Syyskuussa Savannahista tarttui mukaan John Berendtin kirja Midnight in the Garden of Good and Evil, jonka sain vihdoin viimein luettua. En ollut järin kiinnostunut kiertämään ”kirjan paikkoja” syyskuussa, kun en ollut koko kirjaa edes lukenut, mutta nyt tuntuu, että pitänee käydä kaupungissa uudestaan kiertämässä Williams-Mercer-talossa, aamiaisella Clary’s Cafessa ja Club Onessa katsomassa Lady Chablisin esiintymistä. Kirja on nimittäin dokumenttiromaani ja loppukommentissaan kirjailija toteaa, että yksityisyyden suojan takia parin henkilön nimet on muutettu, mutta tapahtumat ja repliikit ovat aitoja.
Kirja kuvaa 80-luvun Savannahia, mutta kirjan lukenut kaverini luuli aluksi kirjan kertovan 1900-luvun alusta – sen verran vanhanaikaista Savannahin seurapiirielämä oli vielä tuolloin. Vaikka kirja pyöriikin Jim Williamsin murhaoikeudenkäyntien ympärillä, kirja ei ole dekkari tai oikeussalidraama vaan enemmänkin kokoelma havaintoja, välähdyksiä ihmisten elämästä, ilman selkää punaista juonta. Toinen kaverini totesi, että tämän takia kirja sopii paremmin ”luku illassa”-lukemiseen kuin parissa päivässä läpiposottamiseen.
Ja millaisia ne ihmisten elämät ovatkaan… Ajoittain on todella vaikeaa uskoa, että kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat oikeasti tosia. Joe Odom, joka keplotteli itselleen tyhjänä olevan talon avaimen ja järjesti taloon samanaikaisesti 24/7-päällä olevat bileet ja turistikierroksia; Lady Chablis, dragqueen, joka aiheutti skandaalin mustien tyttöjen ensitansseissa; ja että Jim Williams käytti oikeudenkäynnissä apunaan voodoota?
Kirja ei tarjoa vastausta siihen, tappoiko Jim Williams nuoren homorakastajansa itsepuolustukseksi, vai oliko kyseessä murha. Itse veikkaan, että kyse ei ollut itsepuolustuksesta mutta ei myöskään ollut ennalta suunniteltu murha vaan hurjistuksissa suoritettu tappo. Mitäs muut kirjan lukeneet ovat mieltä?
Onneksi kaikkialle on kylvetty strategisesti lippuja, ettei kenellekään jää epäselväksi, missä maassa ollaan.
Savannahin reissulla poikkesimme Tybeen saarella. Savannahin kaupunki on kartasta katsottuna melkein meren rannalla, mutta oikeasti se on vasta suistossa, ja päästäkseen Atlantille täytyy ajaa vielä kymmenisen kilometriä rantaa kohti. Matkalla ei näkynyt yhtään kilpikonnia, mutta perillä odotti rantakylä, joka olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Floridassa.
Edessä pari turistia, takana Tybeen majakka
Taannoin eräs kesätyö vei minut asumaan kesäksi eräälle majakalle, jonka jälkeen kartoissa ja opaskirjoissa merkintä ”lighthouse” on kohonnut kiinnostavuusasteikossa ”pakko nähdä”-tasolle. Tybeellä on ollut majakka 1700-luvulta, ja aina kun edellisen on tuhonnut myrsky, tulipalo tai ohimarssivat sotajoukot, paikalle on rakennettu uusi. Nyt pystyssä oleva on vuodelta 1869 ja se on yhä toiminnassa. Majakassa on alkuperäistä tuotantoa oleva Fresnel-linssi, joita löytyy Suomestakin parista eri majakasta.
Majakkamestari ja kaksi majakanvartijaa perheineen asuivat majakan juurella olevissa asunnoissa
Majakka on 47 metriä korkea, ja totta kai me kiipesimme huipulle, josta oli laajat näkymät Tybeen saaren pohjoisosaan.
Tybeen pohjoisranta
Rantaviivaa seuraa bunkkereiden rivistö, sillä Tybeellä sijaitsi aikoinaan Screvenin sotilaslinnake. Linnake oli käytössä 1800-luvun lopusta 1940-luvun loppupuolelle ja kahden sodan ajan toimi rannikkopuolustuksena siltä varalta, että saksalaiset hyökkisivät kimppuun. Nykyään linnakkeen jäljelläolevissa osissa on mm. linnakemuseo, yökerho ja koteja.
Morsianta ja morsiusneitoja vähän hermostuttaa ennen vihkimistä
Sulhanen taas hermoilee vihkipaikalla rantapaviljongissa
Kun on lähes takuuvarmasti hellettä, häävastaanoton voi järjestää vaikkapa majakan viereen pystytetyssä teltassa
Majakasta alas päästyämme ajoimme vähän saarta etelään ja lähdimme kävelemään rannalle. Rannan ja asutuksen välissä oli pitkät kävelysillat, joita pitkin pääsi dyynien ylitse.
Isä kävi jo kastelemassa varpaat, Iiro vasta matkalla veteen, äiti ja minä jäimme valokuvaamaan
Atlantti oli yllättävän lämmin, selkeästi yli 20-asteinen, ja rannalla oli vielä myöhään iltapäivällä kiitettävästi auringonpalvojia. Leveä hiekkaranta jatkui monta kilometria koko saaren pituudelta.
Kalastajia varten oli rakennettu oma laituri, jonka välittömässä läheisyydessä ei saanut uida
Matkalla takaisin Savannahiin spottasimme vielä toisen Georgian viidestä majakasta: pienen Cockspurin majakan. Majakka on olevinaan pienellä saarella, mutta merkittävän osan vuorovedestä saari on kokonaan aaltojen peitossa.
Tältä se näyttää autosta nopeasti kuvattuna…
…ja tältä se näyttää jonkun muun kuvaamaana.
Matkalla takaisin olin kadottanut ponnarin johonkin, joten lainasin äidiltä khmer-huivia. Grace Kellystä ei kannata nyt puhua; jopa Bridget Jones taisi sitoa tämän elegantimmin.
Lauantaina Savannahissa nappasimme supersöpöstä Back in the Day -leipomosta lounasleivät ja suuntasimme picnicöimään Bonaventuren hautuumaalle kaupungin laidalle.
Back in the Dayn kanta-asiakaskuntaan kuului mm. poliisi, joka pelmahti paikalle hieman meidän jälkeemme luotiliivit päällä.
Picnic-paikka hautuumaan taaimmaisessa nurkassa suiston rannalla
Hautuumaan vanhimmat haudat olivat 1800-luvulta, uusimmat ihan tuoreita. Monella haudalla oli hienoja patsaita.
Naavatillandsian peittämät tammet kasvoivat kaikkialla
Kysyin hautausmaan toimistosta karttaa hakiessa, jätämmekö auton parkkiin vai onko hautuumaalla sallittua ajaa autolla. Toimiston virkailija vastasi: It’s 160 acres! You’re not going to walk there!
Joillain vanhoilla haudoilla oli vain sukunimi ja hautausten määrä
Monella haudalla oli CSA-risti merkiksi, että henkilö oli sisällissodan veteraani Etelävaltioiden puolelta.
24-vuotiaan haudalla oli yliopistojenkkijalkapallojoukkueen viiri
Pieni Gracie Watson, hotellinomistajan ainoa lapsi, kuoli 1800-luvun lopulla kuusivuotiaana keuhkokuumeeseen. Haudalle teetettiin Gracien näköispatsas.
Osassa hautakivistä oli pidempiä kertomuksia vainaasta.
Vietimme viime viikonlopun Savannahissa, Georgian rannikolla, ja kaupunki kiilasi heti lempparikaupunkieni listakärkeen vanhan keskustansa ansiosta. Keskusta koostuu 21 vanhasta puistoaukiosta, joita ympäröivät vanhat talot, leveät puiden reunustamat jalkakäytävät ja söpöt kivijalkakaupat ja -kahvilat. Aukiot oli alunperin rakennettu asukkaiden sotilaallisia harjoituksia varten sekä mahdollisiksi evakuointikeskuksiksi tulipalon, sodan tai luonnonmullistuksen sattuessa, mutta nykyään ne tuovat kaupunkiin puutarhamaista tunnelmaa ja helppoa hahmotettavuutta. Kysyimme tietä yhdestä museosta toiseen, ja ohjeistukset olivat mallia ”kaksi aukiota tuohon suuntaan, sen jälkeen yksi aukio oikealle”.
Iiro, minä ja Georgian siirtokunnan perustaja, James Oglethorpe, eräällä aukiolla
Ilmakuva Savannahin jäljelläolevasta 21 aukiosta. Kolmen päälle joku pässi ehti rakentaa mm. parkkitalon...
Aukioilla kasvoi yleisimmin paikallinen tammilaji ”southern live oak” (Quercus virginiana), joka oli lähes poikkeuksetta paksun naavatillandsiakasvuston peitossa. Suomessa tuota naavatillandsiaa ei esiinny kuin koristeena kukka-asetelmissa, mutta kasvi on kuitenkin nimetty turkulaisen kasvitieteilijän Elias Tillandzin mukaan. Naavatillandsia sai aukiot näyttämään hieman aavemaisilta tai uinuvilta… ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
Lähikuva naavatillandsiasta
Hotellit Savannahin keskustassa ovat hinnoissaan, ja halvin, jonka löysimme, olisi ollut noin $150/huone/yö. Päädyimme siksi vuokraamaan kolmion, mikä onnistui jopa pelkästään kahdeksi yöksi ja oli erittäin toimiva ratkaisu sekä bonuksena rutkasti hotellia halvempi. Kolmio sijaitsi aivan keskustassa, ja vaikka vessa olisi kaivannut akuuttia pintaremonttia, ketä lopulta kiinnostaa kun julkisivu on supersöpö. Vuokraaminen vaati jonkin verran säätöä, koska pantti piti maksaa postittamalla shekki, mutta siitäkin selvittiin. Jos joku on Savannahiin matkalla, voin lämpimästi suositella.
Asuntomme oli ensimmäisessä kerroksessa
Sisään asuntoon kuljettiin porttikongin kautta
Perjantai-iltana juhlistimme äitini syntymäpäiviä syömällä The Olde Pink Housessa, Savannahin vanhimmassa talossa 1700-luvun lopulta. Tarjoilijat aktiivisesti kannustivat kiertämään talon kaikki noin 10 ruokailuhuonetta, ja sen teimmekin… heti illallisen jälkeen. Minä ja isäni söimme alkupalaksi she-crab soupia, joka keitetään sinitaskuravuista, ja joka oli todella herkullista vaikkakin hieman pippurista. Iiro ja äitini söivät BLTt eli bacon-lettuce-tomato-leivät, jotka olivat tarjoilijan mukaan valittu parhaaksi joksikin jossain kuuluisassa The Food Networkin TV-showssa, josta luonnollisesti emme olleet kuulleet. Pääruoaksi söin ananasglaseerattua possunpotkaa, macaroni & cheeseä ja täälläpäin hyvin suosittuja keitettyjä collard greensejä, lehtikaalin läheistä sukulaista. Hyvää oli!
Söimme illallisen talon uudessa lisärakennuksessa, joka oli kuitenkin koristettu ajan henkeen. Seinämaalaukset oli tilattu kiinalaiselta taiteilijalta.Bulevardi Savannah-joen rannalla
Ennen ruokailua käppäilimme jonkin matkaa rantabulevardia. Rannan viereen oli rakennettu pätkä taloja kadun päälle, ja yksi näistä oli Savannah Cotton Exchange. Savannah oli aikoinaan Atlantin vilkkain puuvillasatama, ja puuvillapörssi rakennettiin tätä tukemaan vuonna 1887. Puuvillakauppa ei käy enää yhtä kuumana, mutta vieläkin Savannahin satama on Yhdysvaltain neljänneksi tai viidenneksi vilkkain.
Savannahin puuvillapörssi yllä, katu alla
Paranormaaleja kierroksia kaupan talossa, joka on rakennettu itsenäisyyssodan kaatuneiden hautuumaan päälle
Savannahissa mainostettiin joka käänteessä kummituksia, mutta emme olleet niistä niin kiinnostuneita, vaan suuntasimme lauantaina Jepson Centerin taidemuseoon, jossa oli hieno tilkkutäkkinäyttely ja vielä hienompia Dan Wintersin valokuvia. Siitä läksimme eteenpäin museon omistamaan Owen-Thomasin talomuseoon.
Jepson Centerin aulan taidetta
Owen-Thomasin sisäpiha
Owen-Thomasin talo rakennettiin vuonna 1819, ja se oli tuolloin Georgian ensimmäinen talo, jossa oli juokseva vesi ja putkisto; Valkoiseen taloonkin ne rakennettiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Talon rakennutti kauppias Richardson, joka kuitenkin heti vuonna 1820 menetti ison osan omaisuudestaan pörssiromahduksessa, vuonna 1821 menetti vaimon ja pari lasta keltakuume-epidemiaan ja kun vielä vuonna 1822 hänen arvokas puuvillavarastonsa paloi, Richardson oli saanut Savannahista tarpeekseen, nappasi pari jäljelle jäänyttä lastaan ja muutti veljensä luoksi New Orleansiin. Talo myytiin pankille, joka vuokrasi seuraavat kymmenen vuotta taloa täyshoitolaksi, jona aikana talossa yöpyi sen tunnetuin vieras, itsenäisyyssodan sankari markiisi de Lafayette.
Myöhemmin talon ostivat Owensit, plantaasinomistajaperhe, ja taloon muutti perheen lisäksi kymmenisen orjaa. Orjat nukkuivat pihan toisella puolella olevassa orjatalossa, jossa katto oli maalattu siniseksi pahoja henkiä karkottamaan. Opas erikseen painotti, että tässä talossa ei sitten ole aaveita, ja siihen syynä onkin varmaan juuri nämä siniset sisäkatot…
Owen-Thomas kadulta päin
Savannahin teki aikoinaan kuuluisaksi kirja ”Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa” (Midnight in the Garden of Good and Evil), ja kirjan julkaisun jälkeen turistien määrä kaupungissa viisinkertaistui. En ole lukenut kirjaa, ja vaikka Iiro vannoo, että olemme katsoneet yhdessä siihen perustuvan elokuvan, tästä ei ole mitään muistikuvaa, mutta tulipa ostettua kirja matkamuistoksi. Joka tapauksessa kirja perustuu tositapahtumiin, ja jos joku on kirjan lukenut tai elokuvan katsonut, talo, jossa murha tapahtuu, on sitten tämä:
Mercer-Williamsin talo, jonka alakertaan pääsee kierrokselle, mutta yläkerrassa asuu yhä kirjassa esiintyneen Williamsin sukulainen
Lähdimme takaisinpäin kaupungista sunnuntaina, ja kiersimme huviksemme Etelä-Karolinan kautta. Matkalla näkyi puuvillapeltoja, hylättyjä taloja, ränsistyneitä mobile homeja, ja lisää puuvillapeltoja.
Reitti Etelä-Karolinan läpi meni pitkin hurrikaanievakuointiteitä.
