naimisiin -tägi | Globe Called Home

3.1.2016

Hyvää uutta vuotta 2016!

On taas se aika vuodesta, kun pitää opetella uusi vuosiluku. Suomessa vuoden vaihteeseen kuului minulla yliopiston aikataulujen tarkistaminen, Helsingin tanssiopiston tarjonnan läpikäynti sekä tietysti ilmoittatuminen työväenopiston kursseille – eläköön kurssitarjonta merenkulusta maalaukseen! Nyt täällä Coloradossa olen intoutunut googlailemaan lätkän alkeiskursseja, koska joululomalla sidoin ensimmäistä kertaa jalkaani hokkarit ja huterasta menosta huolimatta mailan kanssa suhailu oli hauskaa kuin mikä. Lisäksi lisäsin kalenteriin paikallisen vuorikiipeilyseuran uusien jäsenten illan, koska paluumatkalla Suomesta katsoin lentokoneessa Everest-elokuvan, ihailin Seattlen välilaskulla Mount Rainieria, ja päätin kaksi asiaa:

Ikinä en kiipeä Everestille.
Jonnekin voisi silti kiivetä.

Rainier-tulivuori lentokoneen ikkunasta. Mount Rainier on manner-Yhdysvaltojen prominentein huippu, eli se nousee eniten ylöspäin ympäröivästä alueesta.

Jenni in Delta business class — Lento Amsterdamista Seattleen sujui mukavasti Deltan bisnesluokassa, kiitos Iiron kanta-asiakastason.

Palasimme siis eilen Suomesta, jossa vietimme reilut kaksi viikkoa. Turun joulurauhan julistuksen ja Helsingin joulumarkkinoiden lisäksi kaverimme kaappasivat meidät polttareihin, ja uuttavuotta vietimme hyvässä seurassa samalla juhlistaen syyskuussa Kalliovuorten kansallispuistossa solmimaamme avioliittoa. Jos minulta kysytään, niin nämä olivat parhaat uudenvuoden juhlat, joissa olen koskaan ollut, vaikka saatankin olla vähän puolueellinen.

Juhlat järjestettiin kiireellä ja tehtävää kasaantui eritysesti viimeiselle parille viikolle, joten blogi on elänyt vähän hiljaiseloa. Pidemmän postauksen sijaan ilmoitankin nyt vain, että elossa ollaan ja hyvin pyyhkii, sillä Coloradossa paistaa aurinko ja ulkona on täydellinen talvipäivä, joka maanittelee pienelle talvilenkille. Lisäksi laukut pitäisi purkaa, mikä tosin ei täysin onnistu tänään, koska neljästä ruumalaukustamme yksi jäi jonnekin Helsingin ja Amsterdamin välimaastoon eikä ole vieläkään löytynyt.

Mercier Champagne — Uudenvuoden vietimme Hotelli Kämpissä, joka hyvin ystävällisesti lähetti huoneeseemme pullon samppanjaa kuullessaan juhlivamme häitä.

Seuraavan parin viikon aikana olisi tarkoitus kirjoittaa täällä blogin puolella aiemmin julkaisemattomia tarinoita viime vuodelta, jakaa pari kirjavinkkiä uudelle vuodelle viime vuoden tyyliin, sekä tietenkin kertoa vuoden 2016 matkasuunnitelmistamme. Lähdemme jo parin viikon päästä häämatkalle, josta kerroin joulukuun kuukausikirjeessä, mutta tarkempi kertaus blogista on puuttunut. Tähän liittyen on tiedossa myös arvonta, joka kiinnostanee erityisesti Etelä-Suomessa asuvia matkailijoita, mutta siitä lisää myöhemmin.

Vuoden 2016 matkasuunnitelmat — Twitterin käyttäjille tiedoksi, että huomeniltana vuoden 2016 matkasuunnitelmista keskustellaan siellä #matkachat-hashtagin alla.

Kulunut vuosi 2015 oli yksi elämäni parhaimmista. Pidetään peukkuja, että ensi vuodesta tulee vielä parempi. Hyvää uutta vuotta kaikille!

14.10.201515.1.2016

Naimisiin Yhdysvalloissa – tapaus Colorado!

Miten Yhdysvalloissa oikein Suomen kansalainen voi mennä naimisiin? Tätä pääsimme pohtimaan erään syyskuisen New Yorkissa vietetyn lauantain jälkeen – ja selvittämistä asiassa riittikin. Prosessissa on aika monta askelta ja sisältää monen monta ”kuljeta papereita paikasta A paikkaan B”-kohtaa, mutta nopeimmillaan ruljanssin voi vetää alusta loppuun alle viikossa, eikä meilläkään siihen montaa viikkoa kulunut.

Yhdysvalloissa on joka osavaltiossa omat vihkimiskäytäntösä ja lakinsa, ja vaihtelua on yllättävän paljon. Esimerkiksi New Yorkissa pitää odottaa 24 tuntia avioliittoluvan hakemisen ja vihkimisen välillä, joten emme olisi voineet mennä naimisiin New Yorkin kaupungintalolla maanantaina ennen lennon lähtöä – emmekä sitä edes vakavasti harkinneetkaan. Coloradossa taas naimisiin voi mennä virka-aikana vaikka heti kun moisen idean saa päähänsä, mutta ihan niin kova kiire meillä ei ollut.

New Yorkista Coloradoon palattuamme marssimme kuntamme Clerk & Recorder Officeen, josta haimme avioliittoluvan (marriage license). Olimme vähän ulalla, miten tässä oikein pitäisi toimia, joten onneksi yksi virkailijoista näki päältä päin, millä asioilla liikuimme: You guys look like you’d like to get married! Virkailija pyysi henkkarimme ja naputteli tietomme koneelle, jonka jälkeen annoimme vakuutuksen, ettemme ole lähisukulaisia emmekä jo valmiiksi aviossa. Mitään esteiden tutkintaa ei ole eikä voisikaan olla, koska Yhdysvalloissa ei ole keskusrekisteriä, mistä tarkistaa tällaisia asioita. Myöskään Suomi ei tällaista vaadi, jotta avioliitto on voimassa Suomessa, vaan riittää, että liitto on laillinen siinä maassa, missä se on solmittu. Vihkimistä varten ei kummankaan osapuolen tarvitse asua Coloradossa, joten kaikin puolin Colorado on kuin Las Vegasin komeampi velipuoli!

Sitten seurasikin pari päivää säätöä. Minä kiersin kaikki lähiseudun tavaratalot etsien täydellistä häämekkoa, joka ei olisi liian kermakakku mutta kuitenkin täysmittainen. Iiro marssi smokkiliikkeeseen ja sai puhuttua räätäliltä ekstranopean palvelun heti seuraavalle päivälle. Minä pyysin tarjouspyyntöjä kaikilta lähiseudun valokuvaajilta, joista kaikilla oli jo muuta sovittuna, mutta joista yksi vinkkasi norjalaista vuorikiipeilijää Rannveig Aamodtia, joka päätyi ottamaan kaikki tämän kirjoituksen kuvat. (Voin suositella erittäin vahvasti, jos aikoo mennä naimisiin Coloradon Kalliovuorilla!) Varasin myös illaksi ravintolan, peruin sen, varasin toisen, peruin senkin ja varasin kolmannen, joka vaikutti lopulta täydelliseltä – ja varasin meille Denveristä hotellin, jolle vinkkasin tulevasta hääyöstä, ja sain onnentoivotukset sekä siirron sviittiin. (Kuulemma sama käytäntö on kaikissa Kimpton-hotelleissa.) Pienen pähkäilyn jälkeen varasin vielä aamuksi kampaajan ja kävin shoppailemassa hyvillä mielin uusia meikkejä.

Se mekko löytyi lopulta Dillard'sista. Kiitos Heli shoppailuavusta! — Se mekko löytyi lopulta Dillard’sista. Kiitos Heli shoppailuavusta!

Yksi asia tältä listalta puuttuu: en varannut vihkijää. Harkitsimme asiaa, googlailin mahdollisia sopivia, ja lopulta totesimme, ettemme oikeastaan halua ketään tuntematonta runoilemaan meille rakkaudesta vieraalla kielellä, kun paikalla ei olisi yhtäkään vierasta. Emmekä me vihkijää tarvinneetkaan, koska Coloradossa virallisina vihkijöinä voivat toimia tuomarit, uskonnollisten yhdyskuntien edustajat, intiaanipäälliköt… taikka sitten vihkipari itse, ja tähän me päädyimme. Todistajiakaan ei tarvita, mutta kun kerran meille täytettäväksi annetussa vihkitodistuksessa (marriage certificate) oli sille oma viivansa, pyysimme valokuvaajaltamme allekirjoitusta muistoksi. Vihkiseremonia eräässä haapalehdossa oli lyhyt mutta sisälsi paljon hymyjä ja mojovan suudelman, jonka jälkeen poseerasimme Kalliovuorten kansallispuiston kirpeän jäätävässä tuulessa puurajan yläpuolella reilussa 3,5 kilometrissä nauttien fiiliksestä.

Vihkitoimitus käynnisssä, kun avioliittotodistukseen täytetään aika- ja paikkatietoja.

Illasta en sano muuta kuin että se oli täydellinen. Ja että häämekko päällä kaiken maailman tuntemattomilta saa onnitteluita joka käänteessä.

Avioliitto astui heti voimaan, mutta se piti lain mukaan kuitenkin käydä rekisteröimässä kuntamme Clerk & Recordings Officessa, jotta he pysyisivät kärryillä, keitä heidän kauttaan on vihitty. Ulkomailla solmittu avioliitto pitää rekisteröidä myös Suomeen, lain mukaan ”välittömästi” mutta käytännössä byrokratiassa menee hetki. Tätä varten tarvitsee apostillen, joka on paperilappu, joka todistaa, että avioliittotodistuksesi on lainvoimainen ja sen myöntänyt taho on niitä oikeutettu myöntämään. Yhdysvalloissa moisen todistuksen saa avioliiton vahvistaneen osavaltion Secretary of Statelta, joten piipahdin eräänä päivänä Denverin keskustassa olevassa virastossa mukanani Clerk & Recordings Officesta saamani kopio avioliittotodistuksestamme, johon vielä sain kaiken maailman leimoja ja paperin, jossa todisteltiin ranskaksi (apostille-järjestelmä perustuu YK-sopimukseen), että Clerk & Recordings Office on avioliiton päteväksi havainnut ja Coloradon osavaltio tämän vahvistaa. Suomeen saavutuani kiikutin tämän paperin maistraattiin, ja tiedot päivittyivät väestörekisteriin reilussa vuorokaudessa.

Nyt olen sitten ihmetellyt uutta statusta rouvana ja kertonut kaikille tapaamilleni ihmisille tarinaa päivästä, jota en unohda koskaan. Bussissa ja junassa istuessani olen useampaan otteeseen havahtunut hymyilemästä ikkunasta heijastuvalle kuvajaiselleni pöhkön onnellinen ilme kasvoilla. Taitavat kanssamatkustajat pitää minua hulluna.

16.9.2015

Täydellinen huijaus ja elämäni paras lauantai

Torstai: Olen tyhjentänyt tiskikoneen tarpeeksi monta kertaa, että olen ansainnut päästä yllätystreffeille. Olen jo pitkään ehdotellut lauantaita sopivaksi treffipäiväksi, ja torstaina Iiro vihdoin toteaa, että sopiihan se.

Perjantai-ilta: Kavereiden kanssa iltaa viettäessä Iiro huomauttaa, että meidän kannattanee lähteä kotiin nukkumaan, koska huomenna on aikainen aamu. Pyöräilymatkalla kotiin kysyn kuinka aikainen. ”Pitää herätä kuudelta.” Häh, oikeasti? Herätyskelloa säätäessä mietin, että suunnitelmissa on varmaan joku patikointi.

La klo 05:15: Iiro herättää minut ja käskee pakata laukun. ”Pakkaa sekä vaihtovaatteet päivälle että illalliselle ravintolassa. Välissä pääsee suihkuun.” Okei. ”Ja pakkaa vielä ylimääräiset vaihtovaatteet, siellä saattaa kastua.” Ööh, okei? ”Niin ja ota oikeastaan yöpymiskamppeet siltä varalta, että ei tulla yöksi kotiin.” Miten niin siltä varalta?

05:50: Alan tekemään aamiaisleipiä, kun Iiro pysäyttää minut. ”Meillä on kiire! Pysähdytään vaikka joskus tunnin päästä huoltikselle syömään.” Olen varma, että olemme suuntaamassa vuorille laskemaan koskea.

06:15: Vuoret ovat lännessä, mutta me kaarramme tielle, joka suuntaa kaakkoon. Ehkäpä olemmekin menossa etelään kohti New Mexicoa?

06:30: Ohitamme etelänsuuntaisen I-25-moottoritien ja jatkamme itään. Hm, varmaan siis Denverin kehätien kautta jonnekin, mutta minne…

06:45: Käännymme tielle, jota pitkin ei pääse kuin Kansasiin ja lentokentälle. En usko hetkeäkään, että menisimme viikonlopuksi Kansasiin, ja ensimmäistä kertaa olen arvauksissani oikeassa.

06:55: ”Mä veikkaan, että me ollaan menossa jonnekin West Coastille, San Franciscoon tai Los Angelesiin… Ei me ainakaan mihinkään East Coastille olla menossa, koska sinne on liian pitkä matka.”

07:00: Lähestymme turvatarkastusta. Iiro toteaa, että tässä vaiheessa on pakko luovuttaa minulle boardari. Se näyttää tältä:

11997315_10153649091581667_1894465703_n — LGA eli LaGuardia, yksi New Yorkin lentokentistä.

Hymyilen kuin hullu läpi koko turvatarkastuksen, vaikka joudun erikoistarkastukseen ja kopelointiin. Portilla saamme upgraden lentokoneen bisnesluokkaan, minkä Iiro oli jo aamulla aavistanut. Huoltoaseman sijaan syömme aamiaista kymmenessä kilometrissä.

New York on ihana kaupunki, koska se on oikea kaupunki. Vaikka tykkään remuta metsissä, kiivetä vuorelle ja purjehtia saaristossa, sydämessäni olen kaupunkilaistyttö, city girl, ja ison kaupungin melske ihastuttaa. Kipittäessäni Iiron perässä kohti Times Squaren metroaseman uloskäyntiä hymyilyttää ja samalla vähän jänskättää. Olen tupsahtanut yhtäkkiä toiselle puolelle mannerta, enkä ole vieläkään saanut tietää paluulippuni päivämäärää.

Se selviää pian, kun Iiro marssii Intercontinental Times Squaren tiskille: We have a reservation for two nights. Kaksi yötä NYCissä! Tiskin naisella on pelisilmää, ja saamme huoneluokan korotuksen 19. kerroksen kulmahuoneeseen, josta aukeaa näkymä yli Manhattanin. Meillä on juuri tarpeeksi aikaa laittautua ennen illan ravintolakokemusta…

Soto Japanese Restaurant — Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Siitä, ettei se turhaan mainosta olemassaoloaan. Soto on japanilaisravintola Greenwich Villagessa, jolla ei ole ovessa edes kylttiä.

Dinner at Soto restaurant, New York — Soton ruoka on pientä piperrystä, tajuttoman hyvää ja niin monta annosta, että varmasti tuli täyteen. Merimakkara ja merikurkku ovat uusia hyviä makuja, mutta parasta on yläoikean avokadolla ja kaviaarilla päällystetty ”tonnikalakakku”.

Ravintolan jälkeen kattobaarissa New Yorkin taivaan alla Empire State Buildingin loisteessa Iiro polvistuu, ja minä hihkaisen ”Joo tulen!” Täydellinen lauantai.

Hauskana sattumana ensi maanantain #matkachatissa keskustellaan New Yorkista, ja minäkin olen siellä mukana tuoreine NYC-vinkkeineni. Tule siis mukaan Twitteriin ma 21.9. klo 20 Suomen aikaa! Ohjeet täältä.