Trail Ridge Road – tie Kalliovuorten huipulla

Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.

Forest Canyon, Trail Ridge Road

Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.

Haavat, Trail Ridge Road
Ruska näkyy vahvimmin haavoissa

Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.

Pikkumaaorava

Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.

Pikkumaaoravat
Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?

Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.

Forest Canyon Overlook on Trail Ridge Road
Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta…
Panorama from Forest Canyon Overlook, Trail Ridge Road
…mutta näkymät olivat sen arvoiset.

Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.

Trail Ridge Road
Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?

Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.

Toll Memorial Trail on Trail Ridge Road
Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.

Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.

Trail Ridge Road
Koko tien pituudelta sitä rajasivat pari metriä korkeat puuseipäät, joita toukokuun loppupuolella tietä aurattaessa käytetään merkkeinä siitä, missä tie oikein kulkee.

Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:

Alpine Visitor Center at Trail Ridge Road
Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.

Trail Ridge Road in a cloud

Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.

Poudre Lake at Rocky Mountain National Park
Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.

Eating Lunch at Colorado River Trailhead, Trail Ridge Road

View from Trail Ridge Road
Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.
View from Farview Curve, Trail Ridge Road
Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.

Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:

Trail Ridge Road in a cloud
Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.

Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:

Elk on Trail Ridge Road
Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.

Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.

Radiosta ei tule mitään!

…ainakaan mitään järkevää. Tämän totesin tänään, kun ajelin autolla postiin, ja yritin löytää jotain kuunneltavaa.

Menin laskuissa sekaisin, kuinka monen aseman lävitse surffasin, mutta veikkaisin niitä olleen noin kolmekymmentä. 25:ltä kuului mainoksia: Tule autokauppaan. Tule ruokakauppaan. Tule huonekalukauppaan – flash sale, everything must go! Nyt ensimmäiset sata henkilöä, jotka soittavat tähän numeroon, saavat kuukauden närästyslääkkeet ilmaiseksi pelkästään postimaksuilla, ja tiesitkö, että seuraavissa vaaleissa ehdolla oleva jannu on pahemman luokan takinkääntäjä, ethän äänestä häntä. Pizzaa, tekeekö mielesi pizzaa?

Somewhere in South Colorado

Aivan tällaisen alueen lävitse en sentään ajele postiin. Kuva Etelä-Coloradosta, alueelta jossa ei kuulunut yksikään radiokanava.

Yhdellä kanavalla soi country, toisella laulettiin hallelujaa, ja kolmatta kuuntelin hetken, kunnes tajusin, että letkeä rock-kappale ei kertonutkaan jonkun naisen jättämisestä, vaan tässä oli jätetty itse Jeesus ja rämmittiin pimeydessä tietä takaisin valoon. Yhdellä kanavalla luettiin uutisia, mitä yritin kuunnella hetken, mutta juontajan ääni oli niin lakoninen ja juttu kertoi jostakusta muslimilta kuulostavalta Yhdysvaltain kansalaisesta, jota oltiin karkottamassa tai palauttamassa tai vangitsemassa tai vapauttamassa, joten kun en minuutinkaan jälkeen ollut vielä kärryillä, vaihdoin kanavaa.

Vihdoin jo puolimatkassa postille radioaalloilta löytyi kanava, josta tuli musiikkia, jonka tunnistin. The story of my lifee… One Directionia. Kanava oli Kiss FM.

Somewhere in South Colorado

Georgiassakin tuli mainoksia jatkuvasti radiosta, mutta siellä tilanne ei mielestäni ollut näin paha, ja meillä oli pari luottokanavaa ohjelmoituna autoradioon, joiden välillä vaihtelimme. Täällä pitänee taas siirtää AV-piuha autoon ja pitäytyä vastedes kännykästä löytyvässä musiikissa.

Coloradon Fourteenerit eli vähintään 4267 metriä korkeat vuoret

Olen aina tykännyt kaikenlaisista listoista, joita voi ruksia lävitse. Joskus taannoin leikkasin aina keväisin City-lehdestä terassilistauksen talteen ja yritin käydä kaikissa, joissa kaljan hinta oli tarpeeksi alhainen. Käytyjä maita ruksailin niin kauan kun se oli vielä helppoa – ja yhäkin toki – mutta tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän USAssa osavaltioihin ja kansallispuistoihin ja muualla maailmanperintökohteisiin. Olen yrittänyt katsoa lävitse niin IMDB:n top-100-elokuvalistauksen kuin lukea lävitse parikin erilaista ”100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea yleissivistyksen vuoksi”-listausta. Useimmiten en suhtaudu näihin listoihin ”pakko ruksia kaikki”-mentaliteetilla, vaan haen listoista inspiraatiota, ja tämä asenne onkin hyvä pitää mielessä seuraavaa bongaamaani listaa katsellessani: Coloradon Fourteenerit.

Summiting Quandary Peak

Fourteenereiksi määritellään vähintään 14 000 jalkaa (4267 metriä) korkeat vuoret, joiden huippu nousee vähintään 300 jalkaa (91,5 metriä) ympäristöään korkeammalle, ja Yhdysvalloissa niistä suurin osa sijaitsee täällä Coloradossa. Kahden näistä päälle pääsee autolla – toisena jo blogissa esitelty Mount Evans – mutta lopuille tarvitaan uskoa, sisua, kuntoa ja osassa myös rohkeutta ja taitoa. Nyrkkisääntönä on, että listalle hyväksyttävään huiputukseen vaaditaan ainakin 3 000 jalkaa (914 m) nousua omin jaloin, mutta joillakin huipuilla tätä katsotaan vähän sormien lävitse, jos polun päästä on nousua melkein tämän verran.

Quandary Peakille kiipeäminen
Ruska valtaa täällä ensimmäisenä haavat, ja nämä olivat jo täydessä väriloistossa syyskuun puolivälissä.
Summiting Quandary Peak
Viikko sitten lauantaina kiipesimme Quandary Peakille, Breckenridgen laskettelukeskuksen lähellä sijaitsevalle fourteenerille. Nousua parkkipaikalta oli 1013 metriä, vaakasuoraa matkaa 4,5 kilometriä per suunta.

Summiting Quandary Peak

Fourteenereita keräileviä ihmisiä kutsutaan leikkimielisesti termillä peak bagger, ja ensimmäiset coloradolaiset peak baggerit olivat Carl Blaurock ja Bill Ervin, jotka jo vuonna 1923 kiipesivät kaikki tuolloin tiedossa olleet fourteenerit. (Tuolloin niitä oli 46 kpl, mutta myöhemmin löydettiin vielä 8 lisää tarkennusmittausten nostaessa vuorten korkeutta.) Sata vuotta sitten yhdellekään huipulle ei ollut polkua, jollaisia nykyään löytyy suurimmalta osalta huipuista enemmän tai vähemmän ylläpidettynä. Lisäksi Blaurock ja Ervin eivät suinkaan ajaneet polun päähän autolla, vaan he nappasivat junan Denveristä pieneen Creeden kylään ja kävelivät sieltä matkalle osuneiden Fourteenereiden huippujen kautta Tellurideen – linnuntietäkin reilu 100 kilometriä matkaa. Päällään heillä oli armeijan ylijäämävarusteita, ja kasvoilleen he hieroivat vaseliini-noki-sekoitusta suojaamaan korkeuksien kovilta UV-säteilyannoksilta.

Summiting Quandary Peak
Polut ovat parempia ennen puurajaa, mutta vuoren huippua kohden ne saattavat kadota kokonaan kivimurskan sekaan.
Pika
Piiskujänis, joka elää kivimurskan seassa
Vapaaehtoiset Quandary Peakilla
Polkuja ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset kiipeävät muiden kipuajien mukana puurtamaan kivien kanssa neljän kilometrin korkeuteen. Maisemat ovat upeita, mutta ilma ohutta.

Me tuskin ikinä saamme kaikkia Fourteenereita huiputettua, sillä osa niistä vaatii köysien kanssa temppuilua ja varsinaista kiipeilyä, osaa ei pysty huiputtamaan päivässä, ja osalle kiipeämistä kannattaa muuten ehkä miettiä hetki pidempään, sillä joiltain vuorilta tippuu ihmisiä vuosittain. Helpoimmat ovat kuitenkin päiväpatikointeja – pitkiä sellaisia – ja käsiä ei tarvitse käyttää kuin välillä kiinni pitämiseen. Silti, kuten Fourteenereista polkujen alussa muistutellaan, There is no such thing as an easy Fourteener. Viime lauantaina Quandary Peakin (4348m) huiputtaminen kesti 6,5 tuntia, pulssi oli noustessa jatkuvasti yli 140, jaloista hiipui loppuvaiheessa puhti ja huomasimme jarruttavamme alastuloa lihasten sijaan luilla ja nikamilla (ei hyvä), ja Iiroon iski jossain vaiheessa päänsärky, joka ei voinut johtua muusta kuin ohuesta ilmasta. Lapsia emme montaa reitillä nähneet, ja useampi ohittamamme patikoija kääntyi takaisin ennen huippua.

Summiting Quandary Peak
Huipun luona ollut pahin patikoijaryysis. Spottaa kuvasta lumivuohi.
Lumivuohet
Lumivuohikuttu ja -kili
Neljän kilometrin korkeudessa
Kuva otettu tasan neljän kilometrin korkeudesta. Vielä 348 metriä nousua jäljellä.

Vuoristotauti on Fourteenereille lähdettäessä todellinen riski, jonka takia kannattaa alemmista korkeuksista tullessa lepuuttaa ainakin pari päivää Coloradon preerialla puolentoista kilometrin korkeudessa ja mieluiten vielä uudestaan vuorilla vajaassa kolmessa kilometrissä. Meillekin olisi suositeltavaa yöpyä huiputusta edeltävä yö ylempänä, mutta majoitusten hintavuuden ja perjantain iltaväsymyksen takia emme kuitenkaan lähteneet Quandary Peakille kuin vasta samana aamuna kukonlaulun aikoihin. Vuoristotaudilla voi olla vakaviakin seurauksia, mutta jos oireita tulee pelkästään päivähuiputuksen yhteydessä, taannoin Everestillä töissä ollut ja nykyään Telluridessa vuoristotautiin erikoistunutta klinikkaa pyörittävä lääkäri Peter Hackett totesi lehdessä, että ibuprofeiinia vaan naamaan, korkeintaan 3x600mg, kunhan tosiaan laskeutuu alemmas iltaan mennessä. Toinen mielessäpidettävä asia on juoda paljon vettä, sillä vuoristotauti iskee helpommin, jos elimistö on kuivunut. Hyvä kunto ei varsinaisesti auta vuoristotaudin kanssa, mutta se voi auttaa kestämään oireita paremmin.

Summiting Quandary Peak

Panorama from Top of Quandary Peak
Panorama Quandary Peakin huipulta (klikkaa isommaksi)
Quandary Peakin huipulla
Parasta huipulle tulemisessa on euforinen fiilis, että jes, we did it! Huiputus kun ei ole koskaan varma juttu.

Meiltä lähimmät Fourteenerit ovat noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, mutta valitsimme kuitenkin reilun kahden tunnin päästä löytyvän Quandary Peakin ensimmäiseksi huiputukseksemme. Yhtenä syynä oli, että vuoren lähellä olevasta Breckenridgen kylästä löytyi Oktoberfestit, jonne pystyi suuntaamaan patikoinnin jälkeen, mutta lisäksi Quandary Peak oli kohtalaisen aloittelijaystävällinen. Muita aloittelijaystävällisiä vuoria Denverin lähellä ovat Mount Bierstadt, Grays Peak ja Torreys Peak. Grays ja Torreys Peakit ovat vierekkäin, joten ne pystyy huiputtamaan myös samalla kertaa, mikä olisi vaatinut enemmän kuntoa ja tahtoa kuin mitä nyt oli käytettävissä. Bierstadtia taas kehutaan erinomaiseksi ensimmäiseksi talvihuiputukseksi maltillisen lumitilanteensa vuoksi, joten säästimme sen myöhemmäksi.

Lumivuohi
Vaikka tämä ensimmäinen huiputus ei sujunut täydellisesti vuoristo-oireilun ansiosta, totesimme, että tämä ei jää viimeiseksi huiputukseksi. Maisemat vuoren huipulla ovat sen verran upeat. Listalla siis vielä 53 Fourteeneria, mistä valita…
Mountain Goat & Iiro
Kaksi pässiä kalisteli sarviaan paluumatkalla alas.
Summiting Quandary Peak
Tästä sekunti myöhemmin lumipallo lensi kohti bloggaajaa.

Paras opaskirja kenellekään, joka suunnittelee Fourteenereiden kiipeämistä, on Gerry Roachin Colorado’s Fourteeners*. Kirjassa on joka huipusta kartat, joissa näkyvät kaikki mahdolliset reitit huipulle, ja suusanallisen kuvauksen lisäksi kirjasta löytyy polkujen päiden koordinaatit, korkeudet, polkujen vaikeusluokitukset sekä paljon hyödyllistä tietoa yleisesti Fourteenereiden kiipeämisestä. Suosittelen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla on ärsyttävä asennevamma metrijärjestelmää kohtaan.

The whole point of meters seems to be that we can divide them by 10 because we have 10 fingers. Dividing by 10 is something that scientists and engineers do all the time, but they usually have computers to help them do it. Now, sports-minded people don’t usually carry computers around, nor do they need to divide by 10, so they need something they can understand — like a foot.

Sarjassa aivan älyttömiä amerikkalaisen mittausjärjestelmän puolustuspuheita, vai mitä olette mieltä?

Lumivuohia ja piiskujäniksiä (Quandary Peak, 4348m)

Mountain goat

Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.

Mountain goat

Mountain goat

Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.

Mountain goat

Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.

Summiting Quandary Peak

Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…

Mountain Goat

Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.

Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:

Mountain goat

Mountain goat

Voisin kuvitella helpompiakin maastoja kävelyn opettelemiseen.

Mountain goat

Näytän sulle kieltä!

Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.

Mountain goats

Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.

Mountain goat

Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.

Pika

Kotivuoreni on linnani.

Pika

Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.

Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

5 syytä miksi vuorikiipeilijät suosivat aamuja (Mt Audubon, 4030m)

Mt Audubon Trail

1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.

Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.

Beaver Creek Trail

Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!

Mt Audubon Trail

Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.

Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.

Mt Audubon Trail

Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.

Pikas at Mt Audubon

Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?

Mt Audubon

Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.

Mt Audubon

Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.

Mt Audubon

2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.

Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.

Mt Audubon

Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.

Mt Audubon

Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.

3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.

Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.

Mt Audubon

Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.

Marmots at Mt Audubon

Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.

Mt Audubon

Mt Audubon

Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.

4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.

Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?

Mt Audubon

Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.

Mt Audubon

Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.

Mt Audubon

Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.

Mt Audubon

Me teimme sen! Huipulla ollaan!

Mt Audubon

Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.

Mt Audubon

Mt Audubon

Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.

Mt Audubon

Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.

Ptarmigans at Mt Audubon

Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.

Mt Audubon

Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.

Mt Audubon

Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…

Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.

Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.

Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.

Rainbow at Mt Audubon

Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.

Mt Audubon

Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.

5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.

Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.

Mt Audubon

Mount Audubon, 4030 metriä / 13 223 jalkaa.

New Mexicon roadtrip pikakelauksena

Viimeiset neljä vuorokautta tuntuvat paljon pidemmiltä, nähtiin ja koettiin sen verran paljon. Palaan varmaan vielä moneen otteeseen tämän reissun tapahtumiin (toiveita saa esittää jos jotain tiettyä juttua haluaa nopeammin langoille), mutta tässä lyhyt yhteenveto reissusta Instagram-kuvien avulla.

Colorado State Fair

Perjantaina meillä piti olla kahden tunnin ajomatka Colorado State Fairille, mutta hieman epäonnisen ruuhka-ajoituksen ja tietöiden ansiosta matkaan meni kolme ja puoli tuntia. Meille jäi siis lopulta aika vähän aikaa tutustua markkinatarjontaan – uppopaistetut juustokakut jäivät löytymättä! – mutta tämä ei haitannut, sillä ehdimme monster truck showhun. En ole aiemmin tajunnut, mitä järkeä on päristellä ympäriinsä isorenkaisilla hullunkokoisilla avolavarekoilla, mutta nyt tajuan. Kun yksi rekoista hyppyrin jälkeen lanasi koulubussin etuosan mennessään, hihkuin ympärillä istuvien penskojen mukana. Ihan mielettömän siistiä!

Las Vegasissa vietetyn yön jälkeen – siis New Mexicon Vegasissa, Nevadaan suuntaamme vasta loppusyksystä – jatkoimme matkaamme Santa Fehen, jossa palloilimme pitkin kaunista vanhaakaupunkia. Keskustassa melkein kaikki talot olivat pueblo-tyylisiä savitiilirakennuksia, keskustorin käsityöläismarkkinat kauppasivat turkoosikoruja ja ihmiset, me mukaanluettuna, nauttivat auringosta kattoterasseilla istuen.

Santa Fe shopping and beer

En voinut vastustaa käsityöläismarkkinoiden vetoa ja ostin mm. kuvan repun. Illalla vielä suunnittelimme reissun jatkoa majapaikkamme patiolla istuen.

Meillä oli sunnuntaille kaikenlaisia suunnitelmia, mutta lopulta unohdimme ne kaikki ja lähdimme spontaanisti katsomaan Breaking Badin kuvauspaikkoja läheiseen Albuquerqueen. Löysimme päähenkilöiden kotitalot, pesetimme automme juuri siinä autopesulassa ja tsekkasimme tuttuja ruokapaikkoja. Monesta paikkaa pystyi aistimaan, ettemme olleet suinkaan ainoat, jotka kuvauspaikkoja kiertelevät.

Albuquerque Set-jetting

TV:stä tuttuja. Los Pollos Hermanos on oikeasti Twister-niminen meksikolaisketju, mutta Dog House myy hodareita ihan oikeastikin, eikä luukulle tarvitse mennä edes itse, sillä täällä ”drive-in” tarkoittaa, että tarjoilija tulee myymään hodarit auton ikkunaan.

Santa Fessa nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen Taos Puebloon, jossa intiaaniopas piti jokseenkin vihamielisen kuuloisen luennon paikan historiasta ja siitä, että intiaanina aina häviää. Kyläyhteisö teki minuun suuren vaikutuksen siinä, miten hyvin he ovat onnistuneet pitämään kiinni vanhoista tavoistaan, ja toisaalta miten kynsin ja hampain he yhä haluavat pitää kiinni esimerkiksi elämästä ilman sähköä tai juoksevaa vettä.

nm1

Taosin jälkeen pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Coloradon puolelle. Suunnitelmamme hiekkadyynien keskellä leiritymisestä eivät menneet ihan nappiin – kerron sille syyn myöhemmin – mutta virallinenkaan telttailualue ei ollut niistä kaukana, ja dyynit olivat joka tapauksessa upea ilmestys aamun ensiauringossa.

Aamulla teltasta herätessä pystyi ensimmäiseksi ihailemaan aamunkajossa hailakan lilaksi värjäytyneitä hiekkadyynejä.

nm2

Aamureippailuna rämmimme dyynien huipulle maisemia katsomaan, ja pehmeässä hiekassa rämpiminen oli juuri niin vaikeaa ja raskasta kuin voisi kuvitella. Meiltä meni toista tuntia päästä huipulle, mutta alastulo oli huomattavasti nopeampaa. Melkein sääli, ettemme olleet hoksanneet vuokrata hiekkakelkkoja.

Paluumatkalla ajoimme Kalliovuorten kautta, spottailimme yli neljän kilometrin korkuisia vuorenhuippuja ja ihmettelimme South Parkia, sitä aitoa ja alkuperäistä vuorten välissä levittyvää ylänköä, jonka mukaan eräskin piirrossarja on saanut nimensä.

Colorado Road


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Viikonloppu New Mexicossa

Pitkä viikonloppu New Mexicossa on vasta edessäpäin, mutta olen jo nyt ihan täpinöissäni. Ensi maanantai on täällä Yhdysvalloissa vapaapäivä Labor Dayn kunniaksi, joten me lähdemme perjantaina heti töiden jälkeen ajelemaan kohti etelää. Otamme vauhtia Pueblon kaupungista, missä on Colorado State Fair, osavaltiomessut tai mitkälie, tiedossa huvipuistolaitteita, aivan ihmeellisen kuuloisia ruokia – miltä kuulostaa uppopaistettu juustokakku? – ja monster truck show, johon ostimme jo liput. Jälkimmäisin oli Iiron valinta ohjelmaan, mutta odotan sitä itsekin ihan mielenkiinnolla.

New Mexicon puolelta olen bongaillut maisemia Instagramista hashtagin #NewMexicoTRUE alta. Tältä siellä näyttää:

#NewMexicoTRUE Collage
@sboeckelman: Rio Grande -joen rotko | @drmoose: Maantietä Santa Fen lähellä | @prismphotographers: Zuni-intiaanien tanssiryhmä Santa Fen intiaanimarkkinoilla | @fx_cordero: Mosaiikkirappuset Santa Fessä

Vietämme viikonlopun Santa Fessä, New Mexicon pääkaupungissa, joka on tunnettu taidegallerioistaan ja käsityöläisskenestään. Museoiden ja markkinoiden läpiluuhausta siis tiedossa, ja kuulema kaupunki on myös täynnä hyviä ravintoloita. Jos ehdimme, pistäydymme läheisessä Los Alamosissa tutustumassa ydinaseen historiaan.

#NewMexicoTRUE Collage
@fx_cordero: Mariachi-muusikko | @markryerson: Cabezon Peak vähän Santa Festä länteen | @artiescheff: Kasha-Katuwen telttakivet Los Alamosin vieressä | @cathyscholl: Santa Fen intiaanimarkkinat

Santa Festä jatkamme matkaa Taosiin, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen harvoista UNESCOn maailmanperintökohteista: Taos Pueblo. Kyseessä on Yhdysvaltojen vanhin yhä asuttu kaupunki, pyöreät tuhat vuotta vanha pueblointiaanien koti.

#taospueblo Collage
Kuvat: @lada_david, @rawwrrr_, @thinkelsewhere, @marionaema

Paluumatkalla takaisin Coloradoon pysähdymme vielä Great Sand Dunesin kansallispuistossa. Jos sää vain on sopiva, tarkoitus olisi kaivaa autosta rinkat ja tassutella hiekkadyynien keskelle telttailemaan.

Kuva: @tobiastronaut
Kuva: @tobiastronaut

Onko kellään viime hetken vinkkejä tuonne päin? Onko kukaan käynyt Santa Fessä?


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Eldoradon kanjoni Kalliovuorten kainalossa

Boulder Flatirons

Lauantaina parvekkeella istuessamme mietimme, että vaatehuoneeseen ostetut Ikean kaapit kaipaisivat kokoajia, mutta päivä on jotenkin aivan liian kaunis hukattavaksi sisätiloissa. Lähdettäisiinkö siis jonnekin? Vaikkapa ajelulle?

Boulder Flatirons

Ja niin me lähdimme.

Boulder Flatirons

En ole vielä alkuunkaan tottunut näihin maisemiin. Flatirons-vuoret näkyvät Boulderissa missä vaan ja nousevat vinojen seinien tavoin heti siitä, mihin kaupungin keskusta lännessä päättyy, nimensä mukaisesti kuin monta suurta vanhanaikaista silitysrautaa. Ei siis tarvinnut ajaa kuin reilu kymmenen minuuttia niiden vierustaa, ja päädyimme tienviitalle: Eldorado Canyon State Park, suoraan vuorten keskellä.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Kaikki varmaan ovat kuulleet USAn suurista kansallispuistoista – Yosemite, Yellowstone, Everglades, Kalliovuoret… – mutta puistot eivät täällä päin suinkaan lopu siihen. Muiden liittovaltion ylläpitämien kansallismetsien, kansallispreeria-alueiden, ja ties minkä kansallismonumenttien lisäksi osavaltiot ovat kunnostautuneet omien puistojärjestelmiensä ylläpitämisessä, ja Eldorado-kanjoni on näistä meitä lähin. Joku muukin on puiston huomannut, sillä eräässäkin listassa puisto oli arvostettu Yhdysvaltojen parhaitten osavaltiopuistojen top-10:een, kiitos kalliokiipeilymahdollisuuksiensa.

Eldorado Canyon State Park
Vielä on hiukan matkaa huipulle tällä hämähäkki-wannabella.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado-kanjonilla on pitkä historia matkailun saralta: 1900-luvun alkupuolella täällä oli ei yksi vaan kaksi hotellia, useampi uima-allas ja tanssisali, rullaluisteluareena ja vuokramökkejä, ja turistit saapuivat kanjoniin autotien lisäksi junalla. Paikan lempinimi oli Coney Island of the West viitaten newyorkilaisten kuuluisaan kesälomanviettopaikkaan. Hollywoodin kerma löysi myös tiensä Eldoradoon, mutta silti kuuluisin lomalainen taisi olla tuleva presidentti Eisenhower, joka vietti taannoin täällä häämatkaansa.

Craig Hotel, ca 1910
Yksi kanjoniin rakennetuista hotelleista, Craig Hotel, josta on enää jäljellä perustukset, sillä hotelli paloi vuonna 1912.

Eldorado Canyon State Park

Tuolloin, Eldorado-kanjonin kulta-aikana, kanjonilla pyöri myös heppu nimeltä Ivy Baldwin. Hän oli vanha sirkuslainen ja Coloradon asukki, ja hän otti tavaksi ylittää kanjoni nuorallakävellen pari kertaa vuodessa, aina 82-vuotiaaksi asti. Kanjonin ylittävä nuora säilyi paikoillaan vielä pari vuosikymmentä, kunnes se otettiin alas, ettei kukaan muu saisi päähänsä yrittää samaa.

Ivy Baldwin in Eldorado Canyon
Kuva: Boulder Historical Society Collection of the Carnegie Branch Library for Local History

Eldorado Canyon State Park

Me ihmettelimme hetken kalliokiipeilijöiden menoa ja päätimme sitten kiivetä kanjonin reunalle polkua pitkin. Craig Hotelin perustuksille menevä patikointireitti oli vielä suljettuna vuoden takaisten tuhotulvien jäljiltä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pohjoisreunan reitti, jota kapusimme reilu puoli tuntia ylöspäin hitaasti mutta varmasti.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park
Kukinnat olivat jo pääsääntöisesti ohitse, mutta joitain väripilkkuja näkyi polkujen varsilla.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park
Aivan patikointipolun vieressä oli yksityisessä omistuksessa olevaa maata. Kuvan talon rakensi ilmeisesti homesteader Phillip Kneale vuonna 1912.

Eldorado Canyon State Park

Takaisin kanjonin pohjalle tullessa tuntui, että reidet ja pohkeet olivat saaneet liikuntaa.

Eldorado Canyon State Park

Mount Evans, 4348 metriä

Mount Evans, Colorado

Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?

Mount Evans, Colorado

Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.

Mount Evans, Colorado
Huusin useaan otteeseen tällä tiellä Iirolle, että hidastaisi, vaikka vauhti ei ollut kova. Hieman meinasi korkean paikan kammo ottaa minusta vallan vastaantulijoita ohittaessa, sillä tielle mahtui juuri ja juuri kaksi autoa vierekkäin, mitään kaiteita ei ollut ja alas oli välillä hyvinkin jyrkkä pudotus.

Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.

Mount Evans, Colorado

Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.

Mount Evans, Colorado
Varsinainen parkkipaikka oli täynnä, joten jätimme auton parikymmentä metriä alemmas tien poskeen.

Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.

Mount Evans, Colorado
Horisontti on joka suuntaan täynnä Kalliovuoria

Mount Evans, Colorado

Mount Evans, Colorado
Lähtiessämme kotoolta oli hellettä, täällä hädin tuskin kymmenen astetta.
Mount Evans, Colorado
Ja se on siinä! Ensimmäinen Fourteener huiputettu, hieman autoa hyväksikäyttäen.

Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.

Mount Evans, Colorado

Old Man of the Mountains flower
Yksi harvoista kukista, joita näimme huipun läheisyydessä, oli tämä, nimeltään Old Man of the Mountains. Nimen se on saanut siitä, että se on aika karvainen.

Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:

Yellow-bellied marmot

Yellow-bellied marmot
Mittakaavaa ei ole, mutta arvioisin näiden olleen pienen mäyräkoiran kokoisia.

Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.

Yellow-bellied marmot
Murmeli katselee, kun auto kiitää ohitse.

Mount Evans, Colorado

Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.

Vapputoivotukset vuorinäkymällä

Kippis! Skål! Cheers! Alkuviikosta täällä päin Coloradoa oli kovan tuulen varoitus, ja syystäkin, totesin kun yritin pyöräillä kauppamatkalla vastatuuleen. Torstaiksi tuuli kuitenkin laantui ja nautimme lämpimästä auringonpaisteesta, sellaisesta suomalaisesta kesästä, ja samalla juhlistimme vapunpäivää. Vappu ei ole täällä sen kummemmin juhla kuin vapaakaan, sillä Yhdysvalloissa Labor Day on syyskuun alussa. Onneksi uima-altaalle ehti myös työpäivän jälkeen.

Boulder Flatirons uima-altaalla
Taloyhtiömme kattoterassin uima-allasalueelta on näkymä Boulderin Flatirons-vuorille, jotka ovat Kalliovuorten kokoluokassa pienemmästä päästä.

Kaverimme Ville on työmatkalla Boulderissa, joten pääsimme viettämään vappua vähän isommalla suomalaisporukalla: kahden sijasta kolmella. Vaihdoimme myös vapuntoivotukset altaalla istuskelleen norjalaisen kanssa, joka avasi keskustelun kuullessaan meidän pälättävän keskenämme. Yritimme norjalaisen aloitteesta vaihtaa pari sanaa toisella kotimaisella, mutta se yritys kuihtui alkuunsa.

Cheers!

Viikonlopuksi on luvattu auringonpaistetta ja hellettä, jonka pitäisi jatkua vielä ensi viikon alkuun, mutta minä en ole enää siitä nauttimassa. Lähtö takaisin kohti Eurooppaa käy sunnuntaina.

Auringonlasku Boulder Flatirons