantuja. Saksan puolella autobahn vei meidät kohti Saarbrückenia, Völklingenin pikkukaupunkiin, josta löysimme industrialismin maamerkin, Völklinger Hütten.

Völklingenin rautaruukki myllytti metallia sisuksistaan sadan vuoden ajan, 1880-luvulta 1980-luvulle, ja jakoi vaurautta ja työpaikkoja ympäröivään Saarlandiin. Sulkemisensa jälkeen ruukki jäi rapistumaan, kunnes siitä keksittiin tehdä museo, jossa vaihtuvien näyttelyiden lisäksi esitellään ruukin historiaa ja raudansulatusprosessia oikeiden laitteiden keskellä. Ruukki on myös päässyt maailmanperintökohteeksi, koska se on ainoa läntisessä maailmassa säilynyt viime vuosisadan vaihteessa rakennettu ruukki, jota ei olla ehditty purkaa modernimpien laitteiden tieltä.

Siellä massiivisten putkien ja kymmenien metrien korkeuteen kohoavien rappusten keskellä kierrellessä nappasin Instagramiin tämän kuvan:

Elokuun alkupuolella selailin Iconosquaren avoimia Instagram-kilpailuja ja huomasin Saksan matkailuviranomaisen Saksojen yhdentymisen kunniaksi järjestämän #germany25reunified-kilpailun. ”Näytä meille paras kesäkuvasi Saksasta viimeisen 25 vuoden ajalta”, kuului ohjeistus. Harkitsin hetken osallistuvani toisella maailmanperintökohteella, Trierin mustalla kaupunginportilla, mutta totesin sitten, että ehkä industrialistinen jylhyys tehoaisi tuomaristoon paremmin, jos ei muuta niin silkalla erilaisuudellaan, ja lisäsin tarvittavan tägin kuvaan.

Congratulation! You’ve won the first prize in our worldwide photo-contest #germany25reunified!

Kun kuukausi myöhemmin ylläoleva kommentti ilmestyi kuvani alle, hieraisin silmiäni. Ensiksi epäilin, että joku pilaili kustannuksellani, mutta kun kommentin jättäjäksi paljastui Saksan matkailuviranomaisen virallinen tili, heitin kotona pari kärrynpyörää. Tai olisin heittänyt, jos osaisin, mutta nyt sen sijaan pompin innoissani ympäri asuntoa niin, että Iiro ihmetteli, mikä ihme minuun oli tällä kertaa mennyt.

Päävoittona on matka Berliiniin sisältäen yöpymisen ja aamiaiset Lindner Hotel Am Ku’dammissa, ja näillä näkymin pyörähdän kaupungissa lokakuun puolivälissä. Olen käynyt Berliininissä vain kerran aiemmin ja viivyin silloin kaupungissa yhden aamupäivän – Brandenburgin porttien näkemisen verran – joten kokeneemmilta Berliinin-kävijöiltä otan mielelläni kommenttiboksiin vinkkejä, mitä yhteen viikonloppuun kannattaa mahduttaa!

Kun matka kerran vie Eurooppaan, tarkoitus olisi käväistä samalla reissulla Suomessa. Vinkkinä blogia lukeville kavereille, että saa ehdottaa treffejä!

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

7.9.20147.9.2014

Tiwa-intiaani Flowers ja Taos Pueblo

Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.

We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.

Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.

Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.

Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.

Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.

Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.

Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.

Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.

Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.

Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.

Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.

Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.

Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.

Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.

Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.

Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.

Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.

Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.

Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto. Jemez Pueblon asukkaat eivät ole tiwoja vaan towaintiaaneja.

Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.

Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.

7.4.201412.5.2015

Eksistentialistista pohdintaa Englannissa

Kuinka vaikeaa on saada lammaskarsinan hakaa auki? Suhteellisen, jos minun ja systerini Lotan taitoihin on luottamista, mutta onnistuimme silti, ja lähdimme talsimaan ruohoniityn halki kohti kauempana siintäviä kumpuja. Aurinko möllötti horisontissa ohuen pilvivaipan takana ja viileä tuuli sai Lotan vetämään päälleen villapipon ja -hanskat. Lampaita ei näkynyt tällä puolen aitaa, mutta pari juottokaukaloa osui matkan varrelle. Hetken rivakan talsimisen jälkeen saavutimme kummut, joihin jokin kivikautinen heimo viitisen tuhatta vuotta sitten hautasi miespuolisia jäseniään. Naisten ruumiita ei kummuista ole löytynyt kuin muutama hassu; ehkä ne poltettiin, tai jätettiin metsään mätänemään? Tuolloin heimot olivat niin liikkuvaisia ja populaa sen verran vähän, että tautien takia tuskin tarvitsi ruumiita haudata.

Siinä me sitten seisoimme keskellä englantilaista peltomaisemaa parin kummun vieressä ihmettelemässä, ja ihmettelin samalla, miten oikeastaan olin päätynyt tänne. Yllättävän helppoa oli lopulta päästä tänne kotoa Luxemburgista: lyhyt taksimatka lentokentälle, vain reilun tunnin lento, siitä sitten metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja auto alle. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, maailma tuntuu todella pieneltä. Toisaalta elämässä on vain rajattu määrä mahdollisuuksia matkustaa, rajattu määrä vapaapäiviä ja viikonloppuja. Aika ei voi mitenkään riittää kaikkeen, bucket listien läpikoluamiseen voi hyvin upottaa useamman elämän, maailma on aivan valtava, ja kuitenkin juuri tämän lauantain, joka ei koskaan toistu, olin päättänyt viettää kävellen pitkin englantilaista peltoa. Onko tämä järkevää ajankäyttöä?

Todellakin on, totesin, kun kävelin Lotan perässä pitkin ojaa, jonka joku oli kuopsuttanut maisemaan pelkkä peuransarvi työkalunaan noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Jo ne hautakummut ja ojat saivat pienen arkeologin sisälläni hykertelemään innostuksesta, mutta reittipäätökseen saattoi vaikuttaa, että sain ruksittua yhden maailmanperintökohteen lisää listaltani pois. Stonehengestä joskus toiste lisää.

Toissa viikonloppu kului siis Englannissa. Lensin itse työn puitteissa paikalle jo torstaina, ja perjantaina töiden jälkeen Lotta lennähti Suomesta mukaan. Parhaat fish & chipsit löytyivät Oxford Circlen lähettyviltä Golden Union Fish Barista, mutta kovinkaan pitkään emme perjantaina valvoneet, koska lauantaina piti herätä aikaisin ehtiäksemme kiertämään Windsorin linnaa. Siitä sitten nappasimme auton alle, ja Lotta sai totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, vasemmanpuoleiseen vaihdekeppiin ja myötäpäivään kiertäviin liikenneympyröihin. Stonehengestä jatkoimme matkaamme Bathiin, jossa olimme vasta illan pimennettyä, joten toistimme taas aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen aamuherätyksen ja kiersimme aamulla auringonpaisteessa kylpevää kylpyläkaupunkia.

Bathin keskusta sunnuntaina vähän ennen yhdeksää aamulla

Samaa keskusta-aluetta klo 11 maissa

Bathin päänähtävyys oli harvinaisen hyvin säilynyt roomalainen kylpylä ja sen yhteydessä ollut erinomainen museo, joka esitteli elävästi kaupunkilaiselämää parituhatta vuotta sitten. Nykypäivän Bathin kaupunkilaiselämä vaikutti sekin syvemmän tutustumisen arvoiselta: paljon putiikkeja, kahviloita ja pubeja kävelykatujen varrella vieri vieren beigen värisissä kivitaloissa. Tuli tunne, että täällä voisi hyvin viettää kokonaisen viikonlopun maleksien pitkin kujia ja ihastellen kauniita taloja.

Etualalla roomalaisen kylpylän roomalaispatsas, joka tosin tehtiin vasta, kun kylpylä löydettiin uudelleen 1700-luvulla. Taka-alalla goottilaisluostari.

Bathin vanhin pubi, vuodesta 1713

Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuria suuren liikenneympyrän laidalla

Royal Crescent, puolikaaren muotoinen pitkä rivitalo Bathissa, rakennettu 1760-luvulla

Nyt ei aikaa jäänyt maleksimiseen. Onneksi olin varannut Lontooseen ”pari tuntia hengailuaikaa”, koska johonkin kummasti se aika sitten hävisi, ja auton palautettuamme sain juosta kieli vyön alla pitkin metropysäkkien käytäviä ehtiäkseni koneeseen. Olin lopulta kentällä noin puoli tuntia ennen koneen lähtöä – parinkin täysin nappiin menneen metrovaihdon ansiosta – ja onneksi kyseessä oli pienenpieni Cityn kenttä, jossa ehdin turvan ja tarkastuksien lävitse portille vielä sen vilkuttaessa Final Callia. Tällä lentämisen määrällä ja aikataulussa pysymisen taidolla lienee pieni ihme, että olen myöhästynyt lennolta vain kerran.

25.2.2014

Spontaani ulkomaanreissu seitsemän minuutin varoitusajalla

Viime viikonloppuna olimme sopineet kavereiden kanssa sunnuntaiksi patikointia, mutta viime hetkellä säätiedotus vaihtui puolipilvisestä tihkusateiseksi. Tiesin, että ystäväni Maria oli käymässä Brysselissä, mutta olin aiemmin todennut, että pysyn viikonlopun Luxemburgissa. No, saihan tässä lauantaipäivällä jo ihan tarpeeksi rötvättyä kotona, totesin, ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuun vaihtoalusvaatteet ja kameran, kun lähdin baariin katsomaan Leijonien pronssipeliä.

Baarissa totesimme kaveriporukalla, että patikointi saa jäädä väliin, joten laitoin Marialle heti WhatsApp-viestiä, että miten olisi tällainen viime hetken suunnitelmien muutos. Jonka jälkeen laitoin viestiä Facebookissa. Jonka jälkeen laitoin tekstiviestiä. Jonka jälkeen soitin saamatta vastausta. Jonka jälkeen laitoin viestiä kahdelle tutulle, joiden tiesin olevan Marian kanssa, että käskisivät häntä tarkistamaan kännykkänsä. Ja jonka jälkeen Suomi teki viisi maalia (!), ja minä totesin, että sunnuntai sujunee kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Noin viisi minuuttia ennen pelin loppua puhelin vihdoin soi ja Maria tokaisi, että totta kai tulet heti tänne Brysseliin! Kello oli 18:13. Totesin että selvä tulen heti, löin luurin koukkuun, repäisin takin päälle, juoksin pää kolmantena jalkana kohti asemaa, hyppäsin yhden pysäkinvälin sopivasti paikalle tulleeseen bussiin, juoksujalkaa kansainvälisten lähtöjen lipunmyyntiin, one ticket *lääh* to Brussels *puuh*, kyllä seuraavaan junaan, vauhtia!, missä päin se laituri on, ai kauimmaisessa päässä asemaa? okei merci bye!

Klo 18:19 hyppäsin junaan, ja puoli minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkelle. Että ihan runsaasti jäi aikaa.

Täällä on selvästi ollut kokkarit, mutta missä on itse pippalot?

Luxemburgista Brysseliin junalla kestää noin kolme tuntia, mikä on uskomatonta, kun kerran Brysselistä puolet pidemmälle Pariisiin pääsee alle puolessatoista tunnissa. Olen kuullut, että syy tähän olisi poliittinen ja nimenomaan Luxemburgin puolelta: jos tuolle välille rakennettaisiin nykyaikainen nopea junayhteys, matka lyhenisi päivittäisen työmatkan mittoihin, ja Luxemburg pelkää, että liian moni työntekijä muuttaisi Brysseliin. Parempi siis pitää yhteys hitaana ja työntekijät lähellä.

Minä joka tapauksessa ehdin kolmessa tunnissa lukea Jane Austinia, kuunnella hyvää musiikkia, torkkua sekä selvittää Marialta, missä päin Brysseliä hän oikeastaan olikaan ja minne pitäisi tulla. Löysin Marian kotibileistä, joista lähdimme jatkamaan iltaa pippaloihin, joissa poliitikonalut pohtivat tulevien vaalien tuloksia ja omia mahdollisuuksiaan niissä samalla, kun eräskin istuva suomalaismeppi jorasi tanssilattialla humpan ja ripaskan tahtiin. Minäkin pääsin tokaisemaan eräälle paikalla olleelle, että äänestin muuten sua kymmenen vuotta sitten, ja reaktio oli niin aidon ilahtunut ja liikuttunut, että suosittelen kaikille samaa, jos vain tilaisuus sattuu kohdalle. Kuulema siinäkin hommassa negatiivista palautetta tulee kymmenkertaisesti positiiviseen verrattuna.

Sinistä taivasta ikisateisessa Brysselissä. Näköjään kaikki on mahdollista.

Sunnuntaina otimme Marian kanssa tavoitteeksi turisteilla ja syödä hyvin. Yöpaikkamme oli sattumoisin melkein kulman takana art nouveau -arkkitehti Victor Hortan talomuseosta, joten sinne siis! Museo on auki vain kolme tuntia päivässä, klo 14-17 iltapäivisin, ja netissä peloteltiin tuntien jonoilla, mutta en antanut tämän haitata – saisinhan museosta yhden natsan lisää ”Käydyt maailmanperintökohteet” -hattuuni. Onneksi helmikuu ei ole mitään kuuminta turistisesonkia, ja jouduimme jonottelemaan vain reilun vartin.

Siinä on jono…

…ja siellä jonon päässä Maria!

Hortan talo oli satumainen. Huonekaluista iso osa oli viety pois, mutta jäljelle jääneestä kaikki, aivan kaikki, oli koristeltua: seiniin upotetut kaapit (joihin oli upotettu takkoja), tapetit, ovenkahvat, portaikkojen kaiteet, lamput, vessat… Eniten ihastuin Hortien tyttären Simonen huoneeseen, jonka yhteydessä oli usean neliömetrin kokoinen kattoterassi sekä huumaavalta tuoksuva talvipuutarha. Mariaa taas kiinnosti talon monet rappuset: yhdet herrasväelle, yhdet palvelusväelle, ja yhdet ikiomat arkkitehdille, jotta hän voisi liikkua sujuvasti työhuoneestaan kipsistudioonsa. Talosta oli avoinna yleisölle vain herrasväen tilat, sillä museon henkilökunta ja Hortan säätiön työntekijät olivat evakossa palvelusväen tiloissa oman toimistotalonsa remppaa, jossa menee vielä pari vuotta. Silti joka huoneessa näkyi ovet, joista palvelusväki oli aikoinaan hipsinyt pois herrasväen silmistä.

Me tottelimme valokuvauskieltoa, mutta kaikki näköjään eivät ole niin tehneet. Tässä siis maistiaisia talon herrasväen portaikon päädystä sekä sisäänkäynnistä vierashuoneeseen. [kuva: theearlofgrey]

Kuka enää tekee mosaiikkilattioita? puuskahti Maria ja avautui hetken nykyajan rakentamisen tasosta. [kuva: mksfca]

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös tämä museokäynti.

Pyhän kolminaisuuden kirkko

Art nouveauta näkyi myös kadulla, tosin sitä tunnetumpaa tsekkiläisen Muchan tyyliä

Museon jälkeen vaelsimme Ixellesin suuntaan ja päädyimme ravintola Roxiin, jossa vähän pihalla oleva tarjoilija toi meille mahan täyteen maittavaa ruokaa, crêpejä päälle, ja palanpainikkeeksi teetä.

Naminamitartarpihvi. Tilatessani sen tarjoilija kysyi, tartar en kit ou d’italienne? Öö, mikä niiden ero on? En kit est tsömtsömtsöm et italienne est avec möfmöfmöf. En ymmärtänyt mitään, joten vastasin itsevarmasti, että italialainen versio kiitos.

Maria tilasi cabillaudia, epinardia ja cerfeul-pyreetä. Eli jotain valkoista kalaa, minkä lajimääritelmää en muistanut, jotain vihreitä juttuja, mitä en tarkalleen ottaen muistanut, ja jotain. On minustakin apua. Tuli siis turskaa (äh, niin!), pinaattia (no totta kai!) ja jotain, mistä en saanut tolkkua edes sanakirjan avulla, mutta minkä lopulta Google paljasti maustekirveliksi.

…ja totta kai Frittejä.

Hämärä laskeutui ravintolassa rupatellessamme, ja lopulta vaelsimme hitaasti läpi pimeän kaupungin kohti Centraalin juna-asemaa, josta nappasin illan viimeisen junan takaisin kohti kotia.

Tässä kohtaa Maria alkoi hahmottaa, missä ollaan. Viidettä kertaa kaupungissa, mutta kun päivät ovat aina kuluneet töissä ja paikasta toiseen on menty lähinnä metrolla, eri alueet eivät ole yhdistyneet päässä.

Jos on puoli tuntia aikaa ennen junan lähtöä, niin totta kai käydään fiilistelemässä Grand-Placella.

Talojen seiniin maalattua taidetta on Brysselissä kaikkialla. Tässä seikkailee belgialainen Tintti.

Kävimme tarkistamassa, että kyllä, Mannekin Pisin vieressä on yhä ne muistelemamme hyvät vohvelikojut. Vohveleita emme kuitenkaan enää crêppien jälkeen jaksaneet.

Kotimatkalla Austinini loppui jo Libramontin kohdalla. Sen kunniaksi tähän loppuun pari 200 vuotta vanhaa viisautta:

35-vuotiaiden naimaonnesta: ’He may live twenty years longer. But thirty-five has nothing to do with matrimony.’

27-vuotiaiden naimaonnesta: ’A woman of seven-and-twenty,’ said Marianne, after pausing a moment, ’can never hope to feel or inspire affection again; and if her home be uncomfortable, or her fortune small, I can suppose that she might bring herself to submit to the offices of a nurse, for the sake of the provision and security of a wife.’

6.2.201428.8.2014

Maailmanperintökohde Luxemburg

Mietin joskus, että olisi kiva asua Suomenlinnassa, sillä kaiken muun parhauden lisäksi voisi sanoa asuvansa maailmanperintökohteessa. No nyt voin. Luxemburgin kaupungin keskusta, linnoitukset ja muurit ovat nimittäin olleet UNESCO:n maailmanperintölistalla vuodesta 1994. Tässä postauksessa kuvia lähinnä niistä linnoituksista ja muureista.

Kalliossa näkyvät aukot ovat osa Bockin kasematteja, joissa sotilaat piileksivät tuhannen vuoden ajan.

Näkymä ylöspäin kaupunkia kiertävästä rotkosta.

Luxemburgin historiallinen osuus ei rajoitu pelkästään johonkin yhteen pieneen alueeseen, joka toimii ulkoilmamuseona, vaan kaupunki elää ja hengittää historiaansa päivittäin. Edelliset kaksi kuvaa otin aamulenkillä, kun juoksin vallihautana käytetyssä rotkossa, jatkoin Grundin entisen vankila-alueen, nykyisen hippikaupunginosan lävitse, ravasin vanhan luostarinpihan poikki ja ylitin joen linnanmuuria pitkin ennen kuin käännyin takaisinpäin. Aamulenkin jälkeen lähdin töihin bussilla, joka ajoi vanhan kaupungin lävitse, vaikka bussien käyttämältä valtaväylältä ei toki näykään hevoskärrynlevyisiä tuhatvuotiaita kujia.

Vanhat kaupunginportit Pfaffenthalin yllä

Jäänteitä Bockin kasemateista, kalliojyrkänteen sisään rakennetusta linnoituksesta, jonka ansiosta Luxemburg sai lempinimen ”Pohjoisen Gibraltar”

Loput tämän postauksen kuvat taas napsin, kun kävin lounaalla lähellä Bockin linnaketta. Kävelymatka työpaikalta oli vain kilometri, mutta aikaa piti varata yli vartti, koska matka kulki rotkon pohjan kautta.

Thungenin linnoitus Luxemburgin kaupungin laidalla on ainoa, joka on kunnolla säilytetty. Muut pitkälti purettiin 1800-luvulla kaupungin demilitarisoinnin yhteydessä.

Kaupungin linnanmuurit jättävät sisäänsä vanhan luostarin, josta lähimpänä katsojaa ovat sen vanhat hevostallit. Nykyään niihin on rakennettu auditorio, jossa olen käynyt katsomassa leffafestareita. Arkeologisten kaivausten mukaan tässä kohdin asuttiin jo 300-luvulla, yli puoli vuosituhatta ennen Luxemburgin kaupungin perustamista. Oikealla Stiertchenin silta, jossa asuu Stierchesgeescht.

Ensimmäiset Luxemburgin linnanmuurit rakennettiin noin tuhat vuotta sitten, kun kaupunkia lähdettiin laajentamaan pelkästä sotilaslinnakkeesta. Jo sata vuotta myöhemmin kävi kuitenkin selväksi, että kaikki eivät mahdu muurien sisään, joten rakennettiin toiset muurit vähän ulommas… ja vielä kolmannet 1400-luvulla. Tämän jälkeen Luxemburg olikin niin haluttu, että kaikki Hapsburgeista Burgundin herttuoihin, niin ranskalaiset kuin espanjalaisetkin kuninkaat ja kaiken lisäksi vielä Pyhä Rooman valtakunta halusi Luxemburgin itselleen. Sotaisalle vuosituhannelle pistettiin vihdoin Luxemburgin osalta päätepiste, kun linnoitukset erään rauhansopimusen jälkeen purettiin ja muutettiin puistoiksi. Aivan keskustan vieressä oleville alueille olisi toki voinut myös rakentaa taloja, mutta se olisi laskenut talomarkkinoiden arvoa, joten kaupunginisät ja nykyisten talojen omistajat päättivät jättää tilaisuuden hyödyntämättä.

Bockin vieressä menevä autotie

Pfaffenthalin linnantorni

Jos tulee Luxemburgiin ja haluaa tutustua lähemmin linnoituksiin, paras tapa on käydä hakemassa turisti-infosta kartta johonkin kaupungin useista kiertokävelyistä, joiden varrelta löytyy infotauluja (ranskaksi ja saksaksi, mutta kielitaidottomatkin voivat katsella kuvia).

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

2.2.201422.9.2014

Art Nouveau & École de Nancy

irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.

Minä en viitsinyt kuvata tuulisessa kaatosateessa, mutta jos olisin kuvannut, niin suunnilleen tällainen kuva olisi tarttunut kameraan. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon arkkitehtuuri oli jo näkemisen arvoista. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon talon rakensi alunperin 1800-luvun loppupuolella art nouveau -keräilijä Eugène Corbin. Hän oli hankkinut omaisuutensa perustamalla Pariisiin tavaratalo Magasins Réunisin, minkä turvin hän pystyi keskittymään taiteen ihailuun ja joskus myös taiteiluun. 1930-luvulla hän avasi talonsa ja kokoelmansa yleisölle, mutta museo ei ollut kovinkaan suuri vetonaula, vaikka pääsymaksu oli ilmainen ja Corbin rummutti museotaan paikallislehdissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän sitten juuri ennen kuolemaansa lahjoitti talon kokoelmineen kaikkineen Nancyn kaupungille, mutta kaupunkia vaivasi aluksi kiinnostuksen puute, ja talo avattiin uudestaan museona vasta vuonna 1964.

Perhe Corbinin ruokailuhuone, lattiasta kattoon art nouveauta. Seinät oli päällystetty nahalla, johon oli kohokuvioitu kukkia.

Tämän lasimaalauksen sininen väri näytti portaiden alapäästä katsottuna keltaiselta.

École de Nancy (suom. Nancyn koulu) oli Ranskan tunnetuin art nouveau -liike, joka yhdisti taiteilijoita ja taideteollisuutta, ja se ammensi inspiraatiotaan kasveista, kuten neidonhiuspuista, lumpeista ja putkikasveista. Suurin syy sen kasvuun viime vuosisadan vaihteessa oli, että Saksa oli valloittanut vuonna 1871 Ranskalta Alsacen ja Pohjois-Lorrainen alueet: ne ranskalaiset, jotka eivät halunneet siirtyä Saksan vallan alaisuuteen, pakenivat menetetyiltä alueilta, esimerkiksi Strasbourgista, Mulhousesta ja Metzistä, ja muuttivat usein Nancyyn, josta tuli uusi rajakaupunki. Lopputuloksena Nancyn asukasluku kaksinkertaistui, ja kansallismieliset ranskalaistaiteilijat lyöttäytyivät yhteen miettimään, miten Nancyn taideskeneä voisi parhaiten promota.

Herra Corbin eli art nouveauta: toki myös makuuhuoneen kalusteet olivat tyylille uskollisia.

Makuuhuoneen kylpyhuonetta koristi tämä lasimaalaus

…ja tällainen vesielementti/kylpyamme löytyi kanssa kylpyhuoneesta. [kuva: Steve Silverman]

Saisiko olla kurpitsakäytävävalaisin?

Nancyn art nouveaussa oli alusta asti tärkeää yhteistyö teollisuuden kanssa. Taiteilijat halusivat ensisijaisesti tehdä käyttöesineitä, joiden teollinen valmistus olisi kohtuuhintaista. Art nouveau haluttiin kaiken kansan saataville, ja teollisuuden edustajat hehkuttivat taiteilijoiden kustannustajua.

Myös rouvan kirjailukehikko oli art nouveaun tyyliin

Pöllöjä ja liskoja makuuhuoneen vaatekaapissa

Museon jälkeen suuntasimme jalat märkinä jatkuvassa vesisateessa kohti keskustaa ja ruokapaikkoja. Harmi vaan, että olimme myöhässä: Ranskassa ravintolat ovat auki lounaalle täsmällisesti klo 12-14.30, ja kello oli jo 14.45. Niinpä ravintolakatu rue des Maréchauxilla myytiin kaikista ravintoloista eioota, mutta yhdestä vinkattiin, että Place Stanislasilla olisi nonstop-ravintola, josta saisi pöperöä vatsaansa myös epäranskalaiseen aikaan.

Place Stanislas, jonka keskellä Lorrainen herttua Stanislasin patsas, ja takana ei-yhtään-pramea kaupungintalo

Place Stanislasin suunnitteli Emmanuel Héré 1750-luvulla, ja nykyään se on UNESCOn maailmanperintölistalla.

Turistiravintola löytyikin, ja sain tilattua etanoita ja tartarpihviä. Jälkimmäisen kohdalla tarjoilija huomautti: Vous savez que c’est un steak cru? Tiedäthän, että se on raakaa lihaa? Kyllä, tiesin, mutta varmaan liian moni turisti ei ole tiennyt ja on järkyttynyt saadessaan ruokalajin eteensä, joten tämä pitää erikseen varmistaa.

Place Stanislasin joka kulmassa on kultaiset portit

Matkakumppanini toppatakki ei ollut koleassa säässä liioittelua

Koska sade vain jatkui ja jatkui, kenkäni olivat litimärät ja sateenvarjo tuulesta puoliksi rikki, jatkoimme myöhäisen lounaan jälkeen suoraan rautatieaseman vierellä olevaan kahvilaan odottelemaan junan lähtöä. Kahvila Excelsior ei ollut siitä halvemmasta päästä, mutta sisus oli hyvää jatkumoa art nouveaun täytteiselle päivälle – ja matkakumppanini innostui, kun tarjoilija tarjoitui puhumaan hänelle saksaa. Minä yritin kovasti jatkaa kommunikointia ranskaksi, mutta tarjoilija oli jo saanut päähänsä, että olimme saksankielisiä, joten nyt oli minun vuoroni olla ulalla.

Excelsiorin sisusta [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

P.S. Tätä blogia voi vielä tiistaihin saakka ehdottaa Super Saver Travel Blog Awardseissa parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi.

1.2.201412.5.2015

Greenwich: meridiaani ja Cutty Sark -museoalus

Greenwichin puistosta on näkymä Canary Wharfille

Kartoista ja veneistä kiinnostuneena insinöörinä on oikeastaan aika yllättävää, että minulla on kestänyt näinkin pitkään päätyä Lontoon reissulla Greenwichiin katsomaan nollameridiaania sekä museoalus Cutty Sarkia Greenwichin satamassa. Olin aina ajatellut, että sinne on jotenkin tosi pitkä matka Lontoosta, mutta vain pieni pyrähdys junalla ja olin perillä.

Tapasin lontoolaisen ystäväni Lisan taannoin Suomessa töiden kautta, joten Lisakin oli innoissaan löytäessään maininnan Helsingistä nollameridiaanilta.

Siinä on kaupunki, jonne Lisa suunnittelee ensi kesäksi häitä ja sen jälkeen muuttoa. Ei, en nyt puhu Moskovasta.

Vähän taustatietoa niille, joille Greenwich ei ole tuttu: tänne perustettiin vuonna 1675 Kuninkaallinen observatorio, jonka johtana hääri kuninkaallinen tähtitieteilijä. Virka ei ollut mikään mitätön akatemiapesti, vaan tavoite oli selvä: tarvittiin parhaat kartat ja navigointivälineet Englannin laivastolle, jotta pysyttäisiin vastaisuudessakin Atlantin herroina. Karttoihin tietenkin tarvitsi pituuspiirit eri meridiaanit mittaamaan, kuinka idässä tai lännessä kulloinkin oltiin – erittäin tärkeä tieto Amerikan valloituksen kannalta – ja kun mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää meridiaaneille ei vielä ollut, kuninkaalliset tähtitieteilijät sijoittivat nollakohdan kulkemaan isoimman ja tärkeimmän teleskooppinsa läpi. Nollameridiaanin paikka sitten vaihteli riippuen siitä, mikä oli milloinkin se pähein teleskooppi, mutta vuonna 1851 määritelmä lyötiin vihdoin lukkoon, ja siitä lähtien nollameridiaani on kulkenut siinä missä kulkee. Paitsi että ei kulje, sillä vuonna 1984 nollameridiaani määriteltiin uudestaan maan massakeskipisteen mukaan, ja tällä hetkellä virallinen nollameridiaani kulkee noin 100 metriä observatoriosta sivuun, mikä sopivasti jätettiin kertomatta kaikille vanhan nollameridiaanin luona poseeraaville turisteille, mutta eipä se niin tarkkaa ole.

Vanha nollameridiaani kulkee Greenwichin observatorion läpi, ja kun kellojen liikkeitä maailmassa yhtenäistettiin, UT eli universal time määriteltiin Greenwichin kellon mukaan.

Observatoriosta löytyi myös mielenkiintoinen näyttely navigoinnin historiasta. Tiesittekö, että vaikka leveyspiirejä pystyttiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa arpomaan tähdistä, niin pituuspiireissä oltiin yhä ulalla, koska merenkulkijoilta puuttui luotettava keino mitata aikaa. Tämä vaikutti niin merkittävästi Atlantin ylittävään laivaliikenteeseen, että Englannin hallitus lupasi ongelman ratkaisijalle 20 000 puntaa, nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Monet keksijät yrittivät voittaa kilpailun, ja osa ideoista oli hieman vähemmän toteutuskelpoisia: esimerkiksi yksi keksijä ehdotti, että jokaiselle laivalle annettaisiin mukaan koira, jota on ennen lähtöä nirhaistu jollain teräaseella. Teräase sitten kastettaisiin ”sympatiapulveriksi” kutsuttuun aineeseen, joka saisi koiran tuntemaan teräaseen nirhaisun aina uudestaan pitkänkin matkan päästä. Tämä tehtäisiin aina tasan klo 12 Lontoon aikaa, jolloin koira haukahtaisi ja laivan kapteeni voisi suorittaa mittaukset tämän perusteella. Palkinnon kuitenkin voitti 1760-luvulla eräs puuseppä John Harrison, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan kehittänyt toimivaa merikronometriä ja vihdoin onnistui luomaan kellon, johon laivan keinuminen, kosteus tai lämpötilojen vaihtelut eivät aiheuttaneet häiriötä.

Observatorion lisäksi toinen kiinnostava asia Greenwichissä oli tämä:

Cutty Sark, yksi maailman nopeimmista klippereistä, nykyään museoalus Greenwichin satamassa

Pohja oli päällystetty messingillä, jotta kaiken maailman öttiäiset eivät tarttuisi siihen

Cutty Sark rakennettiin vuonna 1869 teekaupan välineeksi: britit olivat ihastuneet iltapäiväteehen ja verojen poiston jälkeen siitä tuli kaiken kansan juomaa, joten kysyntä oli kovaa. Purjehdusmatka oli pitkä – ensin piti kiertää koko Afrikka ja ylittää Intian valtameri – mutta Cutty Sark oli rakennettu nopeaksi, ja se kykeni purjehtimaan Kiinasta Englantiin 120 päivässä. Nopeus oli teekaupassa valttia, sillä ensimmäisenä Lontooseen uuden sadon tuonut laiva sai luonnollisesti rahdistaan parhaimman hinnan, ja tämä koituikin Cutty Sarkin kohtaloksi, kun 1870-luvun puolivälissä teekauppaa alkoivat hallita höyrylaivat, jotka pystyivät oikaisemaan purjehdukselle epäedullisen Suezin kanaalin lävitse. Lopulta Cutty Sark rahtasi ympäri maailmaa milloin mitäkin – australialaista villaa, kiinalaista juuttia, hiiltä sinne tänne – kunnes vuonna 1922 joku tajusi, että se oli viimeinen maailmaa ympäri purjehtiva kauppakuunari, joten se ankkuroitiin Lounais-Englantiin ja avattiin turisteille.

Cutty Sarkin ruumassa oli kiinahenkinen näyttely sen teenkuljetushistoriasta

Cutty Sark on vanhaa skottimurretta ja tarkoittaa lyhyttä alusmekkoa. Nimi tulee kansantarusta, jossa juoppo Tam o’Shanter ratsastaa metsässä, kun hän näkee noitien tanssivan pelkät lyhyet alusmekot päällään. Vaikka noidat ovat pelottavia otuksia, Tam tykkää niin paljon näkemästään että huudahtaa: Weel done, Cutty-sark! Noidat huomaavat Tamin ja heistä nopein juoksee häntä kiinni ja saakin napattua otteen hevosen häntäjouhista, mutta Tam saa ratsastettua joen yli (huom: noidathan eivät pysty ylittämään jokia, tietenkään) ja noidalle jää häntä käteen. Noita Cutty-sark on kuvattu purjevene Cutty Sarkin keulakuvassa, ja aina satamaan tullessa joku miehistön jäsenistä kävi kiinnittämässä keulakuvan ojennettuun käteen tukun jouhia.

Mikä muuten oli skottitarinan opetus? Tietenkin se, ettei kannata lähteä huutelemaan naisille, vaikka he olisivat pukeutuneena kuinka lyhyisiin hameisiin.

Keulakuvia näytillä: minkä näköisen jannun sinä laittaisit veneesi keulaan?

Tässä kohtaa oltiin jo selvästi lounasajan paremmalla puolella, joten suuntasimme Lisan kanssa fish&chipseille pubiin, josta jatkoimme matkaamme markkinoille shoppailemaan.

Lontoon-matkan parhaat shoppailut olivat Greenwich Marketilla, missä nuoret taiteilijat, muodintekijät ja käsityöläiset myivät tuotoksiaan

30.8.2013

Kanjonin reunalla ja vähän reunan allakin

Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]

Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.

Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme

Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki

Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni

Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.

Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa

Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…

Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.

Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.

Aki valmiina lähtöön

Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…

Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.

Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.

Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?

Pienikin sade tekee väreistä vihreitä

Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:

Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…

…ja käy se autokin lounaspaikasta.

Näkymä oli hieman harmaa.

Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.