Fort Collins – Viikonloppu amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Vauvan syntymän jälkeen on tullut eteen paljon ensimmäisiä kertoja: ensimmäinen kylpy, ensimmäinen äiti-vauva-liikuntatunti, ensimmäinen patikointiretki… ja tietenkin ensimmäinen matka. Reissasimme syksyllä vauvan kanssa niin Suomeen kuin Havaijillekin, mutta halusimme kuitenkin alottaa läheltä ja katsoa, millainen reissubeibi meillä on, ennen kuin veimme häntä toiselle puolelle maapalloa. Tietääpähän sitten suunnilleen, mitä on tiedossa, ajattelimme. Viikonloppumatkan kohteeksi valikoitui Fort Collins meistä noin tunnin ajomatkan päässä Pohjois-Coloradossa ja ajankohdaksi meidän hääpäivämme. Ajoitimme ajomatkan Suvin päiväunien aikaan, ja pääsimme perille ilman, että toisen meistä olisi pitänyt siirtyä takapenkille vauvaa viihdyttämään.

Jatka lukemista Fort Collins – Viikonloppu amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Babymoon Arizonan Sedonassa – patikointia ja punakiviä aavikolla

Viime lokakuussa ostimme halvalla lomapaketin, joka sisälsi kolme yötä erään pienemmän amerikkalaisketjun resorteissa. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli lähteä Virginia Beachille kesäkuussa, mutta kun vain pari viikkoa myöhemmin saimme tietää odottavamme vauvaa syntyväksi heinäkuun alkuun, suunnitelmia piti hieman muuttaa. Sopivaksi ajankohdaksi lomalle valikoitui pääsiäinen huhtikuussa, ja koska Virginia Beachilla olisi tällöin vielä vähän viileää, kohteeksi vaihtui Sedonan kaupunki Arizonassa.

Sedona, Arizona
Aavikon kukkaloistoa huhtikuussa
Sedona, Arizona

Lomasta tuli saman tien meidän babymoon, eli viimeinen pariskunnan ihan vaan kahdestaan viettämä loma ennen vauvan syntymää. Yhdysvalloissa tämä konsepti on melkein yhtä suosittu kuin honeymoon, häämatka. Yleensä babymoon-kohteiksi tupataan suositella rantalomakohteita ja ajankohdaksi raskauden toista kolmannesta, jolloin matkustaminen on vielä helpohkoa. Me lähdimme keskelle aavikkoa patikointikohteeseen raskauden viimeisellä kolmanneksella, koska miksipä ei.

Jatka lukemista Babymoon Arizonan Sedonassa – patikointia ja punakiviä aavikolla

Presidentinvaalit, jotka jakoivat USAn

Pari viikkoa sitten Trump kävi kampanjoimassa Coloradossa, ja päätin lähteä kuuntelemaan mitä tällä kuulema karismaattisella puhujalla oli sanottavana sekä katsomaan, keitä siellä vaalitilaisuuksissa oikein käy. Kun kerroin asiasta Facebookissa, eräs tuttu kommentoi: Be safe.

Naureskelin ensin ajatukselle – kai nyt vaalitilaisuuteen voi kehittyneessä demokratiassa osallistua ilman väkivallan uhkaa? – mutta ajatus jäi kätemään takaraivoon. Kun sitten kauniina lauantaina suuntasimme kohti vaalitilaisuutta, fiilis oli vähän epävarma, oliko tämä hyvä idea.

Olimme tähdänneet olevamme paikalla noin tunti ennen Trumpin saapumista, mutta tavoite ei ihan onnistunut. Jo parin kilometrin päässä vaalitilaisuuden pitopaikaksi valitusta rodeosta jäimme jumiin liikenneruuhkaan, joka oli pitkälti vaalitilaisuuden aiheuttama. Kun saimme auton lopulta parkkiin, jouduimme kävelemään yli kilometrin autokauppojen takapihojen ja ojien poikki, ja lopulta ehdimme paikalle juuri ennen tilaisuuden alkua. Lato, jossa Trump puhui, oli jo aikoja sitten täynnä, joten tyytyminen oli seisomapaikkoihin ulkona, jossa pystyimme seuraamaan tilaisuutta isolta ruudulta.

Matkalla paikalle parista ohiajavasta autosta kuului vihaista huutelua Trumpin kannattajille. Nämä vastasivat samalla mitalla ja dissasivat toisilleen ”liberaaleja” suvaitsemattomuudesta. Rodeon läheisyydessä alkoi kuulua rytmikkäitä U-S-A-huutoja.

Trump Rally

Kannatuskyltit olivat tilaisuudessa kiellettyjä, joten ihmiset olivat paikanneet tilannetta painamalla sanomansa paitoihinsa. Abortinvastaisia paitoja näkyi jonkin verran, ja vielä useammassa paidassa oli lainaus Raamatusta. Monella oli asemyönteinen paita – ”minun aseeni voit viedä vain asein” – ja erityisesti naisilla näkyi iskulauseena Hillary Clintonin deplorables-kommentista väännetty ”Adorable Deplorable”-sanapari glitterillä varustettuna. Amerikanlippuja, metsästäjäntakkeja, cowboy-hattuja. Päätellen ruuhkan suunnasta moni oli saapunut Denverin lähiössä pidettyyn vaalitilaisuuteen vuorilta, ja mustia en tainnut nähdä katsomossa yhtäkään. Sen sijaan paitamyyjistä poikkeuksetta kaikki olivat vähemmistöjen edustajia.

Trumpin astuessa lavalle hurraukset kaikuivat villinä myös ladon ulkopuolella. Trump jaksoi puhua reilu puoli tuntia, minkä aikana yleisö usein keskeytti hänet hurraahuudoilla. Kuulijat olivat täysin messissä, ja naisia taisi olla vähän enemmän kuin miehiä. Kun Trumpin puhe kääntyi Crooked Hillaryyn, vieressäni seissyt viisikymppinen nainen huusi tasajalkaa hyppien: Jail that bitch! Minä pelkäsin, että joku kohta tajuaa, etten ole innoissani enkä taputa.

Tilaisuuden loppuessa suuntasimme Iiron kanssa hiljaisuuden vallitessa poispäin. Hiljaisuuden, koska olo tuntui tyhjältä, mutta myös siksi, että olin spotannut usemmankin Speak English or get the fuck out of my country!! -tekstin. Portilla pari anti-Trump-protestoijaa huusi Trumpin vastaisia iskulauseita, ja Trumpin kannattajat reagoivat huutelemalla takaisin samalla mitalla. Liekö ollut paikalla olleiden poliisien ansiota, ettei huutelu eskaloitunut.

Tilaisuuden jälkeen lounaalla pohdin, että olipa masentava tilaisuus. Harvemmin vaaleissa minulle on tullut tunne, että yksi ehdokkaista olisi suoraan juuri minua vastaan, mutta Trumpin tilaisuudessa tuntui juurikin tältä. Lohduttauduin sillä, että Trumpista tuskin tulisi presidentti, kun mielipidemittaukset olivat mitä olivat. Tunsin kyllä Trumpin kannattajia ja olin jo pitkään varonut asiakkaiden kanssa politiikasta puhumista tavallista enemmän, mutta kaikkien skandaalien jälkeen Trumpin valinta ei vain tuntunut mahdolliselta.

Trump T-shirts

Tänään olen shokissa. Harmitta, surettaa. Henkilökohtaisesti pelkään jossain määrin tulevaa, koska Trumpin valinta presidentiksi tuo tulevaisuuteen epävarmuuden tunnetta, mutta vielä enemmän pelkään, miten käy amerikkalaisten. Vaalikampanjan aikana kävi selväksi, että kansa on jakautunut vahvasti kahtia: ei pelkästään ole kaksia eri mielipiteitä tai arvomaailmoja, vaan ihan koko maailma, missä eletään, saattaa olla täysin eri poliittisista mielipiteistä riippuen. Seurataan eri medioita, liikutaan eri piireissä… ja jos kaveri kannattaakin väärää puoluetta tai ehdokasta, olen useammasta tapauksesta kuullut, jossa se yksistään riittää katkaisemaan välit.

Tuntuu, ettei Yhdysvallat ole ollut näin jakautunu sitten sisällissodan. Kuinka kansan saisi yhdistettyä ja puhaltamaan yhteen hiileen? Ratkaisemaan suuria haasteita, joita tulevaisuus tuo tullessaan? Saamaan oikeastaan ikinä mitään aikaiseksi tappelun ja vänkäämisen sijaan? Vähentämään sitä vihan tunnetta, mitä moni tuntee ”väärää” puoluetta äänestänyttä kohtaan?

En tiedä. Varmaa kuitenkin on, ettei Trump ainakaan edistä tätä.

Amerikkalaisten työmatkat – näin ne toimivat

Kun minulta kysyttiin työhaastattelussa, haittaako, jos työn puolesta joutuu matkustamaan, totesin innokkaasti, että ei haittaa! Mielessä oli jo New Yorkin pilvenpiirtäjät, Los Angelesin palmut ja ne vajaa kymmenen osavaltiota, jotka minulta vielä puuttuvat – vaikka tottahan toki tiesin, että todennäköisesti minut lähetettäisiin johonkin keskisuureen puolituttuun amerikkalaiseen kaupunkiin, joka ei paljoa kiinnostaisi.

Tieto ei ole onneksi luulon väärti, Työn kautta olen päässyt jo niin New Yorkiin kuin uuteen osavaltioon (hello Idaho!), ja Los Angeles on jo suunnitemissa. Innostunutta asennetta toki auttaa, etten heti keksi amerikkalaista kaupunkia, joka ei kiinnostaisi jollain tavalla. Ilman työmatkaa tuskin olisin päätynyt keskelle Catskillsien vuoristoa, ja voi pojat olin tyytyväinen, että sinne päädyin.

Mutta se siitä fiilistelystä. Tämän postauksen tarkoitus on jakaa tietoa siitä, miten amerikkalaiset työmatkat eroavat suomalaisista – ainakin minun rajoittuneella kokemuksellani.

Työmatkalla kohti Idahoa lensin Grand Canyonin yli.
Työmatkalla kohti Idahoa lensin Grand Canyonin yli.

Päiväraha – mikä päiväraha?

Suomessa oletus taitaa olla, että työmatkoista saa päivärahaa, jonka suuruuden verottaja määrää. Täällä päivärahan (per diem) konsepti on kyllä tuttu, mutta usein silti kulut korvataan varsinaisen kulutuksen eli kuittien mukaan. Minulla tuo per diem on ohjeellinen kattosumma, jonka voin käyttää ruokaan päivässä, ja kaikki muut matkakulut korvataan kuittien perusteella: metroliput, tietullit, ja se hammastahna, jonka unohdin ottaa mukaan.

Kuittisirkus ärsytti aluksi valtavasti, mutta pian pääsin kiinni rutiiniin: heti maksamisen jälkeen napsaan kännykällä kuvan kuitista ja lataan sen kännykkäappiin, joka kerää koko matkalaskun yhteen PDF:ään. Kotiin tultua lähetän PDF:n eteenpäin kirjanpitoon ja saan rahat tilille.

Kun suomalaiset lähtevät työmatkalle, moni kitsastelee kulujen kanssa, jotta päivärahoista jäisi mahdollisimman paljon säästöön. Amerikkalaiset työmatkalaiset sen sijaan käyvät syömässä juuri sitä mitä huvittaa ja nauttivat lasin viiniä illallisen kanssa, jos siltä tuntuu, koska laskun maksaa työpaikka. Tällainen meno tuntuisi hassulta, elleivät tavalliset amerikkalaiset muutenkin söisi ulkona monta kertaa viikossa.

Connecticut-joki, jonka varrella kävin iltalenkillä töiden jälkeen.
Connecticut-joki, jonka varrella kävin iltalenkillä töiden jälkeen.

Mitä lentopisteitä sä keräät?

Työt aloittaessa hyvää tarkoittava työkaveri piti minulle pitkän puheen siitä, miten lentoyhtiöiden kanta-asiakastasot toimivat. Kun pian kävi ilmi, että minulla oli korkeampi taso kuin hänellä (kiitos pitkien Eurooppa-lentojen), keskustelu siirtyi neuvomisesta kokemusten vertailuun. Täällä kun ei ole mitään sääntöjä siitä, ettei työmatkojen lentopisteitä saisi kerätä yksityishenkilönä, vaan siihen suorastaan kannustetaan.

Kun tiedossa oli, että lentomaileja tulee kertymään, otin eräältä amerikkalaisyhtiöltä status challengen, jossa lyhyehkön ajan sisään tietyn määrän lentämällä pääsee suoraan hyvälle kanta-asiakastasolle. Näin amerikkalaisyhtiöt yrittävät kilvan houkutella niitä parhaimpia asiakkaita, paljon työkseen matkustavia, jotka arvostavat matkakokemusta sujuvoittavia turvatarkastusten ja checkinin ohituskaistoja ja maksavat helpommin vähän korkeampiakin hintoja lipuista. Useinhan korkeamman hinnan maksamiselle ei ole vaihtoehtoja, kun työmatkasta tulee tieto viikon tai kahden varoitusajalla.

Kanta-asiakastasolla ei Yhdysvalloissa lähtökohtaisesti pääse lentokenttäloungeen, joten työnantaja maksaa minulle yhden lentoyhtiön loungen vuosijäsenyyden. Tällä kannustetaan siihen, että lentokentältäkin käsin voi tehdä töitä.

Arizonassa oli päivällä pahimmillaan 40 astetta hellettä, joten lenkillä piti käydä aikaisin aamulla ennen töitä.
Arizonassa oli päivällä pahimmillaan 40 astetta hellettä, joten lenkillä piti käydä aikaisin aamulla ennen töitä.

Mitä hotellipisteitä sä keräät?

Moni työkaverini ilmeisesti rakastaa Mariotteja, koska sain aluksi useammankin suosituksen alkaa keräämään ketjun pisteitä. Turha siis kuvitella, että pistejärjestelmät rajoittuisivat pelkkiin lentopisteisiin! Päädyin itse varaamaan omat matkani Hotels.comin kautta, jotta en ole rajoitettu yhden ketjun hotelleihin etuja käyttäessäni, mutta ymmärrän, miksi työkaverini ovat niin jonkun tietyn hotelliketjun perään. Kun olimme kaikki Marriottissa konferenssissa, Marriott-pisteitä ja -tasoja keränneet työkaverini saivat kaikki huoneluokan korotukset sviitteihin, kun minä sain huoneen pohjakerroksesta.

Hotellipisteiden lisäksi kerätään tietenkin autonvuokrauspisteitä, ja matkat maksetaan luottokortteilla, joista saa lisää pisteitä. Kaikkein huvittavin pisteidenkeruujärjestelmä, johon olen törmännyt, on kuitenkin Denverin lentokenttäparkin pisteet. Hetken kaiken maailman pisteille naureskeltuani liityin itsekin parkkipaikan jäseneksi.

Töiden jälkeen lähdimme työkaverin kanssa katsastamaan Catskillsien vuorimaisemia ja päädyimme idyllisen järven rannalle.
Töiden jälkeen lähdimme työkaverin kanssa katsastamaan Catskillsien vuorimaisemia ja päädyimme idyllisen järven rannalle. Catskillsit sijaitsevat New Yorkin osavaltiossa.

Matkustaminen – työaikaa vai vapaa-aikaa?

Kuukausipalkkaisten työntekijöiden tunteja ei Yhdysvalloissa lasketa, joten kysymys siitä, onko matkustaminen työaikaa vai vapaa-aikaa, on oikeastaan vähän hassu. Ei, en saa viikonloppuna matkustamisesta ylityökorvauksia tai edes tunteja työaikapankkiin, mutta eipä koko pankkia edes ole olemassa.

Matkustussäännöt sanovat, että keskellä yötä ei ole pakko matkustaa, vaan voi jäädä kohteeseen hotelliin ja tulla kotiin vasta seuraavana päivänä. Moni perheellinen työkaveri lentää silti mieluummin kotiin perjantaina kuin jää maailmalle yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Päätös on jokaisen oma.

1300069723995664768_337897922

Parin päivän päästä lähden taas työmatkalle kohti New Yorkia, tällä kertaa ihan Manhattanin ytimeen. Jos kiinnostaa seurata, missä suhaan, niin parhaiten perillä pysyy Instagramin tai Snapchatin kautta. Kummassakin käyttäjätunnukseni on @globecalledhome.

Kaikki kirjoituksen kuvat on julkaistu aiemmin Instagramissa, ja tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA, Travellover ja Muru Mou.

Sanottua Idahossa

”Fucking Democrats.”
”Yeah, fucking Dems!”
”Wait, who here is voting for Donald Trump?”
(pari kättä nousee)
”Fucking Donald Trump, the guy’s a businessman and he’s bancrupted like four companies!”
”Fuck companies!”
Keski-ikäisten miesten porukka perjantai-iltana Boisen keskustassa matkalla baariin

”I buy ring, you know. I do many pedicure for men, many men, and I don’t like how they look. They look, I alone here at evening, then they ask if I do massage. I don’t do massage, but they think because I Asian, I do massage! So I buy ring, so they think I married, but I single.”
Pedikyristiyksityisyrittäjä, asunut Boisessa vuodesta 1994

Old idaho Penitentiary
Vanha Idahon osavaltiovankila, joka paloi osittain vankilamellakoissa 1970-luvulla

”I’ve never been to Finland, but I’ve been to Tallinn and Stockholm. I was a sound technician for this American singing group, and we toured together with groups from Sweden and Finland. I really liked the Finnish group, great singers! Have you heard of Rajaton?”
Asiakas, jota kävin tapaamassa Idahossa

”I’ve been to Vietnam. I actually worked there. Or, well, I fought there. Wasn’t much of a choice.”
Vanha mies, jonka kanssa juttelin hotellin baaritiskillä

”It is very slow here. Boise very slow. I give you manicure, special price just for you, $10. Very good price!”
Sama pedikyristi puolivälissä pedikyyriä

”What’s this Signature Idaho Special appetizer?”
”It’s potatoes.”
”… just potatoes?”
”Well it’s potatoes, fingerling potatoes from Idaho. They’re really good!”
Minä keskustelussa ravintolan tarjoilijan kanssa

Signature Idaho Specialty: potatoes
Kyseinen ”Signature Idaho Specialty”

”The traffic this morning was pretty bad. It usually takes me 15 minutes to get to work, but now it took me 25! I know it’s not a lot compared to other places. I once went to Denver and couldn’t believe how many cars there were.”
Toinen asiakas

”Yeah I drive full time, and proud of it, this is my living! Though I’m just getting back to it after a motorcycle accident. A car crashed into me in March and I slid into the pavement, 60 miles an hour. Got fractures all over the place, skin missing everywhere… I spent three months in rehab, and some days are better than others. I can’t really bend my arms, and they hurt so bad sometimes. But it could be worse. Students are back in town so I’m making good money now.”
Uber-kuski, joka heitti minut hotellille

”You know in South Chicago the unemployment is at 50%!”
”No it isn’t.”
”Yes it is, Donald Trump says so.”
”Donald Trump says all kinds of things, they aren’t based on anything, he’s…”
”Oh wait, so maybe I got it wrong. Maybe it was a demographic. What’s the unemployment among 20-30-year-olds?”
”It’s around fifteen percent.”
”Fifteen? Or fifty? Five zero?”
”One five. There isn’t a demographic in Chicago with unemployment rate over 50%, except the unemployed themselves.”
”Well the statistics are wrong. I’ve been to Chicago, it looks pretty bad there.”
”I know what it looks like. I’m from Chicago.”
Kahden amerikkalaisen keskustelu hotellin baaritiskillä, joka jatkui kohteliaana, kun aiheet vaihtuivat terveydenhuoltoon ja aselakeihin

”Everybody told me the winters are mild in Boise and snow melts, but the first winter I spent here it was just so bad! I was thinking I couldn’t stand it, that I’ll have to move back to California. But since then, it’s been okay. And we have the American dream here, we have a house. Back in Bay Area, we couldn’t have afforded one. We made better money there, but real estate prices were even higher.”
Kolmas asiakas

”This election cycle is crazy. I’ve never seen two worse candidates. Of course it’s the internet these days. Kennedy said and did the darnest things, but papers didn’t write about it, and nobody knew, so of course people loved him. With social media, everybody knows everything. Kennedy wouldn’t stand a chance.”
Vanha mies puhelimessa lentokentällä

Southwest flight over Boise, Idaho
Boisen läheiset vuoret lentokoneesta nähtynä

Vietin kuluneen viikon Idahossa työmatkalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Idahossa, mutta tuskin viimeinen. Alueen vuoret näyttivät hienoilta lentokoneesta käsin, ja pari mielenkiintoista luonnonpuistoa odottaisi näkemistä, kun tämä viikko kului pitkälti toimistolla neljän seinän sisässä. Tykkäsin myös ihmisistä, ja jos jotain idaholaiset osaavat niin kohteliaisuuden liikenteessä. Ajoittain eksyksissä olevana matkailijana sitä arvostaa erityisesti.

Idahosta tuli samalla 40. vierailemani osavaltio. Enää kymmenen osavaltiota jäljellä!

Hotelliaamiainen USAssa – ja mitä tehdä kun sitä ei ole?

Muistan joskus kuulleeni, että kun eri kansallisuuksien painotuksia hotelliarvosteluissa analysoitiin, amerikkalaiset painottivat eniten huoneen kokoa, ranskalaiset sijaintia – ja suomalaiset aamiaista. Tämä on helppo uskoa. Vielä joitain vuosia sitten saatoin hylätä hotellin, jos siihen ei kuulunut aamiaista, ja jos aamiaisettomaan hotelliin päädyin, murehdin hyvissä ajoin ennen matkaa, saisinko jostain ruokaa.

En murehdi enää, en ainakaan Yhdysvalloissa matkustaessani. Aamuni lähtevät yhäkin käyntiin aamiaisella, mutta hotellia siihen ei tarvita.

Hyatt Place Waikikin aamiainen oli amerikkalaisia hotelliaamiaisia sieltä parhaimmasta päästä - ja ainoa kerta, kun olen nähnyt misokeittoa aamiaispöydässä.
Hyatt Place Waikikin aamiainen oli amerikkalaisia hotelliaamiaisia sieltä parhaimmasta päästä – ja ainoa kerta, kun olen nähnyt misokeittoa aamiaispöydässä.

Harvassa amerikkalaisessa hotellissa aamiainen kuuluu hintaan. Jotkut ketjut ovat tehneet ilmaisesta aamiaisesta myyntivalttinsa (esim Hyatt Place, Holiday Inn Express), mutta useimmissa hotelleissa aamiainen maksaa ylimääräistä, ja osassa sitä ei ole tarjolla ollenkaan. Silloinkin, kun se kuuluu hintaan, en välttämättä hihku riemusta: halvahkot hotelliaamiaiset on aina samasta muotista väännetty, sokerimuroja taikka bageleita ilman kunnollisia leivänpäällisiä styroksilautasilta kertakäyttöaterimilla.

Jos aamiainen maksaa ylimääräistä, on tasokin yleensä paljon parempi. Hotelliaamainen maksaa yleensä $12-$22 per henki, mutta sillä saakin jo pannukakkuja taikka pekonia. Itse päädyn maksamaan hotelliaamiaisesta todella harvoin, oikeastaan vain jos olen työmatkalla tai jos hotelli vaikuttaa ainoalta paikalta kaupungissa, josta saa hyvän aamiaisen. Yleensä näin ei ole.

Vaikka toisin voisi hotellien perusteella päätellä, USA on varsinainen aamiaisvaltio.

Vaikka hotellin hintaan ei kuuluisi aamiaista, yleensä kahvia ja teetä pystyy keittämään. Tämän kupin teetä nautin Buena Vistan Surf Chateaun pihalla hotellihuoneemme edessä samalla, kun odottelin, että muu matkaseura olisi valmis lähtemään aamiaiselle.
Vaikka hotellin hintaan ei kuuluisi aamiaista, yleensä kahvia ja teetä pystyy keittämään. Tämän kupin teetä nautin Buena Vistan Surf Chateaun pihalla hotellihuoneemme edessä samalla, kun odottelin, että muu matkaseura olisi valmis lähtemään aamiaiselle.

Kun lähden kavereiden kanssa aamiaiselle, on täysin normaalia jonottaa pöytää tunti. USAssa on monia pelkästään aamiaiseen keskittyviä ravintoloita, ja niistä parhaimpiin on jonot koko aukioloajan verran (yleensä klo 06-14). Olen käynyt kysäisemässä vähän yhden jälkeen iltapäivällä eräästäkin suositusta aamiaisraflasta, löytyisikö pöytää. Sain kuulla, että asiakkaita otetaan jonoon aina viralliseen sulkemisaikaan eli kahteen saakka ja juuri nyt, jos jäisin jonoon, saisin pöydän todennäköisesti neljän maissa. En jäänyt, mutta moni muu jäi, ja ravintolan ulkopuolella odotteli kymmeniä ihmisiä vuoroaan.

Tästä huolimatta aamiaistarjontaa kyllä löytyy jonottamattakin, jos ei halua siihen kaupungin trendikkäimpään mestaan. IHOP ja Waffle House ovat hyviä maanlaajuisia aamiaispaikkaketjuja, ja moni vähemmän trendikäs diner tarjoilee erinomaista aamiaista – usein paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä hotelli siitä laskuttaisi.

Yksi Boulderin hyvistä aamaispaikoista on Dushanbe Tea House, jonka tadžikistanin pääkaupunki lahjoitti ystävyyskaupungilleen. Upean arkkitehtuurin lisäksi Boulderin paras teelista sekä hyvin epäamerikkalaisia aamiaisvaihtoehtoja.
Yksi Boulderin hyvistä aamaispaikoista on Dushanbe Tea House, jonka tadžikistanin pääkaupunki lahjoitti ystävyyskaupungilleen. Upean arkkitehtuurin lisäksi Boulderin paras teelista sekä hyvin epäamerikkalaisia aamiaisvaihtoehtoja.

Jos taas aika tai vatsan venyvyys ei riitä tuhannen kalorin täydelle aamiaiselle, halvemmalla ja kevyemmälläkin selviää. Bagel and cream cheesen saa napattua mukaan mistä tahansa kulmakahvilasta tai -delistä, aamiaissmoothien voi käydä hakemassa Jamba Juicesta tai Whole Foodsista, ja laajempi valikoima jokaisen mieleen löytyy esimerkiksi Panera Breadista.

Moni aamiaista tarjoava ketjupaikka avaa ovensa viimeistään seitsemältä, koska monella työssäkäyvällä amerikkalaisella on tapana ainakin välillä ostaa aamiainen mukaan työmatkan varrelta sen sijaan, että tekisi sen kotona. Jos ei hakisikaan täyttä aamiaista, niin kahvia ei ainakaan jakseta kotona keitellä, ja monella onkin aamulla toimistolla mukana Dunkin’ Donutin tai vastaavan paikan litran pahvikahvikuppi.

A video posted by dunkindonuts (@dunkindonuts) on

Mikä sitten on oma lempparini amerikkalaisessa aamiaistarjonnassa? Nopealle linjalle lähtiessä ei ole bagelin voittanutta. Yksinkertaisessa kulmakuppilassa käydessä sisustaksi riittää pelkkä cream cheese, mutta bageleihin erikoistuneissa paikoissa (esim Einstein Bros Bagels) tilaan bagelini ehdottomasti kylmäsavulohella.

Pidemmän kaavan mukaan istuessa arvon yleensä kahden klassikon välillä: eggs benedict vaiko huevos rancheros? Ensimmäinen on varmaan kaikille tuttu uppomuna- ja pekonileipä hollandaise-kastikkeella, joka kehitettiin New Yorkin Waldorf-Astoria Hotellissa. Jälkimmäinen aamiainen taas on meksikolaista alkuperää: paistettuja kananmunia tortillalätyillä avokadon ja muussattujen papujen kanssa. Täällä Coloradossa huevos upotetaan vihreään tomatillochilikastikkeeseen ja päälle sulatetaan kunnon määrä juustoa.

A photo posted by Adriana Z. (@msadoszka) on

Kaikki kirjoituksen kuvat on julkaistu aiemmin Instagramissa, ja tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA, Travellover ja Muru Mou. Minua voi seurata Instagramissa käyttäjätunnuksella @globecalledhome.

Tämän takia USA:n asekeskustelu karmii

Taas uusi joukkomurha Yhdysvalloissa.

Kun Suomessa sattuu joukkoammuskelu, on yleensä aika yksiselitteistä, kuinka mones tapaus tällä vuosikymmenellä tilanne on. Jokela, Kauhajoki, Sello, Hyvinkää.

Täällä minulla ei ole mitään havaintoa kokonaissummista. Arviot vaihtelevat arvioitsijan mukaan joistain kymmenistä joihinkin tuhansiin.

Ana Grace Playground, Hartford, Connecticut

Suomessa tapaukset ovat selkeän yksittäisiä, ja niihin reagoidaan tyrmistyneinä: miten joku saattoi? Miten tämä voi olla mahdollista? Vasta selvästi tapahtuman jälkeen alkaa keskustelu aselaeista tai mielenterveyspalveluista.

Täällä jo sunnuntaina Facebook-seinäni oli täynnä amerikkalaisten tuttujen kannanottoja suuntaan ja toiseen. Ei mielenterveyspalveluista, koska ampujan mielenterveys ei ole noussut uutisaiheeksi, eikä varmaan nousekaan; amerikkalaisilla ei ole tapana sääliä tai ymmärtää rikollisia. Ei islamista, koska onneksi kukaan tutuistani ei ole islamofoobikko, vaikka Trump kovasti on mediassa yrittänytkin tehdä tästä uskonasian. Vaan niistä aselaeista.

Thankful

Kun Suomessa puhutaan siitä, miten voidaan estää aseiden päätyminen ampujien käsiin, moni amerikkalainen lähtee aivan toisesta näkökulmasta: miksi ampuja ehti ampua 49 ihmistä ennen kuin kukaan ampui häntä? Tai kuten eräs tutuntuttu asian ilmaisi: Sad part is, FL is open carry and concealed carry. And not one person/bouncer/ bartender….. Anyone….. Was carrying???

Samaa argumenttia olen kuullut toisteltavan aiempienkin joukkosurmien yhteydessä: jos Coloradon Batman-ammuskelussa jollakulla teatterissa istuneella olisi ollut ase mukana, niin eikö murhaaja olisi saatu tapettua ennen kuin niin moni kuoli? Entä jos San Bernadinossa jollakulla työntekijällä olisi ollut ase mukana? Eikö turvallisuutta nostaisi, jos kouluissa pidettäisiin varalta itsepuolustukseksi aseita? Jos nyt yökerhossa enemmistö juhlijoista olisi ollut aseistettu, kai joku olisi saanut ampujan ammuttua?

Amerikkalaisen mielestä paras henkilö suojelemaan häntä on hän itse, ja moni kannattaa tätä ajatusta ihan käytännön tasolla. Lukkojen takana pidetty ase on hyödytön ase, koska se ei ole mukana silloin kun sitä tarvitsisi. Aseenkantolupa-anomusten määrä lisääntyy aina ampumistapausten jälkimainingeissa, ja kyse on siis luvista, joilla asetta saa kantaa mukana piilotettuna ja mahdollisesti ladattuna. Myös aseiden myyntiluvat ovat historiallisesti moninkertaistuneet ampumistapausten jälkeen. Joukkuammuskelut ovat asekauppiaiden tehokkaimpia mainoksia.

”My sidearm came out of the safe today. I’ll be carrying it for a little while. It’s just crazy.” — Tutuntuttu Facebookissa.

Ana Grace Playground, Hartford, Connecticut

Suomalaisena tällaista näkökulmaa on aluksi vaikea ymmärtää. Eikös lain valvonta ja ammuskelijoiden hallinta ole poliisin heiniä? Yhdysvalloissa kuitenkin ajatus kumpuaa jo uudisraivaaja-ajoilta, jotka ovat vielä todellisuutta monessa paikkaa maaseudulla: jos lähin poliisi on monen sadan kilometrin päässä ja ryöstömurhia hehkutetaan jatkuvasti televisiossa, ei voi luottaa puolustautumisessa muuhun kuin itseensä. Lisäksi oikeus aseenkantoon tulee Yhdysvaltain perustuslaista, jossa se on siksi, että amerikkalaisilla olisi aina mahdollisuus vastustaa vallanpitäjiä vaikkapa sitten aseellisesti. Brittihallinnon aikainen todellisuus ja itsenäisyys- ja sisällissotamenneisyys heijastuu yhä nykypäivään.

Vaikka ymmärrän jollain tasolla aselakikeskustelun tämän puolen, minusta tuntuu siltä, että haluan paeta IKEAan – kauppaan, jossa aseenkanto on isoin kyltein kielletty ovella. En halua ympäristöä, jossa joku sattumanvarainen tuntematon voi hetkenä minä hyvänsä saada päähänsä ”suojella” itseään tai muita miltä tahansa oikealta tai kuvitellulta vaaralta ilman asianmukaista koulutusta, mielenterveyden arviointia tai välttämättä edes rikosrekisterin tarkistusta. Kaikkein vähiten haluan aseita tuotavan yökerhoihin, joissa tappeluita syttyy herkemmin kuin missään muualla ehkä nakkikioskeja lukuunottamatta, mutta jotka yleensä ratkaistaan nyrkein eikä kättä pidemmällä. Onneksi USA on tässäkin asiassa kahtiajakautunut ja moni amerikkalainen on kanssani samoilla linjoilla.

Keskustelun etenemistä odotellessa: rauhaa ja rakkautta kaikille, oli sitten muslimi, homo, maahanmuuttaja tai NRA-aktivisti. Olisiko liikaa pyydetty, jos keskityttäisiin siihen, miten nuorten radikalisoitumista ja/tai mielenterveysongelmia voitaisiin alunperinkin ennaltaehkäistä? Että miten näiden Mateenien, Breivikien ja Auvisten vihalta saataisiin katkottua siivet ennen kuin he edes saavat päähänsä hankkia aseen?

Ana Grace Playground, Hartford, Connecticut

Vietän tämän viikon Connecticutissa työmatkalla, joten kirjoituksen kuvat on otettu eräästä leikkipuistosta Hartfordin laitamilta, jossa poikkesin työpäivän jälkeen. Leikkipuisto on vasta kaksi vuotta vanha ja osa muistoleikkipuistojen verkostoa, joka perustettiin Sandy Hookin koulun murhien uhrien muistoksi, kun mielenterveysongelmainen nuori mies tunkeutui ala-asteelle ja ampui 20 ekaluokkalaista sekä useamman opettajan. Tämä kyseinen leikkipuisto on perustettu 6-vuotiaan Ana Grace Márquez-Greenen muistolle: se on kokonaan violetti Anan lempivärin mukaan ja koristeltu Anan piirustuksilla. Lisäksi liukumäkien välissä on ksylofoneja, koska Ana tykkäsi musiikista ja rakasti tanssia.

Hiihtohissipuheita

Amerikassa on suosittu konsepti nimeltä elevator pitch, hissipuhe. Tällä tarkoitetaan juttua, jossa esitellään itsensä tai oma ideansa siinä ajassa, mitä kestää ajaa hissillä kerroksesta toiseen – jos vaikka osuu firman pomon kanssa samaan hissiin.

Kun me kävimme viikko sitten lauantaina laskettelemassa viimeistä kertää Arapahoe Basinin laskettelukeskuksessa, hissipuheet olivat pidempiä: korkeimmalle menevällä hiihtohissillä kesti 7½ minuuttia päästä ylös. Koska lumi oli parhaimmillaan korkeimmalla, hinkkasimme tällä kolmen hengen tuolihissillä ylös rinnettä useampaan otteeseen, ja lähes joka kerta, kun kanssamme hissiin osui kolmanneksi amerikkalainen, juttu lähti pian luistamaan. Tiukkojen hissipuheiden sijaan se rönsyili vähän missä sattui.

Arapahoe Basin Peaks

Sukset liukuvat tuolihissin lähtöpisteeseen ja reunaan kolmanneksi liukuu keski-ikäinen mies. Istahdamme penkille, hissi nykäisee meidät irti maasta. ’Scuseme, bar coming down! huikkaan ja nyin tuolin eteen tulevan tangon alas – jotain mitä keskimäärin amerikkalaiset eivät jaksa tehdä. Kun olemme kaikki kolme saaneet sukset jalkatukien päälle ja sauvat mukavasti, huoahdamme ja tuijotamme hetken alhaalla rinteessä näkyviä laskijoita. Sitten amerikkalaismies kääntyy kohti ja kysäisee: So how are you?

Keskustelunavauksesta siirrymme pian perusasioihin: mistä olemme kotoisin, missä asumme ja mitä teemme työksemme. Mies kertoo olevansa ihan aito coloradolainen – jotain mihin ei niin usein törmää osavaltiossa, joka on suosittu muuttokohde – ja asuvansa Etelä-Denverissä. Töissä hänkin on meidän tavoin IT-alalla, mutta usean vuoden tietokantakokemuksen jälkeen hän on päätynyt markkinointipuolelle. Now I’m trying to figure out how to get back.

Mies kertoo, että teknologiapuolella on enemmän avoimia työpaikkoja, kilpailu niistä ei ole yhtä kovaa ja palkatkin vähän parempia kuin markkinoinnissa, mutta kun kerran on lipsahtanut pois tekniikan pyörästä, takaisin on vaikea päästä: osaaminen vanhenee ja asiat unohtuvat. Meinaan antaa jonkinlaisen puolivillaisen uravinkin kun tulee aika nostaa hissin tanko. You guys have a great day! mies huikkaa ja kaartaa hissistä vasemmalle.

Arapahoe Basin in June

I would like the bar to be lowered please, vanhempi nainen toteaa meille heti, kun olemme päässeet istumaan. Minä vastaan itsekin tykkääväni tangon tuomasta turvallisuuden tunteesta, mutta nainen toteaa, että hän on ensisijaisesti kiinnostunut jalkatuesta. At this age you should take the opportunity for a little rest. Anything to keep you in the slopes longer!

Nainen kertoo olevansa alunperin Arizonasta mutta on asunut jo parikymmentä vuotta Almassa, alle 300 asukkaan kylässä vuorilla 3200 metrin korkeudessa. I took a job that seemed too good to be true, and in a year it turned out to be just that, nainen naurahtaa ja toteaa, että oli siinä vaiheessa jo liian rakastunut kylään voidakseen muuttaa muualle. Kyläyhteisö on tiivis, kaikki tuntevat toisensa ja kyläläiset järjestävät paljon yhteistapahtumia – ja vuorimaisemat ovat henkeäsalpaavia.

Kerron, että meidän kotikaupunkiimme preerialle oli ennustettu tälle päivälle hellettä ja kysyn, millaista Almassa on tähän aikaan vuodesta. Oh it never gets very warm up there, nainen vastaa ja kertoo, että öisin on pakkasta eikä puutarhapuuhiin ole vielä päässyt. Naapureiden kanssa keskustellaan siitä, milloin kesän alun kunniaksi voisi vihdoin kääntää lämmityksen pois päältä, mutta vielä ei ole sen aika. Syksyisin lämmityksen takaisin päälle kääntäminen kielii talvikauden alusta: Every year I say to myself, this year I’m going to wait until end of October… and then second week of September I cave in!

Hissistä lähtiessään nainen huikkaa vielä, että meidänkin kannattaisi tulla joskus käymään hänen kauniiseen kotikyläänsä. Patikointireittejä riittää!

20160514_092212

Seuraava seuralaisemme, nuorehko mies, onkin kotoisin vähän kauempaa: Floridasta. My dad is driving to Alaska, and I said I’d come along for the first part of the trip, mies selittää. Isä ei ollut innostunut laskettelusta, mutta mies oli ollut innoissaan, kun oli huomannut, että kausi oli vielä käynnissä. Vaikka välillä tulee ajettua Pohjois-Karolinaan Great Smoky Mountainsien laskettelukeskuksiin, edellisestä reissusta on jo useampi vuosi.

Parasta reissussa on tähän mennessä ollut kansallispuistot, mies selittää – and we’re going to like all of them! Intoudumme Iiron kanssa kehumaan hiljattaista reissuamme Capitol Reefin kansallispuistoon Utahiin, mutta pian käy selväksi, ettei mies ole kuullutkaan kyseisestä puistosta. We’re going to like all the big ones, like Zion and Bryce, mies selventää ja nyökyttelemme, että reissusta tulee varmasti hieno.

Kerromme, että valitsimme itse Capitol Reefin kohteeksi juurikin siksi, että se ei ole niin tunnettu. Lyhyellä varoitusajalla telttapaikan saaminen suositummista puistoista olisi ollut aikamoista lottoa. Yeah, that actually makes me kinda angry, mies vastaa ja kertoo, kuinka viimeksi Yosemitessa käydessään oli nähnyt japanilaisturisteja kameroiden kanssa. I’ve heard they’re thinking of restricting the number of visitors to some parks, and I’m thinking, are they gonna let the foreigners in first ’cause they’ve traveled further, or are they gonna let Americans first because it’s our parks and our tax money. I think they should let American citizens in first. Itsekin ulkomaalaisena häkellyn vähän kommentista ja totean sitten, että tähän mennessä kansallispuistojärjestelmän luvat on jaettu tiukasti first come first serve -periaatteella, joten eiköhän näin ole jatkossakin.

Kerron, että luontomatkailu ja erityisesti Yhdysvaltojen luonnonpuistot vaikuttavat olevan isossa nousussa kansainvälisten matkailijoiden joukossa, ja paikallisyhteisöt ovat huomanneet tämän. Esimerkiksi pari vuotta sitten, kun kongressi ei päässyt yksimielisyyteen lisäbudjetista ja kansallispuistot suljettiin– What they didn’t have money for the parks? mies keskeyttää. Juu, pari vuotta sitten kaikki valtion rahahanat laitettiin pariksi viikoksi kiinni kongressin pattitilanteen takia, selvennän. That’s absurd, that they don’t have money for the parks and the environment which are like the most important thing in this country. Instead, they give money to refugees! mies puuskahtaa.

…mutta puistot ja luontomatkailu siis tuottavat voittoa kansantaloudelle, yritän selittää juttuni loppuun. Esimerkiksi Kalliovuorten kansallispuisto pidettiin auki osavaltion varoin valtion rahahanojen sulkeuduttua, koska Colorado totesi, että puistoon liittyvästä turismista saatavat verotulot kattavat puiston kustannukset moninkertaisesti. Mies ei selkeästikään ihan usko minua, koska miksi muka voitolliseen toimintaan tarvittaisiin valtion tukea, mutta enemmille perusteluille ei ole aikaa. Olemme saapuneet hissin yläpäähän.

Lunch at Arapahoe Basin

How are you folks doing­? miellyttävän rauhallisella äänellä puhuva vanhempi mies kysäisee. Vastaamme, ja mies tarttuu heti aksenttiimme. Ruotsalaisia? Ei kun suomalaisia, mutta läheltä liippasi, hymyilen takaisin.

Mies itse on New Jerseystä mutta muutti jo toistakymmentä vuotta sitten Coloradoon. Tai muutti ja muutti… tarkemmin sanottuna hän auttoi kaveriaan muuttamaan tänne ja on yhäkin sillä tiellä. Colorado vei sananmukaisesti sydämen ja jalat alta.

Nykyään mies asuu perheensä kanssa Glenwood Springissä Kalliovuorten länsilaidalla. Kerromme käyneemme kaupungissa vuosi sitten laskemassa koskia ja lillumassa kuumissa lähteissä, ja mies innostuu selittämään meille tarkemmin asuinalueestaan, joka kuulostaa hänen kertomaanaan paratiisilta. We have five houses in our little community and fourteen kids between us, so everyone’s got friends close by.

Töitä mies tekee asuntobisneksessä – ei kiinteistövälittäjänä vaan sinä henkilönä, joka pankkien tai kiinteistöveroviraston toimeksiannosta käy arvioimassa asunnon hinnan. Kysäisen, tekeekö mies töitä myös läheisen Aspenin alueella. Oh yeah, it’s crazy up there! mies vastaa ja kertoo keskimääräisen aspenilaisasunnon maksavan tällä hetkellä kuusi miljoonaa dollaria. Syynä ovat Hollywood-tähdet ja presidentit, jotka parveilevat Aspenin laskettelukeskuksessa, and of course it’s just a really beautiful town. Moni tavallinen työläinen ajaa töihin melkein tunnin suuntaansa Glenwood Springistä, mutta Aspenin kaupunki on myös panostanut vuokratuettuihin asuntoihin ja muihin affordable housing -ohjelmiin, ja sitä paitsi Aspenissa pikaruokaloidenkin työntekijät tienaavat paljon minimipalkkaa paremmin.

Hissien yläpäässä toivotamme miehelle hyvää päivänjatkoa ja vitsailemme, että tämän jälkeen enää neljä kuukautta siihen, että hissit taas aukeavat.

Utah: kun viikonloppureissulle tarvitsee nelivedon

Viime viikonloppu oli Yhdysvalloissa Memorial Dayn ansiosta kolmen päivän vapaa, ja amerikkalaiset lähtivät sankoin joukoin reissuun. Koska olimme minun työtilanteeni epävarmuuden takia lykänneet reissusuunnitelmia viimeiseen asti, jouduimme tekemään suunnitelmat lopulta pitkälti sen mukaan, missä vielä voisi kuvitella olevan tilaa. Vastaukseksi löytyi Capitol Reef National Park, se vähemmän tunnettu Utahin kansallispuisto julkkis-Zionin, Brycen ja Archesin vierellä. Kuvaavaa oli, että kertoessani suunnitelmista tutuille moni jenkkikin totesi Capitol Reefistä: What’s that?

Vuoden takaista perinnettä seuraten tässä vähän yhteenvetoa, mitä neljään päivään mahtui…

1500 ajokilometriä. Näistä viitisenkymmentä sellaisia teitä pitkin, että ilman nelivetoa niille ei olisi ollut asiaa. Osa Capitol Reefin hienoimmista nähtävyyksistä on kuoppaisen taipaleen takana.

yksi uusi kansallispuisto. Kai. Tämä pitää vielä tarkistaa äidin 90-luvulla pitämästä matkapäiväkirjasta.

Capitol Reef National Park : Temple of the Moon

kaksi yötä teltassa. Toinen keskellä ei mitään: kansallispuiston leirintäalue oli täyttynyt jo aamupäivästä, mutta puistonvartija vinkkasi, että puiston ulkopuolella valtion mailla saa telttailla vapaasti. Vaikka täysin valosaasteeton yö keskellä kitukasvuisia utahinkatajia oli ikimuistoinen, kaipasimme kuitenkin juoksevaa vettä astioiden pesemiseen sen verran paljon, että karautimme heti seuraavana aamuna leirintäalueelle paikkaa varaamaan.

yksi tähdenlento. Olen hirveän huono bongaamaan näitä, mutta näin valosaasteettomalla alueella pitäisi olla jo todellinen puusilmä, ettei näitä näkisi.

neljä hampurilaispihviä. Nuotiolla. Tässä olisi jo saumaa kehuskella eräjormailutaidoilla, ellei olisi samalla polttanut karrelle jälkiruoaksi aiottuja suklaabanaaneita.

Camping near Capitol Reef

nolla puumaa. Ainakin kolme ”oliko tuo puuma!!!”-säikähdystä. Kiitos vaan muulipeurat, murmelit ja jokapuolella yksin liikkumisesta varoittelevat kyltit.

yksi kalkkarokäärme. Kuollut. Niistä säikähdyksistä taas voi kiittää pikkulintuja.

Capitol Reef National Park

10 km avo-Jeepin takapenkillä. Vartin liftaus yhdensuuntaisen patikointireitin loppupisteestä alkupisteeseen tuotti tulosta, kun denveriläisperhe veti U-käännöksen ja palasi noukkimaan meidät kyytiin.

16 km jalan. Luikertelevassa kanjonissa katoaa suuntavaisto täysin, ja 14km:n kohdalla oli pakko tarkistaa GPS:n avulla, että olimme varmasti oikealla reitillä.

kaksi muuta patikoijaa. Tämän verran näimme ihmisiä vajaan viiden tunnin aikana kanjonissa. Muissa Utahin puistoissa pitkänä viikonloppuna tällaisesta rauhasta voi vain haaveilla.

Spring Canyon, Capitol Reef National Park

kuusi maailman kesyintä muulipeuraa. Puiston leirintäalueen peuralauma on sen verran tottunut ihmisiin, että Iiro heräsi aamuvarhaisella siihen, että ”joku” liikkui ihan teltan ulkopuolella ja maiskutti. Leirintäalueen ruohikko tuskin tarvitsee ruohonleikkuria.

kaksi vuorokautta ilman kännykkäkuuluvuutta. Kännykkä nappasi takaisin kiinni verkkoon vasta melkein Coloradossa. Toisaalta eipähän tarvinnut ladata myöskään kännykän akkua koko viikonloppuna.

Capitol Reef National Park

melkein 2 koppaa viiniä. Paluumatkalla pysähdyimme yöksi Palisaden viinialueelle Länsi-Coloradoon ja ihastuimme; tiesimme viinit jo ennestään hyviksi, mutta kerrankin niitä sai myös kohtuuhintaan. Helteisellä ja aurinkoisella päivällä sekä upeilla maisemilla saattoi olla vaikutuksensa siihen, miksi tuliaisten osto tässä määrin tuntui kerrassaan loistavalta idealta.

kolme viinitilaa. Yhdelle päädyimme, koska se oli hotellimme vieressä, toiselle koska tilan päärakennus oli söpö. Kolmatta lähdimme varta vasten etsimään, kun näimme tilan tuottaman pullon gewurztramineria paikallisessa viinakaupassa.

Palisade, Colorado

Pidemmät selostukset tulevat blogiin sitten myöhemmin ajan kanssa.


Kaikki kirjoituksen kuvat on julkaistu aiemmin Instagramissa, ja tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA, Travellover ja Muru Mou. Minua voi seurata Instagramissa käyttäjätunnuksella @globecalledhome.

USA:n työlupa, jossa vain kesti ja kesti

Yhdysvaltoihin työluvan saaminen ei ole lyhyt prosessi, eikä sen pituutta välttämättä voi ennustaa. Etenkin viimeisen vuoden sisään USAn työlupaprosessi on nettilähteiden mukaan ruuhkautunut, ja viivästykset prosessissa ovat yleisiä.

Tässä minun työlupani tarina.

Lokakuu 2015. Minulle myönnetään USAn viisumi, johon kuuluu työlupa (Employment Authorization Document eli EAD). Tai kuuluu ja kuuluu – lupaa pitää hakea erikseen sen jälkeen, kun viisumi on myönnetty. Täytän lomakkeen, jossa kerron, minkä viisumin perusteella työlupaa anon, ja liitän mukaan kopion viisumista ja passista sekä pari passikuvaa. Lähetän pinkan papereita US Center of Immigration Servicelle (USCIS) eli paikalliselle maahanmuuttoasioita hoitavalle virastolle.

Linnanmäki
Lokakuussa kävin Suomessa viisumiasioissa sekä tapaamassa ystäviä. Linnanmäen Valokarnevaalit kuhisivat väkeä, ja nousimme ystävän ja hänen taaperonsa kanssa katsomaan huvipuistoa yläilmoista.

Marraskuu 2015. USCIS lähettää minulle kirjeen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on vastaanotettu. Hakemuksen mukana lähetetty usean sadan dollarin shekki lunastetaan välittömästi.

Joulukuu 2015. Kerron kaikille, että saan työluvan todennäköisesti tammi-helmikuun vaihteessa, koska lain mukaan USCIS saa käyttää työlupakäsittelyyn korkeintaan 90 päivää. En ole kuullut kenestäkään, joka olisi saanut työluvan eli EADin merkittävästi lyhyemmässä ajassa.

Joulurauhanjulistus
Joulua vietimme taas Suomessa, ja joulurauhanjulistuksen koimme paikan päällä.

Helmikuu 2016. Kolme päivää ennen 90 päivän aikarajaa soitan USCISin palvelunumeroon kysyäkseni hakemukseni tilaa. Asiakaspalvelija ei osaa sanoa siitä mitään, mutta yhdessä teemme Service Requestin, jossa pyydän asianomaista USCISin yksikköä kertomaan, missä mennään. Asiakaspalvelija pyytää ottamaan yhteyttä uudestaan, jos en ole saanut vastausta kolmeen viikkoon.

Kuluu kaksi ja puoli viikkoa, ja saan vastauksen, että hakemukseni on ”käsiteltävänä”. Soitan uudelleen asiakaspalveluun ja saan kuulla, että minun pitää odottaa 30 päivää edellisestä vastauksesta, ennen kuin voin tehdä uuden Service Requestin.

Longs Peak above Boulder
Longs Peak (4346m) kohoaa Boulderin yllä. Näihin vuorimaisemiin ei vaan kyllästy, vaikka asumme ihan vuorten juurella.

Maaliskuu 2016. 30 päivää on kulunut. Soitan ja teen uuden Service Requestin. Asiakaspalvelija pahoittelee tilannetta ja toteaa, että eiköhän prosessi nytkähdä eteenpäin ihan just. Viikkoa myöhemmin saan sanasta sanaan saman vastauksen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on edelleen ”käsiteltävänä”.

Tässä vaiheessa olen selvittänyt, mitä voi tehdä, jos valtionvirasto ei seuraa kongressin säätämiä aikarajoja. Olen löytänyt oikeusasiamiehen (USCIS Ombudsman) nettisivuille ja luen sieltä, että hänelle voi valittaa, kun USCIS on ylittänyt lakisääteisen aikarajan 60 päivällä. Alan laskea päiviä.

Boulder Open Space
Keväällä kävin melkein viikottain patikoimassa lähivuorilla. Tässä Boulder Flatirons.

Huhtikuu 2016. Hakemus on 55 päivää yliajalla, ja hermoni loppuvat. Soitan USCISille ja kysyn asiakaspalvelulta, eikö asiaa voi tosiaan mitenkään nopeuttaa. Empaattinen asiakaspalvelija kuulostaa jopa hivenen järkyttyneeltä, kun kerron, kuinka kauan olen odottanut, ja lupaa ohjata minut eteenpäin taholle, joka pystyy selvittämään asiaa tarkemmin.

Tämä seuraava taho, nyrpeän kuuloinen virkailija, kertoo, että voin tehdä seuraavan Service Requestin tällä kertaa vasta, kun edellisestä vastauksesta on kulunut 60 päivää, eikä näe mitään muuta keinoa nopeuttaa prosessia vaikka kuinka anelen. Totean, että minun pitää varmaan siinä tapauksessa tehdä valitus oikeusasiamiehelle, johon hän vastaa minulle: Well, that is your right – jonka jälkeen… joko linja katkeaa tai minulle lyödään luuri korvaan. Epäilen jälkimmäistä.

Hölmistyneenä asiaa googlatessa löydän useita tarinoita, joissa oikeusasiamiehelle on tehty valitus jo ennen 60 päivän aikarajaa. Täytän välittömästi oikeusasiamiehen kaavakkeen, ja löydän myös useita mainintoja valituksen tekemisestä ”omalle edustajainhuoneen jäsenelle” (congressman). Selvitän, kuka istuu meidän kotikaupunkimme vaalipiiristä Yhdysvaltain edustajainhuoneessa ja löydän hänen kotisivuiltaan lomakkeen, jonka voi printata ja täyttää, jos on ongelmissa USCISin kanssa. Lähden kaatosateessa käymään keskustassa sijaitsevassa edustajan toimistossa ja selitän surkeana tilanteen toimistolla päivystävälle juristille, joka lupaa viedä asiaa eteenpäin.

Kolme päivää myöhemmin saan viestiä sekä oikeusasiamieheltä että edustajan juristilta, että he ovat lähettäneet pyynnön USCISille nopeuttaa käsittelyä. Tästä alle viikossa USCISin nettipalvelussa hakemukseni tila on muuttunut ”vastaanotetusta” ”käsitellyksi”. Huhtikuun loppupuolella itse työlupa eli EAD, luottokortin kokoinen kuvallinen kortti, kolahtaa postiluukusta. Aikaa hakemuksen lähettämisestä on kulunut melkein tasan puoli vuotta.

Browns Canyon National Monument
Huhtikuussa sain työluvan lisäksi myös vieraita. Siskoni kanssa kävimme mm. patikoimassa Browns Canyon National Monumentilla, joka sijaitsee Buena Vistan kylän lähellä. Horisontissa kohoavat Collegiate Peaks: Mount Yale ja Mount Harvard.

2. toukokuuta 2016. Aloitan vihdoin työt. Hallelujah!

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

EAD-prosessi on pitkä, tietoa on saatavilla hajanaisesti ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen perusteella ongelmia saattaa tulla missä tahansa vaiheessa prosessia. Minun omiin kokemuksiini pohjautuvat vinkit prosessin nopeuttamiseen ovat tässä:

  • Tee ensimmäinen Service Request USCISille jo hyvissä ajoin ennen 90 päivän aikarajan loppua. Itsestä tuntui, etteivät Service Requestit paljoa auttaneet, mutta olen kuullut myös tapauksista, joissa EAD on tullut nopeasti Service Requestin lähettämisen jälkeen. USCISin omien ohjeiden mukaan ensimmäisen Service Requestin voi tehdä jo 75 päivää hakemuksen kirjaamisesta.
  • Vaikka oikeusasiamies virallisesti käsittelee vain tapauksia, jotka ovat 60 päivää myöhässä, netissä moni on kertonut tehneensä valituksen jo aiemmin, mahdollisesti vain pari viikkoa hakemuksen myöhästymisestä. Oikeusasiamiehen valituksessa olennaiselta tuntui, että on lähettänyt ainakin yhden, mieluusti kaksi Service Requestiä, ja yrittänyt itse selvittää asiaa. Toinen vaikuttava asia tuntui olevan se, haittaako EADin viipyminen merkittävästi omaa elämää. Mitä paremmat perustelut, sen vakavammin oikeusasiamies ottaa asian.
  • Edustajainhuoneen jäsenelle valittamiselle ei ole yleistä aikarajaa, ja tämä taho tuntui omalla kohdallani tehneen suurimman vaikutuksen tai ainakin ottavan tilanteeni henkilökohtaisimmin. Myös tässä kannattaa perustella, miksi sitä työlupaa oikeasti tarvitsisi just nyt heti eikä joskus. Itse painotin sekä tässä että oikeusasiamiehelle tekemässäni valituksessa, että olin ollut useassa haastatteluprosessissa jo pitkällä, ja työluvan puuttuessa en pystynyt vastaamaan suoraan siihen, milloin pystyisin aloittamaan, joka merkittävästi haittasi työnhakuani. Vaikka tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, se kannattaa pukea sanoiksi.

Entä miten sinne USAan oikein saa sen viisumin, jolla saa tehdä töitä? Tästä aiheesta lupaan kirjoittaa infopostauksen joskus toiste – ja jos tämä työlupaprosessi kuulostaa monimutkaiselta, niin viisumit ne vasta monimutkaisia ovatkin.