Coloradon Fourteenerit eli vähintään 4267 metriä korkeat vuoret

Olen aina tykännyt kaikenlaisista listoista, joita voi ruksia lävitse. Joskus taannoin leikkasin aina keväisin City-lehdestä terassilistauksen talteen ja yritin käydä kaikissa, joissa kaljan hinta oli tarpeeksi alhainen. Käytyjä maita ruksailin niin kauan kun se oli vielä helppoa – ja yhäkin toki – mutta tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän USAssa osavaltioihin ja kansallispuistoihin ja muualla maailmanperintökohteisiin. Olen yrittänyt katsoa lävitse niin IMDB:n top-100-elokuvalistauksen kuin lukea lävitse parikin erilaista ”100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea yleissivistyksen vuoksi”-listausta. Useimmiten en suhtaudu näihin listoihin ”pakko ruksia kaikki”-mentaliteetilla, vaan haen listoista inspiraatiota, ja tämä asenne onkin hyvä pitää mielessä seuraavaa bongaamaani listaa katsellessani: Coloradon Fourteenerit.

Summiting Quandary Peak

Fourteenereiksi määritellään vähintään 14 000 jalkaa (4267 metriä) korkeat vuoret, joiden huippu nousee vähintään 300 jalkaa (91,5 metriä) ympäristöään korkeammalle, ja Yhdysvalloissa niistä suurin osa sijaitsee täällä Coloradossa. Kahden näistä päälle pääsee autolla – toisena jo blogissa esitelty Mount Evans – mutta lopuille tarvitaan uskoa, sisua, kuntoa ja osassa myös rohkeutta ja taitoa. Nyrkkisääntönä on, että listalle hyväksyttävään huiputukseen vaaditaan ainakin 3 000 jalkaa (914 m) nousua omin jaloin, mutta joillakin huipuilla tätä katsotaan vähän sormien lävitse, jos polun päästä on nousua melkein tämän verran.

Quandary Peakille kiipeäminen
Ruska valtaa täällä ensimmäisenä haavat, ja nämä olivat jo täydessä väriloistossa syyskuun puolivälissä.
Summiting Quandary Peak
Viikko sitten lauantaina kiipesimme Quandary Peakille, Breckenridgen laskettelukeskuksen lähellä sijaitsevalle fourteenerille. Nousua parkkipaikalta oli 1013 metriä, vaakasuoraa matkaa 4,5 kilometriä per suunta.

Summiting Quandary Peak

Fourteenereita keräileviä ihmisiä kutsutaan leikkimielisesti termillä peak bagger, ja ensimmäiset coloradolaiset peak baggerit olivat Carl Blaurock ja Bill Ervin, jotka jo vuonna 1923 kiipesivät kaikki tuolloin tiedossa olleet fourteenerit. (Tuolloin niitä oli 46 kpl, mutta myöhemmin löydettiin vielä 8 lisää tarkennusmittausten nostaessa vuorten korkeutta.) Sata vuotta sitten yhdellekään huipulle ei ollut polkua, jollaisia nykyään löytyy suurimmalta osalta huipuista enemmän tai vähemmän ylläpidettynä. Lisäksi Blaurock ja Ervin eivät suinkaan ajaneet polun päähän autolla, vaan he nappasivat junan Denveristä pieneen Creeden kylään ja kävelivät sieltä matkalle osuneiden Fourteenereiden huippujen kautta Tellurideen – linnuntietäkin reilu 100 kilometriä matkaa. Päällään heillä oli armeijan ylijäämävarusteita, ja kasvoilleen he hieroivat vaseliini-noki-sekoitusta suojaamaan korkeuksien kovilta UV-säteilyannoksilta.

Summiting Quandary Peak
Polut ovat parempia ennen puurajaa, mutta vuoren huippua kohden ne saattavat kadota kokonaan kivimurskan sekaan.
Pika
Piiskujänis, joka elää kivimurskan seassa
Vapaaehtoiset Quandary Peakilla
Polkuja ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset kiipeävät muiden kipuajien mukana puurtamaan kivien kanssa neljän kilometrin korkeuteen. Maisemat ovat upeita, mutta ilma ohutta.

Me tuskin ikinä saamme kaikkia Fourteenereita huiputettua, sillä osa niistä vaatii köysien kanssa temppuilua ja varsinaista kiipeilyä, osaa ei pysty huiputtamaan päivässä, ja osalle kiipeämistä kannattaa muuten ehkä miettiä hetki pidempään, sillä joiltain vuorilta tippuu ihmisiä vuosittain. Helpoimmat ovat kuitenkin päiväpatikointeja – pitkiä sellaisia – ja käsiä ei tarvitse käyttää kuin välillä kiinni pitämiseen. Silti, kuten Fourteenereista polkujen alussa muistutellaan, There is no such thing as an easy Fourteener. Viime lauantaina Quandary Peakin (4348m) huiputtaminen kesti 6,5 tuntia, pulssi oli noustessa jatkuvasti yli 140, jaloista hiipui loppuvaiheessa puhti ja huomasimme jarruttavamme alastuloa lihasten sijaan luilla ja nikamilla (ei hyvä), ja Iiroon iski jossain vaiheessa päänsärky, joka ei voinut johtua muusta kuin ohuesta ilmasta. Lapsia emme montaa reitillä nähneet, ja useampi ohittamamme patikoija kääntyi takaisin ennen huippua.

Summiting Quandary Peak
Huipun luona ollut pahin patikoijaryysis. Spottaa kuvasta lumivuohi.
Lumivuohet
Lumivuohikuttu ja -kili
Neljän kilometrin korkeudessa
Kuva otettu tasan neljän kilometrin korkeudesta. Vielä 348 metriä nousua jäljellä.

Vuoristotauti on Fourteenereille lähdettäessä todellinen riski, jonka takia kannattaa alemmista korkeuksista tullessa lepuuttaa ainakin pari päivää Coloradon preerialla puolentoista kilometrin korkeudessa ja mieluiten vielä uudestaan vuorilla vajaassa kolmessa kilometrissä. Meillekin olisi suositeltavaa yöpyä huiputusta edeltävä yö ylempänä, mutta majoitusten hintavuuden ja perjantain iltaväsymyksen takia emme kuitenkaan lähteneet Quandary Peakille kuin vasta samana aamuna kukonlaulun aikoihin. Vuoristotaudilla voi olla vakaviakin seurauksia, mutta jos oireita tulee pelkästään päivähuiputuksen yhteydessä, taannoin Everestillä töissä ollut ja nykyään Telluridessa vuoristotautiin erikoistunutta klinikkaa pyörittävä lääkäri Peter Hackett totesi lehdessä, että ibuprofeiinia vaan naamaan, korkeintaan 3x600mg, kunhan tosiaan laskeutuu alemmas iltaan mennessä. Toinen mielessäpidettävä asia on juoda paljon vettä, sillä vuoristotauti iskee helpommin, jos elimistö on kuivunut. Hyvä kunto ei varsinaisesti auta vuoristotaudin kanssa, mutta se voi auttaa kestämään oireita paremmin.

Summiting Quandary Peak

Panorama from Top of Quandary Peak
Panorama Quandary Peakin huipulta (klikkaa isommaksi)
Quandary Peakin huipulla
Parasta huipulle tulemisessa on euforinen fiilis, että jes, we did it! Huiputus kun ei ole koskaan varma juttu.

Meiltä lähimmät Fourteenerit ovat noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, mutta valitsimme kuitenkin reilun kahden tunnin päästä löytyvän Quandary Peakin ensimmäiseksi huiputukseksemme. Yhtenä syynä oli, että vuoren lähellä olevasta Breckenridgen kylästä löytyi Oktoberfestit, jonne pystyi suuntaamaan patikoinnin jälkeen, mutta lisäksi Quandary Peak oli kohtalaisen aloittelijaystävällinen. Muita aloittelijaystävällisiä vuoria Denverin lähellä ovat Mount Bierstadt, Grays Peak ja Torreys Peak. Grays ja Torreys Peakit ovat vierekkäin, joten ne pystyy huiputtamaan myös samalla kertaa, mikä olisi vaatinut enemmän kuntoa ja tahtoa kuin mitä nyt oli käytettävissä. Bierstadtia taas kehutaan erinomaiseksi ensimmäiseksi talvihuiputukseksi maltillisen lumitilanteensa vuoksi, joten säästimme sen myöhemmäksi.

Lumivuohi
Vaikka tämä ensimmäinen huiputus ei sujunut täydellisesti vuoristo-oireilun ansiosta, totesimme, että tämä ei jää viimeiseksi huiputukseksi. Maisemat vuoren huipulla ovat sen verran upeat. Listalla siis vielä 53 Fourteeneria, mistä valita…
Mountain Goat & Iiro
Kaksi pässiä kalisteli sarviaan paluumatkalla alas.
Summiting Quandary Peak
Tästä sekunti myöhemmin lumipallo lensi kohti bloggaajaa.

Paras opaskirja kenellekään, joka suunnittelee Fourteenereiden kiipeämistä, on Gerry Roachin Colorado’s Fourteeners*. Kirjassa on joka huipusta kartat, joissa näkyvät kaikki mahdolliset reitit huipulle, ja suusanallisen kuvauksen lisäksi kirjasta löytyy polkujen päiden koordinaatit, korkeudet, polkujen vaikeusluokitukset sekä paljon hyödyllistä tietoa yleisesti Fourteenereiden kiipeämisestä. Suosittelen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla on ärsyttävä asennevamma metrijärjestelmää kohtaan.

The whole point of meters seems to be that we can divide them by 10 because we have 10 fingers. Dividing by 10 is something that scientists and engineers do all the time, but they usually have computers to help them do it. Now, sports-minded people don’t usually carry computers around, nor do they need to divide by 10, so they need something they can understand — like a foot.

Sarjassa aivan älyttömiä amerikkalaisen mittausjärjestelmän puolustuspuheita, vai mitä olette mieltä?

5 syytä miksi vuorikiipeilijät suosivat aamuja (Mt Audubon, 4030m)

Mt Audubon Trail

1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.

Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.

Beaver Creek Trail

Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!

Mt Audubon Trail

Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.

Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.

Mt Audubon Trail

Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.

Pikas at Mt Audubon

Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?

Mt Audubon

Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.

Mt Audubon

Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.

Mt Audubon

2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.

Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.

Mt Audubon

Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.

Mt Audubon

Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.

3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.

Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.

Mt Audubon

Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.

Marmots at Mt Audubon

Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.

Mt Audubon

Mt Audubon

Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.

4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.

Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?

Mt Audubon

Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.

Mt Audubon

Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.

Mt Audubon

Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.

Mt Audubon

Me teimme sen! Huipulla ollaan!

Mt Audubon

Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.

Mt Audubon

Mt Audubon

Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.

Mt Audubon

Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.

Ptarmigans at Mt Audubon

Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.

Mt Audubon

Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.

Mt Audubon

Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…

Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.

Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.

Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.

Rainbow at Mt Audubon

Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.

Mt Audubon

Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.

5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.

Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.

Mt Audubon

Mount Audubon, 4030 metriä / 13 223 jalkaa.

Eldoradon kanjoni Kalliovuorten kainalossa

Boulder Flatirons

Lauantaina parvekkeella istuessamme mietimme, että vaatehuoneeseen ostetut Ikean kaapit kaipaisivat kokoajia, mutta päivä on jotenkin aivan liian kaunis hukattavaksi sisätiloissa. Lähdettäisiinkö siis jonnekin? Vaikkapa ajelulle?

Boulder Flatirons

Ja niin me lähdimme.

Boulder Flatirons

En ole vielä alkuunkaan tottunut näihin maisemiin. Flatirons-vuoret näkyvät Boulderissa missä vaan ja nousevat vinojen seinien tavoin heti siitä, mihin kaupungin keskusta lännessä päättyy, nimensä mukaisesti kuin monta suurta vanhanaikaista silitysrautaa. Ei siis tarvinnut ajaa kuin reilu kymmenen minuuttia niiden vierustaa, ja päädyimme tienviitalle: Eldorado Canyon State Park, suoraan vuorten keskellä.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Kaikki varmaan ovat kuulleet USAn suurista kansallispuistoista – Yosemite, Yellowstone, Everglades, Kalliovuoret… – mutta puistot eivät täällä päin suinkaan lopu siihen. Muiden liittovaltion ylläpitämien kansallismetsien, kansallispreeria-alueiden, ja ties minkä kansallismonumenttien lisäksi osavaltiot ovat kunnostautuneet omien puistojärjestelmiensä ylläpitämisessä, ja Eldorado-kanjoni on näistä meitä lähin. Joku muukin on puiston huomannut, sillä eräässäkin listassa puisto oli arvostettu Yhdysvaltojen parhaitten osavaltiopuistojen top-10:een, kiitos kalliokiipeilymahdollisuuksiensa.

Eldorado Canyon State Park
Vielä on hiukan matkaa huipulle tällä hämähäkki-wannabella.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado-kanjonilla on pitkä historia matkailun saralta: 1900-luvun alkupuolella täällä oli ei yksi vaan kaksi hotellia, useampi uima-allas ja tanssisali, rullaluisteluareena ja vuokramökkejä, ja turistit saapuivat kanjoniin autotien lisäksi junalla. Paikan lempinimi oli Coney Island of the West viitaten newyorkilaisten kuuluisaan kesälomanviettopaikkaan. Hollywoodin kerma löysi myös tiensä Eldoradoon, mutta silti kuuluisin lomalainen taisi olla tuleva presidentti Eisenhower, joka vietti taannoin täällä häämatkaansa.

Craig Hotel, ca 1910
Yksi kanjoniin rakennetuista hotelleista, Craig Hotel, josta on enää jäljellä perustukset, sillä hotelli paloi vuonna 1912.

Eldorado Canyon State Park

Tuolloin, Eldorado-kanjonin kulta-aikana, kanjonilla pyöri myös heppu nimeltä Ivy Baldwin. Hän oli vanha sirkuslainen ja Coloradon asukki, ja hän otti tavaksi ylittää kanjoni nuorallakävellen pari kertaa vuodessa, aina 82-vuotiaaksi asti. Kanjonin ylittävä nuora säilyi paikoillaan vielä pari vuosikymmentä, kunnes se otettiin alas, ettei kukaan muu saisi päähänsä yrittää samaa.

Ivy Baldwin in Eldorado Canyon
Kuva: Boulder Historical Society Collection of the Carnegie Branch Library for Local History

Eldorado Canyon State Park

Me ihmettelimme hetken kalliokiipeilijöiden menoa ja päätimme sitten kiivetä kanjonin reunalle polkua pitkin. Craig Hotelin perustuksille menevä patikointireitti oli vielä suljettuna vuoden takaisten tuhotulvien jäljiltä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pohjoisreunan reitti, jota kapusimme reilu puoli tuntia ylöspäin hitaasti mutta varmasti.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park
Kukinnat olivat jo pääsääntöisesti ohitse, mutta joitain väripilkkuja näkyi polkujen varsilla.

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park

Eldorado Canyon State Park
Aivan patikointipolun vieressä oli yksityisessä omistuksessa olevaa maata. Kuvan talon rakensi ilmeisesti homesteader Phillip Kneale vuonna 1912.

Eldorado Canyon State Park

Takaisin kanjonin pohjalle tullessa tuntui, että reidet ja pohkeet olivat saaneet liikuntaa.

Eldorado Canyon State Park

Bourscheidin linna ja Victor Hugon haamu

Bourscheid Castle

Viime syksynä Minttu tuli miehinensä Luxemburgiin käymään ja päätimme lähteä katsastamaan Bourscheidia, linnanraunioita jylhemmästä päästä Luxemburgia Ardennien vuoriston keskeltä. Luxemburgissa riittää linnoja, mutta valitettavan harvassa niissä yhdistyvät seisovat seinät ja mahdollisuus piipahtaa sisällä. Bourscheidissakaan eivät kaikki seinät seisseet, mutta sisäänpääsy onnistui.

Bourscheid Castle

Tässä yhteydessä on pakko kehua hieman Luxemburgin julkista liikennettä. Bourscheidin linna sijaitsee siis keskellä ei mitään. Siitä noin kilometri ylämäkeen on Bourscheidin pikkukylä, asukasluku 266 henkeä. Noin kilometri alaspäin taas sijaitsee Michelaun pikkukylä, asukasluku 271 henkeä. Pääseekö tällaiseen paikkaan julkisilla? No totta kai pääsee! Bourscheidiin kulkee Ettelbrückistä bussi, jonka aikataulu on sovitettu yhteen Luxemburgin kaupungista tulevien junien kanssa ja jonka vuoroväli on lauantaisin kerran tunnissa. Michelaussa pysähtyvät pohjoisen junat, myöskin kerran tunnissa. Okei, matka-aika on pidempi kuin autolla mennessä – vaikkakaan ei kohtuuttomasti, koska autotiet ovat pieniä ja kiemurtelevia – ja aikatauluja joutuu kyttämään, mutta tänne silti pääsee julkisilla, ja päivälippu maksaa 4 euroa.

Bourscheid Castle
Siellä 150 metriä alempana on Michelaun kylä. Me tulimme Bourscheidin kautta, joten pääsimme kävelemään linnalle alamäkeen.

Bourscheid Castle

Itse kivilinna on pyöreät tuhat vuotta vanha, pari vuotta sinne tai tänne, kuka noista vuosista silloin niin piti lukua. Silloin ensimmäistä kertaa tälle paikalle ruvettiin rakentamaan kivestä aikaisemman puulinnoituksen paikalle, jota olivat pyörittäneet vuorollaan saksilaiset Otto-keisarit, karolingit, merovingit ja jopa muinaiset roomalaiset. Pakko olla siis aika hyvä linnan sijainti, ja olihan tuolta päheät näkymät kolmeen suuntaan.

Bourscheid Castle
Kivimuurit olivat säilyneet, laudasta tehdyt tornitasanteet eivät.

Bourscheid Castle

Linnassa oli kaikki leipomosta vankilaan ja kirkosta kuninkaansaliin, mutta harvoja seiniä oli enää pystyssä. Yksi rakennuksista oli rekonstruoitu, joten linnan taannoinen komeus oli aistittavissa. Linnan hidas tuho oli alkanut jo vuonna 1512, kun viimeinen Bourscheidien suvun jäsen oli kuollut. Linnaa oli tuolloin pilkottu pienempiin asumuksiin, ja ne oli kummatkin hylätty vuonna 1620-luvulla. Tästä eteenpäinkin alueen voudit olivat asuneet ajoittain linnan alueella, mutteivat sen vanhoissa suurissa saleissa, koska ne olivat jatkuvassa sortumavaarassa.

Bourscheid Castle
Rekonstruoidun talon ikkunoita

Bourscheid Castle

Viimeinen linnanvouti jätti linnan vuonna 1803, koska Ranskan vallankumouksellisten valloitettua Luxemburgin feodalismi oli lakkautettu. Tästä noin 60 vuotta myöhemmin alueelle eksyi Ranskan keisarin arvostelun takia maanpaossa elelevä kirjailija Victor Hugo, jota Luxemburgin vanhat linnat kiinnostivat erityisesti. Hän piti sen verran tarkkaa matkapäiväkirjaa, että nykyään linnan ääniopas on tehty osittain hänen juttujensa perusteella; herra Hugo itseasiassa toimii ikään kuin oppaana linnassa kertoen, mikä oli rikki jo sata vuotta sitten, mikä muuttunut hänen käyntinsä jälkeen.

Bourscheid Castle
Torni, ääniopas ja sitä keskittyneenä kuunteleva Minttu.

Pyörimme linnassa toista tuntia ja lopulta keskittyminen herpaantui: vuosiluvut menivät yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos, eikä kellään enää pysynyt päässä, kuinka monta kanaa tai lehmää tai sotilasta linnassa oli milloinkin asunut. Siispä nappasimme linnan museokaupasta lähialueen patikointikartan ja lähdimme tuulettumaan metsään ja ihmettelemään kumpuilevaa maisemaa eri näkökulmista.

Bourscheid Castle
Paras paikka napsia kuvia Bourscheidin linnasta sijaitsee erään RV-parkin takana Bourscheidin kylän itälaidalla.
Bourscheid Castle
Lippu, Minttu ja Supersuunnistaja linnantornissa

Käppäilimme Bourscheidista pohjoiseen kohti Göbelsmühlea ja kauniin piknikpaikan löytäessämme pysähdyimme mussuttamaan briellä täytettyjä eväspatonkejamme. Käyttäydyimme myös ilmeisesti aika stereotyyppisesti: minä tämän blogin pitäjänä napsin valokuvia kaikesta liikkuvasta, ja Minttu liikuntablogin pitäjänä liikkui. Lopputulos tässä:

Minttu leuattaa
Tätä kutsutaan leuattamiseksi. Kuulema joku liikuntablogeissa viime vuonna pyörinyt villitys. En olisi pystynyt tuohon, mutta kuvan osasin ottaa.
Minttu & Pontus trecking
11 kilometriä myöhemmin nappasimme junan Kautenbachista takaisin Luxemburgiin ja suuntasimme pienen regrouping-hetken jälkeen museoiden yöhön.

 

Positiivinen lauantai patikoidessa

Seuraa neljäs osa Tämä matka-blogin Annan positiivisuushaastessa. Eli viisi positiivista juttua tältä päivältä, höystettynä kuvilta tämän päivän patikointireissulla. Aiemmat osat haasteessa olivat sunnuntai, tiistai ja torstai.

Flowers

1. Kävimme patikoimassa porukalla. Erityisen positiivista tässä oli, että tällä porukalla on yritetty sopia patikointireissua jo melkein vuoden verran, ja vihdoin onnistuimme: kukaan ei sairastanut yllättäen, päivä ei ollut sateinen eikä kenellekään tullut yllättäviä ylitöitä tai muuten vaan väsyttänyt. Nyt kun saatiin yksi positiivinen kokemus alle, eiköhän päästä liikkeelle uudestaankin.

Helppo 10 kilometrin reitti, koska mukana oli kokemattomia patikoijia, joita vähän pelotti, jaksaisivatko he. Hyvin jaksoivat.

2. Tänään ei satanut. Säätiedotus oli viime hetkeen asti epävarma – chance of rain – mutta totesimme, että we’ll take our chances. Lopputulos oli, etteivät harmaat pilvet missään vaiheessa muuttuneet sateeksi, ja aurinkokin pilkahteli välillä pilvikaton välistä.

Cows

3. Useldangen keskiaikafestarit yllättivät positiivisesti. Olin bongannut viikko sitten netistä ilmoituksen Useldangen keskiaikafestareista, ja osittain sen takia valitsimme patikointireitin, joka päättyi tämän linnan raunioiden luokse. Festarit olivat laajat ja viihdyttävät, ja hengasimme paikalla kolmisen tuntia ennen takaisin kaupunkiin suuntaamista.

Hiking close to Useldange, Luxembourg

4. Kerroin kavereille olevani syksyn Jenkeissä, ja kaverit pohtivat vakavissaan, pitäisikö tulla käymään. Tuntuu, että vaikka täältä jossain vaiheessa muuttaisin pois pysyvästi, nämä kaverit jäävät elämääni pysyvämmin.

Wheat

5. Varasin lentoliput Madridiin heinäkuuksi. Muistaako joku vielä vuoden takaisen sohvasurffaajani Marían? Päätin vihdoin lähteä moikkaamaan häntä viikonloppureissulle, kun täältä kerran pääsee Madridiin suht nopeasti. Tiedossa siis ensimmäinen reissuni manner-Espanjaan!

Pulling a Glider Up

Spottasimme patikointireissulla purjelentokentän, jossa koneet vedettiin jonkinlaisen maahan yhteydessä olevan narun perässä taivaalle.

Seuraavaksi haastan Kunnon kaipuu -blogin Mintun.

Barley

Luontoa ja raja-aitaa

Forests at Haard, Luxembourg

Täällä Luxemburgissa on tällä viikolla vaivuttu kylmään synkkyyteen, mutta onneksi uutiset Suomen räntäsateesta tuovat pientä lohtua, että huonomminkin voisivat asiat olla – täällä siis sentään +17 ja tihkusadetta. Vielä viime viikonloppu oli sään puolesta täyttä nannaa, ja käytimme tilaisuuden hyväksi lähtemällä patikoimaan Etelä-Luxemburgiin Haard-Hesselbierg-Staebiergin luonnonsuojelualueelle aivan Ranskan rajalle.

Hiking with Jawad and Iiro

Iiron (oik.) ja minun patikointiseuraksemme saapui Ranskasta vanha kaverimme Jawad (vas.)

Reissumme kärsi alussa pienistä käynnistymisvaikeuksista, kun ainoana herätyskellonamme toimineesta kännykästäni oli loppunut yön aikana akku ja myöhästyimme bussista. Sunnuntaisin Luxemburgin julkinen liikenne hiljenee, ja seuraava olisi mennyt vasta kahden tunnin päästä, joten päädyimme seikkailemaan Dudelangeen vaihdollisella junayhteydellä, jota edelleen hidasti tänä viikonloppuna etelässä tehtävät raidetyöt. Siinä bussia odottaessa onneksi ehti juoda kupit teetä ja vaihtaa kuulumiset: missä nykyään ollaan töissä, milloin ollaan viimeksi kukin käyty Suomessa, missä asutaan ja missä haluttaisiin asua. Emme olleet nähneet Jawadia aikoihin, ja hän oli sinä aikana hankkinut uuden koulutuksen, työpaikan, parisuhteen ja jopa kansalaisuuden, mutta juttu luisti yhtä hyvin kuin ennenkin.

Trees at Haard Nature Reserve

Red Rocks of Luxembourg

Kymmenisen metriä korkea pystysuora seinämä, jonka kivestä alue on saanut nimensä Red Rock Region

Luxemburgin ja Ranskan rajoilla on harjoitettu kaivostoimintaan 1850-luvulta lähtien, ja 1900-luvun puolivälissä siirryttiin yhä suuremmissa määrin suurin avolouhoksiin. Kaivostoiminta ajautui kuitenkin 1960-luvulla kriisiin, jonka jälkeen toiminta lopetettiin. Nykyään metsä on vallannut omansa takaisin ja alueella patikoidessa törmää valtaviin pystysuoriin seinämiin ja monttuihin, jotka eivät aivan näytä ihmisen muovaamilta. Kivi ja polut ovat punaisia raudasta.

Red Rocks at Nature reserve "Haard, Hesselbierg, Staebierg"

Haardin avorautalouhoksen reunalla oli varmaan kymmenen metriä korkeutta

Old Iron quarry at Nature reserve "Haard, Hesselbierg, Staebierg"

Vanhan louhoksen pohjalla kasvoi nykyään puita

jennijaiiropatikoi

Ei ehkä kannata mennä liian lähelle, ettei louhoksen reuna sorru

Hiking at Nature reserve "Haard, Hesselbierg, Staebierg"

Nature reserve "Haard, Hesselbierg, Staebierg"

Metsät olivat täynnä kivilohkarerykelmiä

Tällä kertaa patikointi oli poikkeuksellisen eläimellinen, sillä pysähdyimme kuvaamaan monia elukoita, joista esimerkiksi tätä näin ensimmäistä kertaa ikinä:

Slow worm, Anguis fragilis

Käärme!!!

…nojoo, siis luultiin, että kyseessä oli käärme ja saatiin pieni sätky, kun huomattiin se luikertelemassa jaloissamme, mutta kun tuo noin 30cm pitkä viipeltäjä ei vaikuttanut kovinkaan vaaralliselta (tai vikkelältä), jäätiin kuvaamaan, ja myöhempi lajimääritys netin avulla paljasti kyseessä olevan vaskitsan. Ei siis käärme ollenkaan, vaan raajaton lisko, joka ilmeisesti syö mm. näitä:

Red slug, Arion rufus

Punasiroetana!

Luulimme yllä olevaa yksilöä kuolleeksi, koska se oli hiljaa paikallaan ja sillä oli reikä päässä, mutta sitten huomasimme reiän pienentyvän ja suurentuvan. Taas Wikipedia kertoi jälkeenpäin, että tällaisilla isoilla etanoilla on pään oikealla puolella pneumostomiksi kutsuttu reikä, jota kautta se hengittää. Luonto on ihmeellinen.

European red slug

Perhosia mainostettiin monessa opastaulussa, ja niitä myös lenteli paljon ympärillämme, lähinnä alla olevaa sinistä sorttia. Jonkun opastaulun kohdalla jäimme tutkimaan perhosten lajinimiä saksaksi ja ranskaksi, ja Iiro kertoi Jawadille grand porte-queuen suomenkielisen nimen olevan ritariperhonen. Jawad siihen totesi, että yöperhoset eivät yleensä ole noin värikkäitä… K-night!

Common blue butterfly, Polyommatus icarus

Tämä perhonen lajimäärittäytyi myöhemmin internetin avulla hohtosinisiiveksi

Large ant nest

Hervoton muurahaiskeko

Kaupunkilaistytölle yksi siisteimmistä eläinkokemuksista reissulla oli kuitenkin tämä:

Herd of sheep in Luxembourg

Valtava lammaslauma tukki polun

Herd of sheep in Haard - Hesselbierg - Staebierg Nature Reserve

Bääkonsertti! Näitä jahtasi paimen ja pari lammaskoiraa.

Herd of sheep with lambs

Karitsatkin oli otettu mukaan. Mielettömän söpöjä!

Herd of sheep

Karitsat patikoijat havaitessaan yrittivät tunkea lähemmäs lauman keskipistettä

Jos joskus muutan maalle, hankin pihalle lampaita. Sen sijaan kaupungissakin voisi keskittyä kukkiin, mutta ne eivät ole minua ikinä erityisesti kiinnostaneet. Tämän sentään tunnistin:

Poppy

Kukkaloistosta tunnistettavimpia olivat unikot

Field at Nature reserve "Haard, Hesselbierg, Staebierg"

Unikkojen lisäksi huomasin metsämansikoita. Lisäksi alueella oli mainostettu olevan useita satoja erilaisia orkideoja, mutta niitä emme huomanneet. Ehkä nyt ei ollut vielä orkidea-aika.

Bracket fungi

Kääpiä löytyy aina

Patikointireitti kulki usean kilometrin verran Luxemburgin ja Ranskan rajaa pitkin, ja yllätykseksemme raja oli kuin olikin merkattu. No, jossain määrin merkattu. Oli siellä sellainen ruosteinen hajalla oleva aita, jonka päättelimme rajaksi.

Border between Luxembourg and France

Vanhaa raja-aitaa Luxemburgin ja Ranskan välissä

Barbed wire

Iiro in France

Iiro Ranskan puolella köyttä – ja ilman passia! Kohta tulee sakot laittomasta rajanylityksestä!

En oikeastaan tiedä, milloin viimeksi tällä rajalla on ollut kenellekään minkäänlaista merkitystä. Milloin tätä on vartioitu? Milloin rajanylityksiä on valvottu? Onko tätä koskaan jouduttu puolustamaan kumpaankaan suuntaan? Jonkinlaisia juoksuhaudan näköisiä rajalla oli, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi sortuneet vuosikymmeniä sitten. Ja hyvä niin.

Border between Luxembourg and France

Jokunen vuosi on vierähtänyt siitä, kun joku on vetänyt rajavaijerin, kun kerran puutkin olivat ehtineet kasvaa niiden ympärille

Danger: Crevasses

Danger: Crevasses eli varokaa juoksuhautoja

Saavuttuamme reissun päätepisteeseen Rumelangeen meinasimme vielä käväistä kaivosmuseossa, mutta kierros kaivoksessa olisi kestänyt noin kaksi tuntia ja viimeinen bussimme takaisin kaupunkiin lähti tasan kahden tunnin päästä. Ensi kerralla siis. Nyt jalkojen lepuuttaminen terassilla ei tuntunut yhtään huonolta idealta.

Suklaatehtailija Toni

Hiking on German side of Müllerthal German side of Müllerthal

Koillis-Luxemburgissa sijaitsevalla Müllerthalin alueella metsät ovat täynnä isoja kivimuodostelmia, kallioita, luolia, nousuja ja laskuja sekä puroja, jotka kastelevat kengät. Korkeammilta paikoilta on hyvät näkymät laaksoihin ja luontoon rakennetut polut ovat täynnä portaita. Monien mielestä Müllerthal muistuttaa hyvin paljon Sveitsiä, ja sen lempinimi onkin Petit Suisse. En ole käynyt Sveitsissä kesäaikaan, joten vaikea sanoa mitään yhdennäköisyydestä, mutta ainakin patikointimaastot ovat hienot, joten suuntasimme paikalle Echternachin kaupungin ympäristöön viime sunnuntaina isohkon expat-porukan kanssa.

Bridge between Luxembourg and Germany

Enimmäiset viitisen kilometria patikoimme Saksan puolella, jossa upeat maastat jatkuivat piskuisen Echternacherbrückin kylän (eli käytännössä Luxemburgin Echternachin kaupunginosan) takana. Tässä kohti ylitämme jo Süre-joen takaisin Luxemburgin puolelle.

Anemone nemorosa

Weilerbach Castle Gardens

Saksan puolella oli Weilerbachin 1780-luvulla rakennettu linna sekä linnan puutarhat, jotka olivat jo kevätkunnossa. Weilerbachin linna oli tarkoitettu Echternachin apottien kesäresidenssiksi – meille se toimi evästaukopaikkana.

Noin 20 kilometrin patikointia veti taas ammattisotilas Khristian. Minä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi peränpitäjäksi, ja sain varusteeksi walkietalkien, jonka avulla kyselin Khristianilta suunnistusneuvoja, kun porukan hitaimmat hidastelivat sen verran ahkerasti, että menetimme näköyhteyden etujoukkoihin. Saa olla viimeinen kerta, kun vapaaehtoisesti pidän perää, sillä väsyneiden huonokuntoisten aikuisten hätistely tyyliin voisitko hei kävellä vähän nopeammin ettei eksytä tänne mettään ei kuulu luontooni. Vinkkinä kaikille, että jos normaalisti kävelytyyli on rento maleksinta, kokee tarvetta taittaa kahden kilometrin matkan bussilla eikä ole ikinä patikoinut, niin 20 kilometrin nopeavauhtinen patikointi isolla porukalla erittäin vaihtelevassa maastossa ei ole paras tapa aloittaa, etenkin jos aikoo kävellä kaupunkivaatteissa ja muotilenkkareissa – mutta jos silti näin aikoo tehdä, niin ei missään tapauksessa kannata jäädä porukan viimeiseksi, sillä viimeisimmat kärsivät eniten jonon haitariliikkeestä. Vinkkasin tästä eräällä pysähdyspaikalla intialaismiehelle, joka kiitti vinkistä, lähti heti vetäjän perään ja hymyili seuraavalla taukopaikalla vähän leveämmin kuin aiemmin, mutta sille yhdelle italialaistytölle, joka valitti ensimmäiset 15 kilometriä poikaystävälleen (italiaksi, mutta oletettavasti jotain tyyliin ”hidasta en mä jaksa näin kovaa”), veti jossain kohti raivarit ja linkkasi alaselkäänsä pidellen viimeiset 5 kilometriä, en uskaltanut sanoa mitään.

Climbing up a hill in Little Switzerland

Jossain vaiheessa oikaisimme kahden polun välillä suoraan rinteeseen niin, että jengi kömpi nelin kontin ja varoitteli toisiaan vierivistä irtokivistä

View over Echternach

Kiipeäminen otti voimille, mutta maisemat palkitsivat

Walking in the forests of Echternach

Sää suurimmaksi osaksi suosi; vain tässä kohtaa ripotteli, mutta sitä tuskin huomasi, kun joukon hännillä kävellyt espanjalainen vertaili Espanjan ja Luxemburgin asuntomarkkinoita

Edellämainitun italialaistytön ansiosta muutkin italialaiset jäivät porukan hännille, ja pääsin kysäisemään yhdeltä heistä hänen housuistaan: sellaiset hassunväriset ruutukuosilliset leveälahkeiset rennot kangashousut, joissa on yksiväriset paikat polvissa ja takapuolessa. Mainitsin, että olin nähnyt vaihtovuotena tsekkiopiskelijoiden käyttävän samanlaisia housuja ja ihmettelin, mistä tällainen muoti. Toniksi esittäytynyt mies innostui Tsekkien maininnasta ja kertoi itsekin olleensa siellä vaihdossa, ja pääsimme vaihtamaan pari sanaa tsekkiä keskustelussa, joka suomeksi meni suunnilleen näin: ”Hyvää päivää.” ”Yksi kalja kiitos!” ”Uppopaistettu juusto, hyvää hyvää.”

Hiking in Müllerthal

Italialaiset Pikku-Sveitsissä, etuoikealla Toni ruutuhousuissaan

Tsekkikuulumiset vaihdettuamme Toni palasi alkuperäiseen kysymykseen ja kertoi, että kyseisellä housutyylillä on parikin eri valmistajaa ympäri Keski-Eurooppaa, mutta hänellä jalassaan olevat housut tulevat hänen kotikaupungistaan Trentosta kotoisin olevalta pikkumerkiltä. You wouldn’t see these in Rome, they are too unfashionable, but in Northern Italy, in the country, we don’t care what you wear.

Moss on a tree

Hiking in Müllerthal

Toni kertoi asuvansa Luxemburgissa jo toista vuotta ja olevansa töillä suurella italialaisella suklaavalmistajalla Ferrerolla. Myönsin, etten ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä firmasta, johon Toni vastasi: You have heard of Nutella yes? Mutta hetkinen, eikös Nutella ole ranskalaista? Ah, we let the French think that so they buy our product, Toni vastasi ja jatkoi, että toinen hittituote näin pääsiäisen alla on Kinder-muna. Entä mitä italialainen suklaatehdas tekee Luxemburgissa? Well if you ask them they will tell you that we want to be closer to our Central European customers, the French and the Belgians, you know… but really it’s because of the lower taxes, Toni myönsi, ja kertoi, että hänen oman työnsä kannalta ei ole paljoa järkeä asua Luxemburgissa, koska hän on vastuussa raaka-ainehankinnasta ja täten matkustaa paljon Georgiaan ja -stan-loppuisiin valtoihin. En valitettavasti tajunnut kysyä, mitä tekemistä suklaan raaka-aineketjulla on Georgian kanssa – tietääkö joku?

Entering a cave near Echternach

Patikointipolku kulki luolan kautta

Sign on the wall of a cave in Müllerthal

Kyltin tekstiä en ymmärtänyt, mutta huvitti sen alle kaiverrettu BONJOUR

Ympäröivä metsä vaihtui hetkellisesti lehtipuupainotteisemmaksi, ja Toni tokaisi yhtäkkiä, että eikös tämä näytäkin mielestäni enemmän Suomelta? Hämmentyneenä kysyin, mistä moinen päätelmä, ja Toni osoitti vierekkäin kasvaviin koivuihin ja mäntyihin. Kun minulla ei selvästikään sytyttänyt, Toni selvensi: The birch-pine method! It’s a famous Finnish forestry method, no? Totesin, etten tiedä oikeastaan mitään metsänhoidosta, mutta että kyllähän meillä Etelä-Suomessa noita kumpaakin kasvaa, ja Toni kertoili opiskellessaan yliopistossa maatalouden lisäksi metsätaloutta. Suomessa hän ei ollut koskaan käynyt, mutta tarkoituksena olisi käväistä työmatkalla lannoitevalmistajaa katsomassa nyt tulevana kesänä, maybe in June or July. Vastasin, että matkailun kannalta tuo on todellakin paras aika käydä Suomessa, mutta työmatkan puolesta kannattaa tarkistaa etukäteen, onko siellä ketään töissä silloin.

Hiking in Little Switzerland

Rappuja reitillä riitti

Hiking in Little Switzerland

Toni kertoi, että oli Luxemburgin, Tsekin ja Italian lisäksi asunut myös Yhdysvalloissa, kun oli ollut lukioikäisenä vaihto-oppilaana Minnesotassa. Hän oli huomannut, että paikalliset olivat lähinnä ruotsalaisten ja suomalaisten jälkeläisiä – lots of Janssons, Svenssons and Ericssons – ja kadulla kävellessään hän oli lyhyenläntänä ja tummatukkaisena herättänyt huomiota poikkeavalla ulkonäöllään. Mietimme hetken, mikä siinä on ollut, että suomalaiset ovat vaikkapa Kalifornian tai Floridan sijaan päätyneet juuri kylmähköön Minnesotaan. Minä mietin, että maanviljelijöille oli helpompaa muuttaa alueelle, jossa maanviljelysolosuhteet olivat samanlaiset kuin kotona, ja Toni totesi, että lisäksi Minnesotassa oli varmaan vähemmän kilpailua. The Finns have a competitive advantage in the North, since people from the South won’t survive there. Itse hän oli kuitenkin tykännyt Minnesotasta ja ihmetteli, kuinka kiintyneitä paikalliset olivat järviinsä, even if they were just these muddy little ponds!. Totesin, että olin itsekin huomannut tämän, sillä Minnesotan rekisterikilvissä muistetaan mainostaa, että osavaltiossa on kymmenen tuhatta järveä. Toni taas jäi miettimään, onko Suomeen sittenkään hyvä mennä keskellä kesää, sillä satojen tuhansien järvien maassa varmaan riittää hyttysiä.

View over Echternach

Echternachin kaupunki nyppylöiltä katsottuna. Keskellä vanha luostari, joka oli merkittävä vallankäyttäjä täällä päin keskiajalla.

View from the hills near Echternach

Seuraavalla evästauolla Toni siirtyi taas jonossa vähän eteenpäin ja sain uusia peräpään pitäjiä seurakseni. Romanialainen Raluca valitti, että kaikki kirjoittavat hänen nimensä epähuomiossa Racula, and I have no idea why, ja intialainen Ananth kertoi työstään Goodyearin talvirenkaiden suunnittelijana. I was a bit skeptical at first when they told me they want to hire me for the job, because really, I saw snow for the first time in my life only three years ago, but so far it’s been a great learning experience.

Blooming white tree

Kevät!

Blooming white tree

Brandenbourgin linna ja pakanalliset kevätjuhlat

Bock & Luxembourg in sunshine

Luxemburgista junalla pohjoiseen päin lähtiessä kannattaa istua junan vasemmalla puolella näiden maisemien takia

Sää on hellinyt Länsi- ja Keski-Eurooppaa viimeiset pari viikkoa, ja koko talven kestänyt tihkusade ja harmaus on vaihtunut teepaitakeleiksi ja auringonpaisteeksi. Viime lauantaina lähdimme kaveriporukalla kohti pohjoista, ensin junalla Ettelbrückiin ja siitä bussilla Friedhaffin kylään – jos nyt neljän talon rykelmää voi kyläksi kutsua – josta puikkelehdimme metsän siimekseen Victor Hugon mukaan nimetylle kävelyreitille. Patikoinnista kiinnostuneille muuten elinkeinoministeriö julkaisee Luxemburgin kansallisten kävelyreittien kartat PDF:inä.

Hiking along Victor Hugo Path

Victor Hugon reitti oli merkattu maastoon helposti seurattavilla keltaisilla kolmioilla, joiden ansiosta eksyimme reitiltä vain kerran

Miksi Victor Hugo? Tuo ranskalainen kirjailija-runoilija matkusti Luxemburgissa useaan otteeseen 1860-luvulla ja asui Viandenin kylässä maanpaossa kesän 1871 Ranskan kuohunnan jälkeen, jolloin hän tapasi ja inspiroi Luxemburgin kansalliskirjailija Michel Rodangen kirjoittamaan kuuluisimman teoksensa Rénert-ketusta. Herra Hugo tykkäsi kierrellä katsomassa linnoja, ja niitähän täällä riitti. Hugon piirroksia eri linnoista on näkynyt pitkin linnamuseoita, mutta tunnetumpaa tuotantoa häneltä on runokokoelma L’Année terrible, jonka hän viimeisteli Luxemburgissa asuessaan, ja josta ranskankielentaitoiset voivat lukea hänen runonsa À Vianden.

Brandenbourg Castle

Näkymä 7km kävelyn kohdalla

Brandenbourg Castle

…ja sama linna toisesta suunnasta, kun oli ensin laskeuduttu laaksoon ja kivuttu ylös seuraavaa rinnettä

Patikointireitin varrelta löytyi taas yksi uusi bongattava luxemburgilaislinna: Brandenbourg. Linna kohoaa saman nimisen reilun sadan asukkaan kylän ylle, ja pienen kipuamisen jälkeen pääsimme pitämään evästaukoa 1200-luvulla rakennettujen muurien sisään.

Brandenbourg Castle

Evästaukoa ja auringonottoa

Brandenbourg Castle

Linnan pihalle oli rakennettu lava, jonka vieressä oli grillauspaikka, mutta maaliskuussa alue oli vielä tyhjä

Brandenbourg Castle

Linnan keskustorniin pääsi kiipeämään

Brandenbourgiin rakennettiin puulinnoitus jo 800-luvulla, mutta 1200-luvulla se korvattiin kivisellä rakennelmalla. Seuraavat 400 vuotta linnaan lisäiltiin milloin mitäkin – kappeli, pari tornia, kellari – kunnes 1700-luvulla linna hylättiin. Tarina on sama kuin lähes kaikilla Luxemburgin linnoilla: niiden annettiin rapistua vasta 1800-luvulla, ja tänä päivänä suurin osa on raunoina. Joskus ihmetyttää, että mitähän 1800-luvun asukkailla on käynyt mielessä, kun eivät ole huolehtineet näinkin upeista rakennuksista? No, ehkäpä heillä oli muita huolia.

Village of Brandenbourg

Brandenbourgin kylä: asukkaita reilu sata, ja kyllä, siellä kannattaa pitää auki ravintolaa.

Brandenbourg Castle

Brandenbourg Castle

Päivä oli pilvetön, mutta jotain kosteutta ilmassa selvästi kuitenkin oli

Me jatkoimme matkaamme, sillä pienen parin kilometrin harhareittimme jälkeen totesimme, ettei pidemmille pysähdyksille jää aikaa, jos haluamme ehtiä perille kohteeseemme Viandeniin ennen auringonlaskua. Linnuntietä Viandeniin on Brandenbourgista kuusi kilometriä, mutta patikointireitti kierteli keskellä kaunista luontoa vielä 15 kilometrin verran.

Countryside near Vianden

”Voikohan tätä vettä juoda? Viimeksi kun join, niin sain vatsataudin, mutta pitäisikö kokeilla uudestaan?” Ei pitäisi.

Countryside near Vianden

Countryside near Vianden

Suurimmaksi osaksi reitti kulki metsäpolkuja, mutta myös pikkuteitä oli käytetty hyväksi

Vihdoin viimein kohteemme siinsi edessä: Viandenin kylä ja maailmanperintökohteenakin listattu linna, jonka restaurointiin Luxemburgin valtio on laittanut kaikki mahdolliset paukut 1900-luvulla.

Vianden Castle

Tyytyväiset patikoijat Sanna, Jenni, Hanna ja Elina ovat illan viiletessä jo vetäneet takkia päälle. Kameran takana Margareetta.

Me emme kuitenkaan olleet tulleet Viandeniin linnan takia; enemmistö meistä oli jo sen nähnyt, Hanna jopa kyllästymiseen asti, koska ”aina kaikki vieraat haluavat käydä täällä”. Sen sijaan pienen joenvarsikahvilassa syödyn illallisen jälkeen tiedustelimme tarjoilijalta, että missäs täällä poltetaan tänään ristejä? Viime viikonloppu oli Luxemburgissa nimittäin Buergbrennen, kevään virallinen aloitus.

Buergbrennen in Vianden

Ja siinähän se risti palaa

Buergbrennen on luxemburgilaisten oma vanha pakanallinen keväänaloitusriitti, jossa alunperin poltettiin kokkoja kevätpäiväntasauksen kunniaksi. Kristinuskon myötä Buergbrennen siirtyi laskiaissunnuntaille, ja modernin yhteiskunnan työntekopaineiden myötä puolet kylistä päätti polttaa kokkonsa jo lauantaina. Joulukuusien ilmestyessä mukaan joulunviettokuvioihin Buergbrennen-kokoissa päätettiin käyttää hyväksi edellisjoulun kuusia, ja jossain vaiheessa joku keksi polttaa pelkän tylsän kokon sijaan ristejä.

Buergbrennen in Vianden

…eli siis joulukuusiristi palaa.

Alunperin palavat ristit toivat mieleen 1960-luvun Etelä-Yhdysvallat, mutta itse Buergbrennenissä assosiaatiot hälvenivät: kaiuttimista soi letzenkielinen iskelmämusiikki, juomateltassa myytiin glögiä, koko kylän perheet olivat kokoontuneet ihailemaan tulta ja järjestystä pitivät yllä palomiehet kaljapullot kädessä. Ihan kunnon kyläjuhla siis.

Buergbrennen

Jaksoimme ihailla tulta yksien glögien verran, kunnes väsymys alkoi painaa päälle ja suuntasimme bussipysäkille ja takaisin kohti kaupunkia. Kotona odottava kuuma kylpy oli parasta lauantai-illan vietettä.

Vianden castle at night

Patikointia Flatironseilla

View over Boulder from the Flatirons

Kävimme sunnuntaina avaamassa tämän vuoden patikointikauden uudessa naapurustossamme. Korkattavana olivat Boulderin Flatirons-vuoret, joille patikointireitit lähtevät lähes kaupungin keskustasta Chautauqua-puistosta. Emme olleet ainoat ulkoilijat puolipilvisessä pikkupakkassäässä: paikalla oli koko kaupunki, kaikki koiranulkoiluttajista himolenkkeilijöihin ja pikkulapsia selkärepussa roudaavista perheistä nuorisoporukoihin.

Chautauqua Park Trailhead

Boulder Flatirons

Mesa Trail, Boulder

Tarkoituksenamme oli kavuta Royal Archille, joka on käsittääksemme jonkinmoinen kivimuodostelma Flatironsien huippujen lähellä. Matkaa ei ollut suuntaansa kuin 2,5km, mutta vajaa 400 metriä nousua lupaili silti kohtuullista patikointilenkkiä; jo lähtöpiste oli Boulderille tyypillisesti 1750 metrin korkeudessa, ja trailin päätepiste oli yli kahdessa kilometrissa. Matka kuitenkin katkesi puolivälissä ikävään yllätykseen:

Royal Arch Trail closed due to flood damage

Lapun mukaan sen ohittajia voidaan sakottaa jopa tuhannella taalalla ja lisäksi heittää kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Rangaistuksethan täällä Yhdysvalloissa ovat aina täysin kohdillaan…

Syyksi selvisi syyskuinen tulva, jonka tuhoja korjataan edelleen. Harkitsimme sen sijaan kiipeävämme jollekin Flatironsin huipulle, mutta sekään ei onnistunut:

Flatiron Raptor Closure Area

Flatirons on Yhdysvaltojen monipuolisin ja tihein petolintujen pesimisalue.

Boulder Flatirons

Huiput jäävät odottamaan seuraavaa kertaa

Tällä kertaa siis patikointi jäi lyhyehköksi, kun seurasimme matalampaa trailia eteenpäin ja käännyimme pian takaisin autolle päin. Ehkä hyvä niin, sillä liukkaaksi tampatussa lumessa sai välillä tehdä töitä pysyäkseen traililla, eivätkä vieressä avautuvat pudotukset varsinaisesti nostaneet turvallisuuden tunnetta. Joku äiti siellä kuitenkin lenkkeili vuoren rinnettä ylöspäin kivenlohkareiden ylitse vauva kantorepussa – selvästi vähän parempi tasapainoaisti ja muutenkin juoksukunto kuin meillä.

Boulder Flatirons

View over Boulder CO from the Flatirons

Boulderin kaupunki sijaitsee vuorten ja preerian yhtymäkohdassa.

Hiking at Flatirons

Koska Yhdysvalloissa joka toisessa kotitaloudessa asuu koira, nuo otukset on luonnollisesti huomioitu myös ulkoilumahdollisuuksissa. Polkukartassa oli merkitty erilaisin värein, mille reiteille sai tuoda koiria, ja pitikö koiria pitää kyseisellä reitillä kytkettynä vai ei. Koiria näkyikin runsain mitoin.

Dogs on the trails at Flatirons

View over Boulder from the Flatirons

Boulder Flatirons

Flatironin huipuista ensimmäiset kolme ovat tässä

Loppuviikoksi täällä on luvattukin sitten +17 lämpöä. Laskettelun pitäisi silti onnistua, sillä yölämpötila on -5. Aika normaali lämpötilanvaihtelu täällä päin.

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

useldange3

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

useldange1

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

useldange2

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

useldange4

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

useldangepanorama

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.