Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?
Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.
Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.
Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.
Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.
Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.
Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:
Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.
Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.