”Rentoutukaa ja ottakaa mallia Yhdysvalloista”

Moni varmaan huomasi pari päivää sitten Hesarin nettisivuilla Taneli Heikan kolumnin ”Vain hullu tulisi Suomeen”. Kolumnissa Heikka mm. kritisoi, kuinka Suomessa ajatellaan vain rahaa ja tavaraa, ihmettelee Suomen köyhyyttä (Jos Suomi kuuluisi Yhdysvaltoihin, se olisi yhtä köyhä osavaltio kuin Mississippi…), voivottelee Suomen heikkoa turvallisuustilannetta ja kannustaa rentoutumaan ja ottamaan mallia Yhdysvalloista.

Kommenttikenttä räjähti. Yli sata kommentoijaa jakaantui karkeasti kahteen kastiin: niihin, joiden mielestä Suomi onkin maailman viheliäisin paikka elää, rikkinäinen valtio jonka pölyt olisi hyvä karistaa jaloista mahdollisimman pian, sekä niihin, jotka ihmettelivät, oliko kolumnin tarkoitus olla sarkasmia, tai vetivät suoraan omat johtopäätöksensä: Kaveri tuntuu olevan aika pihalla.

Myös USAn suomalaisten Facebook-ryhmässä kolumni aiheutti pitkän keskustelun, jossa suurin osa nyökytteli mukana, että näinhän se on, sellainen se Suomi ja kyllä Yhdysvallat on hieno maa, kun vähemmistö ihmetteli omituista kolumnia. Moni viittasi ryhmässä juuri päättyneeseen keskusteluun, jossa oli haukuttu amerikkalaisten kyvyttömyyttä syödä veitsellä ja haarukalla (kyllä, tästä veitsi-impotenssista voi lukea selitystä Annin blogista), ja myhäili, että vaikka eurooppalaiset ruokailutavat eivät ole hallussa, niin kyllä sentään Yhdysvalloissa ollaan parhaita kaikessa, millä on väliä.

Minä olin ihmeissäni. En ole aina ollut samaa mieltä Heikan kanssa, mutta yleensä mies kuitenkin kirjoittaa kolumneja, joissa on järkeä. Tämä oli omituisen yksisilmäinen laskettelu yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Mistä oikein oli kyse? Ja sitten kolmannella lukukerralla huomasin lauseen, joka taisi olla koko kolumnin juju:

Toisin kuin Suomessa suomalaiseksi, amerikkalaiseksi voi täällä ryhtyä päättämällä. Sen kuin alkaa ajatella ja elää kuin jenkki. Olen alkanut.

No niinpä tietenkin! Nyt tajusin, miksi kolumni kuulosti oudon tutulta: samanlaista väitteitä olen kuullut usein amerikkalaisilta puolitutuilta, kun kotimaani tulee puheeksi. Seuraa pitkä kirjoitus, jossa pureudun näihin.

Pajunkissoja

Voiko amerikkalaiseksi ryhtyä päättämällä?

Kyllä voi. Olen kirjoittanut aiemmin amerikkalaisista, jotka suorastaan loukkaantuvat, jos suomalainen expat ei haluakaan alkaa amerikkalaiseksi. Jos kertoisin amerikkalaisessa illanvietossa, että I feel like an American, saisin todennäköisesti kannustavia selkääntaputteluja. Kysyttäessä voin aivan hyvin vastata, että I’m from Colorado, eikä aksenttiani ihmeteltäisi sen enempää.

Paperilla juttu onkin sitten vaikeampi. Ellei ole sattunut syntymään Yhdysvaltojen maaperällä, kansalaisuuspapereiden saaminen ei ole helppoa.

Olemme antaneet Suomelle luonnonsuojeluliikkeen, kansallispuistoaatteen ja elämän leppoistamistrendin. Ilman amerikkalaista kulttuuria elämä Suomessa olisi kamppailua ilottoman puurtamisen kahleissa.

Onko Yhdysvalloissa muitakin arvoja kuin raha?

Totta kai on, mutta omasta näkövinkkelistäni elämä pyörii Yhdysvalloissa paljon enemmän työnteon ympärillä kuin Suomessa. Amerikkalaiset saattavat korostaa muita arvoja, mutta todellisuudessa töitä tehdään paljon enemmän ja pitempään kuin Suomessa, koska työaikasääntelyä on vähän ja lakiin kirjatut vuosilomat puuttuvat täysin. Vaikka nykyään lomaa saakin monista oman alani työpaikoista kolme tai jopa neljä viikkoa vuodessa, yli viikon pitäminen putkeen aiheuttaisi kulmakarvojen kohottelua. Rajalla saan kuulla jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten voin käydä Yhdysvalloissa näin usein, ja että amerikkalaiselta työpaikalta minut olisi jo potkittu pois, kun en tee tarpeeksi paljon töitä. Harva amerikkalainen kieltäyisi illalla pidettävistä puhelinpalavereista perhesyihin vedoten, kun taas suomalaisten kanssa on ihan normaalia todeta, että neljän jälkeen ei enää voi jäädä palaveeraamaan, kun pitää lähteä työväenopiston tunnille tai viedä koira lenkille.

Tuntuu myös, että amerikkalaiset jäävät helpommin työpaikkoihin, jotka eivät ollenkaan nappaa, koska työpaikan menettäminen olisi paljon suurempi takaisku kuin Suomessa. Ansiosidonnaisia työttömyyskorvauksia ei käytännössä ole, ja ilman työpaikkaa terveysvakuutusmaksut kohoavat pilviin – eikä terveysvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle parane pudota, koska silloin on aidosti riski kuolla hoidettavissa oleviin sairauksiin, koska ei ole varaa hoitoon.

Toisaalta…

Me amerikkalaiset leikimme, kokeilemme, uhoamme ja onnistumme. Raha tulee sen seurauksena. Suomalaiset ystävämme, rentoutukaa vähän. Rakentakaa vaikka joku seuraava Facebook, koko maailman yhdistävä digitaalinen leikkikenttä!

…jos jostain amerikkalaisia voi kadehtia, niin innovatiivisuudesta, pelkäämättömästä uusiin asioihin tarttumisesta, yrittelijäisyydestä ja siihen liittyvästä riskinsietokyvystä. Kun tapaan uusia ihmisiä ja kysyn, mitä he tekevät elämässään, ei ole ollenkaan tavatonta, että päivätyön lisäksi on jotain pientä, on the side. Yksi kertoo pyörittävänsä vapaa-ajallaan siivousfirmaa, toinen kertoo kehittelevänsä uutta soijafilepihviä, kolmas kertoi osallistuneensa jo viitisen vuotta sitten marihuanankasvatuskurssille, koska aavisti ennalta Coloradon myönteisen marihuanalainsäädännön ja halusi murtautua uusille markkinoille heti kuin mahdollista. Ei sen väliä, että siivousfirman kannattavuus on koko ajan kiikun kaakun, ja marihuanaviljelijä ei onnistunutkaan saamaan tarvittavia lupia, sillä soijafilepihvin kehittäjä myi bisneksensä Kraftille usealla miljoonalla ja muutti Floridaan ennenaikaiselle eläkkeelle. Aina joku onnistuu.

Siinä missä suomessa yrittäjä on mielikuvissa henkilö, joka painaa pitkää päivää, ei pääse lomalle koskaan ja sairastuessaan ei välttämättä saa minkäänlaisia yhteiskunnan tukia, niin Yhdysvalloissa entrepreneur on oman elämänsä kingi, joka toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tämä siitä huolimatta, että todellisuudessa yrityksen perustaminen saattaa olla kannattavampaa Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Hollerichin katolinen kirkko, Luxemburg

Meillä syvän etelän osavaltioilla on ongelmia, mutta Suomeen verrattuna useimmat niistä ovat vauraita.

Onko Suomi köyhä maa?

Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna tämä pitää paikkansa. Suomessa autot ovat keskimäärin vanhempia, ihmisillä on vähemmän neliöitä kodeissaan ja tavaroita ostetaan vähemmän. Amerikkalaiset shoppailevat enemmän sekä siksi, että tuotteet ovat halvempia, että siksi, että ihmiset tienaavat enemmän.

Markkinatalous on mielestämme sosialismia parempi järjestelmä.

Toisaalta on hyvä muistaa, että siitä suuremmasta palkasta amerikkalaiset joutuvat sitten maksamaan oman terveydenhuoltonsa, yliopistonsa, lastensa päivähoidon ja paljon muuta, mitä Suomessa ollaan totuttu saamaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi valtiolta. Varallisuus on myös jakautunut Suomessa tasaisemmin. Yhdysvalloissa sikarikkaiden lisäksi on paljon köyhiä, jotka jäävät täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle. Ei varmaan kovin monella suomalaisella ole aidosti pelkona joutuminen kodittomaksi.

Suomessa pelätään, että Venäjä hyökkää. Suomen raja liikkuu jatkuvasti, usein muutaman vuosikymmenen välein.

Onko Suomessa turvattomampaa kuin Yhdysvalloissa?

Maailmanpoliittinen tilanne Yhdysvalloista käsin näyttäytyy helposti turvattomana ja pelottavana. Pitkälti tämä johtuu mediasta, joka silloin harvoin, kun se puhuu maailmasta Yhdysvaltojen ulkopuolella, tykkää tarttua epäkohtiin – todellisiin tai kuviteltuihin. Ei ihme, että monen kansalaisensa mielestä Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, jossa on tarjolla vapautta, demokratiaa ja more opportunities.

Suomen naapurissa on Viro, vaarallinen maa. Sen henkirikostilastot ovat synkemmät kuin Yhdysvalloissa. Emme käyneet. Lähetimme panssarivaunuja.

Henkirikostilastoista puhuttaessa taas monet suomalaiset kauhistelevat Yhdysvaltojen tilannetta: siellä ne vaan heiluvat pyssyjensä kanssa, eikä ulkona uskalla kävellä ettei saa harhaluodista päähänsä! Todellisuudessa Yhdysvallat on tässä todella jakautunut maa, ja siinä missä jotkut alueet ovat oikeasti vaarallisia, on paljon suoranaisia lintukotoja, joissa ei ikinä tapahdu mitään.

Pajunkissoja

Miljoonat Suomesta ja muualta entisistä sosialistimaista ovat vuosien varrella jättäneet kotinsa. Me täällä Yhdysvalloissa laillistimme juuri viiden miljoonan paperittoman maahanmuuttajan työnteon. Eihän mikään maa pärjää, jos sen työtätekevä väki vähenee.

Suhtautuuko Yhdysvallat positiivisemmin maahanmuuttajiin kuin Suomi?

Yhdysvalloissa maahanmuutto on ollut perinteisesti suuressa arvossa historiasta johtuen, rakentuuhan koko valtio maahanmuuttajien varaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta maahanmuutto on aina jotain, joka suuntautuu Yhdysvaltoihin eikä sieltä pois, eikä Suomesta tuttua ”pitäisi karistaa Suomen tomut jaloista”-mantraa käytännössä ole olemassa. Toisaalta siitä johtuen, että Yhdysvallat on erityisen houkutteleva paikka asua monelle köyhemmistä oloista tulevalle, maahanmuuttojärjestelmä on kriisissä, ja paperittomien maahanmuuttajien työnteon laillistaminen oli laastari, jolla yritettiin paikata luunmurtumaa. Koska maahanmuuttajia ei oikein voi syrjiä lähtömaan perusteella, ja myös paperillisten maahanmuuttajien maahantuloa on ruvettu hillitsemään maahanmuuttajapopulaation kasvun pelossa, suomalaistenkin on välillä kohtuuttoman vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin. Näistä ongelmista ei kuitenkaan tavallisen kansan puheissa kuule, ja amerikkalainen voi samaan hengenvetoon hehkuttaa maansa upeaa maahanmuuttajaperinnettä ja kirota kaupunkinsa meksikolaispopulaatiota.

Miksette te suomalaiset saa poliittista systeemiänne toimimaan? Ette kai te yritä mitään konsensusta rakentaa?

Kummassa poliittinen järjestelmä toimii paremmin: Suomessa vai Yhdysvalloissa?

Oli Eduskunnan viime päivien pelleilystä mitä mieltä tahansa ja oli kuinka väsynyt loputtomaan vatvomiseen, joka tuntuu vaivaavan suomalaista poliittista järjestelmää, niin omasta näkökulmastani se toimii silti paremmin kuin amerikkalainen järjestelmä. Suomessa en ole ikinä jättänyt äänestämättä, mutta Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä en ole varma, jaksaisinko vaivautua vaaliuurnille, jos asuisin alueella, jossa olisin 40% vähemmistössä, koska silloin järjestelmän ansiosta ääneni menisi hukkaan. Päättävissä elimissä kaksipuoluejärjestelmä näyttäytyy soutamisena ja huopaamisena, jossa saatetaan tehdä rohkeitakin päätöksiä, mutta vaaleissa aina oppositiopuolue lupaa valtaan päästyään pyörtää edellisen kauden aikaansaannokset. Viimeiset pari vuotta järjestelmä taas on ollut täysin halvaantunut, koska ala- ja ylähuoneissa on eri puolue vallassa, ja käytännössä mikään ei etene, koska keskusteluyhteys vastapuolen kanssa loistaa poissaolollaan.

Hollerichin kirkon ovi

Nytkin Suomi ottaa joka päivä lisää velkaa. Summa jaetaan työttömille, jotta he voivat elää mahdollisimman pitkään tekemättä mitään.

Niin siitä sosiaaliturvasta…

Osa amerikkalaisista tajuaa, mistä hyvinvointivaltiossa on kyse, moni taas ei. Työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön omana vikana ja työttömiä pidetään laiskoina. Asunnottomien suojissa ja kaduilla elävät lapsiperheet eivät paljoa saa huomiota mediassa. Toisaalta minimipalkkaduuneihin riittää työntekijöitä, kun työttömäksi joutuvat ottavat vastaan ihan mitä työtä vaan. Yhteiskunta on tässä suhteessa kovempi kuin Suomessa, hyvinvointi perustuu huomattavasti enemmän onnekkuuteen ja tämä selittänee osaltaan sitä, miksi niin moni amerikkalainen käy aktiivisesti kirkossa: jos epäonni osuu kohdalle, uskonnollisen yhteisön jäsenyys on ehkä paras tukiverkko, mitä on tarjolla. Yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen puuttuessa osa kansasta on luonut sellaisen pienemmässä mittakaavassa itse.

Onneksi pääsimme turvaan tänne Yhdysvaltoihin.

Kuten niin moni muu kansa maailmassa, myös amerikkalaiset pitävät omaa maataan maailman parhaana, eikä siinä ole minusta mitään väärää. Kaiken näkemäni jälkeen minä vaan ihmettelen, miksi juuri suomalaiset vaikuttavat olevan tässä poikkeus?

Disclaimer: Koko laaja kansakunta ei tietenkään ajattele samoin, poikkeuksia löytyy joka suuntaan, ja alueelliset ja väestöryhmien väliset erot ovat valtavia. Tämäkin kirjoitus perustuu ei sen enempää eikä vähempää kuin omiin rajoitettuihin kokemuksiini ja huomioihini.

Kevät Luxemburgissa

Aiheesta huolimatta nämä kuvat eivät ole Yhdysvalloista vaan Luxemburgista. Kevät on vihdoin saapunut tännekin, joten sen kunniaksi kävin tänään pumppaamassa pyörän kumit ja valokuvaamassa auringonpaistetta, kevään merkkejä ja matkalle osunutta Hollerichin kirkkoa. Tämä kuva on otettu kotikatuni nurkalta.

Aristokraattinen Suomi

Kaveriporukan illallisella päädyimme parin sivujuonen kautta puhumaan nimistämme. Romanialainen kaverini kertoi, että hänellä on romanialaiseen tapaan kaksi etunimeä: oma nimensä ja kummitätinsä nimi. Kummitädin nimi tulee järjestyksenä ensimmäisenä, ja hän käyttää sitä virallisissa yhteyksissä, mutta kavereiden kesken hän käyttää vanhempiensa valitsemaa nimeä.

Kysyin muilta pöydässä istujilta heidän etunimistään, ja tulokset jäivät aika laihoiksi. Slovenialainen kaverini pärjää yhdellä etunimellä ja on silti uniikki ilman kokonimikaimoja, kiitos vielä Suomea puolta pienemmän kansan ja laajemman sukunimihajonnan. Myöskään espanjalaisella kaverillani ei ole kuin yksi etunimi, mutta sukunimiä löytyy kaksin kappalein: yksi isältä, yksi äidiltä. Kumpikin naurahti, että jos tytöllä on kaksi etunimeä, toinen niistä on usein ”Maria” merkkinä uskonnollisesta perheestä.

Kerroin, että meillä Suomessa on normaalia antaa kaksi tai kolme etunimeä. Joskus nimet periytyvät suvussa, usein eivät. ”Mutta mihin te niitä nimiä käytätte?” oli kysymys, johon en täysin osannut vastata. Ehkäpä siihen, että olisimme vuorostamme täysin uniikkeja? Erottamaan kaksi ihmistä toisistaan, kun kokonimikaimat osuvat samaan kouluun tai työpaikkaan?

”Useampi etunimi. Kuulostaa aika aristokraattiselta”, slovenialainen kaverini totesi, ja muut nyökkäilivät mukana.

Luxembourg Grund & Neumunster

Luxemburgissa viikonloppuna satanut lumi on nyt jo sulanut pois. Keskellä Neumunsterin luostari, ”uusi” luostari 1600-luvulta, osana alakaupunkia. Yläkaupunki näkyy kuvan oikeassa nurkassa linnoitusvallien päällä.

Omituisen ihmeellinen Suomi

Saavuin Suomeen pitkää viikonloppua viettämään torstaina. Mitä pidempään on asunut ulkomailla, sitä enemmän huomaa, että ennen niin tutut asiat, tavat ja ilmiöt vaikuttavat omituisilta tai vähintäänkin vähän hassuilta. Tällä kertaa hätkähdyttävien juttujen aalto alkoi jo matkalla lentokentältä vanhempieni luokse, niinkin arkisessa paikassa kuin S-marketissa.

  • Kaupassa kävelen Oltermanni-paketti kädessä isäni ostoskärryjen luokse ja olen juuri aikeissa valittaa juuston törkeän kalliista kilohinnasta, kun kuulen vieressä naisen puhuvan suomea. Suljen suuni, koska… koska muuten nainen saattaisi tajuta, että olemme suomalaisia!
  • Stockmann at Night, Helsinki

  • Yhtäkkiä olen korostetun tietoinen siitä, että kaikki ympärillä kulkevat ihmiset ymmärtävät puhettamme, joka ikisen sanan. Mietin joka lauseen kohdalla, viitsinkö sanoa sitä ääneen, koska taatusti vieressä ihmiset keskittyvät salakuuntelemaan keskusteluamme. Mitä oikein olen ehtinyt hölöttää tähän mennessä?
  • Kassalla olen aikeissa sanoa ”Bonjour” kun kassan poika huikkaa minulle iloisen Moin. Hämmennyksissäni murahdan ”örrmh” ja puikahdan kassan ohitse pakkaamaan.
  • Matkalla kaupungille vastaantulijat näyttävät hämmentävän tutuilta. Mietin pariinkin otteeseen katseen viipyessä, tunnenko tuon tyypin? Pitäisikö moikata? Ei, ei pitäisi, kaikki suomalaiset vaan näyttävät samalta. Viimeksi Suomessa käydessä olin tullut samaan lopputulokseen ja jättänyt moikkaamatta serkkuni näköistä nuorta miestä junassa, koska eihän serkkuni liiku Helsingin lähijunissa, joten kyseessä oli pakko olla vain joku hämäävä kaksoisolento. Myöhemmin kävi ilmi, että serkkuni oli juuri vaihtanut työpaikkaa junaradan varrelle…
  • Street musician in Helsinki

  • Pelmahdan asematunnelista Forumin alakertaan ja mietin, olenko tullut väärään paikkaan. Mitä täällä on tapahtunut? Missä ovat tutut etnoravintolat? Mistä lähtien tässä on ollut Gigantti? Elisan putiikkia ei löydy tutusta paikkaa – olen taas hukannut SIM-korttini – ja Forumin yläkertakin on todella omituisen näköinen.
  • Vero Modasta sukkahousuja ostaessani kassa sanoo, että ”laitan tänne tällaisen alennuskupongin ensi kuulle”. Totean, etten tarvitse, koska ”en mä tänne kuitenkaan ensi kuussa tule”. Kassa reagoi nielaisemalla naurunhörähdyksen ja moikkaa omituisesti lähtiessäni. Vasta jälkeenpäin tajuan, että hän varmaan luuli kommenttini olevan kannanotto kyseistä vaateketjua kohtaan. Eipä käynyt mielessä selitellä.
  • The Stone Men of Helsinki

  • Saavun baariin, jossa olen sopinut treffaavani kaveria, vähän etuajassa ja istun alas. Säädän hetken takkiani ja mietin, pitäisikö käydä hakemassa olut tiskiltä vai odotella, että baarimikko tulee hakemaan tilauksen, kun tajuan, ettei tässä asiassa taida olla paljoa valinnanvaraa.
  • Kai te kaikki helsinkiläiset tajuatte, että oluen hinta baareissanne on aivan pöyristyttävä? 8,5 euroa oluttuopista?? Ja kyseessä vieläpä niitä samoja oluita, jotka Coloradossa maksavat $4 per tuoppi! No, välillä luxemburgilaisissakin baareissa on kalliit oluen hinnat, joten etsin katseellani kolmen euron viinilaseja… 6,8 euroa lasista viiniä??? Vihdoin huomaan 6,5 euron Happy Hour -tuopin, joka ei ole juuri sellaista olutta, mitä minun tekisi mieli… mutta en vain kyennyt maksamaan yli seitsemää euroa oluesta!

    Pari päivää myöhemmin Brew Dogin uudessa pubissa en saa aivan samanlaista sätkyä, mutta pohdin valintaani epätavallisen paljon. Baarimikko luuli minun varmaan hämmentyneen valinnanvarasta, mutta oikeasti mietin, löytyykö listalta yhtäkään olutta, josta viitsisin maksaa 9,5 euron ryöstöhinnan. Miten Punk IPA voi maksaa täällä kaksi kertaa niin paljon kuin Luxemburgissa!

  • Helsinki Bus Station & Finnish National theater

  • Ravintolassa pyydämme laskut erikseen. Tarjoilija tuo meille ensin yhdet laskut, mutta nopeasti nappaa ne takaisin, rypistää ja pahoittelee: laskuissa olivat pääruoat menneet väärte päin. Pääruoat olivat arvoltaan 22 ja 23 euroa, joten ero kahdella laskulla oli peräti euron. Luxemburgissa usein laskut jaetaan niin, että loppusumma jaetaan paikalla olleiden pääluvulla.
  • Kaikesta huolimatta yhäkin parasta on tuttu kaupunki, tuttu kulttuuri, tutut (lohtu)ruoat, tutut kadut. Syy yllättävälle Suomen-vierailulleni on surullinen ja siihen liittyen olen viettänyt aikaa haudoilla ja palvelutaloissa, mutta olen ehtinyt myös nähdä rakkaita sukulaisia ja hyviä ystäviä, käydä teatterissa ja brunssilla.
    Stockmannin brunssi - Fazer à la Carte

    Stockmannin yläkerrassa Fazer à la Carten brunssi oli erinomainen, myös hintalaatusuhteeltaan. Käytännössä kolmen ruokalajin lounas 24 eurolla!

    Kaiken lisäksi olen nauttinut täysin rinnoin vanhempieni kissakatraan seurasta, jotka aamulla yksi kerrallaan rötkähtävät Hesarini päälle kerjäämään rapsutuksia. Tämäkin postaus on kirjoitettu kissa sylissä. Se tunki siihen ihan itse.
    Cat on the Lap

    Kiinnostiko juttu? Tykkää Facebookissa ja saat jatkossa jutut uutisvirtaasi!

Hyviä riisipuuroja!

Riisipuuro on täällä Coloradossa nyt keitetty, ja siitä tuli kuin tulikin hyvää, vaikka ajoittain meinasi usko loppua. Olen täällä tainnut joskus valittaa siitä, kuinka täällä jauhoja myydään käyttötarkoituksen, ei ominaisuuksien mukaan – esim ”leipäjauhoja”, ”kakkujauhoja”, ”patonkijauhoja”, ”browniejauhoja”. Nyt haksahdimme itse samaan ongelmaan: mitä tehdä, kun kaupasta ei löydykään puuroriisiä? Pitkän pohdinnan jälkeen saimme rajattua vaihtoehdot japanilaiseen sushiriisiin ja makeaan lyhytjyväiseen täysjyväriisiin, joista lopulta kattilaan päätyi jälkimmäistä. Lopputulos oli ihan hyvä, vaikka Iiron sanoin, ei tämä ehkä lapsiin uppoaisi. Täysjyväjoulupuuro aikuiseen makuun siis!

Joulukynttilät ja ruoka

Seuraavaksi jatkamme sienisalaatin ihmettelyä. Suolasienet näyttävät olevan täällä vähän tuntematon käsite, joten melkein ostimme balsamicomaustettuja metsäsieniä, mutta päädyimme kuitenkin portobello-herkkusieni-säilykesekoitukseen. Smetanaa korvaamaan löytyi kaupasta European-style sour cream, jossa rasvaprosentti on suunnilleen oikea, toivottavasti myös koostumus.

Rauhallista joulua kaikille! Tässä viimeiset kolme joulukalenterikuvaa:

"Matkat avartavat suuresti mieltä: silloin pääsee irti oman maansa ennakkoluulojen kehästä eikä pysty hankkimaan taakakseen vieraitten maitten ennakkoluuloja."

22. luukku: Kalliovuoret

"Vuoret kutsuvat ja minun täytyy mennä."

23. luukku: Grand Tetonin kansallispuisto

"Joulu pyöräyttää taikasauvaansa maailman yllä, ja katso, kaikki on pehmeämpää ja kauniimpaa."

24. luukku: Kölnin joulumarkkinat ja tuomiokirkko

Eurooppalainen juomakulttuuri

Olen ollut takaisin täällä Luxemburgin loppumattomassa sateessa ja pimeässä maanantai-illasta saakka. Kaikki ei ole ollut juhlaa ja useampi asia painaa tässä muutoksessa, mutta olen yrittänyt keskittyä positiiviseen. Jouluvalot lohkovat pimeyttä ympäri kaupunkia, ja joulumarkkinoilla on elämää, glühweinia ja monenmoista herkkua, joista olen jo iloisena pistellyt poskeeni flammeküchenia, paikallista kermaviilipizzaa. Askelmittarissa kertyy helposti tavoitteet täyteen, kun elämää kulkee jalan ja julkisilla, mutta lähinnä keskusta-asuntoni ansiosta jalan, eikä ole tarvinnut märehtiä flunssan jälkeistä liikuntataukoa. Moni työkaveri on ollut aidosti iloinen nähdessäni minut taas, ja olen solahtanut sujuvasti takaisin työyhteisön päivittäiseen hyörintään.

Ja sitten yksi, minkä tärkeyttä en aiemmin ollut edes tajunnut: paikallinen ranskankielinen ilmaisjakelulehti. Nappasin sen innoissani työkaverin pöydältä, ja työkaveri nauraen kommentoi, että You seem like you’ve really missed L’essentiel! No niinhän minä olin, enkä pelkästään päivittäisen kielitaitotreenin takia vaan niiden uutisten, joista suloisesti paistaa lävitse paikallinen kulttuuri.

L'essentiel, a Luxembourgish newspaper

Eilisen etusivun uutiset koskivat Jeb Bushin presidenttiehdokkuutta sekä ravintoloissa ja baareissa myytävien alkoholijuomien ALV:n nousua, ja näistä jälkimmäinen huvitti minua luxemburgilaisuudellaan melkoisesti. Aiemmin alkoholin ravintolamyynnin ALV on ollut 3%, eli sama kuin esimerkiksi ruoalla, kirjoilla, lastenvaatteilla, lääkkeillä ja monella erilaisella palvelulla. Nyt se siirretään yleiseen ALV-luokkaan, ja samalla yleinen ALV-kanta nousee 15 prosentista 17 prosenttiin – suuri korotus, mutta yhä EU:n pienin ALV. Suomessahan vastaava ALV on 24%, ja lisäksi Suomessa alkoholista maksetaan Luxemburgin lainsäädännöstä puuttuvaa alkoholiveroa, joten omaan korvaani vero ei kuulostanut kovinkaan kummoiselta.

Entäpä luxemburgilaiseen korvaan? Täyskatastrofi! Sisäsivun otsikko kuuluu:

Une bière à 2,50 euros coûtera alors 3 euros!

…eli ”2,50 euron olut maksaa tulevaisuudessa 3 euroa!” Tässä kohtaa hörähdin uudemman kerran. Kyllä, täältä on monessa paikkaa saanut oluen 2,50 euron hintaan, mutta eipä se 3 euroakaan tunnu erityisen korkealta, kun viimeksi Helsingissä käydessäni maksoin oluesta 7-8 euroa – ja luxemburgilaisethan ovat keskimäärin korkeammin palkattuja kuin suomalaiset.

Paikallisen olutpanimo Bofferdingin markkinointijohtaja Thierry Krombach on kuitenkin eri mieltä ja kauhistelee erityisesti, että tämä veronmuutos koskee pelkästään alkoholituotteita, ei esimerkiksi kahvia tai limsaa. Alueen suurimman viinitilan Vinsmosellen toimitusjohtaja Henri Streng komppaa artikkelissa tätä ja ennustaa, että tämä saattaisi merkitä muutosta ihmisten kulutustottumuksiin! Että jos vaikka tulevaisuudessa ravintolassa vesi olisikin viiniä halvempaa – toisin kuin nyt – tai kahvin saisi samaan hintaan kuin oluen – kun se nyt on usein kalliimpaa – niin ehkäpä ihmiset alkaisivat suosimaan enemmän alkoholittomia vaihtoehtoja, ja mitä siitäkään seuraisi?

Ravintola-alan työntekijöiden liitto Horescan pääsihteeri François Koepp kyllä tietää, mitä siitä seuraisi: un sacré coup au moral des professionels. Eli helvetinmoinen moraalinlasku työntekijöiden keskuudessa.

Seksiä tihkuva Halloween

”Haluatko lähteä meidän työpaikan Halloween-pippaloihin?” Iiro kysyi viime viikolla. Totta kai! Mutta pitääkö sinne pukeutua?

Toissavuonna vietimme täällä Halloweenia rauhallisesti kotona trick-or-treattaajia odotellen, ja viime vuonna juhla oli Luxemburgissa kansallinen vapaapäivä, jonka ansiosta lähdimme kaverin kanssa Etelä-Ranskaan, mutta mitään pukeutumista ei ollut havaittavissa. Jos ei sukulaispojan kummitusjuhlia ja yksiä opiskelijabileitä lasketa, olen viimeksi pukeutunut Halloweenina kultaisella 90-luvulla trick-or-treattaillessani siskojeni kanssa ympäri massachusettsilaista naapurustoa. Jo silloin kävi selväksi, että amerikkalaisten mielessä Halloween-asut eivät yhdisty kauhuteemaan, ja olin naapuruston ainoa vampyyri, kun muut olivat supersankareita, Spice Girlsejä, tai ties mitä. Pikkusiskoni oli maailman hellyyttävin haisunäätä.

Viime viikonloppuna kävimme hakemassa inspistä läheisestä Halloween-kaupasta, joita tänne on putkahdellut tyhjiin liikekiinteistöihin kuin sieniä sateella.

halloween store

Olen tätä ilmiötä ihmetellyt jo pitkään, mutta näköjään vaan konsumerismin ja kuluttamisen ihmemaassa on kannattavaa pistää pystyyn kauppoja parin kuukauden ajaksi vain yhden juhlapäivän takia. Samoihin tiloihin ilmestyy Halloweenin jälkeen Holiday Storeja, ja loput vuodesta niissä on milloin mitäkin, aika usein ei mitään. [Kuva: stu_spivack]

20141026_164745

Kauppa, missä kävimme, oli poikkeuksellisesti pistetty pystyyn isoon telttaan ostarin parkkipaikalle. Sisällä oli hämärää (anteeksi tärähtäneestä kuvasta) ja savukone hyrräsi.

Oli luurankoja, hämähäkinseittejä ja tauluja, joista kuvakulmasta riippuen tuijotti isoisoisoäiti tai hänen luurankonsa. Oli pihamaalle hautakiviä, ruumisarkkuja tai Iiron lemppari, kolmimetrinen puhallettava Marshmallow Man, josta ei voi sanoa muuta kuin että onneksi meillä ei ole pihaa, koska muuten se olisi saattanut lähteä mukaan. Oli viittoja, peruukkeja, kasvomaaleja ja tekohampaita. Oli verisiä irtokäsiä, jotka olisi voinut kiinnittää auton takakonttiin niin, että ne lepattavat hauskasti ajaessa pitkin interstatea. Oli valmisasuja vauvoille, lapsille, vähän isommille lapsille ja aikuisille. Tietenkin katsastin lävitse aikuisten naisten valmisasuvalikoiman (josko olisi päässyt helpolla), ja tältä se näytti:

20141026_164740

Kaikki tässä kaupassa on ollut ”SALE! 25% off!” kaupan aukeamisesta lähtien ja varmaan pysyy sellaisena sulkemiseen saakka. Suomen viranomaisilla saattaisi olla tähän jotain sanottavaa.

Seksikäs koulutyttö. Seksikäs Punahilkka. Seksikäs jalkapallotuomari. ”Hottie” pesiksen pelaaja. Asumerkki, jonka nimi on ”Leg Avenue”. Valehtelematta noin viidenkymmenen asun hyllystä ei löytynyt kuin KAKSI asua, joissa hame olisi ylettynyt edes polveen, ja niistä toisessa, prinsessa-asussa, olikin sitten erittäin syväänuurrettu povi. Toinen asu oli nunna.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa pukeutua seksipommiksi, ja saattaisin itsekin harkita, jos olisin menossa vaikkapa opiskelijabileisiin. Iltapäivällä alkavat työpaikan juhlat, joissa tapaan ensimmäistä kertaa miehen työkavereita, eivät välttämättä kuitenkaan ole täysin sopivat noille asuille, joten päädyimme käyttämään mielikuvitusta, ja nyt on vähän haastavampi asu ajatuksen tasolla valmis ja suurin osa tarvikkeistakin shoppailtu. Sormet ristissä, että toteutus toimii, sillä asun valmistelu sisältää mm. kaiken näkyvän ihon maalaamista harmaaksi.

Jos toteutus toimii, laitan siitä huomenna kuvaa Facebookin puolelle. Jos ei, niin päädymme ainoastaan koristamaan Iiron työpaikan seinää seuraavan vuoden ajan A0-kokoon tulostettuna, sillä kaikista juhliin osallistuvista on perinteisesti otettu viralliset portretit. Joka tapauksessa asu ei voi olla huonompi kuin tämä:

sexy-ebola-containment-suit-8

Sexy Ebola Containment Suit. Oikeasti. Vain $59,99.

Kukaan muu pukeutumassa tänä Halloweenina?

”…as a courtesy I would be more than happy to extend that to you.”

Meillä aukesi kesäkuussa kerrostalomme kivijalkaan joogastudio, ja taloyhtiön sähköpostilistoilla levitettiin mainosta: kahden viikon rajoittamattomat joogat asukkaille vain $20! Kesäkuussa keskityin vielä juoksuun, uintiin ja pyöräilyyn, mutta nyt kun triathlonkausi tuli päätökseen, kroppani oli todellakin venyttelyn ja lihashuollon tarpeessa. Niinpä vääntäydyin toissaviikon maanantaina joogatunnille ajatuksena hyödyntää tarjousta.

Maanantain joogaohjaaja ei tiennyt kolmen kuukauden takaisesta tarjouksesta mitään mutta lupasi kirjoittaa lapun ja sanoi, että setvitään sitten seuraavalla kerralla. Keskiviikon ohjaajalla ei myöskään ollut havaintoa aiheesta, mutta hän pyysi sähköpostiosoitteeni ja lupasi palata asiaan. Keskiviikko-iltana sain sitten tiedon sähköpostiini, että kyseinen tarjous on jo loppu… mutta saan sen joka tapauksessa. Tarkka muotoilu postauksen otsikossa.

Mule Deer in Rocky Mountain National Park

Kuvituskuvaksi viime viikonlopulta muulipeuroja, jotka olivat, as a courtesy, parkkeeranneet nauttimaan iltapalaa aivan autotien viereen Kalliovuorten kansallispuistossa. Meidän edellä ajanut auto sen sijaan ei, as a courtesy, nähnyt tarvetta parkkeerata tien sivuun peuroja ihailemaan vaan pysäytti auton keskelle tietä, jolloin meilläkin oli aikaa sadatella liikenneruuhkaa (kiire telttailemaan ennen hämärää!) ja napsia pari kuvaa auton ikkunasta.

Istuskelimme keskustakahvilan terassilla saksalaisen naapurini kanssa, kun mainitsin joogasalin ja tarjouksen, ja hän puuskahti, ettei moinen ikimaailmassa olisi onnistunut Saksassa. Säännöt ovat sääntöjä eikä niistä taatusti jousteta mihinkään suuntaan. Luulen, että Suomessa olisi käynyt samoin: yritäpä käydä ostamasta Citymarketista tarjoustelkkaria päivä tarjouksen loppumisen jälkeen, ja todennäköisesti sinut nauretaan pihalle.

Ehdottomasti sääntöjen pitääkin olla sääntöjä, kun kyse on esimerkiksi julkishallinnosta, ja kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti. Mutta kun kyse on kaupankäynnistä, amerikkalaiset löysäävät ranteitaan ja keskittyvät saamaan diilin aikaiseksi. Jos asiakkaalle tulee hyvä mieli siitä, että hän saa jonkun edun, eikä edun tarjoaminen tuota tappiota myyjälle, amerikkalaiset myyjät ja palveluntarjoajat kyllä joustavat sääntöjen kanssa.

Siispä kun seuraavan kerran näet tällä puolella rapakkoa jonkun tarjouksen, joka on jo päättynyt, alennuksen, joka ei koske haluamaasi tuotetta, tai kupongin, joka ei käy siihen kauppaan, josta tuotteen haluaisit ostaa, kysy rohkeasti, josko sittenkin. Ja muutenkin kannattaa kysellä joustoa palveluissa, vaikka se ei suomalaiseen luontoon istukaan, sillä jos me emme niitä kysy, niin amerikkalaiset kysyvät taatusti. Kohtelias hymy auttaa pitkälle, ja amerikkalaiset taitavat nauttia suuresti päästessään sanomaan: I’ll do you a favor. I’ll make an exception for you.

Red Sky

Iltarusko värjäsi pilvet punaisiksi kansallispuiston telttailualueella viime viikonloppuna.

Minä olen puolestani taas hurahtanut joogaan. Kankea olen kuin heinäseiväs, mutta joogaopettajankin mielestä vanhat asanat oikeilla taivutuksilla tulevat minulta selkärangasta, kiitos suomalaisen työpaikkajoogan. Taisi joogasalin pitäjä tietää mitä teki, sillä juuri nyt pohdin, pitäisikö minun tänään päättyneen kokeilun jälkeen ostaa kymmenen kerran kortti vai ruveta ihan kuukausiasiakkaaksi.

Kulttuurishokissa

Pian Luxemburgiin muuton jälkeen työnantaja järjesti uusille tulokkaille kurssin, jonka vetäjä piirsi tussitaululle kaavion fiiliksistä uutta asuinmaata kohtaan suhteessa aikaan. Kaavio näytti tältä:
twitter
Muistan silloin miettineeni, että minun tuskin tarvitsee tuollaisesta huolehtia. Olinhan asunut ulkomailla sitä ennen jo kahdessa eri kulttuurissa yhteensä viitisen vuotta, olin tottunut maailmanmatkaaja ja Eurooppaa olin kolunnut läpikotaisin. En ollut kärsinyt koskaan kulttuurishokista, joten ei minua mitkään eurooppalaiset kulttuurierot tälläkään kertaa shokeeraisi.

Vasta nyt olen tajunnut, että puoli vuotta tuon kurssin jälkeen rämmin syvällä kulttuurishokin kourissa.

twitter

Kulttuurishokki on sitä, kun paikallinen kulttuuri alkaa ärsyttää, inhottaa, suoraan sanottuna vituttaa, koti-ikävä velloo ja päässä hakkaa kysymys, että mitä ihmettä minä edes teen täällä. Minulla kesti näinkin pitkään tajuta kärsineeni vaivasta, koska eräs kaverini kärsi siitä vielä kaksin kerroin minua enemmän. Hän valitti joka kerta tavatessamme, että vihaa töitään, kämppistään, säätä, kaupunkia, kaikkia paikallisia ihmisiä ja koko maata, ja minä hänelle monta kertaa puolustelin, että olihan täällä vaikka mitä jännää ja mukavaa ja mielenkiintoista. Silti minäkin moneen otteeseen istuin töissä ja toivoin, ettei kukaan keksisi kysyä tänään minulta mitään, koska ärsyttää olla täällä, kaikki varmaan vihaavat minua, siksi minä vihaan kaikkia, ulkona on ihan kaamea sää, ei ole oikein kavereita, ja Iiroakin oli ikävä. Tiesin kyllä oikeasti, ettei mikään edellämainituista pitänyt paikkansa (paitsi se, että Iiroa oli ikävä), mutta silti ajoittain ahdisti.

Miksi sitten juuri nyt? En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, olin tottunut matkustamaan, ja olin aiemminkin ollut pidempiä aikoja maassa, jonka kieltä en puhu (ainakaan kunnolla). Luxemburgissa kulttuurishokille altisti kuitenkin kolme asiaa:

  • Ranskalainen kulttuuri tuli puun takaa. En ollut koskaan aiemmin ollut näin pitkään kulttuurissa, josta en oikeasti tiennyt mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Yhdysvalloista minulla on nuoruudessa maassa asuttujen vuosien jälkeen ollut aika hyvä käsitys, ja Erasmus-vaihtoon lähtiessä olin ehtinyt tutustua vaihtarikulttuuriin jo kotiyliopistossa. Ranska taas… enhän minä edes katso ranskalaisia elokuvia, joten miten voisin ymmärtää, miten ja erityisesti miksi työyhteisö tai ympäröivä maailma käyttäytyy omituisesti puhumattakaan siitä, miten minun oletetaan käyttäytyvän?
  • Kieli. Kuten olen aiemmin blogissa saattanut mainita, työhaastattelussa minulle sanottiin, että työkieli on kyllä englanti, mutta ”ranskaa olisi hyvä oppia”. Todellisuudessa englantia töissä puhui minut palkanneen pomon lisäksi vain noin puolet tiimistä, ja osa heistäkään ei oikein tykännyt puhua minulle, koska ”kuulostan liian amerikkalaiselta”, minkä takia he eivät saaneet puheestani selvää vaikka kuinka yritin muistaa puhua hitaasti ja selvästi ja heitä lisäksi hävetti oma huono kielitaitonsa. Minun ranskani taas ei ollut kulttuurishokin iskiessä vielä millään mainittavalla tasolla.
  • Suora ja jatkuva kosketus tähän vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Vaihdossa vaihtareiden keskuudessa oli turvallista olla, eikä tällöin alkeellisen tsekin sönköttäminen kaupungilla tai yliopistobyrokratian vaivalloisuus ehtinyt käydä hermoille. Yhdysvalloissa vietin paljon aikaa Iiron kanssa tai kotona, eivätkä paikallisten tavat muutenkaan tuntuneet uppo-oudoilta. Luxemburgissa sen sijaan tein töitä ranskalaisten kanssa vähintään 40 tuntia viikossa, ja kaupungilla ja kotona ongelmien ratkaisu lepäsi täysin omilla harteillani.

Some people walk in the rain, others just get wet. Roger Miller

Luxemburgin loputtomalla sateellakin saattoi olla näppinsä pelissä. [Kuva: Sebastien Wiertz]

Jälkikäteen ajateltuna muistan selvästi hetken, kun kävin pohjalla. Eräällä työkaverilla oli läksiäiset. Kyseisen työkaverin työhuone oli omani vieressä, ja olin hänen kanssaan välillä yrittänyt jutella, mutta kommunikaatiomme oli vaivalloista kielimuurista johtuen. Olin kuitenkin kokenut, että hän oli alussa auttanut minua paljon ja panostanut siihen, että viihtyisin uudessa työssä, joten kävin sydämellisesti kiittämässä häntä kuluneesta puolesta vuodesta. Tämä työkaveri vastasi kertomalla, kuinka olen ollut oikeastaan aika töykeä kaikkia kohtaan, kun en ole aamuin illoin kiertänyt jokaista työhuonetta sanomassa heippoja ja hyvästejä, ihmiset ovat valittaneet olemattomista small-talk-taidoistani, en ole ollut hänelle kunnioittava pitämällä häntä ajantasalla siitä milloin olen palaverissa tai muualla talossa (en tiennyt olevani hänelle tilivelvollinen) ja pari muutakin juttua, jotka menivät onneksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olin siinä vaiheessa aivan äimän käkenä ja järkyttynyt tästä palautteesta. Työkaverini tuskin olisi pitänyt moista saarnaa, ellei hän olisi juonut paria lasia (taikka pulloa) liikaa viiniä läksiäisissä, mutta samapa tuo: lopputuloksena minä lähdin tuon jälkeen suoraan kotiin, ensin turtana, sitten läpikotaisin masentuneena, ja lopulta itkien itseni uneen ikävästä kaikkea tuttua ja turvallista (ja Iiroa) kohtaan. Aamulla heräsin vihaisena kiukkua puhkuen. Hemmetti tätä maata ja näitä ihmisiä! Painukoot hiiteen joka iikka!

Tuosta hetkestä alkoi hidas mutta varma nousu. Asioita suuresti helpotti, että opin ranskaa: yhtäkkiä minulle avautui kokonainen (kirjoitettu, puhuttua en vielä kunnolla ymmärtänyt) maailma, joka oli aiemmin pysynyt minulta suljettuna. Sain päivittäisiä onnistumisen tunteita, kun ymmärsin yhä monimutkaisempia lehtiartikkeleita, sähköposteja ja bussipysäkkien mainoksia. Yhtä paljon auttoi, että monen työkaverini englanninkielentaito näytti parantuvan, ja mitä paremmin he oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän heitä hävetti ja pelotti puhua kanssani. Olin pakahtua ilosta, kun parikin työkaveriani tuli pyytämään, että pitäytyisin heidän kanssaan vastaisuudessakin englannissa, koska he mielellään harjoittelivat kieltä kanssani.

Panostin myös enemmän paikalliskulttuurin tuntemukseen ja seuraamiseen enkä enää odottanut, että kansainvälisessä organisaatiossa joku muu kuin minä huomioisi kulttuurieroja. Rupesin keskeyttämään työnteossa olevia ihmisiä bonjoureilla, koska se ilmeisesti ilahdutti heitä, ja toisaalta kerroin avoimesti, että en ollut heitä aiemmin keskeytellyt, koska moni suomalainen ärsyyntyy, kun heidän tiukkaa keskittymistään häiritään pelkällä tervehdyksellä. Yritin small-talkata, vaikka kohde vastailisikin yksisanaisesti, koska se oli ilmeisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljallisuus, ja hyväksyin, että vastuun small-talkin vetämisestä oletettiin olevan minun harteillani. Jaoin normaalia enemmän kehuja ja kiitoksia, vaikka se ei varsinaisesti kulttuuriin kuulunutkaan, koska ajattelin, ettei oikean kulttuurin tuntemuksella olisi niin paljoa väliä, jos olisin erityisen mukava. Muistutin kun pystyin, että hyvästä englanninkielen taidostani huolimatta tämä oli minullekin vieras kieli, ja kerroin, että ihan yhtä lailla minäkin pystyin ilmaisemaan itseäni paremmin äidinkielelläni. Työelämän ulkopuolella pyrin suhtautumaan tyynesti ja aurinkoisesti minua kohti murskaavana vyöryvään byrokratian määrään, pattereihin jotka eivät talven tultua toimineetkaan yhdistettynä englantia puhumattomaan vuokraemäntään ja kaikesta vastuusta irtisanoutuvaan talonmieheen sekä siihen, että mikään ei koskaan ollut auki, kun sen halusi olevan auki.

Une nuit au Luxembourg

Jos talvella ei satanut, niin ainakin oli pimeää, todennäköisesti kuitenkin sekä märkää että pimeää. Ja talvihan kesti syyskuusta toukokuulle. [Kuva: Alfonso Jimenez]

Pari viikkoa ennen lähtöäni olin mielestäni kotiutunut maahan ja kulttuuriin. Töissä oli vieläkin ajoittain ongelmia kielitaidon puutteen kanssa, mutta en enää kokenut niitä murskaavina iskuina, ainoastaan pienenä riesana josta positiivisena puolena oli mahdollista oppia jotain uutta. Olin monen työkaverin kanssa niin hyvissä väleissä, että pystyin sanomaan suoraan, jos joku asia tuntui omituiselta – ja he pystyivät mielestäni tekemään samoin. Tykkäsin asunnostani, asuinalueestani, kaupungista ja koko maasta, ja minulla oli ja on yhäkin Luxemburgissa useampi hyvä kaveri, joista vain osa on suomalaisia. Sitten eräänä iltapäivänä töissä ihmettelin, miksei ketään tarvitsemaani ihmistä löytynyt työhuoneistaan. Työpäivän jo loppuessa graafikko, jota olin etsinyt pitkin päivää, kulki huoneeni ohitse ja minut huomatessaan kysäisi, tekisikö minun mieli viiniä. Okei, mikä ettei, mutta siis miksi? Eräällä työkaverilla oli synttärit, joiden juhlinta läheisessä neukkarissa oli juuri loppunut, graafikko totesi, ja kertoi samaan hengenvetoon huomanneensa, että minä olin ainoita yksikössä, joita ei oltu kutsuttu.

Viime syksyn tuntemukset palasivat humahtaen. Puristin hetken hiljaa punkkulasiani ja tuijotin eteeni: taasko minua karsastetaan? Oliko koko vuoden yritys sulautua joukkoon ollut yhtä tyhjän kanssa? Sitten muistin, että synttäreitään juhliva työkaveri oli osa sitä pientä vähemmistöä, joka ei yhäkään puhunut minulle oma-aloitteisesti mitään ja vastaili kysymyksiini yksisanaisesti jos ollenkaan, oletettavasti koska ei ihan oikeasti osannut kieltä. Hymähdin, etten menettänyt mitään, ja hänelle todennäköisesti tilanne oli mukavampi, koska ei tarvinnut hermoilla vieraan kielen kanssa – ja toisaalta graafikko tuntui olevan aidosti pahoillaan, etten ollut ollut paikalla, mikä tuntui mukavalta. Mietin, että puoli vuotta sitten en todellakaan olisi osannut suhtautua asiaan yhtä rauhallisesti. Kulttuurishokki lienee siis selätetty.

Juttelimme hetken kulttuurien välisistä eroista graafikon kanssa, ja mainitsin, että olin vuosi sitten kokenut aikamoista angstia. Vai sinä kulttuurishokissa! graafikko naurahti. Mehän kaikki olimme kulttuurishokissa sinun takiasi! hän jatkoi ja kertoili omista kauhuntunteistaan, kun oli ensikertaa joutunut tekemään töitä kanssani. Muistutin, että juuri hän oli tuolloin todennut minulle ensimmäisessä yhteisessä palaverissamme, että ”voimme sinun mieliksesi puhua englantia, mutta kaikki vitsit ovat sitten ranskaksi.” Nyt nauroimme kumpikin tälle makeasti, ja graafikko kaatoi lasiini lisää punkkua toistellen, että vielä joku päivä hänkin ottaa minusta mallia ja muuttaa ulkomaille.

Kritiikkiä ja siitä loukkaantumista

Tiedän, että lupasin kirjoittaa vuorista, mutta lupaukseni jälkeen Facebookissa puhkesi ulkosuomalaisten kesken kiivas väittely, jota en voi jättää kommentoimatta. Väittely koski Hesarin Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kolumnia Kun valtio on vihollinen.

Kolumnissaan Saarikoski kertoo kokemuksistaan Yhdysvaltain byrokratian rattaiden hampaissa: siitä, kuinka virastot ja tahot pompottelevat ihmistä yhdestä osoitteesta toiseen, kukaan ei ota kokonaisvastuuta ihmisen ahdingosta, puhelimiin vastaavat ihmisten sijaan robotit jotka tarjoavat vain vääriä vaihtoehtoja, ja virastoissa joutuu jonottamaan tunteja epäinhimillisissä olosuhteissa. ”Yhdysvalloissa valtio on monille vihollinen: uhkaava ja tehoton byrokratiakoneisto, joka sortaa yksilön oikeuksia. Amerikkalainen luottaa aina enemmän yksityiseen”, Saarikoski avaa amerikkalaisten sielunmaisemaa.

Summiting Quandary Peak

Omat kokemukseni Yhdysvaltain hallinnosta tukevat täysin Saarikosken maalaamaa kuvaa. Asiat hoituvat hitaasti jos hoituvat, jonotus on usein järjestetty kalseimmissa mahdollissa tiloissa, viranomaiset tuppaavat suhtautumaan väestöön nihkeästi ja tosiaan, väestö suhtautuu usein viranomaisiin vihollisina. Kaikkein eniten minua häiritsee se, että vaikka selkeitä sääntöjä olisikin (yleensä ei ole), niin jokainen virkailija onnistuu silti soveltamaan niitä vähän omalla tavallaan, ja on välillä ihan tuurista kiinni, saako asiaa hoidettua vai ei. Jos puhelimessa ei saa asiaa hoidettua ensimmäisen ihmisen kanssa, kannattaa sanoa kiitoshei ja soittaa uudestaan, jotta saa luurin päähän eri ihmisen, sillä tämän kanssa asia ei välttämättä olekaan ongelma.

Suomessa on sääntöjä on niin paljon, että niihin tuntuu välillä hukkuvan, mutta ainakin ne ovat johdonmukaisia ja niitä käsittelevät ihmiset tuntuvat osaavan asiansa. Lisäksi Suomessa joutuu harvemmin jonottamaan, koska asiat hoituvat netissäkin, mutta jos joutuu, niin verotoimistot ja sosiaalivirastot eivät näytä vankiloilta tai mielisairaaloilta, ja niissä odotellessa saa käyttää kännyköitä tai käydä vessassa. Kaiken huipuksi leimattuja paperilappuja ei yleensä tarvitse kuskata ympäriinsä, ja tästä päästäänkin asian ytimeen: väestötietojärjestelmään ja ihmisen luottamukseen valtiota kohtaan.

Summiting Quandary Peak

Suomalaisen ja amerikkalaisen yksi olennainen ero on luottamus valtioon. Ei suomalainenkaan luota valtioon sokeasti, mutta me hyväksymme esimerkiksi sen, että tietomme löytyvät väestörekisteristä. Meistä löytyy jokaisesta iso nippu tietoja valtion tietojärjestelmistä, ja harvaa se erityisesti häiritsee. Amerikkalaisille tämä ei kävisi ollenkaan: ties mitä valtio voisi tehdä tiedolla esimerkiksi asuinpaikasta! Parempi hajauttaa tiedot ympäri eri virastoja, ja osa tiedoista on parempi olla pelkästään kotona paperilla, jota sitten voi tarvittaessa näyttää niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat. (Virallisesti NSA ei vakoile amerikkalaisia, mutta on tietenkin mahdollista, että heillä on paljon Suomen valtiota kattavampi käsitys omista kansalaisistaan.) Minun mielestäni kolumni toi tätä selkeää eroa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ansiokkaasti esille esimerkin avulla.

Summiting Quandary Peak

Entä miten tämä kaikki liittyy ulkosuomalaisiin? No, Facebookissa kolumnin vastaanotto oli lähinnä tuohtunutta. Kolumnista metsästettiin asiavirheitä suurennuslasin kanssa, joku puuhasi vastinetta Hesarille, moni leimasi kolumnistin kohtaamat ongelmat yksittäistapaukseksi ja yksi totesi, että kolumnihan on ”selvä trolli”, sillä kolumnisti oli kehdannut syyllistyä kardinaalivirheeseen: hän oli maahanmuuttajana kritisoinut maata, johon nämä ulkosuomalaiset olivat muuttaneet. Kehdannut ehdottaa, että ehkä heidän taaksensa jättämässä Suomessa voisi olla joku asia paremmin kuin heidän uudessa asuinmaassaan.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kaksoisstandardiin mitä tulee isänmaallisuuteen ja omamaamansikka-ajatteluun: vaikka kotimaata kuinka itse kritisoisi, muilta ei kritiikkiä hyväksytä. Tämä näkyy Suomessa silloin, kun joku maahanmuuttaja uskaltaa avata suunsa kritisoidakseen jotain Suomen käytäntöä – ”painu kotiisi, jos ei Suomi miellytä” – mutta niiden ulkosuomalaisten kohdalla, jotka ovat muuttaneet johonkin toiseen maahan jäädäkseen, tämä tuntuu olevan vielä voimakkaampaa, sillä uuteen kotimaahan ei olla sattuman kaupalla synnytty, vaan se on tietoinen valinta.

Summiting Quandary Peak

On kritiikkiä ja kritiikkiä. On tarpeetonta stereotypioiden levittelyä (”amerikkalaiset aina…” ”täällä ei koskaan…”), johon yritän olla syyllistymättä vaikka varmasti joskus sitäkin harrastan, ja on tuskastunutta purnausta, kun pikku hiljaa uutuudenviehätys ulkomailla katoaa ja löytää niitä puolia, jotka joko oikeasti toimivat paremmin Suomessa tai ainakin se tuntui siltä, koska ei tunne uuden maan käytäntöjä – tätä jälkimmäistä harrastin Luxemburgissa kulttuurishokin kourissa erittäin paljon. Ja sitten on sitä rakentavaa kritiikkiä, jossa kannattaa kuunnella toisen kulttuurin edustajaa. Koska vaikka olen sitä mieltä, että Yhdysvaltoja ja Suomea ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen – ne ovat vain erilaisia – niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksittäisissä asioissa maita voi arvottaa. Tehokkain tapa parantaa asioita on katsoa ja kuunnella, miten ne on hoidettu jossain muualla, ja ottaa opiksi hyvistä käytännöistä. Suurin este tälle katsomiselle ja kuuntelemiselle on kritiikistä loukkaantuminen.

Kirjoituksen kuvat ovat Quandary Peakin huiputukseltamme. Kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.

Voiko kotona lomailua kutsua lomaksi?

Vähän ennen kesälomakauden alkua Keski-Euroopassa – siis heinäkuussa, koska kuka muka lomailee ennen elokuuta – meillä oli työpaikan intrassa kysely: What’s on the menu for the holidays? Vaihtoehdot olivat:

  • Discovering a new part of the world
  • Off to my usual destination
  • Off to my home country, obviously
  • Off to a random destination
  • Haven’t yet decided…
  • What holidays?

Huomaako joku mikä puuttuu? Aivan, miten olisi vaihtoehto, jossa pysytään lomalla kotona? Jostain syystä sitä ei harratettu Keski-Euroopassa ainakaan minun työyhteisössäni. Osasyy varmaan oli, että kaikilla on sukulaisia muualla, joita lähdetään sitten lomalla katsomaan – yleensä Etelä-Ranskaan tai Italiaan – mutta siltikin, jos koko viiden viikon vuosilomansa käyttää siihen, että on Off to jonnekin, niin eikö se väsytä? Olin alkukesästä salaa kateellinen niille kaikille kavereille, jotka postailivat Facebookiin lomakuvia terassirempasta, mustikoista lähimetsissä tai piknikistä kotikaupungissa. Mökkeilystä nyt puhumattakaan, mutta ehkä se menee kategoriaan Off to my usual destination.

21.5.2010
Lempparikesäkaupunkini

Amerikkalaisilla tuntuu olevan sama meininki, että vapaapäivät töistä pitää aina käyttää johonkin liitämiseen jonnekin. Täällä se on jotenkin ymmärrettävämpää, koska yleensä lomaa on paljon vähemmän kuin Euroopassa, keskimäärin kaksi viikkoa, mutta mikään laki ei lomia määrää eikä työnantajan ole pakko antaa lomaa ollenkaan. Lisäksi täällä tuntuu olevan vielä yleisempää kuin Euroopassa, että lähisukulaiset ovat ripoteltuna pitkin mannerta, koska ihmisten kynnys muuttaa työn perässä on matalampi jaetun kielen ja yhtenäisemmän kulttuurin ansiosta.

Mutta että ranskalaiset ja belgit eivät tajua omassa kodissa lomailun autuutta? En enää ihmettele sitä, että Ranskassa eräällä päätiellä oli elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 800 kilometrin verran ruuhkaa.

Mites muuten te lukijat olisitte vastanneet tähän kyselyyn?

P.S. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, minä ja Iiro olemme nyt Off to New Mexico. Blogi palaa linjoille ensi torstaina, mutta sitä ennen reissuamme voi seurata Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joihin linkit löytyvät sivupalkista.