Juhannuksenviettoa uima-altaalla

Midsummer Feast

Alkon muovikassi taustalla kulkeutui tänne matkatavaroita pakatessa ja on suomalaisena tukevana muovikassina ehdottomasti säästämisen arvoinen.

Koska perjantai luonnollisesti oli täällä normaali työpäivä, päädyimme viettämään juhannusta vasta lauantaina. Seurueeseemme kuuluivat meidän lisäksemme suomalaiset Pasi ja Niina sekä teksasilainen Charles. Pasi ja Charles ovat Iiron työkavereita, tosin Pasi on täällä vain lyhyellä kuukauden mittaisella komennuksella. Kutsuimme koko porukan taloyhtiömme uima-altaalle grillaamaan, pulikoimaan ja nauttimaan paikalliseen tyyliin margaritoja.

Asparagus

Parsaa raastetulla parmesanilla ja appelsiininkuorella

Ruoaksi Iiro oli luvannut ”perinteistä suomalaista juhannusruokaa”. Mietimme, mitä tämä voisi olla, eikä mieleen tullut ”jonkun grilliruoan” lisäksi kuin silli ja uudet perunat. Silliä ei löytynyt tästä kaupungista, emmekä jaksaneet lähteä sitä metsästämään Atlantan Russian markettiin, jossa arvelimme sitä ehkä voivan olla, joten tyydyimme saksalaiseen säilykepurkitettuun silakkaan, jota löytyi World Marketin häläsäläsekatavarakaupasta. Silakka oli kypsää eikä yllättäen maistunut yhtään silliltä, mutta ihan hyvää se silti oli tillillä maustetussa jugurttikastikkeessa. (Lähikaupasta löytyi kuivattua tilliä poistomyynnistä!)

Uudet perunat eivät olleet Charlesille edes konseptina tuttuja, joten tein perunasalaattia vanhoista perunoista. Tukusta haetut naudan entrecotet marinoin timjamivalkosipulimarinadissa (korvaan timjamilla tällä hetkellä kaikki tuoreet yrtit kaikista ohjeista, koska sitä sentään on…), maustevoihin tuli kaprista ja anjovista ja porkkanat grillattiin folionyyteissä. Jälkkäriksi tarjoiltiin yllättävän hyviä mansikoita ja brie- ja cheddarjuustoja rommisiirapilla.

Midsummer Feast

Lautaset ovat IKEAsta, mutta Hackmanin aterimet toimme mukanamme Suomesta periaatteella ”pientä ja kevyttä mutta kallista”. Charles tosin luuli niitäkin IKEA-valmisteisiksi.

Aurinko oli jo hämärtymässä, kun siirryimme ruokapöydän äärestä pulikoimaan, heittämään palloa ja hyppimään altaaseen. Yhdessä vaiheessa kävi pieni haveri, kun Iiro hyppäsi vähän liian matalaan kohtaan allasta ja löi nenänsä altaan pohjaan, jolloin se alkoi vuotaa verta, mutta muuten ilta oli hauska. Nyt Iiro on lähdössä työmatkalle tapaamaan asiakasta ja otti mukaan minun meikkipuuterini, ettei näyttäisi liian pahasti siltä, että olisi ollut tappelussa.

Jump into the Pool

Rapuescabeche ja parsaa

Atlantin yli muuttaessa pakkasin mukaan pari ruokalehteä, joista en ollut ehtinyt vielä tehdä reseptejä, ideana, että täällä aikaa löytyisi. Eilen päätin kokeilla Mondon Ruoka&Matka-lehdessä kannessa ollutta (1/2011) Murun keittiömestarin Sir Lintsin escabechea jättikatkaravuista. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jättikatkaravunpyrstöt olivat kaikkein helpoin ostos: niitä löytyi tukusta pakasteena iso kohtuuhintainen pussi. Parsakin on ilmeisesti nyt kaudessa, sillä kaupasta löytyi ihanaa ohutta tuoretta (ja halpaa) parsaa – todella hyvä sattuma, sillä muuten kasvisvalikoima täällä on suppea ja kallis. Hintaan tuntuu vaikuttavan se, että vähät kasvikset ovat usein luomua. Veikkaan, että oletus on, että jos joku ostaa tuoreita kasviksia yksittäiskappalaina, sen täytyy olla vähintäänkin jossain määrin hurahtanut hippi, joka kuitenkin haluaisi ostaa luomua – niin sanottujen ”normaalien ihmisten” kasviskysyntä lienee pientä.

Sitten ne muut ainekset. Salottisipuleita löytyi pienen etsinnän jälkeen paikallisesta Stockan herkusta, samoin kuin yksi kappale fenkoleita. Fenkolin kohdalla kassa kysyi: ”What’s this?” – kassat kun naputtelevat kasvikset kassakoneeseen käsin. Onneksi osasin vastata. Esimerkiksi fenkolin vieressä olleen kyssäkaalin englanninkielistä nimeä en välttämättä olisi heti keksinyt.

fennel

Jos joku ei tiennyt, fenkoli näyttää tältä.

Alkuperäiseen ohjeeseen olisi tullut korianterinsiemeniä, tähtianista ja sahramia. Juu ei näillä maustevalikoimilla, ei edes sieltä Stockan herkusta, ja paikallista etnokauppaa en ole vielä löytänyt. Korvasin siis korianterijauheella, ja sherryetikkakin korvaantui valkoviinietikalla.

Mini Peppers

Minipeppereitä. Isoin on noin kämmenen kokoinen, pienin peukalon mittainen.

Ohje kaipasi myös chiliä. Tämän korvasin Iiron heräteostoksella, pikkupaprikalla. Loistavia! Maku on tosi kiva, vähän makea ja jopa aavistuksen tulinen.

Siispä Kennesawn ruokakauppavalikoiman mukaan tuunattu rapuescabecheresepti, olkaa hyvä… Ruokajuomaksi sopii kuiva Riesling Wal-Martin dollarin minipullosta nautittuna. Ostoslistalle lisätty viinilasit.

Shrimp Escabeche

Rapuescabeche

500g jättikatkaravunpyrstöjä (kuorittuja, punaisia)
2 timjaminoksaa
3 valkosipulinkynttä
öljyä paistamiseen

Escabeche-mausteliemi
2 dl oliiviöljyä
1 salottisipuli ohuina siivuina
1 porkkana ohuina siivuina
1 fenkoli ohuina siivuina
1/2 tl korianterijauhetta
1/2 appelsiinin kuori
1 appelsiinin mehu
1 laakerinlehti
1/2 dl valkoviinietikkaa
1 minipaprika (mini pepper)
suolaa ja mustapippuria

1. Paista jättikatkaravunpyrstöihin väri timjamin ja valkosipulin kanssa nopeasti kuumalla pannulla, älä kypsennä. Laita pyrstöt vuokaan tai kulhoon.
2. Kuullota kasarissa oliiviöljyssä sipuli, porkkana ja fenkoli. Lisää loput aineet kasariin. Hauduta niin, että kasvikset ovat kypsiä. Mausta suolalla ja pippurilla.
3. Kaada kuuma mausteliemi rapujen päälle, sekoita ja anna marinoitua kylmässä vähintään kolme tuntia. Ei mene pahaksi, vaikka olisikin yön jääkaapissa.
4. Tarjoile escabeche kylmänä keitetyn parsan ja salaatinlehtien kanssa.

How are you?

Lähtö Helsinki-Vantaalta oli vähän ennen seitsemää maanantaiaamuna. Sain kyydin lentokentälle isältä, ja äitikin oli noussut neljän jälkeen syömään aamiaista kanssani. Matka sujui ilman sen kummempia kohtauksia, mitä nyt check-inin työntekijä oli vähän sitä mieltä, että käsimatkatavarani oli liian suuri täyteen lentokoneeseen. Neuvottelemalla siitäkin selvittiin ilman toisen ruumalaukun lisämaksua, ja sain jopa käsimatkatavarana toimineen minirinkkani hattuhyllylle.

Kuten aiemmin kerroin, minulla oli yhdeksän tunnin välilasku Amsterdamissa. Siispä suurin osa käsimatkatavaroista lentokentän laukkusäilytykseen, juna alle ja kohti keskustaa.

The Canal

Näkymä Anne Frankin talon edestä

Amsterdamissa satoi kaatamalla. Ensimmäiseksi käppäilin Anne Frankin talolle, jossa puolen tunnin jonotus sateenvarjojonossa lähinnä jenkkituristien kanssa ja sisällä turistiryysiksessä kävelyä. Ihan mielenkiintoinen talo, mutta ehkä parempi turistikauden ulkopuolella – sateinen maanantaiaamu kun näköjään ei riittänyt karkottamaan turistilaumoja.

Cyclists

Amsterdam Doors

Koko päivän aikana ei näkynyt yhtäkään vaihteellista pyörää, vaan kaikki kaupunkipyörät olivat yksivaihteisia.

Ulos tultuani sade oli jo laantunut, joten kävely Van Gogh -museolle oli mukavampi. Aikaero, jatkuva seisominen ja kävely kuitenkin painoivat jo niin paljon, ettei lounas sitä pahemmin parantanut, ja en jaksanut katsoa museota läpi kokonaan. Audio Guide oli muuten hintansa väärti, kuten myös etukäteen netistä ostetut liput, joiden ansiosta museossa ei tarvinnut jonottaa metriäkään.

Pink Bicycle

Haluan tuon pyörän!

Takaisin kentälle ehdin mukavasti reilu tunti ennen koneen lähtöä, mikä tarkoitti, että ehdin käväistä Tax Freessa hakemassa juhannusjuomaksi pullon Moëtia. Atlantin ylittävä matka sujui mukavasti KLM:n In Flight Entertainmentin ansiosta (The Artist ei ollut mieleeni, The Girl with the Dragon Tattoosta ei saanut kunnolla selvää repliikeistä koneen melussa, ja Iron Lady oli mielenkiintoinen lähinnä historiakatsauksena), ja koneessa tarjottiin jätskiä!

Vieressäni lennon ajan istui kaksi yksin matkustavaa jenkkiä, joista toinen oli vähän pihalla olevan oloinen nuori mies ja toinen kärttyisen oloinen vanhempi nainen. Vanhempi nainen kieltäytyi lennon aikana kaikesta tarjotusta ruoasta ja suurimman osan ajasta torkkui kasvot peiton alla. Nuori mies taas huomasi henkilökunnan jakaessa maahantulokaavakkeita minun ottavan viisumiselvityskaavakkeen ja pyysi sellaista myös. Hän varmisti minulta, että tarvitseehan hänkin kaavaketta, ja vastasin, että tarvitset, jos sinulla on viisumi. Hetken aikaa keskusteltuamme kävi ilmi, että mies oli USA:n kansalainen, kotoisin Georgiasta eikä tiennyt, mikä on viisumi.

Kysäisin siinä mieheltä, mitä hän teki Euroopassa, ja hän kertoi, ettei ollut käynyt Euroopassa ollenkaan, vaan oli ”on a mission” yliopiston kautta kenialaisessa lastentarhassa. Yliopistossa hän opiskeli kemiaa mutta toivoi vaihtavansa ensi syksynä lääkikseen ja ajatteli, että lastentarhakokemus auttaa häntä tässä. Tässä vaiheessa keskellämme istuva nainen heräsi ja kertoi, että hän oli juuri matkalla Ugandasta. Amsterdam oli kummallakin vain vaihtokenttä matkalla Afrikasta Amerikkaan.

Perillä Atlantassa kahdeksalta illalla immigrationissa ei ollut jonoa nimeksikään, ja ehdin varmaan ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessa matkalaukkuhihnan luokse ennen kuin laukku oli saapunut. Toisin kuin Iiro kuukautta aikaisemmin, en joutunut tullin tarkistukseen, vaikka olin kirjoittanut maahantulokaavakkeeseen tuovani maahan ”ruokaa”, eli suklaata.

On the Way Home

Iiro tuli hakemaan kentältä sinisellä avoautollamme. Vaikka aurinko oli juuri laskemassa, ulkona oli vielä yli 25 astetta lämmintä. Kävimme kotimatkalla syömässä paikallisessa The Varsity -pikaruokapaikassa, joka ei tehnyt meihin vaikutusta, vaikka onkin paikallisten yliopisto-opiskelijoiden suosiossa ja kasvanut heidän ansiostaan. Hampurilainen oli pieni, hodari mitäänsanomaton.

Interstate through Atlanta

Seitsemän kaistaa suuntaansa, ou jea!

Koska meillä kotona ei ole vielä nettiyhteyttä, istun kirjoittamassa tätä taloyhtiömme Business Centerissä, jossa ilmastointi on säädetty jäätävän kylmälle. Eilen rekisteröidyin taloyhtiöön ja sain oman kulkukortin kuntosalille ja uima-altaalle, siivosin keittiön kaappeja ja tein listaa siitä, mitä kaikkea tarvitsemme. Kävimme syömässä lounasta Iiron kanssa paikallisessa kanapainotteisessa pikaruokalassa, jossa perheyrityksen kristillinen tausta näkyi sunnuntaikiinniolon lisäksi ylitsevuotavana palveluna, ja mm. roskia ei annettu viedä itse, ja pöydästä tultiin kysymään, haluaisimmeko lisää juotavaa. Löysin kävelymatkan päästä ihan järkevän oloisen ruokakaupan, ja kävimme hakemassa minulle rinnakkaiskortti Iiron tukkukauppajäsenyyteen (kyllä, juuri näin) sekä ostamassa mm. monta kiloa kaurahiutaleita. Päivän aikana toista kymmentä ihmistä kysyi minulta ”How are you?” enkä ole vieläkään keksinyt, mitä siihen pitäisi tarkalleen ottaen vastata (”Thanks” ”Good” vai pelkkä ”How are you” takaisin?). Mutta näistä lisää myöhemmin, sillä nyt pitää hankkia SIM-kortti ja nettiliittymä.

Vähiin käyvät tunnit

Alle 10h päästä pitäisi olla lentokentällä, ja pakkaan juuri viimeisiä tavaroita. Lähden matkaan vain yhdellä matkalaukulla, koska Iiro vei jo jonkin verran minunkin tavaroitani. Olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt vaatekaupassa ostoksilla yhden käden sormin laskettavan määrän, joten ehkä on jo aika ostaa uusia vaatteita.

Matkalaukun lisäksi pakkasin toisen laukun syksyä varten, kun vanhempani tulevat käymään. Silloin Atlantin yli siirtyy pari lämpimämpää vaatetta sekä akvarellivärit.

Jännittää lähinnä, mitä kaikkea unohtuu. Ei siis, että mitä unohtuu Suomeen, vaan mitä kaikkea tärkeää olen unohtanut tehdä ennen Suomesta lähtöä. Ainakin laskut lienee vielä ihan hyvä maksaa.

Näitä uskon kaipaavani

Lähtöön on alle viikko. Onneksi nyt on Suomessa lämmintä ja aurinkoista, joten kavereiden kanssa on tullut istuskeltua paljon ulkona ja nautittua kesän alusta. On tullut myös mietittyä, mitä todennäköisesti tulee Suomesta kaipaamaan. Tässä vähän listaa; katsotaan vaikka jouluna, menikö oikeaan.

25.6.2010

Kesäöitä. Tämä kuva juhannukselta klo 2:45.

Meri

Merta, saaristoa ja purjehtimista.

17.3.2010

Käveltäviä katuja. Toimivaa julkista liikennettä.

Talvea, erityisesti talvea mökillä.

21.5.2010

Sitä kun sen pitkän lumipyryn ja loskan jälkeen tulee vihdoin kesä ja voi mennä piknikille.

1.5.2010

31.1.2010

Kavereita.

21.1.2012

Vanhempien kissoja. Tätä veijaria olen rapsutellut nyt päivittäin vanhempien nurkissa punkatessa.

24.2.2012

Kunnollista lakua.

Tervetuloa kehitysmaahan

…nimittäin tietoyhteiskunnan kehitysmaahan, jossa minkään sortin tietoliikenneyhteydet eivät kuulu kategoriaan ”halpaa kuin saippua”, vaan lähes kaikista hinnoista meinaa saada slaagin.

I f%*king hate networking.

Nettiyhteyttä asuntoomme katsellessani kaksi asiaa pisti silmään: korkeat hinnat ja bundlaus TV:n kanssa. Hitain 20MB:n nettiyhteys maksaa $45 kuussa! TV:n puolella taas mainostettiin $27:llä peruskaapelia sloganilla ”All your local programming”. Kävi ilmi, että TV:stä ei maksutta näy yhtikäs mitään, vaan jopa perus-CNN:stä pitää maksaa kaapelimaksu. Pitää vielä miettiä, mihin tässä päädytään. Jos rahaa haluaa säästää, niin toki EarthLinkiltä löytyisi ”Premium Dial-up” vain $20/kk nopeudella 56Kb/s. Back to the ’90s!

Kännykkämaksutkin tulevat nousemaan vähintään kaksinkertaisiksi. Suomessa maksoin puheluista, tekstareista ja netistä yhteensä noin 15 euroa kuussa. Yhdysvalloissa liittymät ylipäätään ovat kalliimman puoleisia, ja jos haluaa liittymän, jonka netinkäytön määrää ei ole rajoitettu, halvin löytämämme vaihtoehto on $45/kk. Luulen, että itse päädyn tuohon ”halvempaan” $30/kk ja sinnittelen 30 megalla kuussa. Jos megat loppuvat kesken, niitä ei ymmärtääkseni saa lisää millään $/MB-maksulla, vaan koko kuukausimaksu pitää maksaa etuajassa ja aloittaa uusi kuukausi.

Money, cell phone and soda

Korkea hintataso tuli siksikin yllätyksenä, että jotenkin kuvittelisi iPhonen ja kännykkäappsien luvatun maan olevan enemmän nivoutuneena kiinni nettiin. Mutta ehkä onkin, ja kukaan ei vaan osaa kyseenalaistaa hintatasoa, kun siihen on totuttu.

Maalle vai kaupunkiin, kylille vai kuuseen?

A To B

Georgiassa uhanalainen liikkumismuoto

Uuden asunnon etsiminen on aina jotenkin jännittävää ja tavallaan perustavanlaatuista arvokeskustelua: minkälaisessa ympäristössä haluan asua? Haluanko keskustaan, lähiöön vai jonnekin todella kauas? Haluanko lähipalvelut ja julkisen liikenteen vai rauhaa ja autoyhteyksiä? Haluanko päästä paikkoihin kävellen?

Koska Iiron työpaikka ei sijaitse Georgian pääkapunki Atlantassa vaan siitä 40 kilometriä luoteeseen Kennesawn pikkukaupungissa, oli jo selvää, miltä puolen kaupunkia asunnon olisi löydyttävä – ruuhkassa kaupungin läpi ajaminen kun ei houkuta. Enää piti päättää, kuinka kaukana keskustasta haluamme asua…

Atlanta Midtown Skyline

Atlantan Midtownin pilvenpiirtäjiä ja autoteitä

…siis mistä keskustasta? Atlantassa on erikseen Downtown, Midtown ja Buckhead, joissa kaikissa on pilvenpiirtäjiä, eikä mikään niistä varsinaisesti muistuta Helsingin tiivistä kävelypainotteista keskustaa. Näistä Kennesawta lähimpänä olevaa Buckheadia harkitsimme asuinpaikaksi, sillä sieltä löytyi budjetillamme kohtuuhintaisia kaksioita kävelymatkan päässä ravintoloista, kaupoista ja paikallisesta ”metrosta” – minä kun en ikinä ole autoa omistanut ja kynnys sellaisen hankkimiseen on monestakin syystä korkea, joten yhdellä autolla pärjääminen olisi bonusta. Iirolla Buckheadista työmatka taas olisi vähän yli puoli tuntia suuntaansa, joka olisi vielä siedettävän rajoissa.

Toinen järkevältä kuulostava vaihtoehto oli hankkia asunto Kennesawsta: siellä hinnat ovat sen verran halvempia, että kaksion sijaan saa kolmion, ja jo valmiiksi 9 tunnin mittaiset työpäivät eivät venyisi työmatkoista. Toisaalta vaikka väestöntiheys on Keravan luokkaa, julkinen liikenne on harvaa ja pysähtyy vain parilla pysäkillä koko kaupungissa, joten toisen auton tarve kasvaisi huomattavasti… ellei sitten halua tyytyä liikkumaan päivisin asunnon ja gated communityn uima-altaan väliä.

Kennesaw Mountain

Kennesawn mettää ja Kennesaw Mountain

Kumman sitten valitsimme? Kennesawn. Lopulta ratkaisevana tekijänä oli ainoa sosiaalinen verkosto, joka meillä Atlantin tuolla puolen on, nimittäin Iiron tulevat työkaverit, jotka asuvat lähes kaikki Kennesawssa. Sen lisäksi, että varsinkin alkuvaiheessa apua tarvitessa on kiva jos sitä on edes teoriassa saatavilla samassa kaupungissa, seurakaan ei liene pahitteeksi. Siispä katsoimme ennen Iiron lähtöä valmiiksi netistä kolme apartment communityä eli suuren yhtiön omistamaa vuokra-asuntoyhtiötä, joissa jokaisessa oli uima-allas, kuntosali ja sen verran asuntoja, että vapaita pitäisi löytyä.

Kuvittelin, että asunnon metsästyksessä olisi silti mennyt vähän pidempään, mutta yllättäen Iiro löysi ja muutti uuteen asuntoon jo viime viikonloppuna. Siitä lisää joskus myöhemmin.

Lennot varattu!

On aina vähän adrenaliinia kohottavaa ostella monen sadan euron ostoksia netissä. Toisin sanoen vatvominen on nyt loppu ja lennot varattu.

Pitkällisen tutkinnan jälkeen kävi ilmi, että Helsinki-Atlanta-välille haluaminani päivinä kaikkein halvimmalla lennot sai varatessa suoraan KLM:n omien sivujen kautta. Erilaisissa hakukoneissa ei näkynyt halvimpia vaihtoehtoja, ja siinä missä suoraan lentoyhtiöltä ostettuna lennot sai 700 eurolla, hakukoneiden vaihtoehdot lähtivät 800 eurosta ylöspäin. Atlantaan pääsee monen muunkin yhtiön kautta (esim. British Airways, Lufthansa), mutta niillä ei ollut halpoja lähtöjä nyt tarjolla.

KLM MD-11

Lentolippua varatessa sai jo valita menolennon istumapaikan, joten bongailin netissä kyseisen koneen paikkakarttaa, mutta kaikista värillisistä paikoista olisi pitänyt maksaa 38 euroa ylimääräistä… siis kaikista, myös niistä vessan edessä olevista, joissa istuinta ei saa taaksepäin…

Varsinainen lähtöpäivä on maanantai 18.6. ja takaisin Suomessa olen joulua viettämässä perjantaina 14.12. Menopäivälle olisi saanut alle tunnin vaihdon niin, että olisi ehtinyt jo puolilta päivin Atlantaan, mutta päädyin valitsemaan lähdön, jossa on 8 tunnin vaihto. (Hullu!) Olen käynyt Amsterdamissa viimeksi teininä, joten kun kerran samalla hinnalla sai… eli onko kellään vinkkejä tehokkaaseen Damin turisteilupäivään?

Sunset over Amsterdam (Frontpage)

”Have a nice stay in Georgia!”

Suomalaiset eivät tarvitse viisumia Yhdysvaltoihin alle kolmen kuukauden pituisille matkoille Visa Waiver Programin ansiosta, mutta sitä pidemmille ajanjaksoille tämä paperi tulee hakea. Niinpä mekin päädyimme täyttämään lomakkeita ja keräämään lippulappuja, joiden kanssa marssimme konsulaattiin Kaisaniemeen.

Konsulaatti on piilotettu tavalliseen asuintaloon, eikä oven ulkopuolella käy ilmi, mistä maasta on kyse. Rappukäytävässä Niemisten ja Söderströmien tavallisten ulko-ovien vieressä on harmaa panssariovi turvakameroineen, ja ovessa lukee ”Konsulaatti – Consulate”. Sisälle päästäkseen täytyy ensin luovuttaa passinsa, jonka jälkeen parin minuutin odottelun jälkeen saa kutsun turvatarkastukseen. Mukaan konsulaattiin ei saa ottaa laukkua vaan pelkästään tarvitsemansa paperit ja passi. Kaikki elektroniset laitteet täytyy sulkea ja jättää narikkaan.

Sisällä konsulaatissa on yksi huone, jonka seinillä komeilevat Obaman ja H. Clintonin kuvat sekä USA:n lippu, ja josta on erotettu sermein odotustila. Huoneen yhdellä laidalla on kolme luukkua, joihin vuorotellen kutsutaan asioimaan, ja välissä aina istutaan odotustilassa. Ensimmäisellä luukulla suomenkielinen nainen otti tarvittavat asiakirjat vastaan, toisella taas otettiin sormenjäljet.

Viimeisellä luukulla oli haastattelun vuoro, jossa haastattelijana oli amerikkalainen mies. Kysymykset olivat suhteellisen rentoa jutustelua – mitä teet työksesi? kuinka pitkään olette olleet yhdessä? mitä aiot tehdä maassa? – jonka jälkeen, kun mitään epäilyttävää ei löytynyt, sai tiedon, että viisumi ja passi tulevat postitse parin päivän sisään. Koko toimituksessa kesti kolmisen varttia.

Seuraava askel on lentojen varaus.

Project 365 #2: 020109 Such Sweet Sorrow