Olen tässä viimeiset pari kuukautta treenannut taloyhtiön kuntosalin ja Aalto-maljakon muotoisen uima-altaan avulla, ja eilen oli aika laittaa opit käytäntöön.
Ennen lähtöä vielä hymyilyttää
Osallistuin triathlonin pikamatkalle, joka tässä tapauksessa oli 600m uintia, 22km pyöräilyä ja 5km juoksua. Kisa järjestettiin John Tanner State Parkissa noin tunnin ajomatkan päässä meiltä ihan Alabaman rajalla, ja lähtö oli kahdeksalta aamulla. Koska ennen kisaa piti ehtiä hakea rekisteröitymispaketti ja säätää tarvikkeet paikoilleen, tämä tarkoitti lähtöä kotoolta klo 05:55. Iiro lähti mukaan kannustusjoukoksi ja hovivalokuvaajaksi.
Juuri ennen lähtöä tehtiin, niin kuin jokaisessa kunnon urheilutapahtumassa kuuluu, ja nostettiin tietenkin jenkkilippu salkoon liehumaan. Noston aikana soitettiin kansallishymni ja kaikki läsnä olleet seisoivat hartaina käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua. Tai me emme, mutta Iiro kuitenkin otti lakin pois päästä. Juhlallisen lipunnoston jälkeen lausuttiin lyhyt esirukous, josta en saanut selvää muuta kuin aamenen. Ja sitten veteen.
Järvivesi oli +28C, joten märkäpuvut olivat kiellettyjä
Uimaan lähdettiin neljässä eri lähdössä, mikä tarkoitti että joka lähdössä riitti silti populaa potkimaan toisiaan päähän ja uimaan toistensa päälle. Tämä oli minulla ensimmäinen kokemus pidempään järvessä uimisesta, ja se, ettei päässyt kääntymään uima-altaan päässä eikä nähnyt muuta kuin synkkää mustaa, tuntui vähän orvolta. Sentään oikeassa kurssissa pysyi helposti laumassa, mutta päälle uivat vieruskaverit eivät kovinkaan paljoa olotilaa helpottaneet. Kun jossain 200 metrin kohdalla tökkäsin käteni merilevälauttaan, jäin kiinni liukkaisiin lonkeroihin ja haukkasin vettä henkeen, totesin, että en ikinä tule selviämään loppuun saakka ja varmaan hukun ennen rantaa.
No, parisataa metriä lisää ja tunne helpotti. Pääsin rantaan porukan keskivaiheilla ja loppuaika uintiosuudesta oli hieman keskivertoa nopeampi.
Monen pyörä oli vielä parkissa minun lähtiessä eteenpäin. Harmi ettei triathlonia voi voittaa uinnilla.
Arvatkaa, kuinka vaikeaa on saada kengännauhat solmittua kiireessä ja urheilusuorituksen lomassa? No tosi vaikeaa. Transfer-alueella vietetty aika lasketaan mukaan kokonaissuorituksen pituuteen.
Pyöräilijäraukka ei tiedä, millainen ylämäki häntä odottaa heti lähdössä
Pyöräily ei mennyt ihan niin nappiin, ja moni, jonka olin ohittanut uinnissa, kiilasi pyöräilyosuudella edelleni. Tai ei varsinaisesti kiilannut, vaan huikkasi On your left, excuse me! Pyöräilymaaston ”rolling hills” oli myös törkeä aliarviointi suomalaisiin alaviin maihin tottuneelle; maasto oli nyppylää nyppylän jälkeen ja koko ajan sai ruksutella vaihteita suurimman ja pienimmän välillä. Tämä sitten kostautui, kun yhdessä alamäessä oli takavaihde jäänyt suurimmalle ja vaihdoin etuvaihteen pienimmälle… ja sitten siinä oltiinkin ilman ketjuja melkein pusikossa. Joitain minuutteja meni säätiessä ketjuja paikalleen, mutta kohteliaasti jokainen ohipyöräilijä huikkasi You okay?
Näyttävä spurtti ennen maaliviivaa!
Juoksussa olin jo kuluttanut energiavarastot tyhjiksi ja jyrkkinä jatkuvat ylämäet menivät kävelyksi: happea olisi riittänyt, mutta jalat eivät liikkuneet. Kello oli jo lähes kymmenen, joten aurinko porotti kuumasti ja lämpöasteet olivat kohonneet hellelukemiin. Räpelsin silti maaliin asti ajassa 1h55min.
Ajanottorannekkeen kerännyt pikkutyttö: You did great! Oi kiitos!
Tapahtumassa palkittiin jokaisesta ikäryhmästä kolme parasta hienoin mitalein. Valitettavasti minun ikäluokassani oli neljä osallistujaa, joten jäin ilman. Esimerkiksi nuoremmassa ikäluokassa oli osallistujia vain kaksi. Ensikertalaissarjassa aikani oli kuitenkin puolivälistä taulukkoa, joten olen tulokseen ihan tyytyväinen – ja jäipähän ensi vuodelle jotain tavoteltavaa!