Avainsana: essee

Mitä tänään syötäisiin?

Tämä on minun vastaukseni 3. ainekirjoitushaasteeseen.

Lihaton lokakuu. Jos joku ei ole vielä tästä kuullut, niin Luonto-Liitosta tuttu Leo Stranius haastoi Madventuresista tutun Riku Rantalan viettämään lihatuotteista vapaata lokakuuta, ja Facebookissa mukaan liittyi noin 30 000 suomalaista – minä mukaan lukien – tarkoituksenaan joko lopettaa lihansyönti tai vähentää sitä merkittävästi lokakuun ajaksi.

Suomessa asuessa käytin välillä ruokavaliostani nimitystä fleksitariaani, eli vain vähän lihaa syövä. Kuuluisat sikalakuvat aiheuttivat minussa pahoinvointia, broilereiden lyhyt ja tuskaisa elämä säälitti ja koin maailmantuskaa lihan hiilijalanjäljestä, mutta ehdottomuus ei kuulu repertuaariini. Erityisesti vapaana ennen kuolemaansa juosseet elukat saivat hyväksyntäni, WWF:n kalaoppaan vihreä valo oli myös minulle vihreä, ja vieraana ollessani söin lähtökohtaisesti sitä mitä tarjottiin. Joskus perustelut olivat aika laveita: jos buffetin tai työpaikkaruokalan kasvisvaihtoehdossa proteiinia leikki porkkana tai mausteet oli unohdettu, olin hyvä perustelemaan, miksi juuri nyt oli hyvä hetki syödä liharuokaa, johon osaamaton tai asennevammainen kokki oli selkeästi panostanut enemmän. Lopputuloksena taisin kuitenkin syödä kuussa reippaasti vähemmän lihaa kuin sen 6,5 kg, mitä suomalaiset keskimäärin pötsiinsä ahtavat – joka on muuten yli tuplasti suolistosyöpien riskirajan.

Sitten muutin ulkomaille ja pakka levähti.

Yhdysvalloissa kesti pitkään, ennen kuin pitkittyneellä matkalla olon tunne vaihtui kotitunteeseen. Ravintolassa tuli valittua paikallisia erikoisuuksia – hampurilaisia, tacoja, hampurilaisia, pizzaa ja hampurilaisia – koska pitäähän näitä nyt kokeilla kun kerran täällä ollaan, ja kotona jatkoin samalla linjalla kokkaamalla paikallisia perinneruokia, jotka sisälsivät lähes poikkeuksetta lihaa. Raaka-aineet tuli ostettua Walmartista, vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa tuotettu liha ei ole yleensä terveellistä kenellekään, eikä siitä suurin osa läpäisisi EU:ssa lihaturvallisuussäädöksiä mm. liian suurten antibioottimäärien takia. Luomua oli saatavilla harvoin – jos oli, suosin kyllä sitä niin eettisistä kuin omaan hyvinvointiini liittyvistä syistä – sillä luomuruoan (kalliiseen) mekkaan Whole Foodsiin oli liian pitkä matka, että siellä olisi voinut tehdä ostoksia päivittäin tai edes viikottain. Kaikesta osakseen saamastaan parjauksestaan huolimatta suomalainen duopolikauppa on pärjännyt hyvin luomuvalikoimarintamalla, sillä Suomessa moniin resepteihin liharaaka-aineet löytyivät myös luomuna, ja pystyin kuvittelemaan lehmät, jotka pääsivät ulos, ja siat, jotka mahtuivat kääntymään karsinoissaan.

Juuri, kun olin ehtinyt asettautua aloilleni Yhdysvaltoihin, muutin tänne Luxemburgiin, jossa sama olen matkalla ja nyt pitäisi saada uusia kokemuksia-fiilis on taas jatkunut. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa monet (ketju)ravintolat ovat ymmärtäneet kasvissyöjien olemassaolon, täällä lihattoman vaihtoehdon tilaaminen ravintolassa voi olla mahdottomuus. Paikallinen kasvissyöjäkaverini totesi minulle kerran, että vaikka periaatteessa tykkää chevrestä, on ehtinyt jo moneen otteeseen kyllästyä chevresalaatteihin, jotka eivät nekään ole aina lihattomia, koska totta kai kyseiseen ruokalajiin kuuluu olennaisena osana pekoni. Välillä tulee ikävä Suomeen, jossa kasvissyöjien olemassaoloa ei olla pelkästään tajuttu, vaan osa kokeista on jopa sisäistänyt sen, että lihaton ruoka voi olla hyvää. Enkä nyt puhu pelkästään koulun pinaattiletuista vaan myös siitä ihanasta suppilovahverounelmasta, jonka eräässäkin työpaikan illanistujaisissa sain eteeni, kun muut hakivat buffetista sieluttoman ja sitkeän näköistä burgundinpataa.

Siispä ryhtiliike ruokavalion suhteen on paikallaan, ja olosuhteet eli myös laiskuuteni ja uusien ruokakokemusten haluni huomioonottaen kuukausi on tähän mennessä mennyt ihan hyvin. Kauppojen laaja ja herkullinen juustovalikoima auttaa pitkälle, eikä leivän päälle punakittijuuston tai brien seuraksi kaipaa kinkkua. Viime viikonlopun perjantaina söin lounaaksi sianniskaa – kansallisruokaa, eikä listalla yhtään kasvisvaihtoehtoa ollutkaan – ja illallisen meribassi ei jälkikäteen tarkistettuna ollut kalaoppaassa vihreää nähnytkään, mutta lauantaina Modernin taiteen museossa ensituttavuuteni quornin kanssa oli erittäin miellyttävä – sieniproteiinista tehdyt cordon bleut dijon-sinapilla, oijoi! – ja myöhäisillan Kaupunginmuseon snägäriständin ”kanasuikalekäärö” oli parasta soijasuikalemättöä, mitä olen ikinä syönyt. Kuluneella viikolla jääkaapissa on pitänyt valtaa pinaattifetacanellonivuoka, ja kun kotona iskee laiskuus, pasta pestokastikkeella on aina hyvää. Odotan jo innolla ensi viikon työpaikkaruokalan menuta: meksikolaisia paputortilloja! Linssivindaloota! Munsterjuustotorttua!

Taannoin Suomessa pidin onnistuneen kasvisruoan merkkinä sitä, ettei siitä ensimmäisenä tullut mieleen sana kasvisruoka vaan ihan vaan hyvä ruoka. Tänään siis aion syödä maistuvaa ja maittavaa hyvää ruokaa, josta jää parempi mieli, ja toivottavasti sen rohkaisemana jaksan jatkaa samalla hieman hankalammalla mutta iloisemmalla ja hyvinvoivammalla tiellä vielä ensi kuussakin.

Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni toiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Meitä erottaa tällä hetkellä 2292 kilometriä: noin 2200 kilometriä junalla Tallinnan satamaan ja siitä vielä lautalla kotiin. Niin paljon välimatkaa on minun ja valtaosan ystävistäni välillä. Se on noin 170 kertaa suomalaisen työmatkan pituus, siis yli neljän kuukauden työmatkat. Se on yhtä kuin Ruuhka-Suomesta Lappiin ja vielä takaisin. Se on melkein yhtä pitkä matka kuin maapallon ytimeen, ja kuten Jules Verneltä olemme oppineet, se on hurja matka.

Joillekin ystävyyssuhteille välimatka on liikaa. Yhteydenpito hiipuu pariksi sähköisesti vaihdetuksi lauseeksi, ja kumpikaan osapuoli ei jaksa huolehtia siitä, että nähtäisiin edes joskus. Kun käyn Suomessa, nämä ystävät tulevat mieleeni vasta siinä vaiheessa, kun heillä on jo minulle sopiville päivämäärille reissua, häitä, hautajaisia, kissanristiäisiä tai väsy. Varsinkin pitkäkestoisempien ystävyyksien kohdalla tämä harmittaa, mutta toisaalta en taida olla ainoa ulkosuomalainen, jonka kotimaan reissut ovat pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juoksemista. Silloin haluaa kokea Suomen kesän tai talven naistenlehdistä tuttuna unelmana kaikkine kantatarellipaistoksineen, saunailtoineen meren äärellä, mummolavisiitteineen, mökkeilyineen, rauhallisine aamiaisineen terassilla, valkoisine piparikoristeltuine ja kuusentuoksuisine jouluineen sekä oman perheen kanssa että miehen sukulaisten luona – ja kaikkialla pitää ehtiä viipyä monta päivää! – ja kaiken tämän jälkeen pitäisi ehdottomasti ehtiä nähdä kaikkia kavereita, kun ketään ei ole nähnyt pitkään aikaan ja meillä on niin paljon puhuttavaa.

Kaikkea ei ehdi, eikä jaksakaan. Viime jouluna sain Suomeen päin tullessa lentokoneesta flunssan, ja pyydän anteeksi kaikilta niiltä ystäviltä, joiden kanssa olin sopinut aikaisen aamiaisen kaupungilla, kun ei mikään muu hetki päivästäni ollut vapaana, ja tulin huonosti nukutun yön jälkeen paikalle niiskuttamaan ärtyneenä. Siispä yhteydenpidon hiipuminen osaan ystävistä lienee luonnollinen seuraus välimatkasta, ja toivon vain, että jos joskus vielä asumme samalla paikkakunnalla, voimme poimia ystävyyden palaset suunnilleen siitä, mihin ne aikoinaan jätimme.

Sitten on niitä ystäviä, joihin yhdistävät siteet ovat niin vahvat, että ne voittavat välimatkan. He ovat usein niitä, joiden kanssa on ennenkin saatettu olla näkemättä vähään aikaan, eikä kertyneestä tauosta ole koskaan tarvinnut tehdä numeroa. Niitä, joille voi lähettää yksittäisen tekstarin sekalaisesta aiheesta, vaikkei oltaisi vaihdettu muuten kuulumisia puoleen vuoteen. Niitä, joille saatan viestiä Suomen päivämääräni välittömästi lentoliput varattuani, ja jotka toisaalta saattavat ottaa töistä vapaata tai raahautua lastenvaunujen kanssa toiselle puolelle kaupunkia minun takiani. Niitä, jotka laittavat minulle kutsun juhliinsa, vaikka en Suomessa olisikaan silloin, ja joiden innoittamana saatan ostaa lennot juuri siksi viikonlopuksi. Niitä, joiden kanssa jaksaa rupatella tunnin Skypessä ilman, että kummaltakaan loppuu sanottava, mutta joiden kanssa voi tavatessa vain istua hiljaa vierekkäin ja nauttia elämästä. Niihin ystäviin minua ei yhdistä yksittäinen tapahtuma, tausta tai välttämättä ystävyyden pituuskaan vaan vahva tahto kuunnella toisiamme ja välittää, mitä toiselle kuuluu.

Parasta on, kun ystävät tulevat vierailulle tänne minua katsomaan, ja pääsen esittelemään heille näennäisesti pikkuasioita: yksittäistä siltaa, työpaikan aulaa, näkymää kotini ikkunasta, tai sitä tapaa, millä moikkaan lähikaupan kassaa. Kun sitten joskus Suomessa selitän, että silloin siinä aukiolla, siinä bussissa, siinä ravintolassa tapahtui jotain minulle merkityksellistä, niin he tietävät mistä puhun ja voivat nyökytellä: niin, työpaikkasi vahtimestarin englannintaito oli tosiaan aika heikkoa, ja kyllä, sen kotiasi vastapäätä olevan toimistotalon torni oli ihan hieno. Silloin meitä yhdistää vielä yksi asia lisää: he tietävät.

Minusta tulee isona

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni ensimmäiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Kuusivuotiaana halusin isona arkeologiksi, jotta voisin kaivaa dinosaurusten luita Mongolian aroilta. Dinosaurukset olivat muutenkin tulloin pop: osasin nimetä ulkonäöltä toistakymmentä dinosauruslajia ja painajaisissani seikkaili tyrannosaurus rex. Dinosaurusvaiheesta siirryin sujuvasti lehtimiesvaiheeseen, ja jonkin aikaa pidin selvänä, että minusta tulee isona taittaja, joka ehkä joskus kirjoittaa myös juttuja, tuurailee päätoimittajaa ja toimii myös kustantajana. Sitten vuorossa olivat haaveilut astronomin urasta – jonkin aikaa sanoin haluavani isona astrologiksi, kunnes äiti selitti eron – ja lopulta palasin lähtöruutuun arkeologihaaveitteni luokse, tällä kertaa varustettuna tietämyksellä siitä, että en kaivelisi dinosaurusten luita.

Olen kuullut huhua, etteivät lapsuuden toiveammatit aina lopulta ole niin hehkeitä, vaikkei sateessa maan kuopsuttaminen niin vastenmieliseltä kuulostakaan. [kuva: Lovegrove]

Päivääkään en ole tehnyt mitään konkreettista näiden haaveiden eteen, ja päivääkään en ole tehnyt työtä, josta olisin haaveillut lapsena edes ohimennen. Kuka lapsi haluaa projektipäälliköksi, konsultiksi tai konseptoijaksi? Päätyminen nykyiselle uralleni on ollut joukko yhteensattumia, ajautumisia ja päähänpistoja. Ensin ajauduin teknilliseen yliopistoon, koska ”sillä koulutuksella saa töitä”. Yliopiston sisällä koulutussuunnaksi valikoitui se kaikkein abstrakteimmalta kuulostavin, koska ”sitten ei tarvitse vielä päättää, miksi haluaa isona”. Nykyisen alani kursseja päädyin opiskelemaan, koska avaruustekniikan perustietona toimivat sähkötekniikan kurssit olivat kuin ruosteisen piikkilangan nielemistä, ja sattumalta siinä sivussa käymäni tietotekniikan kurssi oli taas sujuvaa kuin voin sulattaminen, joten sivuaine päätyi vaihtoon. Luxemburgiin päädyin, koska sattumalta saikkupäivänä luin Hesarista muunkin kuin kannen ja huomasin hakuilmoituksen, ja CV oli helppo lähettää lotolla menemään.

Lopputulos on, että olen hyvä työssäni – enhän tänne muuten olisi ajautunut – mutta salaa kadehdin kaikkia, jotka tuntevat vahvaa tunteen paloa työtänsä kohtaan. Kuten esimerkiksi siskoani, joka lukee ammattikirjallisuutta vapaa-aikanaan, tai niitä taannoisia kollegoja, jotka pikkujouluissa parin glögilasillisen jälkeen ajautuivat pohtimaan ratkaisuja päivänpolttaviin tutkimuskysymyksiin alallaan sekä heittämään vaikeaselkoista läppää punamustien puiden ja quicksortin soveltamisesta arkielämässä. Muistan niissä pikkujouluissa ahtaneeni puuroa vatsaani lievästi ahdistuneena, kun tiedostin oman kontribuutioni keskusteluun olevan täysi nolla.

Samalla tunnen kuitenkin tiettyä keveyttä. Minä en kuulu niihin, jotka raatavat ylipitkiä päiviä, palavat loppuun tai pystyvät puhumaan vain työstään, koska muuta elämää ei ole, ja jos joskus minulle jotain jälkikasvua ilmantuu, muistanen heidän lapsuudestaan muutakin kuin tarhan portit. Jos projekti on myöhässä tai työt kaatuvat päälle, minulle riittää, kun olen tehnyt parhaani, enkä kehitä vatsahaavaa, sillä jos parhaansa tekeminen ei riitä, syy on työnantajan huonossa resursoinnissa. Poikkeuksena tähän lienee, jos joskus lähtisin yksityisyrittäjäksi, jolloin varmaan lipsahtaisin tekemään töitä kellon ympäri, koska olisin itse perimmäisessä vastuussa – näin pienenä vinkkinä kavereille ja tutuille hyvillä liikeideoilla varustettuna, ottakaas yhteyttä! – mutta niin kauan, kun pysyn jonkun toisen renkinä, taidan olla stereotyyppinen Y-sukupolven edustaja.

Ei näin! [kuva: Savage Chickens]

Tutkimusten mukaan Y-sukupolvi eli noin 80-90-luvuilla syntyneet panostaa vapaa-aikaansa ja työn ja vapaa-ajan yhteensovittamiseen enemmän kuin aiemmat sukupolvet. Jos töissä viettää koko valveillaoloajan, niin sitten varmaan työ on koko elämä, mutta itse olen valveilla viikossa noin 120 tuntia ja niistä töissä menee noin 40 – siis vain kolmasosa. Siltä kantilta on kieroutunutta todeta, että minusta tulee isona jonkun ammattiryhmän edustaja. Sen sijaan voisin sanoa, että minusta on tullut isona kokeileva ruoanlaittaja, sisukas käsitöiden tekijä ja innostunut patikoija. Ehkäpä minusta on tullut myös sujuva lentokonematkustaja, vieraisiin kaupunkeihin sopeutuja ja lapsenomaisen uteliaisuuden säilyttänyt aikuinen. Näköjään minusta kaiken muun ohessa on tullut myös bloggari.

Siitä ammatista en vielä osaa sanoa. Vaikka pysyisin samalla työnantajalla loppuelämäni – mitä niinikään Y-sukupolven edustajan pidän epätodennäköisenä – tuskin pysyisin nykyisessä työnkuvassani koko aikaa, en välttämättä edes tiukasti samalla alalla. Jos taas vaihdan työpaikkaa, todennäköisesti hakeutuisin vaihtelun vuoksi vähän eri suuntaan. Tai sitten ryhdyn yksityisyrittäjäksi. Ehkäpä perustan vihdoin sen matkatoimiston, josta taisin ohimennen kymmenenvuotiaana haaveilla. Tuleeko yllätyksenä, että tutkimusten mukaan Y-sukupolven edustajat haluavat pitää tulevaisuuden vaihtoehtonsa avoimena?

Nykyisessä elämäntilanteessani olen pariin otteeseen toistellut Tove Janssonin Taikatalvesta tuttua lainausta: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Minusta tulkoon isona seikkailija.

Omakohtainen aloitus, ripaus kevyttä tutkimustietoa, viittaus kaunokirjallisuuteen ja lopuksi paluu otsikkoon. Irtoaisikohan tällä Eximia, vai korkeintaan Magna huonon käsialan vuoksi?