How are you?

Lähtö Helsinki-Vantaalta oli vähän ennen seitsemää maanantaiaamuna. Sain kyydin lentokentälle isältä, ja äitikin oli noussut neljän jälkeen syömään aamiaista kanssani. Matka sujui ilman sen kummempia kohtauksia, mitä nyt check-inin työntekijä oli vähän sitä mieltä, että käsimatkatavarani oli liian suuri täyteen lentokoneeseen. Neuvottelemalla siitäkin selvittiin ilman toisen ruumalaukun lisämaksua, ja sain jopa käsimatkatavarana toimineen minirinkkani hattuhyllylle.

Kuten aiemmin kerroin, minulla oli yhdeksän tunnin välilasku Amsterdamissa. Siispä suurin osa käsimatkatavaroista lentokentän laukkusäilytykseen, juna alle ja kohti keskustaa.

The Canal

Näkymä Anne Frankin talon edestä

Amsterdamissa satoi kaatamalla. Ensimmäiseksi käppäilin Anne Frankin talolle, jossa puolen tunnin jonotus sateenvarjojonossa lähinnä jenkkituristien kanssa ja sisällä turistiryysiksessä kävelyä. Ihan mielenkiintoinen talo, mutta ehkä parempi turistikauden ulkopuolella – sateinen maanantaiaamu kun näköjään ei riittänyt karkottamaan turistilaumoja.

Cyclists

Amsterdam Doors

Koko päivän aikana ei näkynyt yhtäkään vaihteellista pyörää, vaan kaikki kaupunkipyörät olivat yksivaihteisia.

Ulos tultuani sade oli jo laantunut, joten kävely Van Gogh -museolle oli mukavampi. Aikaero, jatkuva seisominen ja kävely kuitenkin painoivat jo niin paljon, ettei lounas sitä pahemmin parantanut, ja en jaksanut katsoa museota läpi kokonaan. Audio Guide oli muuten hintansa väärti, kuten myös etukäteen netistä ostetut liput, joiden ansiosta museossa ei tarvinnut jonottaa metriäkään.

Pink Bicycle

Haluan tuon pyörän!

Takaisin kentälle ehdin mukavasti reilu tunti ennen koneen lähtöä, mikä tarkoitti, että ehdin käväistä Tax Freessa hakemassa juhannusjuomaksi pullon Moëtia. Atlantin ylittävä matka sujui mukavasti KLM:n In Flight Entertainmentin ansiosta (The Artist ei ollut mieleeni, The Girl with the Dragon Tattoosta ei saanut kunnolla selvää repliikeistä koneen melussa, ja Iron Lady oli mielenkiintoinen lähinnä historiakatsauksena), ja koneessa tarjottiin jätskiä!

Vieressäni lennon ajan istui kaksi yksin matkustavaa jenkkiä, joista toinen oli vähän pihalla olevan oloinen nuori mies ja toinen kärttyisen oloinen vanhempi nainen. Vanhempi nainen kieltäytyi lennon aikana kaikesta tarjotusta ruoasta ja suurimman osan ajasta torkkui kasvot peiton alla. Nuori mies taas huomasi henkilökunnan jakaessa maahantulokaavakkeita minun ottavan viisumiselvityskaavakkeen ja pyysi sellaista myös. Hän varmisti minulta, että tarvitseehan hänkin kaavaketta, ja vastasin, että tarvitset, jos sinulla on viisumi. Hetken aikaa keskusteltuamme kävi ilmi, että mies oli USA:n kansalainen, kotoisin Georgiasta eikä tiennyt, mikä on viisumi.

Kysäisin siinä mieheltä, mitä hän teki Euroopassa, ja hän kertoi, ettei ollut käynyt Euroopassa ollenkaan, vaan oli ”on a mission” yliopiston kautta kenialaisessa lastentarhassa. Yliopistossa hän opiskeli kemiaa mutta toivoi vaihtavansa ensi syksynä lääkikseen ja ajatteli, että lastentarhakokemus auttaa häntä tässä. Tässä vaiheessa keskellämme istuva nainen heräsi ja kertoi, että hän oli juuri matkalla Ugandasta. Amsterdam oli kummallakin vain vaihtokenttä matkalla Afrikasta Amerikkaan.

Perillä Atlantassa kahdeksalta illalla immigrationissa ei ollut jonoa nimeksikään, ja ehdin varmaan ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessa matkalaukkuhihnan luokse ennen kuin laukku oli saapunut. Toisin kuin Iiro kuukautta aikaisemmin, en joutunut tullin tarkistukseen, vaikka olin kirjoittanut maahantulokaavakkeeseen tuovani maahan ”ruokaa”, eli suklaata.

On the Way Home

Iiro tuli hakemaan kentältä sinisellä avoautollamme. Vaikka aurinko oli juuri laskemassa, ulkona oli vielä yli 25 astetta lämmintä. Kävimme kotimatkalla syömässä paikallisessa The Varsity -pikaruokapaikassa, joka ei tehnyt meihin vaikutusta, vaikka onkin paikallisten yliopisto-opiskelijoiden suosiossa ja kasvanut heidän ansiostaan. Hampurilainen oli pieni, hodari mitäänsanomaton.

Interstate through Atlanta

Seitsemän kaistaa suuntaansa, ou jea!

Koska meillä kotona ei ole vielä nettiyhteyttä, istun kirjoittamassa tätä taloyhtiömme Business Centerissä, jossa ilmastointi on säädetty jäätävän kylmälle. Eilen rekisteröidyin taloyhtiöön ja sain oman kulkukortin kuntosalille ja uima-altaalle, siivosin keittiön kaappeja ja tein listaa siitä, mitä kaikkea tarvitsemme. Kävimme syömässä lounasta Iiron kanssa paikallisessa kanapainotteisessa pikaruokalassa, jossa perheyrityksen kristillinen tausta näkyi sunnuntaikiinniolon lisäksi ylitsevuotavana palveluna, ja mm. roskia ei annettu viedä itse, ja pöydästä tultiin kysymään, haluaisimmeko lisää juotavaa. Löysin kävelymatkan päästä ihan järkevän oloisen ruokakaupan, ja kävimme hakemassa minulle rinnakkaiskortti Iiron tukkukauppajäsenyyteen (kyllä, juuri näin) sekä ostamassa mm. monta kiloa kaurahiutaleita. Päivän aikana toista kymmentä ihmistä kysyi minulta ”How are you?” enkä ole vieläkään keksinyt, mitä siihen pitäisi tarkalleen ottaen vastata (”Thanks” ”Good” vai pelkkä ”How are you” takaisin?). Mutta näistä lisää myöhemmin, sillä nyt pitää hankkia SIM-kortti ja nettiliittymä.





8 kommenttia aiheesta “How are you?”

  1. Ainakin meillä Massachusettsissa siihen vastattiin ”Fine, thanks, how are you?” tai ”I’m good, how are you”. Kaikki tuon suuntaiset mixit varmaan kelpaavat.

  2. Vastasin ekat pari kertaa noin, mutta tuntuu, että siitä paikalliset menevät hämilleen eivätkä vastaa oikein mitään enää. Eli joku lyhyempi kaava, mikä ei vaadi vastapuolelta enää reagointia, olisi ilmeisesti tarpeen. Yritin kassajonossa kuunnella kassan ja paikallisen välistä keskustelua, mutta en ihan saanut kiinni, mitä he mutisivat toisilleen…

  3. Täälä kuuluu vetää koko kaava eli ”How are you?” ”Fine, thanks and how are you?” ”I´m good, thanks”.
    Damissa sataa kyl aina.

  4. Kiva lukea ensikuulumisia. Hauskoja Pool Partyja, toivottavasti kanssa-asukit on mukavia! :)

  5. How are you -tutkimuksissa edistytty! Tänään kuulin, kun kaupassa käytiin seuraava keskustelu:

    ”Hi how are you?”
    ”Fine how are you.”

    Tuohon jälkimmäiseen ei vastattu enää mitään. Siis tällainen ranskalainen ”Cava?” ”Cava.” -keskustelu, pitää ruveta käyttämään tätä…

  6. Uskon ongelman monelle suomalaiselle tuossa ”How are you?” (tai natiiviin tyyliin täällä ”How’s it going mate?”) bullshitissa on, että helposti kuulosta liian vilpittömän kiinnostuneelta. Sen takia kun vastaa ”I’m good, how are you?”, moni menee hämilleen vaikka se onkin teknisesti oikea vastaus. Se pitää sanoa riittävän epäkiinnostuneesti ja kasuaalisti. Kuitenkaan ei kaupan tätiä sen enempää kuin sinuakaan kiinnosta miten kummallakaan menee.

    Jonkun ajan kuluttua tuohon tottuu, vaikka yhä mun mielestä on typerää sanoa ”Moi.” noin pitkän litanjan kautta Nykyään myös oon alkanu olee vittumainen ja sanon posselle jonka tunnen paremmin rehellisemmin miten menee. Mitäs meni kysymään…

    ”How are you?” ”Kind of shit thank you, how are you?”

  7. Tervetuloa mantereelle :)! Mä vastaan aina ”good/fine, how are you”, johon paikalliset vastaavat kohteliaasti, että ”good/fine, thanks”. Joskus voivat jättää vastaamatta vastakysymykseeni, jos on vaikka kiireinen tilanne tms. mutta yleensä vastaavat siihen. Joskus vastaan itse vain ilman vastakysymystä. Monestihan esim. kaupassa ympäriinsä juoksentelevat myyjät saattavat ohi vilahtaessaan heittää tota kysymystä, niin ei siinä ehdi kuin suunsa aukaisemaan. Itse olen edistynyt tässä kauppasmalltalkissa jo sen verran, että joskus kysäisen jopa ensin myyjältä ja myhäilen sitten itsekseni, jos tämä kuulumisleikki etenee odotusten mukaisesti :D.

    Hämmentymisestä vielä. Meidän kulttuurikouluttaja sanoi, että koska me näytetään ”amerikkalaisilta”, niin amerikkalainen ei välttämättä osaa odottaa aksenttia. Ja saattaa sitten hämmentyä, jos yhtäkkiä kuuleekin vieraan aksentin. Tuli vaan mieleeni, kun itse olen muutaman kerran huomannut juuri tällaisen hämmentymisen, mutta teillä voi tietty olla kyse ihan jostain muusta :). Teillähän voi myös olla erilainen smalltalk siellä itärannikolla kuin täällä länsirannikolla.

  8. Toi onkin muuten hyvä pointti, että suomalainen saattaa aluksi kuulostaa liian kiinnostuneelta ja tosissaan olevalta – niin kuin Suomessa kuulumisia kysyessään. Sopii myös yhteen sen kanssa, että kun nykyään fraasit tippuu ”moi, yks kertalippu”-tyyliin, niin harvemminpa ne enää hämmentyy.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge