Tämä on minun vastaukseni 3. ainekirjoitushaasteeseen.
Lihaton lokakuu. Jos joku ei ole vielä tästä kuullut, niin Luonto-Liitosta tuttu Leo Stranius haastoi Madventuresista tutun Riku Rantalan viettämään lihatuotteista vapaata lokakuuta, ja Facebookissa mukaan liittyi noin 30 000 suomalaista – minä mukaan lukien – tarkoituksenaan joko lopettaa lihansyönti tai vähentää sitä merkittävästi lokakuun ajaksi.
Suomessa asuessa käytin välillä ruokavaliostani nimitystä fleksitariaani, eli vain vähän lihaa syövä. Kuuluisat sikalakuvat aiheuttivat minussa pahoinvointia, broilereiden lyhyt ja tuskaisa elämä säälitti ja koin maailmantuskaa lihan hiilijalanjäljestä, mutta ehdottomuus ei kuulu repertuaariini. Erityisesti vapaana ennen kuolemaansa juosseet elukat saivat hyväksyntäni, WWF:n kalaoppaan vihreä valo oli myös minulle vihreä, ja vieraana ollessani söin lähtökohtaisesti sitä mitä tarjottiin. Joskus perustelut olivat aika laveita: jos buffetin tai työpaikkaruokalan kasvisvaihtoehdossa proteiinia leikki porkkana tai mausteet oli unohdettu, olin hyvä perustelemaan, miksi juuri nyt oli hyvä hetki syödä liharuokaa, johon osaamaton tai asennevammainen kokki oli selkeästi panostanut enemmän. Lopputuloksena taisin kuitenkin syödä kuussa reippaasti vähemmän lihaa kuin sen 6,5 kg, mitä suomalaiset keskimäärin pötsiinsä ahtavat – joka on muuten yli tuplasti suolistosyöpien riskirajan.
Sitten muutin ulkomaille ja pakka levähti.
Yhdysvalloissa kesti pitkään, ennen kuin pitkittyneellä matkalla olon tunne vaihtui kotitunteeseen. Ravintolassa tuli valittua paikallisia erikoisuuksia – hampurilaisia, tacoja, hampurilaisia, pizzaa ja hampurilaisia – koska pitäähän näitä nyt kokeilla kun kerran täällä ollaan, ja kotona jatkoin samalla linjalla kokkaamalla paikallisia perinneruokia, jotka sisälsivät lähes poikkeuksetta lihaa. Raaka-aineet tuli ostettua Walmartista, vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa tuotettu liha ei ole yleensä terveellistä kenellekään, eikä siitä suurin osa läpäisisi EU:ssa lihaturvallisuussäädöksiä mm. liian suurten antibioottimäärien takia. Luomua oli saatavilla harvoin – jos oli, suosin kyllä sitä niin eettisistä kuin omaan hyvinvointiini liittyvistä syistä – sillä luomuruoan (kalliiseen) mekkaan Whole Foodsiin oli liian pitkä matka, että siellä olisi voinut tehdä ostoksia päivittäin tai edes viikottain. Kaikesta osakseen saamastaan parjauksestaan huolimatta suomalainen duopolikauppa on pärjännyt hyvin luomuvalikoimarintamalla, sillä Suomessa moniin resepteihin liharaaka-aineet löytyivät myös luomuna, ja pystyin kuvittelemaan lehmät, jotka pääsivät ulos, ja siat, jotka mahtuivat kääntymään karsinoissaan.
Juuri, kun olin ehtinyt asettautua aloilleni Yhdysvaltoihin, muutin tänne Luxemburgiin, jossa sama olen matkalla ja nyt pitäisi saada uusia kokemuksia-fiilis on taas jatkunut. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa monet (ketju)ravintolat ovat ymmärtäneet kasvissyöjien olemassaolon, täällä lihattoman vaihtoehdon tilaaminen ravintolassa voi olla mahdottomuus. Paikallinen kasvissyöjäkaverini totesi minulle kerran, että vaikka periaatteessa tykkää chevrestä, on ehtinyt jo moneen otteeseen kyllästyä chevresalaatteihin, jotka eivät nekään ole aina lihattomia, koska totta kai kyseiseen ruokalajiin kuuluu olennaisena osana pekoni. Välillä tulee ikävä Suomeen, jossa kasvissyöjien olemassaoloa ei olla pelkästään tajuttu, vaan osa kokeista on jopa sisäistänyt sen, että lihaton ruoka voi olla hyvää. Enkä nyt puhu pelkästään koulun pinaattiletuista vaan myös siitä ihanasta suppilovahverounelmasta, jonka eräässäkin työpaikan illanistujaisissa sain eteeni, kun muut hakivat buffetista sieluttoman ja sitkeän näköistä burgundinpataa.
Siispä ryhtiliike ruokavalion suhteen on paikallaan, ja olosuhteet eli myös laiskuuteni ja uusien ruokakokemusten haluni huomioonottaen kuukausi on tähän mennessä mennyt ihan hyvin. Kauppojen laaja ja herkullinen juustovalikoima auttaa pitkälle, eikä leivän päälle punakittijuuston tai brien seuraksi kaipaa kinkkua. Viime viikonlopun perjantaina söin lounaaksi sianniskaa – kansallisruokaa, eikä listalla yhtään kasvisvaihtoehtoa ollutkaan – ja illallisen meribassi ei jälkikäteen tarkistettuna ollut kalaoppaassa vihreää nähnytkään, mutta lauantaina Modernin taiteen museossa ensituttavuuteni quornin kanssa oli erittäin miellyttävä – sieniproteiinista tehdyt cordon bleut dijon-sinapilla, oijoi! – ja myöhäisillan Kaupunginmuseon snägäriständin ”kanasuikalekäärö” oli parasta soijasuikalemättöä, mitä olen ikinä syönyt. Kuluneella viikolla jääkaapissa on pitänyt valtaa pinaattifetacanellonivuoka, ja kun kotona iskee laiskuus, pasta pestokastikkeella on aina hyvää. Odotan jo innolla ensi viikon työpaikkaruokalan menuta: meksikolaisia paputortilloja! Linssivindaloota! Munsterjuustotorttua!
Taannoin Suomessa pidin onnistuneen kasvisruoan merkkinä sitä, ettei siitä ensimmäisenä tullut mieleen sana kasvisruoka vaan ihan vaan hyvä ruoka. Tänään siis aion syödä maistuvaa ja maittavaa hyvää ruokaa, josta jää parempi mieli, ja toivottavasti sen rohkaisemana jaksan jatkaa samalla hieman hankalammalla mutta iloisemmalla ja hyvinvoivammalla tiellä vielä ensi kuussakin.