Terveiset taas täältä Atlantin toiselta puolelta, missä vietämme Iiron kanssa Thanksgivingiä. Chicagon O’Harelle laskeuduttuani hyökkäisin ensimmäisen vastaantulleen lehtikiskan kimppuun, mutta olin auttamatta myöhässä: Thanksgiving-numerot oli jo vaihdettu joulunumeroihin. Siispä kertokaas kaikki täällä useamman kertaa kyseistä juhlaa juhlineet, mitä lempiherkkuja mielestäsi ehdottomasti kuuluu Thanksgiving-aterialle?
Hermoilin etukäteen niin vietävästi, sillä välilaskuni Chicagossa oli vain puolitoista tuntia, ja olen kuullut, että jonot maahantulossa ovat maan toisiksi pahimmat heti Miamin jälkeen. Kaverimme vuosi sitten jonottivat täällä nelisen tuntia, ja tiesin, että jatkolentoni oli illan viimeinen. Siispä uhrauduin checkinin yhteydessä istumaan pitkän 8,5 tunnin lennon keskipenkillä – kahden rotevan ylipainoisen jenkin välissä, joiden kanssa hävisin taiston käsinojien herruudesta aivan alkumetreillä – koska vain niin pääsin istumaan koneen etuosaan ja maahantuloon valtavasta lentokoneesta ensimmäisten joukossa.
Kun koneeni kupeksi Lontoossa puolisen tuntia, kun jonkun onnettoman koneeseen saapumattoman laukkuja kaivettiin ruumasta, näin jo sieluni silmin yön chicagolaisessa lentokenttähotellissa, mutta lopulta saavuttuani maahantuloon puolijuoksua edessäni jonossa oli kolme ihmistä. Kolme! Huh helpotusta.
Se mistä piti alunperin kirjoittaa, on maahantuloviranomaisten käytöksen radikaali muutos tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Ensimmäiset pari kertaa kokemus oli nimittäin helvetillinen: yksi syytti minua viisumin väärinkäytöstä, toinen pohti ääneen voiko päästää minua maahan kun olin unohtanut printata paluulipun näytettäväksi, ja kolmas varoitteli uhkaavaasti, ettei vaan pidä etsiä töitä, sillä Yhdysvallat ei kaipaa kaltaistani laitonta maahanmuuttajaa.
Joskus puolen vuoden maassaolon ja useamman maahantulon jälkeen proseduuri sitten selvästi muuttui. Uhkailu vaihtui smalltalkiksi, kysymykset rajoittuivat tullimuodollisuuksiin, ja nyt viimeksi maahantuloviranomaista ei kiinnostanut mikään muu kuin se, onko kaukosuhteessa eläminen vaikeaa, ja empaattisesti esitetty kysymys, kuinka usein näemme. Ehkäpä useampi maahantuloleima passissa on todistanut minun läpäisseen jonkin sortin kokeen. En ole uhka.
Minä kipitin maahantulossa eteenpäin viemään laukkuni jatkolennolle – mihin ne jopa ehtivät! – ja etsimään aiemmin mainittua lehtikiskaa. Että niitä Thanksgiving-reseptivinkkejä tänne päin, kiitos!