Jouduin liikenneonnettomuuteen, ja se oli hyvä juttu

Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.

Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.

Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.

Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.

Great Smoky Mountains

Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.

Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.

View from Half Dome, Yosemite

Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.

Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:

”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”

Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.

Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.

Mt Audubon

Opin, että sisulla pärjää pitkälle.

Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.

Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.

Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille  ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin,  joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.

Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.

En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.

Quandary Peak

Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.

Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.

Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.

Luojan kiitos etten jäänyt.

Fort Mountain

Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.

Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.

Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.

Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.

Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.

Rocky Mountains National Park
Tämän kirjoituksen kuvat ovat vuorilta, joille olen kiivennyt onnettomuuden jälkeen.

Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.

Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:

Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.

Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.

PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!

Äddi, Luxembourg!

Tänään sähköpostiini kopsahti maili, joka sai minut hyppimään innosta ympäri olohuonetta. Maili, jota olin odottanut ja jännittänyt, ehkä vähän stressannutkin jo pari viikkoa.

Luxemburgin asuntoni on vihdoin löytänyt uuden vuokralaisen.

Rue Michel Rodange, Luxembourg
Entinen kotikatuni Luxemburgissa. Ex-asuntoni ikkunat näkyvät tässä kuvassa.

Kun toukokuussa jätin Luxemburgin taakseni, en kuitenkaan luopunut asunnostani, koska ei ollut varmaa, etten palaisi taas marraskuussa sateiseen Beneluxiin. Sen sijaan hommasin asuntoon alivuokralaisen, jätin huonekalut ja astiat paikoilleen ja jonkin verran tavaraa kellarikomeroon. Kun neljältä aamuyöllä tilasin taksin lentokentälle ja lukitsin oven, en ajatellut tekeväni niin viimeistä kertaa – vaikka pikkaisen niin toivoinkin.

Mahdollinen paluupäiväni Luxemburgiin olisi ollut viikko sitten ja kirjoittelen tätä yhä Coloradosta, joten tiedätte, miten siinä sitten kävi. Hyvä näin.

Rue Michel Rodange, Luxembourg
Kotikadullani rakennettiin pariakin uutta taloa ja kirosin jatkuvia rakennustyömaita monta kuukautta.
Place du Martyr
Kolmen minuutin kävelymatkani kotoa bussipysäkille kulki aina tämän aukion lävitse.

Työasiat järjestyivät ongelmitta, mutta asunnosta luopuminen ei ollutkaan yhtä simppeli juttu. Asuntoni oli täynnä huonekaluja, joita en halunnut, ja totta puhuen en ihan hirveästi haikaillut mikron, telkkarin tai edes Arabian toistakymmentä vuotta vanhan astiaston perään. Olin rakentanut Luxemburgiin itselleni pesän, jonka muutto Atlantin ylitse ei olisi alkuunkaan järkevää, mutta jotenkin siitä piti päästä eroon.

Rue Michel Welter, Luxembourg
Samassa korttelissa mutta eri kadulla oli rivi söpöjä townhouseja, joita ihastelin aina kävellessäni katua pitkin lähikauppaan.

Houses on Rue Michel Welter

Pelastuksekseni koitui Luxemburgin hullut asuntomarkkinat ja ystävällinen kiinteistövälittäjä, joka suostui joustamaan kahden kuukauden irtisanomisajasta, jos vain uusi vuokralainen löytyisi, sekä kauppaamaan asunnon lisäksi eteenpäin myös huonekalujani ”ota tai jätä” -tarjouksella. Ylikuumentuneilla markkinoilla asuntoni on todellinen kultakimpale – hyväkuntoinen, hyvällä sijainnilla ja vuokra yleiseen hintatasoon nähden kohtuullinen – ja Luxemburgiin saapuu jatkuvasti expateja pelkän matkalaukun kanssa, joten ei lopulta ihme, että joku tarttui mahdollisuuteen ostaa asuntoon sopivat kalusteet.

Rue Michel Rodange, Luxembourg

Yhtä lailla pelastuksenani toimi pari Luxemburgissa asuvaa ystävää, jotka auttoivat kellarikomeron sisällön tyhjentämisessä säilöön siihen saakka, että ehdin sille jotain tehdä. Kiitos tuhannesti Kaisa ja Kukka!

Boulevard de la Petrusse, Luxembourg
Kotiani lähin kohta, josta Petrusse-laaksoon pystyi laskeutumaan, sijaitsi reilun korttelin päässä. Reitti laaksoon kulkee noiden puiden lävitse…
Stairs down to Petrusse, Luxembourg
…näitä portaita pitkin…
Petrusse Valley, Luxembourg
…tänne. Tässä minäkin lenkkeilin monen monta kertaa.

Viimeiset langanpäät käyn solmimassa paikan päällä joulukuussa matkalla Suomeen. Työpaikan byrokratian viimeistely, pankkitilin sulkeminen, kirjautuminen paikallisviranomaisen luona ulos maasta ja niiden mainittujen tavaroiden läpikäyminen odottavat kaikki minua. Toisaalta myös joulumarkkinat, ystävät ja toistaiseksi viimeistä kertaa niin tuttujen kaupungin katujen kulkeminen.

Äddi, Luxemburg! Kiitos parista hyvästä vuodesta, jotka sain viettää kanssasi!

Selfie viimeisenä työpäivänä
Tämän selfien otin viimeisenä työpäivänäni juuri, kun olin viimeistä kertaa sulkenut työhuoneeni oven ja marssinut raput alas työpaikaltani. Toukokuussa oli lämmintä ja aurinko paistoi.

Kaikki on hyvin epävarmaa…

”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” — Tove Jansson, Taikatalvi

Viimeiset pari vuotta olen toistellut itselleni yllä olevaa elämänviisautta. Toisin kuin muumit, minä olen varma revontulista. Epävarmuus on koskenut jotain paljon isompaa: omaa tulevaisuuttani.

Isabelle-jäätikkö ja samanniminen järvi ovat tunnin ajomatkan päässä meistä vuorille.
Isabelle-jäätikkö ja samanniminen järvi ovat tunnin ajomatkan päässä meistä vuorille.

Aluksi ulkomaille muutto oli yksi suuri seikkailu. Uusia maita! Uusia kulttuureita! Uusia koteja, uusia kavereita, uusia kasvoja. Suomessa sukulaiset ja kaverit kyselivät jatkuvasti tulevaisuudestani – no mitä aiot tehdä? missä ajattelit asua? milloin taas muutat ja milloin palaat Suomeen? – ja minä naureskelin ja totesin, että älkää kyselkö, en minä tiedä ja suunnitelmat on tehty muutettaviksi.

Syyskuun auringonnousuja preerialla
Syyskuun auringonnousuja preerialla

Ja niinhän ne oli tehty. Georgiaan muuttaessa en olisi osannut arvata asuvani alle vuoden päästä Luxemburgissa; Luxemburgiin muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että alle vuoden päästä ajaisimme muuttokuormaa Georgiasta Coloradoon. Siinä välissä olen reissannut pitkin maita ja mantuja, ja päätökset siitä, millä mantereella kotini sijaitsee olen tehnyt kahden kuukauden näkyvyydellä tulevaisuuteen.

IMG_20150904_065906
Patikoimassa pitkin Colorado Trailia

Aikansa kutakin. Vaikka liikkuvuus, rentous ja tietynlainen vapaus ovat olleet paras ratkaisu tähän asti eikä minua ole missään vaiheessa ahdistanut tai pelottanut, viimeaikoina on alkanut tuntua, että kaipaan vaihteeksi pysyvämpiä rakenteita. Vuoden kuntosalijäsenyyttä tai tanssikurssia. Tulevien matkojen suunnittelua ensi kesälle eikä pelkästään ensi kuulle. Asunnon ostamista tai vähintään sisustamista ilman ajatusta, että ihan kohtahan tästä lähdetään.

Vasemmalla taloyhtiömme uima-altaalla, oikealla meiltä parin kilometrinn päässä kohoavat Flatiron-vuoret
Vasemmalla taloyhtiömme uima-altaalla, oikealla meiltä parin kilometrinn päässä kohoavat Flatiron-vuoret

Lisäksi paikasta toiseen pyöriminen on saanut minut ymmärtämään, mikä minulle on asuinpaikassa tärkeää. Luxemburgin sateet masensivat niin paljon, että vaikutus mielenlaatuun oli huomattava. Georgian Appalakit ravistelivat esille rakkauteni vuoriin. Atlantan autokaupunki vahvisti mielipidettäni, että haluan käveltävään kaupunkiin, ja ainainen kesä vakuutti, että haluan elämääni rytmittämään neljä vuodenaikaa.

Kalliovuorten kansallispuistoa: puurajan yläpuolen näkymät Knob Topilta ja Flat Topilta
Kalliovuorten kansallispuistoa: puurajan yläpuolen näkymät Knob Topilta ja Flat Topilta

Siksi päätimme Iiron kanssa, että kotimme on nyt toistaiseksi Coloradossa. Todennäköisesti saan taas vastailla tarkentaviin kysymyksiin – kuinka pitkään? mistä riippuu? mutta oletko varma? – ja voin vain sanoa, että ei, en ole varma. Olemme sen verran kuin olemme, viisumeidemme voimassaoloajoista ja työsopimuksien kestosta ei kannata yrittää päätellä mitään, riippuu niin monesta asiasta ettemme itsekään pysy kärryillä, ja loppuelämästä taikka Suomeen muutosta ei kannata juuri nyt puhua, koska ne suunnitelmat ennättävät vielä muuttua monta kertaa. Minulle riittää tämä ajatus, mindset, siitä, ettei näköpiirissä ole muuttoa, eikä asioita tarvitse suunnitella sen ehdoilla. Elämämme täällä ei ole enää väliaikaista, eikä juurien luominen tähän paikkaan ole väärin vaan jopa suotavaa.

Juuri nyt ei ole tarvetta ”palata” minnekään. Pääsinhän juuri kotiin.

IMG_20150907_231950
Colorado State Fairilla syömässä uppopaistettuja suolakurkkuja

PS. Syyskuu on mennyt ohitse humahtaen ja on taas kuukausikirjeen aika. Jos haluat kuulla tarkemmin, mitä syyskuussa tapahtui ja mitä lokakuulle on suunnitelmia, ilmoittaudu sähköpostilistalle sivupalkissa kohdan Tilaa kuukausikirje alta.

Koskenlaskua Royal Gorgella sekä sama näkymä parisataa metriä ylempää
Koskenlaskua Royal Gorgella sekä sama näkymä parisataa metriä ylempää

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu,Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Minä haluaisin… 12 asiaa tästä hetkestä

1. Nauttia auringonpaisteesta. Tänään sitä on Luxemburgissa riittänyt, mutta alkuvuosi oli todella rassaava. Kaikki, jotka väittävät, että Lontoossa sataa paljon, eivät ole näköjään tietoisia Beneluxin olemassaolosta.

2. Pyöräillä. Paljon. Mieluusti ympäristössä, jossa pyöräilijöihin on totuttu, ja jossa ei ole ammottavia rotkoja kaupunginosien välillä.

Luxembourg altitude differences
Kohdan 2 ehdot eivät todellakaan täyty Luxemburgissa.

3. Mennä vappuna jonnekin. Tässä ”jonnekin” alkaa yhä vahvemmin näyttää Helsingiltä, mutta lomapäivät ja lennot aiheuttavat vielä epävarmuutta.

4. Kiivetä vuorille. Ajomatkalla laskettelukeskuksiin ihastelin korkeita vuorenhuippuja ja haaveilin jo heinäkuusta, kun korkeimmille nelitonnisille voisi alkaa kiivetä ilman talvivarusteita.

5. Nauttia auringonpaisteesta. Poltin nenäni ja leukani Coloradon laskettelurinteissä aurinkovoiteista huolimatta, mutta mitä siitä, kun saatu valohoito sai minut hykertelemään onnesta.

20150405_125038

6. Nauttia kesäisestä kaupungista. Olen joskus leikitellyt idealla maalle muuttamisesta, mutta taidan silti olla kaupunkilainen henkeen ja vereen. Mikään ei voita kesäisiä kaupunkien terasseja.

7. Käydä mökillä. Olen nykyään ylpeä suomalaisen kesämökin (pienenpienen siivun) omistaja. Suomi, et pääse minusta ikinä eroon!

8. Purjehtia. Mieluummin matkapurjehdusta, mutta jo pelkkä jollan purjeiden reivaus pienehköllä vuoristojärvellä riittäisi pahimpaan purjehduskaipuuseen.

Suomenlahti

9. Pitää vain yhtä kotia. Tätä etäsuhdetta ja maasta toiseen hyppimistä alkaa nyt olla mitta täynnä.

10. Lenkkeillä preeriakoirien keskellä. Kävin moikkaamassa noita söpöläisiä taas viime tiistaina (samalla matkalla kun veimme autoni huoltoon, kun huomasimme sen päästäneen jäähdytysnesteet teehuoneen parkkipaikalle). Kohta niillä on taas poikasia, ja pienen pienet söpöt preeriahauvat törppöilevät ympäriinsä pyöräteillä.

Preeriakoirat Boulderissa

11. Istua leirinuotion äärellä ja kuunnella vapitien mölinää pimenevässä illassa Iiron ja ehkäpä parin kaverin kanssa.

12. Muuttaa Coloradoon. Paria kohtaa lukuunottamatta tämä olisi kaikkien haluamisteni täyttymys, ja olen sen tässä viime aikoina vihdoin tajunnut…

Colorado Kiss

…nimittäin tänään kiirehdin täällä Luxemburgissa kotiin ranskantunnilta tiskaamaan ja pikasiistimään kotia, avaamaan ranskalaisen parvekkeen ovet ja päästämään kirkkaan kevätauringon sisälle. Vierailulle saapui eräs keski-ikäinen suomalainen mies.

Minä: Tässä tää nyt olis…

Mies: Juu ihan siisti. Onko ollut paljon kyselijöitä?

Minä: Ei… vielä! Viimeksi oli monta, ja onhan tässä vielä aikaa. Toi pesukone ei normaalisti pidä noin omituista ääntä, siellä on nyt kengät pesussa, ja nää ikkunat eristää melua tosi hyvin, ei muuten kuulu laskeutuvien lentokoneiden äänet. Parkkipaikkoja löytyy kuulema ihan hyvin alueelta, kun vaan hankkii asukaspysäköintitunnuksen, mutta tästähän on vaan lyhyt kävely keskustaan, ja…

Mies: No mä otan tän.

Minä: Ai? Jes! Kättä päälle!

Nyt on siis asunto vuokrattu toukokuun puolivälistä eteenpäin, töistä anottu virkavapaata loppuvuodeksi ja yhdensuuntaiset lentoliput taskussa. Asumisen kestosta tai muuton pysyvyydestä en sano taaskaan mitään – olen oppinut, ettei sen suhteen ikinä kannata lupailla – mutta suuntana on tuo ihana vuoriston ja preerian täyttämä rento ja positiivinen Colorado, jossa aurinko paistaa korkealta taivaalta 300 päivää vuodesta.

Home
Tällainen koti oli vielä eilen vuokrattavissa – mutta eipä ole enää! (Tähän kohtaan tuuletukset!)

Tähän listausharjoitukseen minut haastoi ihanasta Etelä-Ranskasta käsin bloggaava sananiekka Héléna, jonka blogia suosittelen kaikille täysin rinnoin. Heitän haasteen eteenpäin Maaritille Lappiin ja Emmi H:lle Teksasiin – kaksi niin erilaista asuinympäristöä kuin vain voi kuvitella. Mitä te haluaisitte?

10+1 asiaa, mitä Luxemburg on minulle opettanut

Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.

  1. Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.
  2. Riesling Open 2013, Luxembourg
    Riesling Open, ehkäpä viime vuoden paras kyläjuhla, järjestetään taas Mosel-joen varren pikkukylien viinitiloilla 19.-21.9.2014
  3. Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
  4. On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.
  5. Useldange Medieval Festival
    Useldangen linnan pihalla järjestettiin eräänä viikonloppuna isot keskiaikafestarit. Parikin Luxemburgia tylsänä pitänyttä tyyppiä ihmetteli, kun ei ollut tällaisesta kuullutkaan. Kas kummaa.
  6. Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
  7. Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.
  8. Lambs in Luxembourg
    Lapsena aika kului hitaammin, kun kaikki oli uutta. Varmaan sama juttu luxemburgilaisilla kileillä, joiden mielestä jokainen ohikulkija on jännin juttu ikinä.
  9. Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
  10. Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
  11. Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
  12. Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.
  13. Luxembourg
    Luxemburgissa muurit voivat oikeasti olla esteitä, paitsi että eivät, koska lähelle tätä kohtaa on rakennettu muurien sisään yleisöhissi.
  14. On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.

Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.

2 vuotta ulkomailla -arvonta!

Tasan kaksi vuotta sitten ilmoitin maistraattiin ulkomaisen osoitteen ja astuin lentokoneeseen kohti Yhdysvaltoja, ja sen kunniaksi tiedossa on ensimmäistä kertaa tässä blogissa arvonta! Ennen kun päästän teidät osallistumaan, pikainen katsaus, miten tähän tilanteeseen päädyttiin:

Mahdollisesta ulkomaille muutosta oltiin puhuttu meidän taloudessamme jo toista vuotta, ennen kuin muutto viimein koitti. Olen rehellisesti sitä mieltä, että kuka vaan suomalainen voi muuttaa ulkomaille, jos oikeasti haluaa eli priorisoi sen tarpeeksi korkealle elämässään ja on valmis näkemään sen eteen vaivaa, mutta ellei satu harvinaisen hyvä onnenpotku esim. kaiken puolestasi hoitavan työnantajan kautta, vaivaa todellakin joutuu näkemään. Meille kummallekaan ei kukaan tullut tarjoamaan mahdollisuutta hopealautasella, vaan käytimme kumpikin paljon energiaa tulevan työpaikan järjestämiseen. Moneen maahan voi muuttaa ilmankin valmiiksi hommattua työpaikkaa, jos on tarpeeksi rahaa säästössä, usko omiin kykyihinsä ja tarpeellisuuteensa uusilla työmarkkinoilla, ja EU:n ulkopuolelle lähdettäessä sopiva viisumi (esim. Work & Travel -tyylinen järjestelmä). Meillä tarve lähteä ei ollut ihan niin kova, joten odotimme, että saimme hoidettua elannon kuntoon Suomesta käsin.

Suomi ei ole huono paikka asua. Läksiäisissämme parikin kaveria tuli sanomaan, että heidänkin on tehnyt pitkään mieli ”karistaa Suomen pölyt jaloista” ja päästä ”pois tästä ikävästä maasta”, mutta meillä motivaatio ei kummunnut mistään suuresta inhosta kotimaatamme kohtaan. Kunhan kumpikin halusimme uusia kokemuksia ja nähdä, miten asuminen onnistuu meiltä vieraassa maassa; tiedostimme, että se olisi vaikeampaa kuin kotimaassa. Alun perin lähtiessämme ei ollut ollenkaan varmaa, että asuisimme ulkomailla näinkään pitkään, mutta vielä ei ole tuntunut, että pitäisi palata. Jossain vaiheessa niin kuitenkin varmasti teemme: takaisin Suomeen vetää tutun ja helpon ympäristön lisäksi ystävät ja sukulaiset, joita olisi aina kiva nähdä useammin.

Käytännön asiat vievät todella paljon aikaa ja energiaa, sekä ennen muuttoa että sen jälkeen. Yhdysvalloissa viisumihärdelli on välillä ihan uskomaton, ja kaikki kestää pidempään kuin olettaisi. EU-alueella tätä ei ole, mutta asunnon etsiminen etänä ei ole helppoa, emmekä ole siinä kertaakaan onnistuneet: Georgiassa Iiro asui ensimmäisen viikon hotellissa etsien meille asuntoa, Luxemburgissa minulla meni samaan kaksi viikkoa, ja Coloradossa kävimme kuukautta ennen muuttoa lomalla paikanpäällä etsimässä tulevaa kotia. Georgiasta Coloradoon muutettaessa muutto ei tosiaan ollut siitä helpoimmasta päästä muuttoyhtiön myöhästellessä ja jättäessä meidät ilman huonekaluja jouluksi, ja kahdessa muussa paikassa muutimme pelkkien matkalaukkujen kanssa kalustamattomiin asuntoihin, joten ensimmäiset viikot ja kuukaudet menivät huonekalukauppoja kierrellessä. Sitten vielä ajokortit, autorekisteröinnit, sähkösopimukset, rekisteröityminen kunnan asukkaaksi, ja muu paperityö, joka on eksponentiaalisesti vaikeampaa kuin Suomessa, koska Suomessa sentään yleensä oikeat toimintatavat ovat tiedossa. Luxemburgissa taas rekisteröin itseni kahteen otteeseen eri tavoin kunnan asukkaaksi, kun en tiennyt, että tavat ovat toisensa korvaavia, enkä vieläkään tiedä mikä niiden ero oli tai kumpi olisi ollut parempi.

Lopulta, kun muuttosäätö on suurimmaksi osaksi ohitse, elämä on oikeastaan aika mahtavaa. Normaalissakin arjessa sattuu ja tapahtuu koko ajan, ja jos lähtee pois totutuilta poluilta kohtaa vielä huomattavasti enemmän nähtävää, koettavaa ja elettävää. Melkein joka päivä tapahtuu jotain jännää, ja vaikka hampaita saa välillä kiristellä vierauteen liittyvien vastoinkäymisten edessä, monesti voi kokea myös onnistumisen tunteita. Kaukomaille matkailusta ei tule haaveiltua, kun lähialueetkin ovat täynnä outoa ja kiehtovaa. Kaikille tämä ei sovi, mutta minä nautin tästä täysin siemauksin.

Sitten itse arvontaan, ja ensimmäiseksi palkintojen esittely! Kahdella mantereella asuvana vietän paljon aikaa lentokoneessa, ja mielestäni parasta ajanvietettä mannertenvälisellä lennolla on käsitöiden teko elokuvaa katsellen. Atlantin yllä on syntynyt jos jonkinmoista neuletta, ja ensimmäisenä arvonnan palkintona on itse tehdyt käsineet vapaasti valittavassa värissä. Tyylivaihtoehtoja on kolme, joista voittaja voi valita itselleen mieluisen:
IMG_0972

1. Kevyet kynsikkäät lämpimiin oloihin [kuva: BrownBagKnits]

Grand Manan NB

2. Palmikoidut sormikkaat Keski-Euroopan talviin [kuva: Dick Drost]

STH70750

3. Vuorelliset tumput arktisiin olosuhteisiin [kuva: hannahcondry]

Toinen palkinto on luxemburgilaisen Oberweisin suklaata. Arvonnan voittaja saa valita, haluaako mieluummin hanskat vai suklaata, kakkossijalle tullut saa sitten jäljelle jääneen palkinnon.

Osallistua voi kommentoimalla tähän kirjoitukseen ja vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:
1. Kuinka pitkään olet lukenut tätä blogia?
2. Minkälaisista postauksista pidät? Mistä aiheesta haluaisit kuulla enemmän?
Muista täyttää sähköpostiosoitekenttä. Tätä ei julkaista blogissa ja osoite tulee vain minun tietooni, jotta voin ottaa yhteyttä voittajiin.

Tiedostan, että tämä arvonta osuu päällekäin juhannuspyhien kanssa, joten arvonta-aikaa on kaksi viikkoa, jotta kaikki halukkaat ehtivät osallistua. Arvonta päättyy keskiviikkona 2. heinäkuuta klo 12:00 Suomen aikaa.

suurherttuaarvonta

Bloggaajilla on mahdollisuus osallistua yhden arvan sijaan kahdella arvalla linkkaamalla omasta blogistaan tähän arvontaan. Jos teet näin, ilmoita siitä kommentissasi.

Loppuun kuva pari vuotta sitten tekemistäni kynsikkäistä todistamaan, että osaan neuloa.
Loppuun kuva pari vuotta sitten tekemistäni kynsikkäistä todistamaan, että osaan neuloa.

Parlez-vous français?

Ei tuota otsikon lausetta täällä kovinkaan usein kuule, koska oletus on, että totta kai kaikki puhuvat ranskaa. Niinpä minäkin olen takonut kieltä päähäni jo vuoden päivät.

”Miksi kävin suihkussa?” taivutettuna kaikille persoonapronomineille

Koulussa en pitänyt itseäni kieli-ihmisenä. Kun ala-asteella aloitin englanninlukemisen, ensimmäisestä kokeesta tuli numeroksi 5. Siis 5! Miten lapsille edes voidaan antaa noin huonoja numeroita? (Varmaan koska en tehnyt kotitehtäviä enkä osannut mitään, siksi.) Minun kansainvälistymiseni pelasti vain ja ainoastaan muutto pian tuon tapahtuman jälkeen Yhdysvaltoihin, missä parin vuoden aikana englanti taianomaisesti valui päähäni. Siis taikaa ja aika paljon hampaidenkiristelyä ja itkunvääntämistä, kun en tajunnut mitä muut lapset puhuivat – tai tajusin, että puhuivat kuin päässäni olisi muutakin vajavaista kuin kielitaito – sekä sisua ja erinomainen yksityisenglanninopettaja. Kiitos, vanhemmat, että veitte minut sen rääkin läpi! Pienempi rääkki se kuitenkin oli kuin yrittää räpiköidä läpi elämästä ilman kunnollista kielitaitoa.

Ei tainnut edes pitää paikkansa, etten olisi kieli-ihminen, sillä kielioppi on ollut aina helppoa. Olen vain tajuttoman laiska opettelemaan itsekseni sanastoa. Tämä takia Suomesta käsin en ole oppinut yhtäkään vierasta kieltä. Olen käyttänyt ihan kohtuuttoman paljon tunteja ruotsinopiskeluun jotta osaisin ostaa sillä junalipun Tukholmaan ja sittenkin vaihtaa englanniksi heti, kun myyjä esittää jatkokysymyksen. Sen sijaan puolen vuoden Tsekeissä asumisen jäljiltä olisin kyennyt käymään saman keskustelun tsekiksi ilman englantiin vaihtamista, missä varmaan auttoi, ettei Tsekeissä yleensä englantiin vaihtamisesta ollut mitään hyötyä.

Aivovuoto – la fuite des cerveaux. Vesivuoto – une fuite d’eau. Käytän näitä sanoja varmaan hetkenä minä hyvänsä.

Tästä tullaankin tämän postauksen pointtiin, joka minulla on sama kuin taannoin Hesarin kolumnissa: Kielten opiskelu on ajanhukkaa. On poikkeuksia, jotka pystyvät omaksumaan uuden kielen pelkästään tunneilla istuen ja imevät muutenkin sanoja itseensä kuin mikäkin sieni, mutta meihin muihin pätee kolumnin lause: Koulussa kelpaa oppia kielen teoriaa, mutta lopulta on pyrittävä kielialueelle vaikka työntekijäksi tai vaihto-oppilaaksi.

En minä nytkään opettele ranskaa istumalla kotona nenä kiinni kirjassa. (Paitsi kurssin kotitehtävien verran tai kokeita edellisenä iltana, mutta onko mitään tylsempää!) Minun ranskan oppimiseni pähkinänkuoressa:

  • Ilmaisjakelulehti L’Essentialin nappaaminen aamulla bussiin mukaan. Joka sivulta luen ainakin yhden artikkelin. Kännykkäsanakirjan käyttö on vähentynyt huomattavasti vuoden aikana ja nykyään ymmärrän jopa sarjakuvia! Myös uudesta kotimaastaan nauttii ihan eri tavalla, kun pystyy lukemaan paikallisuutisia. (Ilmaisjakelulehden kieli on muuten huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Le Mondessa, se tuli huomattua lentokoneessa.)
  • Ensimmäisen kerran käytin ranskaa arjessa eräänä kesäiltana kysyessäni terassilla tarjoilijalta, mitä eroa oli listan kahdella kirillä. En ihan ymmärtänyt vastausta, mutta se, että kykenin muodostamaan kysymyksen, jonka tarjoilija selvästi ymmärsi, oli suorastaan euforinen kokemus. Tämän jälkeen en enää pelännyt avata suutani ranskaksi.
  • Minulle saa lähettää töissä sähköpostia ranskaksi. Alussa tuskastelin ja saatoin huijata Google Translatella, nykyään katson yksittäisiä sanoja nettisanakirjasta, jos katson. Tekninen dokumentaatio on vielä helpompaa ymmärtää, koska moni ”monimutkaisempi” sana on käytännössä englantia.
  • Italialaiset turistit kysyivät minulta tietä Pariisin metrossa. Eivät puhuneet englantia. Neuvoin siis ranskaksi. Nous sommes ici et nous prenons une metro…
  • Kun työkaverini lipsuvat höpöttämään ympärilläni ranskaa, pidän korvat auki. Ensimmäisenä aloin ymmärtää muita ulkomaalaisia, sen jälkeen belgikollegoita. Nykyään osa ranskalaisista on ymmärrettäviä, mutta esimerkiksi rokkarigraafikkomme käyttää liikaa slangia, eteläranskalainen projektipäällikkö mumisee liikaa ja menen aina ihan lukkoon, jos pomoni esittää minulle suoria kysymyksiä ranskaksi. Mutta kyllä tämä tästä.
  • Nykyään ravintoloissa keskustelut sujuvat lähtökohtaisesti ranskaksi. Viime sunnuntaina Metzissä eräässä fonduepaikassa sain selittää smalltalkkaavalle tarjoilijalle, että Suomessa fondue ei ole yleistä mutta kuitenkin ihan tunnettua, vanhemmillani on fonduepata ja ei, me emme tee fondueta poronmaitojuustosta.
  • Yhdessä kaveriporukassani oleva espanjalainen Gema ei puhu englantia. Minulla kesti hetki tajuta tämä: olin tavannut Geman ranskantunnilla, ja luulin aluksi, että hän vain halusi harjoitella ranskaa, kun ei suostunut puhumaan kanssani englanniksi. Nykyään vaihdamme aina tavatessamme kuulumiset ranskaksi, ja tarvittaessa espanjaa ja englantia (muttei ranskaa) puhuva slovenialaiskaverimme tulkkaa.
  • …ja toki käyn kerran viikossa ranskantunneilla, neljä tuntia kerrallaan. Kieliopin kannalta tunnit ovat tarpeellisia, ja kun toissa viikolla opettelimme vihdoin futuurin, taas pari palaa loksahti paikoilleen: siis tätä se serait tarkoittaa, mikä lehtiuutisissa jatkuvasti toistuu.

Kannustan siis kaikkia jos ei nyt muuttamaan niin ainakin matkustamaan alueelle, jonka kieltä on opiskellut, ja unohtamaan samalla, että osaa jotain vahvempaa kieltä (esim. englantia). Ehkäpä minäkin vielä joskus sinne Ruotsiin…

Ranskantunnit ovat olleet alusta asti täysin ranskaksi ilman sanaakaan muuta kieltä. Raapustan papereihin suomeksi, miten olen opettajan selitykset ymmärtänyt.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Ensimmäiset 500 mailia

Toissapäivänä Iiro palautti avaimet Georgian kotiimme. Muuttorekka oli lähtenyt kohti länttä jo viime viikolla, ja perjantaina me aioimme tehdä saman autollamme. Lentoni laskeutui eilen vähän puolen yön jälkeen Atlantan lentokentälle, mistä ajoimme yöksi vielä Georgian puolella sijaitsevaan hotelliimme. Jo lounasta nautimme Alabaman Birminghamin esikaupungissa sijaitsevassa BBQ-paikassa: brisketiä parilla eri tapaa, friteerattuja suolakurkkusiivuja, mac&cheesea, sipulirenkaita ja BBQ-kastiketta, niistä on hyvä etelävaltojen lounas tehty.

En ole mikään mestarikuski enkä järin pidä autolla ajosta, mutta koska matka on pitkä, siirryin rattiin lounaalla tarkoituksena ajaa Memphisiin saakka. Auringonlaskun aikaan vähän ennen Memphisiä rupesi hieman ripsimään, ja pian ripsintä vaihtui kaatosateeksi ja näkyvyys laski nollaan. Siinä sitten köröteltiin pelokkaasti eteenpäin 40 mailia tunnissa tiellä, jossa nopeusrajoitus on 70, ja yritin seurata järkevällä etäisyydellä edessä ajavan takavaloja, koska itse tietähän en nähnyt. Hieman tuli korotettua ääntäkin puolin ja toisin, kun yritimme Arkansasiin saavuttuamme navigoida lähes nollanäkyvyydellä huoltoasemalle sadetta pitämään, mutta onnistuimme pääsemään perille ilman henkilö- tai tavaravahinkoja. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

West Memphis rains

Vähän ennen liittymää kuvassa puoliksi näkyvä Pensken vuokrarekka ohitti meidät aivan holtittomasti, mutta jälkeenpäin ymmärsimme, että rekka oli yrittänyt vain pysyä edellä ajavan autoa hinaavan oletettavasti samaa muuttoseuruetta olevan pickupin matkassa. Liittymästä päästyään pickup oli sitten yrittänyt ajaa huoltoasemalle, mutta oli luullut tien kulkevan väärällä puolen kylttiä…

West Memphis rains

Meinasimme ensin oikaista tästä ”asfalttikentän läpi”, mutta ajoimme sitten kuitenkin virallisen sisäänkäynnin kautta. Hyvä niin, sillä tämä oli näky lähtiessämme huoltoasemalta jatkamaan matkaa.

Nyt vietämme yötä Arkansasin Little Rockissa, ja huomenna matka jatkuu. Perillä lienemme samoihin aikoihin muuttotavaroiden kanssa jouluaattona. Haluaako joku arvata kohdetta?

Minusta tulee isona

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni ensimmäiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Kuusivuotiaana halusin isona arkeologiksi, jotta voisin kaivaa dinosaurusten luita Mongolian aroilta. Dinosaurukset olivat muutenkin tulloin pop: osasin nimetä ulkonäöltä toistakymmentä dinosauruslajia ja painajaisissani seikkaili tyrannosaurus rex. Dinosaurusvaiheesta siirryin sujuvasti lehtimiesvaiheeseen, ja jonkin aikaa pidin selvänä, että minusta tulee isona taittaja, joka ehkä joskus kirjoittaa myös juttuja, tuurailee päätoimittajaa ja toimii myös kustantajana. Sitten vuorossa olivat haaveilut astronomin urasta – jonkin aikaa sanoin haluavani isona astrologiksi, kunnes äiti selitti eron – ja lopulta palasin lähtöruutuun arkeologihaaveitteni luokse, tällä kertaa varustettuna tietämyksellä siitä, että en kaivelisi dinosaurusten luita.

Olen kuullut huhua, etteivät lapsuuden toiveammatit aina lopulta ole niin hehkeitä, vaikkei sateessa maan kuopsuttaminen niin vastenmieliseltä kuulostakaan. [kuva: Lovegrove]

Päivääkään en ole tehnyt mitään konkreettista näiden haaveiden eteen, ja päivääkään en ole tehnyt työtä, josta olisin haaveillut lapsena edes ohimennen. Kuka lapsi haluaa projektipäälliköksi, konsultiksi tai konseptoijaksi? Päätyminen nykyiselle uralleni on ollut joukko yhteensattumia, ajautumisia ja päähänpistoja. Ensin ajauduin teknilliseen yliopistoon, koska ”sillä koulutuksella saa töitä”. Yliopiston sisällä koulutussuunnaksi valikoitui se kaikkein abstrakteimmalta kuulostavin, koska ”sitten ei tarvitse vielä päättää, miksi haluaa isona”. Nykyisen alani kursseja päädyin opiskelemaan, koska avaruustekniikan perustietona toimivat sähkötekniikan kurssit olivat kuin ruosteisen piikkilangan nielemistä, ja sattumalta siinä sivussa käymäni tietotekniikan kurssi oli taas sujuvaa kuin voin sulattaminen, joten sivuaine päätyi vaihtoon. Luxemburgiin päädyin, koska sattumalta saikkupäivänä luin Hesarista muunkin kuin kannen ja huomasin hakuilmoituksen, ja CV oli helppo lähettää lotolla menemään.

Lopputulos on, että olen hyvä työssäni – enhän tänne muuten olisi ajautunut – mutta salaa kadehdin kaikkia, jotka tuntevat vahvaa tunteen paloa työtänsä kohtaan. Kuten esimerkiksi siskoani, joka lukee ammattikirjallisuutta vapaa-aikanaan, tai niitä taannoisia kollegoja, jotka pikkujouluissa parin glögilasillisen jälkeen ajautuivat pohtimaan ratkaisuja päivänpolttaviin tutkimuskysymyksiin alallaan sekä heittämään vaikeaselkoista läppää punamustien puiden ja quicksortin soveltamisesta arkielämässä. Muistan niissä pikkujouluissa ahtaneeni puuroa vatsaani lievästi ahdistuneena, kun tiedostin oman kontribuutioni keskusteluun olevan täysi nolla.

Samalla tunnen kuitenkin tiettyä keveyttä. Minä en kuulu niihin, jotka raatavat ylipitkiä päiviä, palavat loppuun tai pystyvät puhumaan vain työstään, koska muuta elämää ei ole, ja jos joskus minulle jotain jälkikasvua ilmantuu, muistanen heidän lapsuudestaan muutakin kuin tarhan portit. Jos projekti on myöhässä tai työt kaatuvat päälle, minulle riittää, kun olen tehnyt parhaani, enkä kehitä vatsahaavaa, sillä jos parhaansa tekeminen ei riitä, syy on työnantajan huonossa resursoinnissa. Poikkeuksena tähän lienee, jos joskus lähtisin yksityisyrittäjäksi, jolloin varmaan lipsahtaisin tekemään töitä kellon ympäri, koska olisin itse perimmäisessä vastuussa – näin pienenä vinkkinä kavereille ja tutuille hyvillä liikeideoilla varustettuna, ottakaas yhteyttä! – mutta niin kauan, kun pysyn jonkun toisen renkinä, taidan olla stereotyyppinen Y-sukupolven edustaja.

Ei näin! [kuva: Savage Chickens]

Tutkimusten mukaan Y-sukupolvi eli noin 80-90-luvuilla syntyneet panostaa vapaa-aikaansa ja työn ja vapaa-ajan yhteensovittamiseen enemmän kuin aiemmat sukupolvet. Jos töissä viettää koko valveillaoloajan, niin sitten varmaan työ on koko elämä, mutta itse olen valveilla viikossa noin 120 tuntia ja niistä töissä menee noin 40 – siis vain kolmasosa. Siltä kantilta on kieroutunutta todeta, että minusta tulee isona jonkun ammattiryhmän edustaja. Sen sijaan voisin sanoa, että minusta on tullut isona kokeileva ruoanlaittaja, sisukas käsitöiden tekijä ja innostunut patikoija. Ehkäpä minusta on tullut myös sujuva lentokonematkustaja, vieraisiin kaupunkeihin sopeutuja ja lapsenomaisen uteliaisuuden säilyttänyt aikuinen. Näköjään minusta kaiken muun ohessa on tullut myös bloggari.

Siitä ammatista en vielä osaa sanoa. Vaikka pysyisin samalla työnantajalla loppuelämäni – mitä niinikään Y-sukupolven edustajan pidän epätodennäköisenä – tuskin pysyisin nykyisessä työnkuvassani koko aikaa, en välttämättä edes tiukasti samalla alalla. Jos taas vaihdan työpaikkaa, todennäköisesti hakeutuisin vaihtelun vuoksi vähän eri suuntaan. Tai sitten ryhdyn yksityisyrittäjäksi. Ehkäpä perustan vihdoin sen matkatoimiston, josta taisin ohimennen kymmenenvuotiaana haaveilla. Tuleeko yllätyksenä, että tutkimusten mukaan Y-sukupolven edustajat haluavat pitää tulevaisuuden vaihtoehtonsa avoimena?

Nykyisessä elämäntilanteessani olen pariin otteeseen toistellut Tove Janssonin Taikatalvesta tuttua lainausta: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Minusta tulkoon isona seikkailija.

Omakohtainen aloitus, ripaus kevyttä tutkimustietoa, viittaus kaunokirjallisuuteen ja lopuksi paluu otsikkoon. Irtoaisikohan tällä Eximia, vai korkeintaan Magna huonon käsialan vuoksi?

A Little English

Täällä kun tiedustelee ihmisten englanninkielen osaamista, vakiovastaus tuntuu olevan I speak a little. Joskus ”a little” on pari hassua sanaa, joskus haparoivaa hapuilua, jolla yksinkertainen keskustelu on jo mahdollista.

Joskus sitten käy niinkuin minulla eilen huonekalukaupassa. Tarkoituksena oli ostaa koko asunnon kalustus kerralla, ja kysymyksiä oli paljon. Kun kysyin myyjältä, puhuuko hän englantia, ja vastaus oli tuo a little, ehdin olla ohikiitävän hetken pettynyt – kunnes myyjä rupesi keskustelemaan kanssani täysin sujuvasti, kunhan välissä pahoitteli, ettei tiedä, mitä sängyn säleikkö on englanniksi. Tässä kohtaa totesin myyjälle, että ihan hyvinhän häneltä englanti sujuu.

I don’t think I speak it so well, myyjä totesi takaisin ja jatkoi perusteluilla: I speak so much better German, French, Luxemburgish, Spanish and Italian.

Huonekalut saapuvat viikon päästä maanantaina. Vielä viikon ajan ainoana kalusteenani on patja.