Coloradon teatterimurhien jälkimainingeissa

Viime torstain ja perjantain välisenä yönä puolilta öin alkaneessa Batman-ensi-illassa häiriintynyt neurologiopiskelija surmasi 12 ja haavoitti lisäksi 58:aa ihmistä. Itse tapahtuma on surullinen ja järkyttävä, ja sen takia liput ovat täälläkin puolitangossa vielä keskiviikkona. Sitä seurannut uutisointi sen sijaan paljastaa eroja Yhdysvaltojen ja Suomen medioiden toiminnassa joukkomurhien jälkimainingeissa.

Jokelan koulusurmien uhrien perheet kritisoivat taannoin mediaa kovin sanankääntein, ja Kauhajoella media korjasi uutisointiaan keskittymään enemmän viranomaistoimintaan ja vähemmän uhreihin tai edes ampujaan. Siksi ehkä paikallinen uutisointi hätkähdytti suoruudellaan: lauantain lehdessä oli sivun verran paikalla olleiden nimellä kerrottuja erittäin yksityiskohtaisia ja tunteellisia kertomuksia tapahtuneesta, mukaanlukien kaikki shokissa möläytetyt irrationaaliset pelonilmaisut siitä, kuinka jatkossa ei varmaan voi päästää lapsiaan leffaan, ja jotka lehti painoi sellaisenaan ilmeisesti sanasta sanaan. Sunnuntaina taas salilla tuli katsottua toista tuntia CNN:ää, jossa yksi kerrallaan esiteltiin yksityiskohtaisesti lapsuudenkuvien kera jokainen uhri ja hänen elämäntarinansa ja raahattiin suoraan uutislähetykseen leskiä, orpoja ja vanhempia nyyhkimään.

En tiedä, millaisia keinoja media on käyttänyt saadakseen tarinansa, mutta Jokelan jälkeen ei voi olla miettimättä, olisivatko uhrit ja heidän omaisensa uutisoinnissa mukana, jos heille annettaisiin aikaa ajatella asiaa. Saattaa olla, että olisivat, ja suurin ero on kulttuurissa ja suomalaisten suurimmassa yksityisyydenkaipuussa. Ehkä paikalla olleet selvinneet haluavatkin jakaa tietoa tapahtuneesta, ja koska uutisointi tietoisesti tuntuu pyrkivän luomaan sankaritarinoita uhreista, jotka ovat haavoittuneet tai kuolleet auttaessaan muita, omaisetkin saavat tästä helpotusta suruunsa. Tai ehkä tähän ollaan vain totuttu, sillä täällä uutisointi tuntuu lähtökohtaisesti olevan nimellä, ja esimerkiksi rattijuopumuksista tai liikenneonnettomuuksista kerrottaessa kaikkien osapuolten nimet ja asuinpaikat julkaistaan lehdissä. Poikkeuksellisesti CNN:n lähetyksessä selostajat toistelivat, että yrittävät olla tietoisesti mainitsematta ampujan nimeä, sillä ”yleisön pyynnöstä” uutisointi halutaan keskittää uhreihin eikä ampujaan tai tämän taustaan.

Toinen suuri ero Suomeen verrattuna on kristinuskon avoin korostaminen uutisoinnissa. Enemmistö haavoittuneista ja omaisista mainitsi haastattelussa uskonsa jumalaan, mikä lienee ihan luonnollista. Omituisempaa oli, että CNN:n uutisselostaja luki sopivissa kohdissa uutisointia raamatunpätkiä. Yleisesti pelkästään mediaa seuraamalla luulisi, että kahdesta valtiosta Yhdysvalloissa olisi valtionkirkko eikä suinkaan Suomessa, ja tämäkin näkyy myös muualla kuin katastrofiuutisoinnissa. Hesarissa ei esimerkiksi ole joka torstai ”Faith”-osiota, jossa esiteltäisiin seurakuntia ja kirjoitettaisiin arvioita jumalanpalveluista.

Kolmas ero ei liity varsinaisesti mediaan vaan poliitikkoihin. Uhrien muistotilaisuudessa kaupunginjohtajalla oli selkeä rooli, mutta koko illan kohokohta oli selvästi Obaman puhe, jota hehkutettiin uutisissa pari tuntia etukäteen viiden minuutin välein. Puhe oli maltillinen, lohduttava, kansakuntaa kokoava ja kaikinpuolin kelvollinen, mutta silti ajatus Halosesta tai Tuusulan kunnanjohtajasta pitämässä tunteellisia puheita Jokelan koulurakennuksen pihalla tuntuu omituiselta.

CNN:n sivuilla on esitelty uhrit kuvien kera, ja sieltä löytyy myös juttu nuorimmasta uhrista. Tulee vaan mieleen: mitä asiaa 6-vuotiaalla on ylipäätään K12-elokuvan (täällä PG13) ensi-iltaan keskellä yötä?





4 kommenttia aiheesta “Coloradon teatterimurhien jälkimainingeissa”

  1. Täällä on kanssa hyvä kommentti aiheesta:
    http://suomenkuvalehti.fi/blogit/americana/colorado-ja-tapahtumien-traaginen-kulku

    Ehkä täällä tosiaan nuo tunteikkaat tarinat – erityisesti sankaritarinat – ovat isommassa roolissa kuin Suomessa. Mutta muuten aika samalta kaavalta kuulostaa kuin Suomessakin (erityisesti tuo Americanan mainitsema politisointivaihe). Ja vaikka näennäisesti Suomen mediat koettavatkin ”suojella” uhreja ja heidän omaisiaan, niin tuntuu, että silti kaivetaan esille kaikki mahdollinen sosiaaliporno, mikä vain kehdataan kirjoittaa.

  2. Kiitos Ronja tosta linkistä….mielenkiintoista ja tietysti niin suunnattoman surullista. Tänään kuulin ’toisella korvalla’ kun TV:stä kerrottiin tilanteen sankareista – Se on sitä amerikkalaisuutta että kaiken keskellä nostetaan esille ihmisiä, jotka tekivät jotain merkityksellistä tilanteen aikana – jotenkin niiden tarinoiden kertominen on niin tärkeää täällä.

    Ehkä olen itse jo niin vanha, että tuntuu vieraalta, kun tietokonepelien maailma hämärtyy niin, että ei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

  3. Luulen että Amerikassa omaiset ja ystävät jollain lailla ajattelevat, ettei uhri sittenkään kuollut ihan turhaan, jos hänestä tehdään jonkinlainen sankari. Ehkä omaisia myös lohduttaa, kun lehdessä lausutaan kauniita sanoja eräänlaisena muistokirjoituksena. Täällä meillä kaipuu yksityisyyteen on suurempi ja me myös haluamme surra tragedioitamme vain perheen kesken. Omaisen murhan leväyttäminen etusivun jutuksi tuntuisi täällä suorastaan rienaamiselta ja kuoleman kaupallistamiselta.
    Ihmettelin, Jenni, ihan samaa tuon kuusivuotiaan kohdalla. Minkä ihmeen vuoksi äiti lähtee tuonikäisen kanssa puoliyön jälkeen alkavaan lapsilta kiellettyyn leffaan? Ei olisi tullut kysymykseenkään meidän perheessämme, vai mitä?

  4. Tuota minäkin ihmettelin, että mitä se lapsiparka siellä elokuvissa teki :( Ja kuinka huono tuuri voi ihmisellä olla, että kuukauden (?) sisällä osuu kahdessa eri maassa ampumistilanteeseen, kuten se nyt kuollut toimittaja. Negatiivinen lottovoitto varmaankin todennäköisyyslaskennassa.

    Itse kiinnitin huomiota siihen, että Obama toimi mielestäni hienosti ensimmäisessä lausunnossaan pidättäytymällä mainitsemasta tekijän nimeä.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge