Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?
Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.
Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.
Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.
Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.
Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.
Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:
Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.
Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.
Onkohan tarpeellista edes todeta: Oon vahan kateellinen noille vuoristomaisemille :D Ja ihanat murmelit.
Siis ne murmelit on aivan ihania! Nähtiin niitä kanssa Yellowstonessa, ja jotenkin jo siellä tuntui käsittämättömältä, että tuollaisia elukoita vain näkyy ympärillä, kun Suomessa on tottunut siihen, ettei paljon muita elukoita näy kuin puluja ja oravia. Okei, Suomessa ehkä tuli liikuttua vähemmän metsissä, mutta silti…
Huippua! Käsittämättömän huippua! Teneriffalla Teidelle pääsi muistaakseni melkein kolmeen kilometriin autolla ja loppu olisi pitänyt mennä kaapelihissillä joka olikin tuulen takia kiinni. Tahtoo korkealle katsomaan näkymiä!
Tossa korkeus ei siinä mielessä auta niin paljoa, että ympäröivä preeriakin on melkein kahdessa kilometrissa, joten veikkaan, että jossain Norjassa pääsee jo samoihin näkymiin vuorien puolesta. Mutta siis kyllä, minustakin vuoristomaisema on yksi kauneimmista maisematyypeistä, mitä on. :)
Muistan edelleen oikein hyvin, kuinka noustuamme Teiden huipulle olo oli kaamea. Vedin tarjolla ollutta terästettyä kaakaota kaksin käsin enkä pystynyt liikkumaan gondolihissin yläaseman penkeiltä mihinkään. Lopun iltapäivää päänsärky jyskytti. Ja Teide on kuitenkin vain 3718 metriä korkea.
Ai siitäkö sä johtui, että sä olit niin äkäinen silloin? Mä en muista mitään muuta kuin sen, että mä olisin halunnut lähteä kävelylle ja tutkimaan paikkoja, ja sä tiuskit että ei nyt voi lähteä minnekään kun ollaan niin ylhäällä. Musta se oli vähän omituista, oltiinhan me varta vasten tultu vaivalla sinne ylös ja siellä oli luntakin, olisin halunnut leikkimään. :)
Ihania murmeleita! Oon vähän kateellinen, koska en nähnyt niitä Yellowstonessa, vaikka ajettiin oikein sellaiseen paikkaan, jossa niiden kerrottiin yleensä liikkuvan.
Hyvä, ettei tuolla ohuessa ilmassa sentään tarvinnut enempää trekkailla ja sai silti nauttia upeista maisemista :)
Me nähtiin Yellowstonessa yhteensä kaksi murmelia, ja molemmat ihan sattumalta. Ensimmäinen kiipeili muistaakseni Beauty Poolin luona kivenheiton päässä Old Faithfulista, toinen taas istui kivellä kun ajoimme ohitse jossain Mammoth Springsien ja Norrisin välimaastossa. Tuntuu, etten ole ikinä nähnyt yhtään eläintä, kun olen niitä varta vasten yrittänyt tiirailla, mutta sitten ne tulevat vastaan juuri tällaisissa paikoissa. :)
Voi vitsi noita murmeleita, niin hauskan näkösiä tyyppejä! :) Ja huikeet on maisematkin!
Vähän teki mieli tosiaan jäädä ihmettelemään noita pidemmäksikin aikaa, mutta autoa ei vaan tuossa kohtaa oikein saanut mihinkään parkkiin ja pimeäkin alkoi tulla. Ensi kerralla!