Ihmiset | Page 3 of 4 | Globe Called Home

8.4.201327.4.2015

Vaellusharrastaja Khristian

Georgiassa purrut patikointikärpänen ei päästänyt vieläkään otteestaan, joten päädyin eilen paikallisen expat-yhteistön järjestämälle patikointireitille, jonka slogan oli This aint no walk in the park. Yhdeksältä sunnuntaiaamuna kävelin aution keskustan läpi Glaciksen parkkialueelle vähän keskustan pohjoispuolella etsimään valkoista Peugeotia, jonka kuskin kanssa olin sopinut kyydityksestä Luxemburgin maaseudulle Nommernin pikkukylään kirkon kupeeseen.

Nommernissa reilun parinkymmenen hengen porukkamme kokoontui kuuntelemaan retkenjohtajaamme Khristiania, joka lateli sääntöjä apteekin hyllyltä – älä anna välien venähtää, varmista että perässä tuleva seuraa sinua, ja when I say ”listen up”, it means you shut up – ja painotti, että hänen nimensä on Khristian with a K, not with a C. Urheiluvaatteet tuppaavat olemaan värikkäämmästä päästä, mutta Khristianin kelta-oranssi-violetti-yhdistelmä löi meidän kaikkien värikkyytemme laudalta, sillä ainoa mustavalkoinen osuus koko miehessä olivat hänen harmaat kiharansa.

Reitti kulki välillä maaseututeiden vartteja, välillä metsäpolkuja. Teiden varret olivat täynnä peltoja, jotka haisivat vahvasti, no, miten sen nyt sanoisi, maaseudulta. Ilmeisesti erittäin luonnonmukaiset lannoitteet oli juuri levitetty. Anekdoottina eräs porukan ranskalainen kertoi, että sekä ranskalaisten että saksalaisten mielestä Luxemburgin maaseutu haisee erityisen paljon siltä itseltään, paljon enemmän kuin ranskalaiset ja saksalaiset pellot. Ranskalaisen mielestä tällä oli jotain tekemistä luxemburgilaisen luonteenlaadun kanssa, itse täytenä noviisina epäilisin ensin lehmien runsautta tai luomuviljelyä.

Astetta innokkaampi hevonen korski ympäriinsä ja lopulta sylki kamerani linssiin

Koko kävelyn ajan Khristian tarkkaili silmä kovana porukkaa, määräsi tarvittaessa puskavessataukoja ja lyhyitä pysähdyksiä ja varmisti perää pitävältä intialaisnaiselta radiopuhelimella, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun kävelin hetken Khristianin vierellä ja aloitin perinteiseen expat-tyyliin kysymällä, mistä hän on kotoisin, hän kertoi olevansa kanadalainen, Nova Scotian Halifaxista. Siis kanadankanadalainen, ei ranskankanadalainen, mutta kyllä hän ranskaakin puhuu if I absolutely must. No miten sitten kanadalainen päätyy Luxemburgiin? It’s a long story, Khristian huokaisi.

Khristian aloitti työuransa Kanadan armeijassa tykkimiehenä. Jossain vaiheessa hänet lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi Saksaan osana Kanadan NATO-joukkoja, ja siellä hän rakastui… Eurooppaan. Palattuaan Kanadaan hän totesi haluavansa nähdä enemmän maailmaa, joten hän siirtyi tykistöstä laivastoon ja lähti kiertämään maailmaa. I’ve been to Afghanistan, Australia, and every place in between, Khristian naurahti ja lisäsi, I mean in between the longer way around the world. Khristian oli siirtynyt laivainsinööriksi, mutta tarkempi työnkuva jäi minulle epäselväksi.

Jossain vaiheessa Khristian huvitti itseään vetämällä perääpitävän Shalinin kanssa ammuntaharjoituksia, joiden kaava meni jotakuinkin niin, että Khristian veti käsittämättömiä ja pitkiä määräyslitanioita hatustaan ja sitten hymy suussa korjasi, kun Shalini ei toistanut niitä oikealla tavalla takaisin.

Kaksi vuotta sitten Khristian oli lopulta todennut, että haluaa takaisin Keski-Eurooppaan, missä ruoho on vihreämpää ja kaupungit sielukkaampia, tai jotain, ja siirtyi NATOn palvelukseen logistiikkainsinööriksi. If you need a ship, I’ll get you one, hän lupasi, mutta olisi kuitenkin halunnut tähtitieteellisen ennakkomaksun. Tällä jälkimmäisellä Euroopan keikalla hän oli lisäksi rakastunut muuhunkin kuin maanosaan, sillä myöhemmin päivän aikana minulle selvisi, että joukon keulaa juoksumarssia eteenpäin vetänyt pieni sitkeä puolalaisnainen oli nykyään hänen vaimonsa.

Punatakkinen nainen oli sekä ryhmämme pienin että ilmeisesti myös nopein

Päivän aikana tuli selväksi, että vaimonsa lisäksi Khristian rakastaa patikointia, videoiden kuvaamista lempimusiikkinsa tahtiin ja kaksimielisiä juttuja. Esimerkiksi luxemburgilaisten ja kanadalaisten ravintoloitsijoiden eroavaisuuksia hän kommentoi toteamalla, että jos luxemburgilaiseen ravintolaan tuo kolmenkymmentä henkeä kerralla, ryhmä todennäköisesti käännytetään paniikissa pois, mutta kanadalaiset ravintoloitsijat would drop their pants on the street and give you oral sex. Videokuvauksen saralta hän taas kertoi, millaisia eri videoita aikoo kuvata tulevalla Nepalin reissullaan. We’re gonna go to some market at Kathmandu and take a video of all the cheap and second hand stuff there, and then sync it with Macklemore’s Thrift Shop, you know, I’m gonna pop some tags, only got twenty dollars in my pocket… and maybe we’ll find a grandfather’s old shirt or something. Ja miksi juuri Nepal? No Mount Everestin Base Campin takia tietenkin…

Patikoituamme reilu kymmenen kilometria, joista viimeiset pari yhä mäkisemmässä maastossa osittain keskelle ei mitään rakennettuja portaikkoja kiiveten, eteemme aukeni näkymä… josta kerron joskus toiste, koska nyt on pienen toimistotyöntekijän nukkuma-aika.

Päivitys: Jatkotarinaa seuraa blogissa Larochetten linnasta.

7.2.2013

Where are you from?

Pari viikkoa sitten baarissa triviaillassa kysäisin vieressäni istuneelta Meredithiltä, mistä hän on kotoisin. I’ve lived here for ten years, but I’m originally from somewhere else, Meredith vastasi. Kysyin, missä hän oli asunut aiemmin, ja Meredith vastasi, että Japanissa.

Ahaa. Blondi tyttö – jos olisi pitänyt veikata kansallisuutta niin olisin voinut veikata ruotsalaista – joka on kotoisin Japanista? Nyt ei ihan kaikki mätsää? Jatkokeskustelussa kävi ilmi, että Meredith oli asunut teini-ikäisenä viisi vuotta laivastossa lentäjänä työskentelevän isänsä takia Tokion lähellä laivastotukikohdassa. Sitä ennen Meredithin perhe oli asunut Georgiassa, mutta minulle ei lopultakaan selvinnyt, mitä Meredith piti originally-kotipaikkanaan.

Tämän kuultuaan Meredithin vieressä istunut mies, jonka nimeä en muista, mutta joka oli sheriffi, totesi, että hänkin on armeijaperheestä ja syntynyt tukikohdassa Saksassa. Born in Germany, raised in Georgia with Yankee values, but actually I’m Norwegian, Sheriffi tokaisi itsevarmasti. Kysyin kiinnostuneena, puhuuko Sheriffi norjaa, ja hän vastasi, että ei sanaakaan. Onko hänellä sitten Norjan kansalaisuutta? No ei. Sheriffin isoisoisoäiti oli syntynyt Norjassa. Hänen molemmat vanhempansa olivat New Yorkista, ja hän itse on asunut viisivuotiaasta eteenpäin Georgiassa.

Kuvituskuvana Georgian Chattahoochee-joki marraskuun lopussa. Ulkoilin ja patikoin syksyllä mahdollisesti enemmän kuin koko aiempana elinaikanani yhteensä, ja iso kiitos siitä kuuluu suomalaisittain aivan mahtaville säille.

Sheriffi ei ole poikkeus amerikkalaisten keskuudessa, vaan usein täällä identifioidutaan vahvasti esi-isien synnyinmaihin, ja ”Where are you from?”-kysymykseen saa hyvinkin vaihtelevan tasoisia vastauksia. Osa vastaa suomalaiseen tyyliin paikalla, jossa on viettänyt merkittävän osan lapsuuttaan, mutta osa saattaa kertoa olevansa saksalaisirlantilainen intiaani.

Tavallaan on ihailtavaa, että omista sukujuurista ollaan niin kiinnostuneita, että ylipäänsä osataan kertoa, mistä esi-isät ovat kotoisin. Toisaalta taas ärsyttää, jos joku kertoo olevansa ”ruotsalainen”, ja kun innoissaan heittää pari sanaa ruotsia, toinen on ihan pihalla, kun ruotsalainen olikin hänen isoisoäitinsä. Tapaan tottumattomana tuntuu melkein joutuneensa valehtelun kohteeksi, kun ”totuus” onkin jotain ihan muuta. Silti eniten tapa vain kummeksuttaa. Ei ikinä tulisi mieleeni kertoa, että olen savolainen sillä perusteella, että isoäitini on syntynyt siellä, kun kolme muuta isovanhempaani ovat muualta päin Suomea, enkä itse ikinä ole Savossa asunut.

27.1.2013

Kosmetologiopiskelijat Guinevere ja Meg

Joulukuussa päivää ennen Suomenlomaa kävin Kennesawn kosmetologikoulussa kasvohoidossa ja manipedissä. Idea oli, että sitten on kynnet hyvässä kuosissa Suomessa, mutta eiväthän ne paria päivää pitempää minun käytössäni kestäneet lohkeilematta.

Pedikyyrin tekijä oli noin 25-vuotias työstään innostunut nainen, joka esittäytyi Guinevereksi ja aloitti smalltalkin. Normaalisti toinen tai kolmas kysymys minun kanssani on, että mistä olen kotoisin, koska puheestani kuulee ulkomaisen korostuksen, joten puhe kääntyi pian matkustamiseen. Guinevere ei ollut koskaan käynyt Euroopassa, mutta manikyyriä tekevä saman ikäinen Meg oli käynyt Italiassa, Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä… neljän päivän aikana. It was my graduation present from my sister, Meg selitti ja kertoi, että lukion päätyttyä he olivat lähteneet pitkäksi viikonlopuksi Eurooppaan, tavoitteenä nähdä Rooma. Lento laskeutui Amsterdamiin, mutta jatkolento oli jonkun ylivoimaisen syyn takia peruttu, joten Meg ja hänen siskonsa olivat matkustaneet junalla Euroopan halki päästäkseen viettämään vajaan vuorokauden Roomassa. Loma kuulosti omiin korviini aika junassaistumiselta, mutta Meg oli tykännyt todella paljon, ja maassa, jossa vuosilomaa on usein kaksi viikkoa, Euroopan reissulle pitkä viikonloppu ei ole poikkeuksellinen pituus.

Olin lakannut sormenkynteni vähän kestävämmällä lakalla, ja Guinevere mokasi jotain pedikyyrin kanssa, joten kummassakin operaatiossa kesti vähän kauemmin, ja ehdimme käydä läpi joulunajan suunnitelmamme ja joululahjaostokset. Guinevere oli innoissaan, sillä hän oli löytänyt täydellisen lahjan veljelleen: avaimenperävessaharjan! He collects toilet brushes, Guinevere selitti, kun minä ja Meg reagoimme lievästi sanottuna hämmentyneinä. Meg oli jäämässä jouluksi kotiinsa Kennesawhan, mutta Guinevere suunnitteli reissua kotiseudulleen Alabamaan, sillä hän oli valmistumassa kosmetologiksi jouluna ja jatkosta ei vielä ollut tietoa – kerrankin siis aikaa matkustaa.

Guineverellä oli 8-kuukautinen vauva, ja he olivat käyneet miehensä kanssa otattamassa joulukorttikuvia juuri edellisenä viikonloppuna. Kortissa oli tietenkin pääosassa perheen silmäterä, ja Guinevere esitteli kuvia kännykästään ihan täpinöissään. Hieman närkästynyt hän oli siitä, että kuvat maksanut anoppi oli valinnut vauvalle myös kuvausasun, ja georgialaisena anoppi oli tietenkin ostanut University of Georgian punaisen potkupuvun – and I was like, no, this is wrong, it should be Auburn University! I don’t know if I can send a photo of my baby in UGA gear to my relatives in Alabama! Ei hän sen kummemmin kuin anoppikaan ollut yliopistoa käynyt, vaan puvulla osoitettiin kannatusta omalle jenkkifutiksen yliopistoliigajoukkueelle.

Kysyin, oliko Megilläkin lapsia, ja olihan niitä, jo kolme. Tiedustelin päivähoitokuvioita, ja sekä Meg että Guinevere ilmoittivat, että heidän lapsensa ovat hoidossa kotona. We agreed with my husband early in the pregnancy that we’d take care of the kids at home. Meg kertoi, että hänen miehensä on töissä baarimikkona, joten mies huolehtii lapsista päivisin kun Meg on opiskelemassa tai töissä, ja Meg taas ottaa iltavuoron. Koska mies tekee viikonloppuisin töitä, pariskunnalla on viikossa 1-2 yhteistä iltaa. Guineverella ja hänen miehellään oli ollut samanlainen järjestely alkuaikoina, sillä mies oli vuorotyössä varastossa, mutta kesällä mies oli saanut potkut, joten nyt mies vastasi lastenhoidosta. Kotihoito ei tainnut johtua pelkästään lastenkasvatuksellisista syistä, sillä hoitopaikka lapselle maksaa täällä helposti tuhat dollaria kuussa – ja Guineverella ja hänen miehellään oli tällä hetkellä tulot sen verran vähissä, että I don’t know what we would do without Mom-in-Law or my brother, who pay most of our bills.

Manipedin jälkeen piti täyttää koulun arviointilomake työn laadusta ja hoidon mukavuudesta, ja lisäsin Excellentin perään monta huutomerkkiä.

Viime perjantaina kävin manipedissä taas vietnamilaisessa kantapaikassani. Pedikyyriä teki ”artistipoika”, joten uskalsin pyytää valmiiden kuvoiden ulkopuolelta varpaisiin lumihiutaleita. Manikyyriä tehnyt tyttö taisi muistaa minut, sillä hän kysyi, Do you have snow in your country? ja iski silmää.

10.12.2012

Naapurit Jeff, Mickie ja Ragnar

Lauantaina vietimme suomalaisen ystäväperheen läksiäisiä heidän naapurinsa takapihalla, sillä ystäviemme asunto oli jo pakattu konttiin matkalle kohti Suomea. Päivä oli ollut lämmin ja alkuillasta pihalla tarkeni hyvin ilman pitkähihaista. Paikalle oli kerääntynyt naapurustoa heittämään hyvästit ystävilleen, istuskelemaan nuotion äärelle ja nauttimaan grilliruokaa, jota yksi naapureista jatkuvalla syötöllä valmisti isännän kolmella eri grillillä. Talon isäntä, Jeff, olisi halunnut ostaa terassille neljännenkin grillin, mutta Jeffin vaimon sanoin, his corner of the patio is already full.

Metallinen fire pit on täällä suosittu lisäys terassin kalustukseen, ja nuotio lämmitti mukavasti [Kuva: Rajiv Patel]

Jeff kertoi, että oli rakentanut toistakymmentä neliötä laajan terassin ihan itse. Viime kesänä oli valmistunut laajennusosa, jonka nurkassa kupli poreallas, jossa alkuillasta lapset kävivät kastelemassa vaatteensa ja loppuillasta aikuiset pulahtivat rentoutumaan. Laajennusosa oli vielä maalaamatta, joten Jeff pohdiskeli maalaavansa koko terassin uudestaan tummanruskeaksi, to be the color of dirt so it blends in with the ground. Samalla voisi maalata talonkin tämän hetkisestä vaalean beigestä vaikkapa tumman vihreäksi.

Siinä Jeffin pohdiskellessa jaloissamme pyöri perheen koira, jonka Jeff kertoi olevan aivan uusi tulokas: se oli löytynyt kolmisen viikkoa sitten aamuvarhaisella perheen pihalta. Aluksi koira oli ollut pelokas ja vetäytyvä, mutta puolen päivän houkuttelun jälkeen Jeffin vaimo oli päässyt rapsutusväleihin sen kanssa. Jeffin perhe oli levittänyt koirasta ilmoituksia pitkin naapurustoa ja ilmoittanut kaikille mahdollisille tahoille, mutta kun ilmoituksiin ei tullut vastauksia eikä koirasta löytynyt mikrosirua, he totesivat saaneensa uuden lemmikin. It’s a good natured dog, well raised, so probably somebody came onto a hardship, couldn’t take care of it anymore, and dumped it into the neighborhood, Jeff totesi rapsuttaessaan väkkäränä pyörivää koiraa korvien takaa. Myöhemmin Jeffin vaimo kertoi meille, että hänen miehensä keskimäärin inhoaa kaikkia elukoita eikä ikimaailmassa olisi vapaaehtoisesti ottanut lemmikkiä, mutta he has a sweet spot for that dog… but if you ask him about it, he’ll deny it.

Paikalliseen juhlienjärjestämistapaan järjestävä perhe oli hoitanut paikalle grillisapuskat ja vieraat toivat paikalle nyyttärihenkisesti lisukkeita. Sisällä notkuvien tarjoilupöytien äärellä törmäsin Mickieen, toiseen naapuriin, joka oli kiinnostunut kuulemaan, mistä ihmeestä Georgian takamaille oli eksynyt lisää suomalaisia ja missä kaikkialla Amerikassa olin käynyt. Hetken juteltuamme Mickie kertoi, että oli itse kotoisin Floridasta, eikä ollut ikinä käynyt ulkomailla. Vastasin, että eipä eurooppalaisistakaan niin moni ole käynyt Euroopan ulkopuolella, mutta Mickie jatkoi, ettei ikinä ole ollut edes lentokoneessa. The furthest I’ve been is North Carolina, hän huokaisi ja jatkoi, että vaikka hänen siskonsa oli naimisissa ammattisotilaan kanssa ja oli asunut ympäri maailmaa, it’s never been a good time to visit her. We were planning to go on a trip abroad when we were young, but then I got pregnant, and then we had kids… ja nyt vaikka lapset ovat muuttaneet pois kotoa opiskelemaan, ei silti tule lähdettyä minnekään. And I couldn’t travel with my husband anyway, because it’d be such a hassle with him, Mickie tokaisi eikä selittänyt enempää, mutta päätyi pohtimaan, että ehkä hänen pitäisi ehdottaa yhteistä matkaa enemmän matkustavalle siskolleen.

Ulos palatessani huomasin Iiron juttelevan miehen kanssa, joka oli aiemmin naurun saattelemana esitelty naapuruston islantilaisvahvistukseksi. Miehellä oli oliivinvärinen iho, ruskeat silmät ja musta tukka, joten islantilaisuus yhdistettynä nauruun vaikutti sisäpiirivitsiltä, joka ei minulle auennut. Kysyttyäni asiasta kävi ilmi, että mies, joka esittäytyi Ragnariksi, oli juuri ollut avautumassa Iirolle siitä, kuinka hänen lapsuudessaan Islannissa häntä oli kiusattu ulkonäöstä ja haukuttu ulkomaalaiseksi, koska kolmen vaalean täysislantilaisen isovanhemman lisäksi hänellä oli jordanialainen isoisä, jonka tummat piirteet hän oli perinyt. Hän oli asunut Yhdysvalloissa kymmenvuotiaasta saakka ja hänellä oli kaksoiskansalaisuus, mutta islantilaisuus oli noussut taas pinnalle, kun viimeksi Yhdysvaltain passia uusiessa hän oli saanut vastaansa niin suuren pinkan lisäselvityspyyntöjä, että oli kyllästynyt paperisotaan ja jättänyt passin uusimisen sikseen. It’s probably because of my Jordanian heritage, so they think I’m a terrorist, Ragnar tuhahti äänensävyllä, josta ei osannut sanoa, oliko hän tosissaan vai ei. Kielitaidosta puhuttaessa Ragnar kertoi puhuvansa islantia lapsuudenperheensä kanssa, mutta koska koko muu perhe on muuttanut takaisin Islantiin lukuunottamatta veljeä, joka asuu Lontoossa, ei juttelukumppaneita ole erityisen paljon. I feel like I speak like an 8-year-old and my writing is very off, Ragnar totesi ja kääntyi komentamaan poikaansa valmistautumaan yöpuulle, englanniksi.

Pari olutta myöhemmin Ragnar palasi luoksemme ja valitti haluavansa takaisin kotiin. America is great, I love this country, and it’s given me much… but Iceland is where my family lives, and I miss it so much. I don’t think anybody understands me when I say this, but Iceland is my home, my true home. Vakuutimme Ragnarille ymmärtävämme.

15.11.2012

Lakimies Nigel

Taannoin vieraillessani Washington DC:ssä ensimmäisen yön majoittajani Lisa mainitsi illalla, että hänen poikaystävänsä olisi kiinnostunut tapaamaan minut, ilmeisesti koska suomalaisia ei ihan joka päivä tupsahda Lisan sohvalle nukkumaan. Minä totesin, että mikäs siinä, ja pian oli lounastreffit sovittu Nigelin kanssa seuraavaksi päiväksi. Mitään muuta en tästä poikaystävästä etukäteen tiennyt kuin että hän on töissä keskustassa ja tykkää pyöräilystä.

Näkymä Lincoln Memorialilta Mall-puistoa itään

Hey I’m heading south down 12th St towards you. Give me a call when you’re leaving the museum and we can meet in the middle somewhere! — Nigelin tekstari

Seuraavana päivänä löysin itseni kävelemästä Washington DC:n businesskeskustassa etsien ikäistäni miestä, jonka kuvaus oli grey suit, blue shirt. Pian vastaani käveli Dressman-mainosmaisesti tyylikkääseen harmaaseen pukuun pukeutunut italialaisen näköinen mies, joka johdatti minut marokkolaiseen lounaspaikkaan falafelsalaatille.

Presidentti Rooseveltin muistomerkki

Nigel kertoi, että oli valmistunut vuosi sitten yliopistosta ja oli tuolloin muuttanut takaisin DC:hin, mistä oli alunperin kotoisin. Kysyin, missä hän oli opiskellut. In Massachusetts. Jaa, missä siellä? Do you know Harvard?

Kysyin, kuinka paljon Nigelin tutkinto yhdessä maailman kuuluisimmista yliopistoista oli maksanut, ja Nigel kertoi, että opintolainaa oli tullut toistasataatuhatta. Huhhuh, totesin, mutta Nigel vastasi ettei summa ole suurikaan, koska I didn’t go traveling on spring breaks or spend a lot of money on parties, ja että osalla luokkatovereista lainaa on kaksinkertainen summa. Sitä paitsi, Nigel jatkoi, tuon summan maksaa nopeasti takaisin, jos ottaa vastaan töitä suuressa lakifirmassa. Aloittelevan Harvardista päässeen lakimiehen vuosipalkka kun on noin $160 000, eli noin kymmenentuhatta euroa kuukaudessa.

Presidentti Jeffersonin muistomerkki

Nigel ei ollut seurannut monen luokkatoverinsa jalanjälkiä vaan oli päättänyt perustaa oman asianajotoimiston. I want to decide by myself who I’m working for, so I don’t have to take on cases that are against my ethics, Nigel totesi ja kertoi, että vielä ei ole tullut vastaan yhtäkään tarjousta, josta olisi tarvinnut kieltäytyä. Asiakaskunnan rakentaminen asianajotoimistolle kestää sen verran kauan, että Nigel oli laskeskellut, ettei ensimmäisen vuoden aikana voisi nostaa palkkaa.

Kongressitalo

Keskustelu kääntyi amerikkalaisen oikeuden valamiesjärjestelmään. Nigel kertoi, että valamiehet saa paikalle päättämään tuomiosta, vaikka kyseessä olisi kuinka pieni rikkomus, ja että yleensä puolustus haluaa paikalle valamiehet siksi, että heidän uskotaan olevan armollisempia kuin kyynistyneet tuomarit. You only want the judge to decide if your defense is based on some elegant technicality of the law, Nigel totesi ja kertoi, että hän ei ole koskaan toiminut valamiehenä, eikä varmaan tulekaan toimimaan, koska yleensä lakimiehiä ei valamiehistöön päästetä.

Martin Luther King Jr.in muistomerkki. Washington-monumentti näkyy taustalla

Valamiehenä toimiminen on jokaisen amerikkalaisen kansalaisvelvollisuus, jos kutsu käy, mutta kutsujen tiheys vaihtelee alueittain, sillä valamiehet kootaan samalta paikkakunnalta, jossa rikos on tapahtunut. Lisäksi valamiehille esitetään ennakkokysymyksiä ja heidät hylätään, jos heidän taustassaan on jotain, joka saattaisi merkittävästi vaikuttaa tuomionantoon, tai jos heillä on ennakkotietoa jutusta. Tämän takia pikkupaikkakuntien tunnetut rikokset saatetaan joskus siirtää toiselle paikkakunnalle, jossa rikos ei ole yleisesti tiedossa, ja valtakunnallisesti tunnetut rikokset taas… noh… The jury consists of people who’ve been living under a rock, Nigel naurahti.

Lounaan jälkeen hyvästelin Nigelin, joka oli lähdössä seuraavaksi oikeustalolle seuraamaan tapauksia ja ottamaan opiksi paikallisista oikeuskäytännöistä. Minä taas lähdin Nigelin suosituksesta National Portrait Galleryyn katsomaan presidenttien muotokuvia.

Jokaisesta presidentistä oli muotokuva, monesta parikin, joiden yhteydessä esiteltiin presidentin merkitystä Yhdysvaltojen historiassa

Uudempien presidenttien muotokuvat olivat modernimpia. Bill Clintonin oli maalannut tyylistään tunnettu Chuck Close

30.10.2012

Elämäntapaintiaani Lisa

The Mall, kolme kilometriä pitkä puisto Washington DC:ssä, jonka päässä kongressitalo

Taannoisella Washington DC:n reissulla päätin luottaa ihmisten anteliaisuuteen ja hankin nukkumapaikat paikallisten asukkaiden sohvilta Couchsurfingin ja Hospitality Clubin kautta. Saavuin kaupunkiin sunnuntaina auringonlaskun aikaan ja käppäilin kaupungilla pari tuntia ennen kuin ensimmäisen yön emäntäni Lisa ilmoitti lähtevänsä yliopistolta kotia kohti.

170 metriä korkea Washington Monument oli aikanaan 1800-luvun lopussa maailman korkein rakennus ja on yhäkin maailman korkein kivirakennus. Huipun näköalatasanne oli kuitenkin suljettu taannoisen maanjäristyksen aiheuttamien vaurioiden takia.

Metroiltuani Marylandin puolelle rajaa tapasin Lisan hänen asuinrakennusensa alaovella. Heti aluksi Lisa preppasi minut kämppistensä tapaamista varten: I haven’t exactly told them about this whole Couchsurfing thing, so I told them instead that we know from my studies abroad, from Semester at Sea. So we’ve spent one semester together on a cruise ship studying foreign politics, okay? Selvä… siis missä ihmeen laivalla? Missä maissa olemme yhdessä käyneet? Oh that doesn’t matter, they won’t know them anyway.

Ottaessani kuvia ohitseni talsi nuorten ortodoksijuutalaismiesten joukko letit ja pitkät takit heiluen.

Lisa asui kolmiossa kolmen muun jatko-opiskelijan kanssa, jotka kaikki röhnöttivät sunnuntai-illan kunniaksi sohvalla ja katsoivat amerikkalaista jalkapalloa. Yksi tytöistä jakoi huoneen Lisan kanssa, ja huone näytti ihan kotoisalta… kunnes tajusin, että siellä on vain yksi sänky, yksi pöytä ja yksi kirjahylly. Oh those are all Sarah’s stuff. Mine is here, Lisa selvensi ja osoitti kahta matkalaukkua ja lattialle taiteltua ohutta petauspatjaa. What else do you really need in life but some clothes on your back and a spot to sleep in?

Lisan olohuone, jonka sohvalla nukuin yhden yön

Lisa totesi, että hänen täytyy vielä lukea artikkeleita yliopiston akateemista julkaisua varten – jonka edellisen numeron hän minulle lahjoitti, buzzwordeina gender norms, public spaces, privatization, militarization, China, Russia, Islam, sexuality – mutta lopulta päädyimme pöydän ääreen juttelemaan kolmistaan Skypen välityksellä Lisan hyvän ruotsalaisen ystävän Maxin kanssa, joka asuu Pekingissä. Lisa oli tavannut hänet ollessaan kaupungissa työharjoittelussa, ja kuulema Max oli ollut ainoa hyvä asia koko paikassa. Parin kuukauden harjoittelun jälkeen Lisa oli etsinyt toisen työpaikan Bangkokista, joka olikin ollut paljon parempi, ja lisäksi kaupunki oli ollut huomattavasti enemmän Lisan mieleen.

Capitol tihkusateessa

I think if you have something, you should always share it, Lisa avasi syytään, miksi hän oli alkanut ottaa vieraita nukkumaan sohvalleen. Toisena esimerkkinä hän kertoi, että hänellä oli ylimääräinen kännykkä, ja hän oli lainaamassa sitä juuri ystävälleen. I get such a good feeling when I’m able to help somebody out by borrowing things to them, Lisa huokaisi ja sen jälkeen näytti minulle, mikä jääkaapin maidoista on hänen (tietysti se luomumaito), mitä muroja voin ottaa aamiaiseksi (niitä luomumuroja) ja antoi minulle vielä luomubanaanin. Ennen nukkumaanmenoa joimme kupit matea.

Opiskelijoiden istuskelu kampuksen ruohikolla taitaa olla universaali ilmiö

Lähdin seuraavana aamuna eteenpäin ennen Lisan heräämistä, mutta tapasin hänet uudestaan pari päivää myöhemmin hänen yliopistollaan. Lisa oli innoissaan, että olin tullut käymään sinne, koska I feel like my apartment is just a place where I sleep in, but the University campus is really my home. Kävimme yhdessä Lisan laitoksen järjestämässä lounasseminaarissa, joka kuulosti mielenkiintoiselta, mutta josta lopulta ymmärsin aika vähän, koska kansainvälisen kapitalismin syntyteoriat eivät ole hirveän hyvin hallussa. Lisa kuitenkin kirjoitti muistiinpanoja kynä sauhuten ennen kuin lähti opintopiirin tapaamiseen. Minä lähdin pyöräilemään takaisin keskustaan lämpimässä syyssäässä.

Washington DC:ssä oli kattava ja erinomaisen toimiva kaupunkipyöräjärjestelmä, jonka käyttöä suosittelen lämpimästi kaikille turisteille.

16.10.2012

Herra Lentokapteeni

Puolentoista tunnin lento edessä. Astun lentokoneeseen. Paikka 31A… Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin… Jaahas, koneen vika rivi, ihan nurkassa, ikkunapaikka ilman ikkunaa. Mutta kai tämän vajaa pari tuntia kestää…

…ja sitten vieressä oleva nainen kääntyy puoleeni: olisiko mitenkään mahdollista, että vaihtaisitte paikkoja mieheni kanssa? Hänellä on käytäväpaikka tuolla edempänä. – Toki, vastaan, ja marssin koneen keskiosaan, missä käy ilmi, että uusi paikkani on varauloskäynnin kohdalla ja muuten täydessä koneessa ainoa, jossa ei ole vierustoveria. Ah, tilaa, minulle!

Tätä fiilistä kestää viisi sekuntia. Sitten viereeni istahtaa lentokapteeni.

Boardingia on kestänyt jo 45 min, kun koneen kapteeni – se joka istuu ohjaamossa eikä vieressäni – kuuluttaa, että on jotain viivettä lastauksen kanssa. Vierustoveri-kapteeni repeää. You know what that really was? hän avaa keskustelun ja kertoo, että eräs pyörätuolilla liikkeellä ollut matkustaja piti kantaa koneeseen and he weighed like two hundred pounds, you needed six men to carry him! ja viimeinen vartti oli mennyt siihen, että miehen pyörätuolia oli yritetty mahduttaa ruumaan. Pääsimme lopulta liikkeelle kolme varttia myöhässä, ja kapteeni puhisi, että firmalla pitäisi olla tätä varten joku proseduuri.

Olimme matkalla Washington DChin, jossa kapteeni kertoi asuvansa, vaikka lentovuorot lähtivät Atlantasta. There’s like ten daily flights a day between the cities, so commuting is no problem, and it’s free. Hetkinen, mutta hänen oman yhtiönsä yhteyksiä on vain kolme päivässä? Oh you see, here in the states, we have this system…

Kapteeni kertoi, että kaikilla amerikkalaisilla lentoyhtiöillä on herrasmiessopimus, että muiden yhtiöiden lentäjät saavat matkustaa niillä ilmaiseksi, jos vain tilaa riittää. Yleensä riittää, sillä jos matkustajapaikat ovat täynnä, lentäjät voivat istua kabiinihenkilökunnan paikoilla tai vaikka ohjaamon ylimääräisellä penkillä.

Sitä varmaan sitten tulee matkustettua paljon? Oh yeah, my whole family travels all the time… koska toki omalla lentoyhtiöllä lentävät ilmaiseksi myös perheenjäsenet, mukaanlukien vanhemmat. Kapteeni kertoi, että hänen veljensä on myös lentäjä eräällä toisella isolla lentoyhtiöllä, joten hänen äitinsä saa perhe-edun kummastakin yhtiöstä ja on tottunut matkustamaan ympäri maailmaa ilmaiseksi. I don’t think she even knows how much a flight costs anymore.

Lentäjän isä oli britti, ja hänellä itsellään on kaksoiskansalaisuus, kuten myös hänen leikkikouluikäisillä lapsillaan. Lentäjä kyseli, onko Suomessa hyviä yliopistoja ja mietti, että brittipassi tulee tarpeeseen, jos lapset haluavat joskus töihin EU-alueelle. Tällä hetkellä passit olivat hyödyllisimmillään matkustaessa Eurooppaan – we do it so often I don’t think the kids are able to appreciate it as much as they should – ja vain lentäjän vaimo, myöskin lentäjä, joutuu kulkemaan Non-EU-jonon kautta.

Lentäjä ei ole aina ollut lentäjä, vaan yliopistosta hän lähti finanssialalle… which I hated! Viisi vuotta alalla tahkottuaan hän päätti repäistä ja otti lainan opiskellakseen yksityisessä lentokoulussa. Kesti jonkin aikaa löytää töitä, ja hän sai tehdä aikansa sekalaisia hanttihommia ennen matkustajalentokoneen puikkoihin pääsemistä, mutta päivääkään ei ole kaduttanut. Tarinan opetus: it’s never too late to change to do something you love.

Washingtonin yllä kaartaessamme sain yksityiskohtaisen selostuksen näkyvistä nähtävyyksistä, reitistä, kielletyn ilma-alueen rajoista sekä tuuliolosuhteista. Koneen laskeuduttua toivotimme hyvät illanjatkot ja minä lähdin hakemaan tavaroitani koneen takaosista. Kumpikaan meistä ei kokenut tarpeelliseksi esittäytyä.

12.9.2012

Pizzakokki Dennis

Istuessamme viikko sitten Parasol’sin terassilla vieressä istui nuori lunkin oloinen mies, joka heitti läppää ohikulkijoille ja tuntui tuntevan heidät kaikki nimeltä. I used to work here, that’s why I know everyone hän selvensi meille, kun huomasi meidän seuraavan häntä, ja esitteli itsensä Dennisiksi.

Dennis kertoi muuttaneensa New Orleansiin varsinaisesti vasta puoli vuotta sitten. Mardi Gras -festivaalien aikaan hän oli ollut Parasol’sissa ja päätynyt kiireiltana auttamaan tiskin taakse. Paikan omistaja oli ollut tyytyväinen nuoren miehen aikaansaavuuteen ja tarjonnut töitä, joten Dennis oli jäänyt tänne töihin pariksi kuukaudeksi. Nyt hän oli jo saanut muita töitä pizzakokkina kauempana olevasta italialaisesta ravintolasta ja oli erittäin tyytyväinen, että tulee 21-vuotiaana itsenäisesti toimeen. My sister, she’s living with my mom and on her money, and my mom also offers me some money when I go visit her but I say, Mom, I’m living on my own now, and I’m proud of myself.

Dennis oli tykästynyt New Orleansin kaupunkiin jo ollessaan täällä teininä siivoamassa hurrikaani Katrinan tuhoja. Emme saaneet ihan selvää, minkä järjestön, yrityksen tai tahon kautta tämä oli tapahtunut, ja mitä Dennis tarkkalleen ottaen oli tehnyt, mutta niiden parin kuukauden aikana hän oli saanut New Orleansista sen verran ystäviä että oli uskaltautunut muuttamaan tänne kotikaupungistaan Chicagosta. You know it’s really cold there in Chicago, you wouldn’t believe how cold hän toisteli vielä senkin jälkeen, kun olimme kertoneet, mistä itse olimme kotoisin, ja teki selväksi, että New Orleansin kostea lehmänhenkäys oli enemmän hänen mieleensä.

Ilmaston lisäksi Dennis arvosti New Orleansin taloudellista tilannetta. There’s a lot of jobs here in the service industry, and the minimum wage is higher hän selosti ja kertoi, että New Orleansissa minimipalkka oli jopa $8/h, kun se pohjoisemmassa saattoi olla vain $5/h. Here, I can have my own house and I don’ have to work two jobs hän kehui kaupunkia ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Heti perään hän mainitsi, että oli hänellä kyllä college degree in English, mutta toimittajan tai äidinkielen opettajan hommia on niin paljon vaikeampi saada tässä taloudellisessa tilanteessa, ja lisäksi toimittajan ura freelance-töineen olisi todella epävarmaa.

Kyselimme kartanoista, joita samaisen kadun varrella oli, ja ihmettelimme, keitä niissä asuu. You know Sandra Bullock? The actress? Nyökyttelimme. Well she lives down the street, as does Robin Williams, the other actress, you know him? Nyökyttelimme. And also you know Lenny Kravitz? Nyökyttelimme. He was the other day giving autographs down the street and being all cool. Oh man, and you must know Lil’ Wayne, he actually dropped by here to eat one day! Tässä kohtaa emme nyökytelleet, mutta Dennis ei tainnut huomata.

Tässä vaiheessa baarimikko, joka näytti pikkuhiljaa selviävän krapulastaan, tuli tuomaan meille po’boyt. Dennis kysyi, millä täytteellä olimme tilanneet leipämme, ja kun kerroimme, että paahtopaistilla, hän nyökytteli hyväksyvästi. Kuulema paikan omistaja oli vaihtunut aivan vähän aikaa sitten, ja them new owners, they done something about the roast beef, don’t know what, but it’s super good now. Ja niinhän se oli.

Vasemmalta: Po’boy, Baarimikko, Dennis ja Iiro

7.7.2012

Manikyristi An

”Siis ettekö te tytöt ole vielä käyneet manikyyrissä?? Mennään heti huomenna!” Mona totesi Helenin matkalla, ja perjantaiksi oli jo manipedit varattu kolmelle hengelle minua lähinnä olevaan kynsipaikkaan.

Niina pedikyyrissä, tietenkin hierovassa tuolissa

Yritystä pyöritti vietnamilainen perhe, jossa kaikki lapset olivat tasapuolisesti mukana töissä. Perheen varsinainen kynsivirtuoosi näytti olevan juuri aikuisuuden saavuttanut poika, joka ylpeänä esitteli omia kynsidesignejaan, mielettömän upeita pieniä piirroksia, joissa kukat olivat usein hallitsevana elementtinä. Olin alunperin ajatellut ottavani vain varpaankynnet eri väreissä, mutta kun poika kävi esittelemään kuvia, niin ei niistä oikein voinut kieltäytyäkään.

Pedikyyri meneillään

Manikyyriä minulla vaihtui tekemään perheen äiti, jonka englannin taito oli vajavaista, mutta joka kiinnostui puhumastamme oudosta kielestä ja kyseli taustastamme. Vastavuoroisesti hän esitteli itsensä Aniksi ja kertoi muuttaneensa miehensä ja perheensä kanssa Yhdysvaltoihin vuonna 1992. You so young, you don’ know, in Vietnam, we had war… Kun vakuutin tietäväni Vietnamin sodasta yhtä sun toista, hän innostui kertomaan, että hän oli kotoisin Saigonin lähistöltä, ja hänen miehensä oli sodan aikana upseeri Etelä-Vietnamin puolella. Sodan loputtua he go to jail! ja kaikki oli very bad, very very bad. Ilmeisesti Yhdysvallat oli kuitenkin tarjonnut vankilaan pistetyille entisille sotilaille jonkinlaista pakolaisstatusta, jonka turvin perhe oli päässyt muuttamaan.

An kertoi käyvänsä lomalla vietnamissa parin vuoden välein, mutta in Vietnam so much communists, it is like Russia before 1991, very bad! Kun mainitsin, että mekin olimme käyneet lomamatkalla Saigonissa maaliskuussa ja siellä tutustuneet War Remnants Museumiin, hän totesi ykskantaan yes yes, all lies, all lies ja tuputti hetken aikaa kynsilakkaa ranskalaiseen manikyyriini hieman kiihtyneemmin ottein.

Esimerkiksi tätä War Remnants Museumin näyttelyä nimeltä ”Historic Truths” An ei arvostanut kovinkaan korkealle

Yhdysvaltoihin muutettuaan An oli perheineen paiskinut paljon töitä, mutta much work not bad, we like work koska in Vietnam, you not have good life even if you work much. Hän tiedusteli omia suunnitelmiani, ja kun kerroin, että tarkoitus olisi palata vielä Suomeen, hän naureskeli, että oli heilläkin tarkoitus palata Vietnamiin, mutta aikeeksi jäi, ja että heillä on nykyään täällä oma talo ja perheyritys, joten syitä jäädä on paljon. Saman tien hän kuitenkin epäili, viihtyisinkö täällä sittenkään loppuelämääni, sillä you Europeans, you so lazy ja kertoi Suomessa asuvasta serkustaan, joka get 13 month pay in 12 months! ja vielä pitkät lomat päälle, ja joka on niin pilalle hemmoteltu ettei tahtoisi muuttaa Yhdysvaltoihin vaan jää mieluummin Suomeen, vaikka in Finland so bad weather, no? Siltä varalta, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi, hän suositteli hankkimaan amerikkalaisen miehen, sillä sillä tavalla saa nopeasti green cardin ja kansalaisuuden.

Lopulta manikyyrini oli valmis ja erittäin siististi ja ammattimaisen oloisesti viimeistelty. An muistutti, että koska asun ihan lähellä, kannattaa tulla uudestaankin, ja vakuutin, että tulen ehdottomasti. Loppulasku tippeineen kahden tunnin manipedistä oli $45, ja Mona vinkkasi, että hän käy yleensä parin kolmen viikon välein hoidattamassa kynnet kuntoon.

3.7.2012

Kenkämyyjä Jay

Macy’sillä oli alennusmyynnit käynnissä, joten mikä sen parempi tekosyy hankkia uudet korkkarit. Näytillä oli vain oikean jalan kappaleita, joten kaikki naiset jonottivat eläkeikää lähestyvälle blondille tukevalle miesmyyjälle ja pyysivät häntä hakemaan kenkiä sovitukseen.

Kun tulin paikalle, myyjä leperteli kiinalaistaustaiselle nuorelle äidille ja hänen taaperoikäiselle vauvalleen. Äiti olisi selvästi tarvinnut kahden käden sijasta neljä säätääkseen lompakon, ostostensa ja vauvansa kanssa, joten myyjä toisteli korkealla mutta lempeällä äänellä You’re doing just fine, just fine. Yhtäkkiä äiti lähti vauvansa kanssa juoksemaan pois tiskiltä, ja myyjä hykerteli itsekseen ja meille muille ympärillä seisoville naisille, että Aww, baby’s gotta go to the bathroom, when baby’s gotta go he’s gotta go, ain’t that cute, when he’s gotta go he’s gotta go. Samanlaista hymyilyttävää hykertelyä jatkui meille muille asiakkaille äidin ja vauvan poistuessa paikalta, ja koko ajan olimme kaikki doing just fine, just fine.

Minä ja vieressä istuvani nainen vaihdoimme pari sanaa säästä, jonka yhteydessä mainitsin juuri muuttaneeni tänne Suomesta. Vieressäni istuva nainen ei selkästikään tiennyt, missä Suomi on, sillä hänen reaktionsa oli ”Oh, Finland, okay.” ja keskustelun tyrehtyi siihen. Myyjä sen sijaan kuullessaan tämän innostui: That’s amazing! I’m from Sweden!

Häh, Ruotsista?

Yes, from Mälmou!

Leveä etelävaltiolaisaksentti ja nimikyltissä lukee ”Jay”? Okei, pratar du svenska?

Oh you’re gonna kill me ’cause I really don’t speak it that well, but I love Sweden! I love my country!

Jay kertoi, että hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin perheensä kanssa 6-vuotiaana mutta vierailee välillä kaukaisessa kotimaassaan Kristianstadissa asuvien serkkujensa luona. And I can say in Swedish [en saanut selvää] and I know that means hello and also I can say ”täck” and I know that means thanks and I can also say [en saanut tästäkään selvää], and you know we went ice skating and reindeer hunting with my cousins in Kristianstad! I loved it, best vacation I’ve ever had!

Tarinansa päälle Jay hykerteli innostuneesti ja leimasi minulle ylimääräisen -15% kenkäostoksistani pohjoismaisen yhteistyön nimissä. Kiitollisena toivotin oikein hyvää itsenäisyyspäivää.

Söfftin kengät, jotka Jay minulle myi lopulta noin 70% alennuksella