Kanjonin reunalla ja vähän reunan allakin

on AZ-64 south

Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]

Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.

grandcanyon3

grandcanyon1

Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme

grandcanyon4

Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki

grandcanyon5

Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni

grandcanyon2

grandcanyon6

Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.

grandcanyon8

Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa

grandcanyon7

Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…

Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.

grandcanyon9

Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.

grandcanyon10

Aki valmiina lähtöön

grandcanyon12

Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…

grandcanyon11

Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.

grandcanyon13

Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.

Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?

grandcanyon14

Pienikin sade tekee väreistä vihreitä

Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:

grandcanyon17

Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…

grandcanyon16

…ja käy se autokin lounaspaikasta.

grandcanyon15

Näkymä oli hieman harmaa.

Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.

Patikointia myötä- ja vastoinkäymisissä

Eilen sunnuntaina oli tarkoitus mennä patikoimaan Pohjois-Luxemburgiin: reipas 17 kilometria kävelyä iltapäivällä läpi kumpuilevan maaston, jonka jälkeen illallinen pittoreskissa Wiltzin kylässä ja illaksi junalla kotiin. Matkaseuraksi olin pyytänyt tuttua espanjalaispariskuntaa ja romanialaista tyttöä. Tiistaina asiasta sovittaessa kaikki olivat messissä, mutta lähettäessäni mailitse tarkat speksit tapaamisajasta ja -paikasta, espanjalaispariskunta ei vastannut maileihini. Kun näin koko porukkaa perjantaina, romanialainen oli innoissaan, mutta espanjalaiset sanoivat että epäröivät sittenkin lähtöä, koska eivät tiedä jaksavatko herätä aamulla (juna kun olisi lähtenyt jo klo 12:50). Näin ollen ei tullut ihan täysin puun takaa, kun heiltä tuli mailia klo 03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että jättävät reissun väliin. Sen sijaan puun takaa tuli, kun romanialaistyttö lähetti klo 10 sunnuntaiaamuna tekstarin, että hänellä on some work to do ja että please excuse me.

Selvä, kiitti kaverit. Ei huvittanut lähteä yksin tunnin junamatkan päähän, mutta sentään sain itseni junaan ja kahden pysäkin päähän, josta oli reilun kymmenen kilometrin metsäreitti kotiin, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt. Mutta olisin silti mieluummin kuullut tekosyyt vähän aiemmin ja kysynyt muuta seuraa mukaan.

Schleed, Luxembourg

Sunnuntain reitin polku kulki Schleedin kaupunginpuiston läpi ja seuraili lopun matkaa Alzette-jokea

En jaksaisi kirjoittaa tällaisesta yksittäistapauksesta, jos se olisi yksittäistapaus, mutta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että on pikemminkin poikkeus kuin sääntö, että täällä ihmiset sitoutuvat etukäteen johonkin menoon ja vielä pitäytyvät suunnitelmassa. Kun taannoin järjestimme isomman porukan kesken lautapeli-iltoja, illat olivat kyllä kaikkien mielestä hauskoja, mutta tapa kuihtui kolmannen illan jälkeen. Miksi? Koska siihen kolmanteen iltaan ei tullut ketään! Järjestin itse kaksi ensimmäistä peli-iltaa, mutta kyllästyin vastaanottamaan saman päivän aamuna tai pahimmillaan puolta tuntia ennen tekstareita, joissa luki (seuraa autenttinen esimerkki): Hi Jenni, I won’t be able to join you for the games this afternoon. I hope to see you all next time. Kolmatta iltaa nakitin toisen ihmisen järjestämään, ja yritimmekin sopia porukalla päivän, jonka piti alunperin sopia kaikille. No, yksi kerrallaan kaikille tuli jotain muuta, ja edelliseen päivään mennessä meitä oli neljä henkeä. Ja sitten niistä neljästäkin kaksi sai ruokamyrkytyksen. Eikä sitä seuraavaa kertaa sitten tullut.

Cows of Luxembourg

Ärsytystä lieventää tässä välissä Madame Lehmä, yleinen näky Luxemburgin maaseuduilla, jos sinne patikoimaan asti pääsee

Ehkäpä syy on siinä, että uudet expatit ovat pikemminkin tuttavia kuin kavereita, ystävistä puhumattakaan. Ne, joiden kanssa tapaamisia sovitaan, ovat saattaneet tavata toisensa vain pari kertaa aiemmin, joten ei sitten paljon toisen mahdolliset tunteet kiinnosta, jos sattuukin tulemaan jotain mielenkiintoisempaa päivän ohjelmaan. Toisaalta mututuntumani on, että ohareita tekevät enemmän etelämmästä Eurooppaa kotoisin olevat, kun taas pohjoisempien valtioiden asukit yrittävät pääsääntöisesti pitäytyä suunnitelmissa, joten ehkäpä ero on myös kulttuurissa? En tiedä, oma kokemukseni ei riitä tekemään johtopäätöksiä.

Luxembourg countryside

Siinä missä Pohjois-Luxemburgissa patikoidaan Ardennien vuoristossa, Etelä-Luxemburgissa maisemia hallitsevat kumpuilevat peltomaisemat, joissa olen nähnyt kasvavan niin maissia, kauraa, vehnää kuin ohraa/ruista (joita en osannut erottaa silloin tokallakaan luokalla koulussa, kun ne opeteltiin, mutta leveyspiiristä johtuen veikkaisin ohraa)

No mutta onneksi ovat suomalaiset kaverit, jotka eivät ohareita kovinkaan heppoisesti tee. Niinpä lauantaina pääsin suuntaamaan Annan kanssa etelään, lähelle Ranskan rajaa, jossa patikoimme kauniissa säässä peltojen keskellä. Ranskan rajan lähellä taitaa itseasiassa olla vähän epätarkka ilmaisu, sillä ylitimme reitillämme rajan kahdeksan kertaa, ja vain kerran raja oli mitenkään merkitty. Ensimmäisen kerran ehdimme patikoida jo hyvän aikaa ja ihmetellä, missä vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tarkistin sijaintimme kännykällä ja totesin että Ranskassa ollaan, oltu jo varmaan vartin verran, ja raja taisi olla siinä kohtaa kun päällystetty tie muuttui multapaakkuraiseksi traktorinmentäväksi kinttupoluksi.

French border at Mondorf

Se yksi ja ainoa France-kyltti, ja tässä kohtaa emme edes ylittäneet rajaa, kunhan satuimme näkemään

Luxembourg border,  Mondorf-Les-Bains

Osa Luxemburgin katukylteistä on kaksikielisiä ranskaksi ja luxemburgiksi

Maaseudun ja kylien lisäksi näimme metsää ja yhden erittäin hyvin hoidetun kauniin puutarhan, joka sijaitsi kylpylän alueella, jonka lävitse polku kulki. Mondorf-Les-Bainsin kylpylän rakennuksista osa sijaitsee Luxemburgin puolella, osa Ranskan, ja rajana toimii kylpylän puutarhan läpi kulkeva puro, joka risteili polkumme ali moneen otteeseen. Mietimme vain, millaiset rajamuodollisuudet olivat ennen Schengenin sopimusta ja totesimme, etteivät ne voineet silloinkaan kovinkaan kummoiset täällä päin olla, sillä osa puroa ylittävistä kävelysilloista vaikutti huomattavasti sopimusta vanhemmilta. Ja tosiaan, rajapuro halkoi kylpyläalueen lisäksi pikkukaupunkia, josta ei tuota yhtä France/Luxembourg-merkkiparia lukuunottamatta olisi voinut mitenkään päätellä, että kaupunki sijaitsee kahden maan alueella.

Schengen Vineyards

Lähellä Saksan rajaa patikointipolku kulki suoraan viinitarhan läpi kohti Moseljokea

Tähän hyvin sopivasti patikointireittimme päätepiste oli Schengenin pikkukylä Moseljoen varrella, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan valtioiden yhtymäkohdassa. Tässä kohdin se kuuluisa sopimus väännettiin Moselia pitkin risteilevällä jokiveneellä. Nykyään kylä lienee aika samannäköinen kuin silloinkin: unelias pikkukylä, jonka aluetta hallitsevat viinitarhat ja viinitilojen opastuskyltit. Päätimme palkita itsemme 21 kilometrin patikoinnista maistelemalla erään niistä, Domaine Henri Ruppertin, tuotantoa, jossa pinot noirista ja gamaysta sekoitettu rose-viini oli kunnolla viilennettynä ihan kelvollista, riesling oli varsin hyvää, ja gewürtzraminer vielä parempaa.

France 2km, Germany 1km

Katukyltit Schengenin tyyliin: 2km Ranskaan, 1km Saksaan

Domaine Henri Ruppert

Henri Ruppertin viinitilalle oli kunnon kiipeäminen rinnettä ylös, mutta maisteluterassin näkymät olivat sen arvoiset, ja viinikin oli erinomaista

Vaellusharrastaja Khristian

Nommern, Mullerthal Trail

Georgiassa purrut patikointikärpänen ei päästänyt vieläkään otteestaan, joten päädyin eilen paikallisen expat-yhteistön järjestämälle patikointireitille, jonka slogan oli This aint no walk in the park. Yhdeksältä sunnuntaiaamuna kävelin aution keskustan läpi Glaciksen parkkialueelle vähän keskustan pohjoispuolella etsimään valkoista Peugeotia, jonka kuskin kanssa olin sopinut kyydityksestä Luxemburgin maaseudulle Nommernin pikkukylään kirkon kupeeseen.

Mullerthal Trail

Nommernissa reilun parinkymmenen hengen porukkamme kokoontui kuuntelemaan retkenjohtajaamme Khristiania, joka lateli sääntöjä apteekin hyllyltä – älä anna välien venähtää, varmista että perässä tuleva seuraa sinua, ja when I say ”listen up”, it means you shut up – ja painotti, että hänen nimensä on Khristian with a K, not with a C. Urheiluvaatteet tuppaavat olemaan värikkäämmästä päästä, mutta Khristianin kelta-oranssi-violetti-yhdistelmä löi meidän kaikkien värikkyytemme laudalta, sillä ainoa mustavalkoinen osuus koko miehessä olivat hänen harmaat kiharansa.

Mullerthal Trail

Reitti kulki välillä maaseututeiden vartteja, välillä metsäpolkuja. Teiden varret olivat täynnä peltoja, jotka haisivat vahvasti, no, miten sen nyt sanoisi, maaseudulta. Ilmeisesti erittäin luonnonmukaiset lannoitteet oli juuri levitetty. Anekdoottina eräs porukan ranskalainen kertoi, että sekä ranskalaisten että saksalaisten mielestä Luxemburgin maaseutu haisee erityisen paljon siltä itseltään, paljon enemmän kuin ranskalaiset ja saksalaiset pellot. Ranskalaisen mielestä tällä oli jotain tekemistä luxemburgilaisen luonteenlaadun kanssa, itse täytenä noviisina epäilisin ensin lehmien runsautta tai luomuviljelyä.

Mullerthal Trail

Astetta innokkaampi hevonen korski ympäriinsä ja lopulta sylki kamerani linssiin

Koko kävelyn ajan Khristian tarkkaili silmä kovana porukkaa, määräsi tarvittaessa puskavessataukoja ja lyhyitä pysähdyksiä ja varmisti perää pitävältä intialaisnaiselta radiopuhelimella, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun kävelin hetken Khristianin vierellä ja aloitin perinteiseen expat-tyyliin kysymällä, mistä hän on kotoisin, hän kertoi olevansa kanadalainen, Nova Scotian Halifaxista. Siis kanadankanadalainen, ei ranskankanadalainen, mutta kyllä hän ranskaakin puhuu if I absolutely must. No miten sitten kanadalainen päätyy Luxemburgiin? It’s a long story, Khristian huokaisi.

Mullerthal Trail

Khristian aloitti työuransa Kanadan armeijassa tykkimiehenä. Jossain vaiheessa hänet lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi Saksaan osana Kanadan NATO-joukkoja, ja siellä hän rakastui… Eurooppaan. Palattuaan Kanadaan hän totesi haluavansa nähdä enemmän maailmaa, joten hän siirtyi tykistöstä laivastoon ja lähti kiertämään maailmaa. I’ve been to Afghanistan, Australia, and every place in between, Khristian naurahti ja lisäsi, I mean in between the longer way around the world. Khristian oli siirtynyt laivainsinööriksi, mutta tarkempi työnkuva jäi minulle epäselväksi.

Khristian at Mullerthal Trail

Jossain vaiheessa Khristian huvitti itseään vetämällä perääpitävän Shalinin kanssa ammuntaharjoituksia, joiden kaava meni jotakuinkin niin, että Khristian veti käsittämättömiä ja pitkiä määräyslitanioita hatustaan ja sitten hymy suussa korjasi, kun Shalini ei toistanut niitä oikealla tavalla takaisin.

Kaksi vuotta sitten Khristian oli lopulta todennut, että haluaa takaisin Keski-Eurooppaan, missä ruoho on vihreämpää ja kaupungit sielukkaampia, tai jotain, ja siirtyi NATOn palvelukseen logistiikkainsinööriksi. If you need a ship, I’ll get you one, hän lupasi, mutta olisi kuitenkin halunnut tähtitieteellisen ennakkomaksun. Tällä jälkimmäisellä Euroopan keikalla hän oli lisäksi rakastunut muuhunkin kuin maanosaan, sillä myöhemmin päivän aikana minulle selvisi, että joukon keulaa juoksumarssia eteenpäin vetänyt pieni sitkeä puolalaisnainen oli nykyään hänen vaimonsa.

Mullerthal Trail

Punatakkinen nainen oli sekä ryhmämme pienin että ilmeisesti myös nopein

Päivän aikana tuli selväksi, että vaimonsa lisäksi Khristian rakastaa patikointia, videoiden kuvaamista lempimusiikkinsa tahtiin ja kaksimielisiä juttuja. Esimerkiksi luxemburgilaisten ja kanadalaisten ravintoloitsijoiden eroavaisuuksia hän kommentoi toteamalla, että jos luxemburgilaiseen ravintolaan tuo kolmenkymmentä henkeä kerralla, ryhmä todennäköisesti käännytetään paniikissa pois, mutta kanadalaiset ravintoloitsijat would drop their pants on the street and give you oral sex. Videokuvauksen saralta hän taas kertoi, millaisia eri videoita aikoo kuvata tulevalla Nepalin reissullaan. We’re gonna go to some market at Kathmandu and take a video of all the cheap and second hand stuff there, and then sync it with Macklemore’s Thrift Shop, you know, I’m gonna pop some tags, only got twenty dollars in my pocket… and maybe we’ll find a grandfather’s old shirt or something. Ja miksi juuri Nepal? No Mount Everestin Base Campin takia tietenkin…

Mullerthal Trail

mullerthal8

Patikoituamme reilu kymmenen kilometria, joista viimeiset pari yhä mäkisemmässä maastossa osittain keskelle ei mitään rakennettuja portaikkoja kiiveten, eteemme aukeni näkymä… josta kerron joskus toiste, koska nyt on pienen toimistotyöntekijän nukkuma-aika.

mullerthal9

Päivitys: Jatkotarinaa seuraa blogissa Larochetten linnasta.

Intiaanipäällikkö Abramin matkassa

Cades Cove Deers

Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa Tennesseen puolella sijaitsee Cades Cove, vuorten joka puolelta ympäröimä laakso, joka on kuin aivan eri maailmasta jylhien vuoristoteiden jälkeen, ja jossa vierailimme viikko sitten sunnuntaina. Vuorten keskellä on peltoalaa, jota uudisasukkaat viljelivät 1800-luvulla, ja joka nykyään on niittyyntynyt villieläinten laidunmaaksi. Pelloilla näkyi peuroja niin runsaasti, että luulimme niiden olevan kasvatettuja, mutta jälkeenpäin internetin tutkinta paljasti, etteivät niittyjä ympäröivät aidat ole peuroja varten vaan enemmänkin koristeena muistuttamassa vanhoista ajoista, samalla tapaa kuin vanhat puutalot ja -kirkot, joita pidetään kunnossa kansallispuiston kävijöiden pällisteltävänä.

Cades Cove

Me olimme tulleet paikalle patikoidaksemme Abrams Falls -polulla, joka sijaitsee aivan laakson taaimmaisessa päässä, joten saimme ajaa monta kilometria yksisuuntaista kapeaa maisemareittiä letkassa muiden turistien kanssa. Ilmeisesti moni turisti oli tullut paikalle vain ajaakseen autolla pitkin maisemareittejä, joten autot etenivät 20km/h-fiilistelyvauhtia, hiljentäen ja pysähdellen peurojen kohdalla. Ikkunat olivat aurinkoisessa kevätpäivässä auki, valokuvia napsittiin ahkerasti – yksi kuski ajoi autoa samalla videokuvaten maisemia – ja koirat roikkuivat puoliksi autoista ulkona, usein kuskin sylissä istuen. Meitä tämä hieman ärsytti, koska meillä oli selkeä tavoite ja ei mitenkään liian paljon aikaa ennen kuin tarkoitus oli lähteä pitkälle ajomatkalle kotiin päin, emmekä olleet ajatelleet ajomatkan polun päähän kestävän näin kauan, kun nopeusrajoitus oli kuitenkin 40km/h, mutta ohittaakaan ei pystynyt, joten siinä sitten köröttelimme letkan mukana ja yritimme ajatella positiivisesti.

Trail to Abrams Falls

Ylöspäin…

Trail to Abrams Falls

…ja kohta taas alaspäin!

Abrams-joki on nimetty 1700-luvulla eläneen cherokeeintiaanipäällikkö Oskuahin mukaan, joka myöhemmin kääntyessään kristityksi vaihtoi nimensä Abramiksi. Päällikön johtama Chilhoween kylä sijaitsi Abrams-joen alajuoksulla siinä, missä nykyään on Chilhowee-järvi. Neljän kilometrin pituinen Abrams Falls -patikointireitti seurailee Abrams-jokea Cades Covelta kiiveten välillä jokea ympäröiville mäille. Välillä joki pauhasi leveänä vieressä, välillä taas virtasi kymmeniä metrejä alempana. Me juoksumarssimme myöhäisen kellonajan ja pitkän kotimatkan innoittamana kahdeksan kilometria edestakaisin puoleentoista tuntiin; polulla liikkuvilta lapsiperheiltä matkaan taisi mennä reilut kaksi tuntia.

Crossing a creek on the way to Abrams Falls

Polku ylitti useita sivupuroja. Tukkisillat olivat tukevia mutta hieman liian kapeita minun makuuni.

Abrams Falls

Polun päässä on se, mitä tänne oikeastaan tultiin katsomaan: Abramin vesiputous, ei puiston korkein mutta kylläkin runsasvetisin. Nautimme nopeasti lounassämpylät, napsimme kuvia ja lähimme takaisinpäin, kun toinen paikalle samoihin aikoihin saapunut pariskunta vasta viritteli riippumattoa kahden tammen väliin. Vesiputouksen luona sekä aiemmin polun alussa oli usean kyltin verran varoiteltu, ettei vesiputouksen alla olevaan suvanteeseen saanut mennä uimaan, sillä veden virtaus kohdassa on arvaamaton ja moni on jo hukkunut. Kun tähän lisää kuolemaan johtaneet liukastumiset ja kompastumiset polulla, Abrams Fallsin perheystävällinen ja lempeä patikointireitti on eräänkin vaelluslehden mukaan yksi USAn kymmenestä vaarallisimmasta polusta. Abram-herra on siis päässyt Rainier-vuoren jäätikkömyrskyjen, Yosemiten vuoristotautokorkeuksisen Half Domen melkein pystysuorien seinämien ja Grand Canyonin yli 40 asteen lämpöaaltojen kunnioitettavaan seuraan.

Warning: Do Not Swim

5 deaths have occured from drowning. Please don’t be next.

Jenni at Abrams Falls

Pakollinen poseerauskuva jo laskevan auringon valossa. Seuraavaksi neljä tuntia autossa istumista, jalat kiittävät.

 

PS. Hollannissa asuva Karlis on muistanut minua tunnustuksella. Kiitos Karlikselle! Eteenpäin jakaminen jää tällä kertaa väliin, koska samanlainen tunnustus on esiintynyt blogissa aiemminkin, mutta ainahan tällainen lämmittää blogistin sydäntä.

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä

Paluu Appalakeille

Appalachian mountains from afar

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Pawn & Gun, next to a church

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home on a hill

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Home near the Appalachian mountains

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Church at the Appalachian foothills

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

McKee's Chapel

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Forest Road

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Driving on the Forest Road

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Which one doesn't belong?

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Our car got kinda messy

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

View from Springer Mountain

Appalachian National Scenic Trail

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Hiking at Springer Mountain

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

Iiro on Springer Mountain

Somebody's been shooting

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Crossing a creek on Benton MacKaye Trail

Lunch time: BLT

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Not a mistletoe?

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Rhododendrons and me

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Peuraa mä metsästän

No en metsästä. En ole eläessäni ampunut mitään elävää olentoa kohti. Sen sijaan tykkään syödä riistaa, sillä sen lisäksi, että sen luonnonmukainen ja suht’ kärsimyksetön elämä hivelee sisäistä hippiäni, se maistuu hyvältä. Suomesta hankin riistaa kauppahallista tai isosta lähikaupasta, joten kun syksyllä päätin ruokkia illallisvieraita kamomillalla maustetuilla peuranfileillä, marssin läheiseen isoon kauppaan, jossa on kattava lihatiski.

Sitten marssin Whole Foodsiin.

Sitten harkitsin marssimista johonkin lihatukkuun ja päädyin googlaamaan.

Trail blaze

Asiaan melkein täysin liittymättömiä kuvituskuvia läheisestä Red Top Mountain State Parkista, jossa kävimme syksyllä patikoimassa

Kävi ilmi, että riistan myyminen peurasta karhuun ja villikalkkunasta sorsaan on laitonta Georgiassa ja monessa muussakin osavaltiossa, eikä kalansaalistakaan saa myydä, ellei ole rekisteröity kalastaja. Myös Suomessa kuulema metsästysseurojen riistanmyynti on tehty vaikeaksi, mutta Suomessa syynä on terveysviranomaiset. Georgiassa tällä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa, sillä riistaa saa kyllä luovuttaa ilmaiseksi muille. Myös riistan vaihtaminen johonkin toiseen hyödykkeeseen on sallittua, mutta tätä varten vaihtokaupan osapuolten pitää olla jomman kumman osapuolen kotona.

Ja tätä jopa oikeasti valvotaan. Viime syksynä Washingtonin osavaltiossa saatiin kahden vuoden intensiivisen peiteoperaation jälkeen kiinni oikea riistakauppajengi. Overall, as many as five dozen people may end up being charged with several hundred criminal counts, according to WDFW deputy chief Mike Cenci. Huumekauppa ei ole mitään tähän verrattuna – tyypit olivat myyneet peuraa, hirveä ja sampea!

Lake Allatoona

Allatoona-järven rannalla sijaitseva Red Top Mountainin luonnonpuisto on saanut nimensä maan punaisesta väristä, joka johtuu sen korkeista rautapitoisuuksista. 1800-luvulla auleella toimi rautakaivos ja kauempana nykyisen padon paikalla oli ruukki.

En ole varma, mikä perimmäinen syy tälle laille on, mutta olen saanut käsityksen, että se johtuisi siitä, ettei kenenkään haluta rahallisesti hyötyvän osavaltion luonnonvaroista. Syynä on myös se, että ajatellaan, että jos metsästyksellä voisi rahastaa, villieläimet metsästettäisiin kohta loppuun. Kaatolupia jaetaan vain luonnonpuistoihin, ja omalla maalla saa metsästää niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä luonnonpuistojen nettisivuilla näkyi metsästysviikonloppu-ilmoituksia, jolloin puisto on suljettu muilta paitsi arvonnassa luvan voittaneilta metsästäjiltä.

Hiking at Red Top

Red Top Mountainilla oli ollut edellisenä viikonloppuna metsäpuolimaratoni

Koska peurasta ei saa hyötyä rahallisesti mutta metsästys on osan porukasta mielestä hauskin harrastus ikinä, Georgiassa toimii useampi hyväntekeväisyysjärjestö, joka ottaa vastaan peuranruhoja ja ruokkii niillä vähävaraisia. Tunnetuin järjestö on Georgia Hunters for the Hungry, joka toissa vuonna keräsi 12 tonnia peuranlihaa köyhille jaettavaksi. Täällä pitää siis peuraa saadakseen olla joko hyvää pataa metsästäjien kanssa tai köyhä, eikä jälkimmäisillekään riitä tarpeeksi, sillä lehtijuttujen perusteella hyväntekeväisyysjärjestöjen saamat lahjoitukset ovat vähentyneet, kun samanaikaisesti kannat ovat heikentyneet ja taloustilanteen takia metsästäjillä ei ole enää varaa maksaa prosessointikustannuksia.

Jenni at Red Top Mountain

Patikoimme lokakuun puolivälissä näissä varusteissa. Syksy oli oikeastaan aika jees.

Googlaamalla selvisi, että kolmas tapa saada käsiinsä peuranlihaa on soitella ympäriinsä riistalihanleikkaamoihin, joissa on aina välillä ylijäämäpeuraa, kun metsästäjät eivät ole tulleet noutamaan saaliitaan. Siis häh, miksi eivät noutaisi? Nettifoorumeiden mukaan siksi, että osa metsästäjistä ei pidä peuran mausta. Selvä.

Harkitsin hetken soittamista netistä löytämiini epämääräisiin numeroihin, mutta menin sitten helpomman kautta ja hain kaupasta nautaa.

Kennesawn taistelu

Meidän takapihallamme on vuori. Tai kukkula tuo ehkä enemmänkin on; ”mountain” on lievää pröystäilyä, vaikka huippu kohoaakin selvästi 250 metriä ympäröivästä maisemasta. Mutta tämä ei olekaan mikään turha kukkula. Meidän kukkulamme näytteli olennaista osaa Yhdysvaltain historiassa.

Kennesaw Mountain Battlefield Park

Kukkulan juurella on vihje, miksi se on Tärkeä.

Yhdysvaltojen sisällissotaa oli kestänyt jo kolme vuotta, kun pohjoisen kenraali Sherman lähti marssille kohti Atlantaa ja merta tarkoituksena katkaista Etelävaltiot kahtia ja lopettaa sota. Ensimmäiset pari kuukautta pohjoisen ja etelän armeijat seurasivat samaa kaavaa: etelä linnoittautuu pohjoista vastaan, pohjoinen koukkaa sivulta, etelän on pakko perääntyä linnoituksista, kumpikaan puoli ei kärsi tappioita. Toista sama alusta.

Sherman is Disliked

150-vuotta sitten käyty sisällissota on yhä tunteita herättävä juttu: etelässä vihatun kenraali Shermanin naama oli tärvelty infotaulusta

Tämän meidän takapihan kukkulan, Kennesaw Mountainin, kohdalla etelä sitten linnoittautui, pohjoisen Sherman hyökkäsi, kummaltakin puolelta kaatui surullisen paljon poikia ja pohjoisen joukot hävisivät. En ole sotahistorian suuri asiantuntija, joten en ole ihan varma, miksi tämä taistelu oli niin merkittävä, mutta tämän jälkeen pohjoisen joukot kuitenkin jatkoivat matkaa etelään, polttivat Atlantan ja voittivat sodan. Pikakelaus nykypäivään…

Sign at Kennesaw Mountain Battlefield Park

Nykyään kukkulalla on national battlefield park, jossa kävimme eräänä taannoisena lauantaina reippailemassa ylös kukkulalle. Noin joka toisella vastaantulevalla seurueella oli koira, ja näkymät ylhäältä olivat jossei nyt hulppeat niin ainakin tarpeeksi hienot.

Atlanta Skyline

Huipulta näkyivät Atlantan pilvenpiirtäjät

Kennesaw Mountain Battlefield Park

Minä ja takana jossain meidänkin kotimme

Patikointia pilven sisässä

Olemme nyt käyneet kaksi kertaa Appalakeilla patikoimassa, ja kummallakin kerralla pilvet ovat peittäneet kaiken näkyvyyden. Huonoa tuuria, voisi joku sanoa, mutta toisaalta pilvisumuisessa maisemassa on ihan oma tunnelmansa, jota harvoin alavien maiden Suomessa kokee.

View from Fort Mountain
Ajaessamme kohti Fort Mountainin luonnonpuistoa pilvet rakoilivat näköalalevennyksen kohdalla, ja saimme fiiliksen siitä, millaisessa paikassa patikoisimme

Fort Mountain State Park on luonnonpuisto Georgian Appalakkien länsipäässä. Olimme katsoneet valmiiksi 13 kilometrin vaellusreitin, jossa luvattiin olevan jonkin verran nousua ja laskua, muttei yhtäjaksoisesti mitenkään mahdottomasti, sillä reitti liikkui tasaisesti 650 ja 800 metrin korkeuskäyrien välissä kiertäen puistossa olevan Cohutta-vuoren huipun. Säät olivat kylmentyneet viikonlopuksi ja perillä vuorilla oli vain +11C, mikä tarkoitti huppareita, pitkähihaisia ja tuulenpitävää takkia.

Gahuti Trail
Gahuti on cherokeeta ja tarkoittaa äitivuorta

Gahuti on backcountry-vaellusreitti eikä ehkä sen takia ollut aina merkitty maailman parhaiten. Tämän lisäksi oman haasteensa reitillä pysymiseen toivat lehdet, joista suurin osa oli jo tippunut, sillä näillä korkeuksilla ruska on jo lopuillaan. Välillä pysyimme poluilla vain suunnistaen yhdeltä punaisella maalilla puunrunkoon maalatulta pisteeltä toiselle, ja niitäkin oli välillä vaikeaa nähdä pilvessä, joka vähensi näkyvyyttä ja sai puiston näyttämään todelliselta haltiametsältä.

Cloudy October
Tästä jostain se polku menee…

Walking in the Cloud

Ensimmäisen kerran eksyimme polulta aika alkuvaiheessa. Tyytyväisesti kävelimme leveää selkeää reittiä pitkin, kun vastaamme tuli pariskunta, joka kysyi: Which trail do you think you’re following? Totesimme että Gahutia, ja he sanoivat, että olivat itsekin seuranneet kyseistä reittiä, mutta punaisia maalitäpliä ei ollut näkynyt puissa pitkään aikaan. Kerroimme, että kävelemällä suoraan eteenpäin löytää kyllä tiensä Gahutin lähtöpaikalle ja jatkoimme matkaa, kunnes tulimme risteykseen, josta selvisi, että leveä hyvä polku, jota olimme kävelleet, olikin Fire Control Trail, suljettu kävelijöille. Läksimme seuraamaan maastopyöräreittiä, jota pitkin lopulta pääsimme takaisin Gahutille, mutta kävelyä tuli vähintään kilometri ylimääräistä.

"Green Cathedral"
Polku laskeutui yhdessä kohtaa alemmaksi Mill Creekin laaksoon, missä alppiruusut kasvoivat katoksi polun päälle

Cohutta-vuoren kaakkoisrinteellä törmäsimme pyörä- ja kävelyreittien risteyksessä pyöräilijöihin, jotka totesivat, että ah kuinka ihanaa tällä vuorenrinteellä on, sillä tuolla kauempana sataa, tuulee vimmatusti ja on todella jäätävää. Vedimme huppuja tiukemmalle päähän ja totesimme, että ei kai tässä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa siihen suuntaan.

Visa, obscured by a cloud
Näköalapenkki, näkyvyys kolme metriä

Olimme seuranneet punaisia täpliä pari tuntia kun tulimme yhtäkkiä T-risteykseen, jossa kumpaankin suuntaan näkyi vain sinisiä täpliä. Ööh, okei? Käännyimme lotolla vasempaan ja katselimme, että edessä oleva rinne näyttää todella jyrkältä ja sumuiselta… kunnes tajusin, ettei kyseessä ollut sumua vaan vettä. Olimme näköjään taas eksyneet Gahutasta ja päätyneet vuorijärven rannalle. Onni onnettomuudessa, järvi löytyi myös kartasta ja tämän uuden tiedon avulla löysimme tiemme takaisin Gahutalle, tällä kertaa oikaisten reitistä noin kilometrin verran. Järvellä näkyvyys oli lähestulkoon nolla: toiselta rannalta kuului kyllä jonkun lapsiperheen mekastusta, mutta näkemämme melojat katosivat sumuun kuin aaveet.

The Lake
Häh, järvi? Iiro kävi kokeilemassa kädellä vettä, joka ei kuulema ollut totaalisen jäätävää.
Stream
Goldmine Creek soljui alas vuorta pienenä purona

Vuoren toisella puolella pyöräilijöiden manaama sade oli tainnut tauota, sillä pahin sade, mitä patikoinnin aikana kohtasimme, oli pientä tihkua, joka jäi suurimmaksi osaksi puiden lehtiin.

Cloudy Hill

Cloudy Hill
Polku mateli välillä korkeuskäyrää pitkin kapeana reittinä jyrkässä rinteessä

Pari kilometria ennen loppua yhtäkkiä pilvet aukesivat ja näimme, kuinka korkealla oikeastaan olimme. Ihan tarpeeksi korkealla, ja polulla kompastuminen alkoi yllättäen tuntua huomattavasti huonommalta idealta.

Views when the Clouds Parted
Ja katso, pilvet repesivät ja heidän eteensä avautui Näkymä!

View from Fort Mountain

Polun loppu häämötti jo, kun totesimme, että valoisaa aikaa olisi vielä tarpeeksi Fort Mountainin huipulla käymiseen, ja jalkammekin kestäisivät vielä pari kilometriä. Huipulla oli kivinen torni, joka oli pystytetty sinne 1930-luvulla ja joka oli antanut nimensä vuorelle sekä vastaperustetulle kansallispuistolle. Tornia kuvailtiin adjektiivilla ancient, joka ei mielestämme ollut hirveän onnistunut kuvaus 80 vuotta vanhalle tornille, mutta joka toisaalta sopi hyvin amerikkalaiseen turistipaikkojen kuvauksien jatkumoon: world famous, world’s biggest, the best ever, possibly the most beautiful.

Stone Tower
Linnakkeen oli lahjoittanut luonnonpuistolle joku public spirited citizen

Fort Mountainilta löytyi huomattavasti muinaisempiakin rakennelmia kuin torni: sen huippua halkoi 300 metriä pitkä kivivalli, jonka korkeus vaihtelee tällä hetkellä puolesta kahteen metriin, mutta joka arkeologien mukaan oli aikoinaan merkittävästi korkeampi, ja jonka alkuperästä on vaihtelevia teorioita. Ehkä sen rakensivat paikalliset intiaanit 500-luvulla uskonnollisiin tarkoituksiin. Luonnonpuiston esite kertoi yhdeksi mahdolliseksi pystyttäjäksi 1200-luvun walesilaisen prinssi Madocin, joka kuuleman mukaan purjehti Uudelle mantereelle jo rutkasti ennen Kolumbusta, mutta Wikipedia lievästi sanottuna tyrmää teorian. Cherokee-intiaanien mukaan kivivallin rakensivat Kuusilmät, vaalea ihmisrotu, joilla oli suuret silmät, joiden avulla he pystyivät näkemään pimeässä, tai sitten rakentajia olivat 1500-luvun alussa konkistadori Hernando de Soton joukot, jotka saattoivat pystyttää muurin suojaksi intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Ken tietää, me totesimme, ja lähdimme kävelemään viimeistä kilometria kohti parkkipaikkaa ennen kuin tulisi pimeä.

Stone Wall
Mysteerinen kivivalli

Lopulta 15 kilometrin ja viiden tunnin jälkeen oli ihanaa istahtaa autoon ja lähteä kotia kohti. Vielä ihanampaa olisi, jos automme lämmitys olisi toiminut… Pitää ehkä tehdä asialle jotain ennen talvea.

Ruska-aika Roomassa

Ruska

Täällä Georgiassa on vaellus- ja retkeilykelit yksitoista kuukautta vuodesta: muulloin paitsi heinäkuussa, jolloin on liian kuumaa. Tämän innoittamana ostin 50 Hikes in the North Georgia Mountains-kirjan, jonka esittelemistä vaellusreiteistä suurin osa on päivävaelluksia järkevän ajomatkan päässä. Viime lauantaina kävimme testaamassa kirjasta Alabamasta Appalakeille jatkuvan Pinhoti-vaellusreitin Horn-vuoren osion, yhdeksän kilometria mäkisissä maastoissa.

Pinhoti Trail Marker

”Pinhoti” tarkoittaa creek-intiaanien kielellä kalkkunanpesää, joten Pinhoti Trailin symboli on kalkkunanjalka.

Horn-vuori sijaitsee Chattahoocheen kansallismetsässä, joka on vähän Urho Kekkosen kansallispuistoa isompi alue Georgian pohjoisosissa. Jätimme auton vuoren juurelle Snake Creekin solaan, jota pitkin noin 150 vuotta aiemmin pohjoisten joukkojen kenraali Sherman marssi joukkoineen polttamaan Atlantaa. Kaikki kunnia Shermanille, sillä tässä maastossa ei taida olla kovin helppoa roudata kanuunoita.

Stop on the Pinhoti Trail

Nesteytystauko matkalla huipulle. Vuoren huippu oli 500 metrin korkeudessa, nousua 150 metriä, eli aika maltillisia vuoria nämä vielä.

View toward Johns Mountain

Tuuheat tammet peittivät huipulla näkymät, siispä talvea odotellessa…

Ruska-aika alkaa olla täydessä loistossa. Siitä vouhotetaan täällä lehdissä yllättävän paljon, vaikka ilmiölle ei ole kielessä omaa sanaa. Parin tunnin patikoinnin aikana ei kuitenkaan näkynyt muita retkeilijöitä, vaan ihan kahdestaan saimme nauttia luonnon rauhasta, kaukaisuudessa kuuluvasta pyssyjen paukkeesta ja koirien haukunnasta. Metsästyssesonki on päällä, ja urheilukauppojenkin mainoslehtisten etusivut ovat tätä nykyä täynnä kiväärimainoksia.

Ruska

Patikoinnin jälkeen lähdimme Roomaan.

romulusremuskurpitsat

Romuluksen ja Remuksen ei tarvitse tyytyä sudenmaitoon, sillä tarjolla on myös kurpitsoita.

Rooman kaupunki on rakennettu seitsemän kukkulan päälle, joista yhden huipulla sijaitsee vanha kuuluisa kellotorni, joka myös vesitornina toimii.

Rome Clock Tower

Vesitornin juurella paikalliset teinit ottivat toisistaan bileasuhalailukuvia.

Kyseessä tietenkin Rome, Georgia. Tällä keskisuurella kaupungilla on kivan oloinen keskuskatu, jonka varrella oli pari hyvän näköistä ruokapaikkaa ja lauantai-illan kunniaksi paljon vilinää. Jo pari korttelia Broad Streetistä syrjään katunäkymä vaihtui ränsistyneeksi, ”laudat ikkunoissa”-tyyliseksi, jonne ei välttämättä uskalla jättää autoa yöksi. Harkitsimme keskustassa syömistä, mutta päädyimme lopulta hyppäämään autoon ja posottamaan takaisin kotiin omenaglaseerattujen ribsien luokse.

roomakatunakyma

Broad Street, Rome, Georgia, USA