Vaikeuksia | Page 2 of 2 | Globe Called Home

7.5.201428.8.2014

Kun kotiavaimet jäävät matkalle

Kuten edellisessä postauksessa selostin, onnistuin jättämään läppärilaukkuni Denverin lentokentälle. Detroitiin laskeuduttuani selvisi, että laukku oli löytynyt, joten Amsterdamin kohdalla rupesin miettimään, miten pääsisin Luxemburgiin saavuttua kotiini. Kotiavaimet nimittäin jäivät kyseisen läppärilaukun taskuun.

Minulla on toki vara-avaimet, joita normaalisti säilytän työpaikalla, mutta nyt ne olivat jääneet edellisen käyttökerran jälkeen kotiin. Raahasin lentikentältä huonosti koneessa pilkityn yön jälkeen ja verskat jalassa itseni ja matkalaukkuni töihin, josta käsin soitin isännöitsijälle. Hänellä ei ollut vara-avainta, joten pyysin työkaveria soittamaan vuokranantajalleni, joka puhuu kolmea kieltä, joista yksikään ei ole englanti. (Ranska sen sijaan löytyy repertuaarista.)

Kuuntelin vierestä puhelua ja ymmärsin, ettei vuokranantajallanikaan ole avainta asuntooni. Puhelun jälkeen opin uuden sanan: pompier – palomies. Kuulema heillä olisi keinot avata ovi. Päätin kuitenkin turvautua perinteiseen lukkoseppään.

Lukkoseppä tuli paikalle nopeasti ja totesi, että lukkoni ovat sen verran hyviä ettei niitä saa rikkomatta auki. Uudet lukot maksaisivat jopa tonnin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tällä kertaa palveluksista. Sen sijaan soitin kaverilleni, voisinko tulla yöksi hänen sohvalleen, ja lähdin ostamaan kaupasta vaihtovaatteita ja sampoota.

Kaverini ikkunalaudalla on venetsialaisia naamioita

Minun selvitellessä yösijaa Iiro heräsi valtameren toisella puolen, kaivoi avaimet laukustani ja lähti selvittämään niiden postittamista. UPS ei suostunut toimittamaan Luxemburgiin pikana, enkä minä suostunut odottamaan 3-5 päivää, mutta Fedex lupasi kahden päivän toimituksen huokeaan $58 hintaan. Huomattavasti huokeampi siis kuin vaihtoehdot, totesin.

Fedexin toimituksen seuraaminen onnistuu netissä

Sitten vain jännittämään, miten lähetyksen käy. Avainten reitti vei ensin Indianapolikseen, josta ne lähetettiin kohti Pariisia. Keskiviikkoaamuna kerrottiin jo, että avaimet oli ladattu toimituspakuun Luxemburgin rajalla, ja tasan klo 12 työpaikan respasta tuli soitto. Mitään en respaäijän ranskasta ymmärtänyt, mutta Fedex???-kysymys tuotti myöntävän vastauksen, ja riensin alakertaan.

Ikinä en ole ollut näin tyytyväinen päästessäni kotiin. Ihan kiva ehtiä olla kotona yksi ilta, sillä huomenna lähden pitkäksi viikonlopuksi Suomeen, ja pitäisi tässä pyykkiäkin pestä.

Tämä postaus on muuten kirjoitettu kännykällä, kun se läppäri on yhä toisella puolen maailmaa. Ansaitsen mielestäni tästä hyvästä jonkinlaisen papukaijamerkin.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

11.2.20144.8.2014

Amerikkalainen internetyhteys: sitä saa mistä maksaa

Istun tällä hetkellä taloyhtiömme community centerissä langattoman verkon ääressä, koska Coloradon kodissamme ei ole nettiyhteyttä. Kyllästyin eilen tähän tilanteeseen – emme pysty katsomaan Netflixiä, internetin käyttö kännykällä on tolkuttoman hidasta, eikä printterimmekään toimi ilman verkkoa – joten käyn nyt läpi vaihtoehtoisia palveluntarjoajia. Ei nimittäin ole oikeastaan mitään positiivista sanottavaa vanhasta netti- ja kaapelitarjoajastamme Comcastista.

Palvelun tilaamiseen liittyvästä härdellistä valitinkin reilu vuosi sitten, mutta vielä vaikeampaa oli saada palvelu lopetettua. Tai siis, palvelu kyllä loppui, mutta laskutus ei, ja sen sijaan asiakastilillemme ilmestyi kummallisia lisämaksuja palveluista, joita emme olleet ikinä tilanneet.

Iiro valitti ensin joulukuussa, sitten tammikuussa, ja kummallakin kerralla maksut luvattiin poistaa tililtämme. Näin ei tapahtunut. Minä valitin pari viikkoa sitten, kun Iiro oli jo ihan hiiltynyt asiakaspalvelun kanssa chattailyyn, ja sain taas lupauksen, että maksut poistettaisiin. Mitä vielä. Tänään sitten otin uudestaan yhteyttä Comcastiin ja valitin aiheesta, ja nyt asiakaspalvelija osasi kertoa, että maksut on jo siirretty perintäosastolle. Jaahas. Asiakaspalvelija sanoi, että voi merkata tililleni tiedon, että laskutus on väärin, mutta että minun pitää soittaa perintäosastolle, jotta he huomaisivat merkinnän. Pyysin, että hän soittaisi, koska en millään jaksaisi enää roikkua puhelimessa, mutta kuulema asiakaspalvelusta ei ole puhelinyhteyttä perintäosastolle.

Toinen ongelma on liittynyt kaapeliboksin palauttamiseen. Kun Iiro marraskuussa peruutti netin ja kaapelin, silloinen asiakaspalvelija lupasi lähettää postissa palautuslaatikon kaapeliboksille. Sellaista ei koskaan kuulunut, joten kaapeliboksi muutti muun tavaran mukana Coloradoon. Joulukuussa toinen asiakaspalvelija lupasi lähettää boksin, mutta mitään ei kuulunut taaskaan. Sama tammikuussa. Vihdoin viimein pari viikkoa sitten asiakaspalvelija sai aikaiseksi lähettää palautuskuoren, sillä UPS:ltä tuli kirje, että he eivät olleet onnistuneet toimittamaan meille lähetystä Comcastilta, koska osoite oli puutteellinen, ja palautuskuori pitäisi sen sijaan käydä hakemassa heidän toimistostaan vajaan 50 mailin ajomatkan päästä. Voitte arvata, olenko hakemassa.

Tämän kaiken jälkeen harkitsimme kokeilevamme jotain muuta palveluntarjoajaa. Toisaaltaa olimme kuulleet valitusta, että ne muut eivät olleet sen parempia, ja kuten Iiro huomautti, tiedämme jo Comcastin huonouden sekä taktiikan, jolla puljusta sai ulos edes jonkinlaista palvelua; uudella palveluntarjoajalla pitäisi taas selvittää, mitä kautta voi valittaa. Kun sitten selvisi, että haluamani netti- ja kaapelipaketti maksaa Comcastilla $40 kuussa, kun taas kilpailija velottaisi siitä $80, päätin, että annan hinnan ohjata valintaa tälläkin kertaa. Eli huono palvelukokemus jatkunee jatkossakin koko rahalla.

Nyt on sitten tilattu kaapeliasentajan käynti ylihuomiselle. Tilauksen yhteydessä asiakaspalvelija Emerliza kysyi, haluanko maksaa Comcastille $200n vakuusmaksun, joka palautettaisiin vasta vuoden päästä, vai annanko heille luvan tarkistaa luottohistoriani – mikä kumma kyllä vaikuttaa itsessään negatiivisesti luottohistoriaan. Annoin luvan, ja Emerliza taisi olla vähän enemmän innoissaan tuloksista kuin minä:

Emerliza: I am pleased to inform you that as per results of the credit check, we will not require any deposit for your order today.
Emerliza: You must be good in keeping up with your bill. I salute you for that!
Emerliza: Great choice to do the credit check, you are able to save $200 my friend.
Jenni: great
Emerliza: Yes, it is actually awesome!

Tämän jälkeen Emerliza merkkasi vielä tietoihimme, että myös ”Liro” on valtuutettu tekemään päätöksiä tilauksiemme suhteen. Ehkä neljässadas kerta kun Iiron nimi kirjoitetaan kyseisellä tavalla väärin.

20.10.2013

Mitä tänään syötäisiin?

Tämä on minun vastaukseni 3. ainekirjoitushaasteeseen.

Lihaton lokakuu. Jos joku ei ole vielä tästä kuullut, niin Luonto-Liitosta tuttu Leo Stranius haastoi Madventuresista tutun Riku Rantalan viettämään lihatuotteista vapaata lokakuuta, ja Facebookissa mukaan liittyi noin 30 000 suomalaista – minä mukaan lukien – tarkoituksenaan joko lopettaa lihansyönti tai vähentää sitä merkittävästi lokakuun ajaksi.

Suomessa asuessa käytin välillä ruokavaliostani nimitystä fleksitariaani, eli vain vähän lihaa syövä. Kuuluisat sikalakuvat aiheuttivat minussa pahoinvointia, broilereiden lyhyt ja tuskaisa elämä säälitti ja koin maailmantuskaa lihan hiilijalanjäljestä, mutta ehdottomuus ei kuulu repertuaariini. Erityisesti vapaana ennen kuolemaansa juosseet elukat saivat hyväksyntäni, WWF:n kalaoppaan vihreä valo oli myös minulle vihreä, ja vieraana ollessani söin lähtökohtaisesti sitä mitä tarjottiin. Joskus perustelut olivat aika laveita: jos buffetin tai työpaikkaruokalan kasvisvaihtoehdossa proteiinia leikki porkkana tai mausteet oli unohdettu, olin hyvä perustelemaan, miksi juuri nyt oli hyvä hetki syödä liharuokaa, johon osaamaton tai asennevammainen kokki oli selkeästi panostanut enemmän. Lopputuloksena taisin kuitenkin syödä kuussa reippaasti vähemmän lihaa kuin sen 6,5 kg, mitä suomalaiset keskimäärin pötsiinsä ahtavat – joka on muuten yli tuplasti suolistosyöpien riskirajan.

Sitten muutin ulkomaille ja pakka levähti.

Yhdysvalloissa kesti pitkään, ennen kuin pitkittyneellä matkalla olon tunne vaihtui kotitunteeseen. Ravintolassa tuli valittua paikallisia erikoisuuksia – hampurilaisia, tacoja, hampurilaisia, pizzaa ja hampurilaisia – koska pitäähän näitä nyt kokeilla kun kerran täällä ollaan, ja kotona jatkoin samalla linjalla kokkaamalla paikallisia perinneruokia, jotka sisälsivät lähes poikkeuksetta lihaa. Raaka-aineet tuli ostettua Walmartista, vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa tuotettu liha ei ole yleensä terveellistä kenellekään, eikä siitä suurin osa läpäisisi EU:ssa lihaturvallisuussäädöksiä mm. liian suurten antibioottimäärien takia. Luomua oli saatavilla harvoin – jos oli, suosin kyllä sitä niin eettisistä kuin omaan hyvinvointiini liittyvistä syistä – sillä luomuruoan (kalliiseen) mekkaan Whole Foodsiin oli liian pitkä matka, että siellä olisi voinut tehdä ostoksia päivittäin tai edes viikottain. Kaikesta osakseen saamastaan parjauksestaan huolimatta suomalainen duopolikauppa on pärjännyt hyvin luomuvalikoimarintamalla, sillä Suomessa moniin resepteihin liharaaka-aineet löytyivät myös luomuna, ja pystyin kuvittelemaan lehmät, jotka pääsivät ulos, ja siat, jotka mahtuivat kääntymään karsinoissaan.

Juuri, kun olin ehtinyt asettautua aloilleni Yhdysvaltoihin, muutin tänne Luxemburgiin, jossa sama olen matkalla ja nyt pitäisi saada uusia kokemuksia-fiilis on taas jatkunut. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa monet (ketju)ravintolat ovat ymmärtäneet kasvissyöjien olemassaolon, täällä lihattoman vaihtoehdon tilaaminen ravintolassa voi olla mahdottomuus. Paikallinen kasvissyöjäkaverini totesi minulle kerran, että vaikka periaatteessa tykkää chevrestä, on ehtinyt jo moneen otteeseen kyllästyä chevresalaatteihin, jotka eivät nekään ole aina lihattomia, koska totta kai kyseiseen ruokalajiin kuuluu olennaisena osana pekoni. Välillä tulee ikävä Suomeen, jossa kasvissyöjien olemassaoloa ei olla pelkästään tajuttu, vaan osa kokeista on jopa sisäistänyt sen, että lihaton ruoka voi olla hyvää. Enkä nyt puhu pelkästään koulun pinaattiletuista vaan myös siitä ihanasta suppilovahverounelmasta, jonka eräässäkin työpaikan illanistujaisissa sain eteeni, kun muut hakivat buffetista sieluttoman ja sitkeän näköistä burgundinpataa.

Siispä ryhtiliike ruokavalion suhteen on paikallaan, ja olosuhteet eli myös laiskuuteni ja uusien ruokakokemusten haluni huomioonottaen kuukausi on tähän mennessä mennyt ihan hyvin. Kauppojen laaja ja herkullinen juustovalikoima auttaa pitkälle, eikä leivän päälle punakittijuuston tai brien seuraksi kaipaa kinkkua. Viime viikonlopun perjantaina söin lounaaksi sianniskaa – kansallisruokaa, eikä listalla yhtään kasvisvaihtoehtoa ollutkaan – ja illallisen meribassi ei jälkikäteen tarkistettuna ollut kalaoppaassa vihreää nähnytkään, mutta lauantaina Modernin taiteen museossa ensituttavuuteni quornin kanssa oli erittäin miellyttävä – sieniproteiinista tehdyt cordon bleut dijon-sinapilla, oijoi! – ja myöhäisillan Kaupunginmuseon snägäriständin ”kanasuikalekäärö” oli parasta soijasuikalemättöä, mitä olen ikinä syönyt. Kuluneella viikolla jääkaapissa on pitänyt valtaa pinaattifetacanellonivuoka, ja kun kotona iskee laiskuus, pasta pestokastikkeella on aina hyvää. Odotan jo innolla ensi viikon työpaikkaruokalan menuta: meksikolaisia paputortilloja! Linssivindaloota! Munsterjuustotorttua!

Taannoin Suomessa pidin onnistuneen kasvisruoan merkkinä sitä, ettei siitä ensimmäisenä tullut mieleen sana kasvisruoka vaan ihan vaan hyvä ruoka. Tänään siis aion syödä maistuvaa ja maittavaa hyvää ruokaa, josta jää parempi mieli, ja toivottavasti sen rohkaisemana jaksan jatkaa samalla hieman hankalammalla mutta iloisemmalla ja hyvinvoivammalla tiellä vielä ensi kuussakin.

22.9.201320.5.2015

Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni toiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Meitä erottaa tällä hetkellä 2292 kilometriä: noin 2200 kilometriä junalla Tallinnan satamaan ja siitä vielä lautalla kotiin. Niin paljon välimatkaa on minun ja valtaosan ystävistäni välillä. Se on noin 170 kertaa suomalaisen työmatkan pituus, siis yli neljän kuukauden työmatkat. Se on yhtä kuin Ruuhka-Suomesta Lappiin ja vielä takaisin. Se on melkein yhtä pitkä matka kuin maapallon ytimeen, ja kuten Jules Verneltä olemme oppineet, se on hurja matka.

Joillekin ystävyyssuhteille välimatka on liikaa. Yhteydenpito hiipuu pariksi sähköisesti vaihdetuksi lauseeksi, ja kumpikaan osapuoli ei jaksa huolehtia siitä, että nähtäisiin edes joskus. Kun käyn Suomessa, nämä ystävät tulevat mieleeni vasta siinä vaiheessa, kun heillä on jo minulle sopiville päivämäärille reissua, häitä, hautajaisia, kissanristiäisiä tai väsy. Varsinkin pitkäkestoisempien ystävyyksien kohdalla tämä harmittaa, mutta toisaalta en taida olla ainoa ulkosuomalainen, jonka kotimaan reissut ovat pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juoksemista. Silloin haluaa kokea Suomen kesän tai talven naistenlehdistä tuttuna unelmana kaikkine kantatarellipaistoksineen, saunailtoineen meren äärellä, mummolavisiitteineen, mökkeilyineen, rauhallisine aamiaisineen terassilla, valkoisine piparikoristeltuine ja kuusentuoksuisine jouluineen sekä oman perheen kanssa että miehen sukulaisten luona – ja kaikkialla pitää ehtiä viipyä monta päivää! – ja kaiken tämän jälkeen pitäisi ehdottomasti ehtiä nähdä kaikkia kavereita, kun ketään ei ole nähnyt pitkään aikaan ja meillä on niin paljon puhuttavaa.

Kaikkea ei ehdi, eikä jaksakaan. Viime jouluna sain Suomeen päin tullessa lentokoneesta flunssan, ja pyydän anteeksi kaikilta niiltä ystäviltä, joiden kanssa olin sopinut aikaisen aamiaisen kaupungilla, kun ei mikään muu hetki päivästäni ollut vapaana, ja tulin huonosti nukutun yön jälkeen paikalle niiskuttamaan ärtyneenä. Siispä yhteydenpidon hiipuminen osaan ystävistä lienee luonnollinen seuraus välimatkasta, ja toivon vain, että jos joskus vielä asumme samalla paikkakunnalla, voimme poimia ystävyyden palaset suunnilleen siitä, mihin ne aikoinaan jätimme.

Sitten on niitä ystäviä, joihin yhdistävät siteet ovat niin vahvat, että ne voittavat välimatkan. He ovat usein niitä, joiden kanssa on ennenkin saatettu olla näkemättä vähään aikaan, eikä kertyneestä tauosta ole koskaan tarvinnut tehdä numeroa. Niitä, joille voi lähettää yksittäisen tekstarin sekalaisesta aiheesta, vaikkei oltaisi vaihdettu muuten kuulumisia puoleen vuoteen. Niitä, joille saatan viestiä Suomen päivämääräni välittömästi lentoliput varattuani, ja jotka toisaalta saattavat ottaa töistä vapaata tai raahautua lastenvaunujen kanssa toiselle puolelle kaupunkia minun takiani. Niitä, jotka laittavat minulle kutsun juhliinsa, vaikka en Suomessa olisikaan silloin, ja joiden innoittamana saatan ostaa lennot juuri siksi viikonlopuksi. Niitä, joiden kanssa jaksaa rupatella tunnin Skypessä ilman, että kummaltakaan loppuu sanottava, mutta joiden kanssa voi tavatessa vain istua hiljaa vierekkäin ja nauttia elämästä. Niihin ystäviin minua ei yhdistä yksittäinen tapahtuma, tausta tai välttämättä ystävyyden pituuskaan vaan vahva tahto kuunnella toisiamme ja välittää, mitä toiselle kuuluu.

Parasta on, kun ystävät tulevat vierailulle tänne minua katsomaan, ja pääsen esittelemään heille näennäisesti pikkuasioita: yksittäistä siltaa, työpaikan aulaa, näkymää kotini ikkunasta, tai sitä tapaa, millä moikkaan lähikaupan kassaa. Kun sitten joskus Suomessa selitän, että silloin siinä aukiolla, siinä bussissa, siinä ravintolassa tapahtui jotain minulle merkityksellistä, niin he tietävät mistä puhun ja voivat nyökytellä: niin, työpaikkasi vahtimestarin englannintaito oli tosiaan aika heikkoa, ja kyllä, sen kotiasi vastapäätä olevan toimistotalon torni oli ihan hieno. Silloin meitä yhdistää vielä yksi asia lisää: he tietävät.

27.8.2013

Kieli kuin kieli

Kun minut palkattiin, työhaastattelussa vihjattiin, että olisi hyvä opetella ranskaa jossain vaiheessa, mutta samalla todettiin, että eiköhän sillä englannillakin pärjää. No jaa, pärjää ja pärjää. Omassa 40 hengen tiimissäni on pari ihmistä, jotka puhuvat suunnilleen yhtä hyvää englantia kuin minä ranskaa – siis eivät puhu – ja vaikka totean kokousten alussa, että arvostaisin englantia kokouskielenä, silti usein jossain vaiheessa kieli lipsahtaa ranskaksi: joko minut on unohdettu, tai sitten joku (yleensä) vanhempi patu toisesta yksiköstä toteaa, että hänen ilmaisunsa on tärkeämpää kuin minun ymmärrykseni.

Työpaikan sähköpostikirjeenvaihdossa standardina on, että englanti ja ranska ovat kumpikin hyväksyttyjä työkieliä, ja sanakirja ja Google Translate ovat minulla ahkerassa käytössä myös erilaisten dokumenttien lukemisen apuna. Yleensä jos viesti lähetetään vain minulle tai suppealle piirille, johon minä kuulun, ihmiset pitäytyvät englannissa, mutta tässä parin viikon sisään olen eräänkin HR-ihmisen kanssa käynyt pitkää kahdenkeskeistä sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa minä kirjoitan englanniksi kun en muuta osaa, ja hän pitäytyy sitkeästi ranskassa. Kerran totesin, että nyt en ihan OIKEASTI ymmärtänyt edes sanakirjan avulla hänen viestinsä sisältöä, ja vastaus tuli sujuvalla englannilla, mutta jo seuraavassa viestissä hän palasi takaisin ranskaan. Kun asia ei lopulta kirjeitse selvinnyt, turvauduin puhelimeen, jossa sitten puhelimessa toisessa päässä puhuttiin puolet ajasta ranskaa ja minä sitä kovasti yritin ymmärtää – ja omaksi suureksi hämmennyksekseni ymmärsinkin tarpeeksi, että sain asian hoidettua.

Kuuntelen netin kautta suomalaisia radiokanavia, ja tämä biisi innoitti minut aiheen pariin.

Olen välillä saanut kuulla kyseenalaista palautetta ranskankielen osaamattomuudestani, kun yksi englannintaidottomista kollegoistani kysyi tulkin välityksellä, miksi IHMEESSÄ en puhu ranskaa, tai aiemmin mainittu HR-ihminen ihmetteli syyllistävällä taustavireellä, miten pärjään Luxemburgissa ilman ranskaa (kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti) ja miten olen voinut saada työpaikan ilman ranskantaitoa (niin, sujuvaa englantiani pidettiin työhaastattelussa joukosta poikkeavana vahvuutena). Suurin osa työkavereistani on kuitenkin suhtautunut kielitaitooni tai sen puutteeseen positiivisesti, ja osa on jopa todennut, että voisin jättää ranskan opiskelematta, jotta minun kanssani olisi pakko prepata englantia jatkossakin.

Myös kaupungilla kielitaidottomuus on korkeintaan hidaste: asuntooni tulleen uuninkorjaajan kanssa kommunikoin sujuvasti niin, että minä puhuin yksinkertaista englantia, hän yksinkertaista saksaa (jota en ole ikinä opiskellut, mutta näköjään ymmärrän yllättävän paljon), ikkunankorjaajan kanssa varmistimme yhteisymmärryksen niin että minä sokelsin ranskaa ja hän englantia, ja kaupoissa pääsee pitkälle hymyllä ja elekielellä. Tämän lisäksi moni luxemburgilainen puhuu erinomaista englantia, täällä kääntymässä käynyt pikkusiskoni onnistui selvittämään yllättävän monen asiakaspalvelijan kanssa asiansa portugaliksi, ja eräässä luxemburgilaisravintolassa palvelua saa myös suomeksi, koska espanjalaisella tarjoilijalla on suomalainen vaimo.

Vaikka työpaikalla minulla ranskalaisten työkavereiden takia painottuu ranska, kaupungilla vältän aloittamasta keskustelua bonjourilla. Sen sijaan toimiva aloitus on reipas Moien! – siis ”moi” luxemburgiksi eli letzeksi. Ääntämykseni on ilmeisesti sen verran pielessä, että minulle usein tarjotaan tästä eteenpäin suoraan jotain muuta kieltä, mutta johtuneetko tästä, että en ole ikinä kohdannut erityisen nihkeää palvelua, josta ranskaa kaupungilla puhuvat kaverit ja kollegat välillä valittavat. Vaikka kaikki luxemburgilaiset kieltä puhuvatkin, koska yläkoulut ovat ranskankielisiä (ja alakoulut taas saksaksi – kunnon kielikylpy!), paikallisia selvästi ärsyttää ranskalaisten asenne, että ranskaa pitäisi osata.

Kiitos on muuten letzeksi Merci, saksalaisella ärrällä. [kuva: Andrew Black]

25.4.20134.8.2014

Asennusmiestä poikineen

They never think you might have to work, do they? työkaveri puuskahti, kun remppayhtiö soitti minulle kolmatta kertaa töihin yrittääkseen vaihtaa aikaa, jolloin asennusmies toisi minulle uuden uunin rikkinäisen tilalle. Kolmatta kertaa totesin, että aika on jo sovittu aikoja sitten, ja siinä myös pysytään, kun kerrankin ihme oli tapahtunut ja olin saanut sovittua samalle kellonlyömälle sekä uuniasentajan että internetasentajan käynnin. Vähän tätä ihmettä heikensi se, että internetasentajan käynnin ajankohta oli ollut täysin neuvottelematon ja heitetty päivälle, jolloin minun piti alunperin olla työmatkalla. Jos ajankohtaa olisi halunnut siirtää, internetin saapumisessa olisi kestänyt yli kuukausi ylimääräistä, joten peruin sitten työmatkan.

Epäilen, että tällä oletuksella, että joku on aina kotona, on jotain tekemistä sen kanssa, että luxemburgilaisista naisista vain noin 35% on kokopäivätöissä. Ylipäänsä naisista vain 45% on osa aktiivista työvoimaa, kun Suomessa vastaava luku on 70%. Mutta niistä asennusmiehistä…

Uuniasennusmies oli käynyt aiemminkin toteamassa, että uuni on rikki, joten olimme jo tuttuja. Hän moikkailee minua luxemburgiksi – Moien! – mutta ilmeisesti kuitenkin puhuu minulle saksaa, ja vain saksaa. Minä puhun takaisin englantia, ja minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme erinomaisesti siitä huolimatta, että en ole eläessäni saksaa opiskellut. Hän asensi uunin ja lieden rivakasti, pyysi pölynimuria osoittaen vanhasta uunista varissutta moskaa ja imuroituaan selitti minulle saksaksi uunin toiminnallisuudet. Nyökkäilin, ja hän naurahti, että hyvinhän sinä näytät saksaa ymmärtävän (tai näin kuvittelin). Vaihdoimme danket ja nyt minulla on uutuuttaankiiltävä liesi.

Internetasentajan kanssa löysimme Moienin jälkeen yhteisen kielen, mikä oli kivaa, koska mikään ei näköjään tule kuntoon ensi yrityksellä. Itse yhteydessä ei ollut ongelmia sen jälkeen, kun mies käväisi kellarissa kääntämässä netin päälle, mutta ihanko oikeasti nettiyhteyden saa vain eteisessä olevasta puhelinpistokkeesta? Kyllä, mies totesi, ja suositteli siinä jatkojohdon hankkimista, kun yhdessä katselimme modeemia, jonka mies oli pingottanut eteisen puhelinpistokkeen ja toisella puolen eteistä olevan sähkötöpselin väliin. Johtojen pituudet riittivät juuri, mutta modeemi killui ilmassa.

Jatkojohtokaan ei täysin ratkaisisi sisustusongelmaa, sillä asunnossani ei harrasteta kynnyksiä, ja kummallakin puolella sähköpistoketta on ovi, joka aukeaa eteiseen päin – johto ei siis mahtuisi menemään kynnyslistoja pitkin, evätkä ovet enää aukeaisi, jos vetäisin johdon niiden editse. Harkitsin jatkojohdon naulaamista kattoon, mutta taidan tyytyä vetämään sen suoraan eteisen poikki ja peittelemään matolla, jota tuskin raaskin ostaa täältä vaan odotan heinäkuuta, jolloin ajattelin muuttaa Suomesta tänne erään kellarin sisällön. Veikkaukset pystyyn: kuinka monta kertaa ehdin sitä ennen kompastua eteisen keskellä kulkeviin johtoihin?

31.1.2013

Tornado tuli kylään

Tapahtui keskiviikkona, 30.1.2013:

07:45 Heitin Iiron töihin, koska tarvitsin päivällä autoa. Paluumatkalla radiossa aamushown juontajat pulisivat päivän säästä ja mainitsivat, että Pohjois-Georgiaan oli julistettu tornado watch. ”Watch” tarkoittaa täällä, että on olemassa riski sääilmiölle, kun taas ”warning” julistetaan, kun tiedetään sääilmiön jo syntyneen.

09:00 Valtakunnallisella CNN:llä puhuttiin useampi minuutti Atlantan alueen säästä ja mainittiin, että tänään saattaisi olla jopa 50% todennäköisyys, että alueella syntyy tornadoja. Ulkona puut heiluivat navakassa tuulessa. Pyysin Iiroa seuraamaan säätä ja ilmoittamaan minulle, jos iltapäivällä tulisi varoituksia, koska olin lähdössä silloin ranskantunnille.

11:17 Ranskan kertaaminen ei ehkä ollut tehokkaimmillaan, kun seurasin samalla puolella silmällä CNN:ää. Vähän ennen puolta päivää ruutuun iski breaking news: tornadovaroitus oli muutettu watchista warningiksi, ja tornado oli iskemässä parin minuutin sisään Adairsvillen kaupunkiin! Everybody in Adairsville, Georgia, go immediately inside, go into your cellars! säämies toisteli ruudussa – ilman karttaa, koska sellaista ei varmaan oltu ehdittu laatia. Mikä ihmeen Adairsville? Missä sellainen on? After Adairsville, the tornado will pass over I-75… Hei, sehän on tuo meidän vieressä kulkeva tie!! GoogleMapsista selvisi, että Adairsvilleen on meiltä useampi kymmenen kilometriä, mutta kun CNN jatkoi ulkomaanuutisilla, vaihdoin The Weather Channelille, ihan vaan kaiken varalta.

Tältä Adairsvillen tornado näytti läheltä

12:15 Adairsvillen tornado oli liikkumassa hiljalleeen poispäin meistä. Päätin, ettei pieni ripottelu pitäisi minua poissa ranskantunnilta, ja pakkailin tavaroita, kun telkkari alkoi pitää kummallista ääntä ja piippailla. Ruudun alalaitaan ilmestyi selvästi lähetykseen kuulumaton viranomaisvaroitus: thunderstorm warning, ja meidän maakuntamme oli mainittu. Kohautin olkapäitä – ei kai ukkonen niin paha voi olla? – ja jatkoin pakkailua, kun säämies selitti, että ukkosmyrsky voisi synnyttää lisää tornadoja, ja jos näin tapahtuisi, niin tornadon reitti kulkisi right about here… ja mies piirsi sääkartalle nuolen meidän naapurustomme ylitse. Jaahas, no toivotaan että niin ei tapahdu.

12:43 Autoradion musiikki katkeaa. Prrrtsssshhh TORNADO WARNING prrhtttöööt prthööööt Tornado warning has been issued in the following counties… ja seuraavaksi lueteltiin meidän ja kahden naapurimaakunnan nimet. Paniikki. Ajan motarilla satasta, tornado tulee päälle, mitä teen?? Pari syvää henkäystä, muut autot näyttävät jatkavan matkaa samaan malliin… no ajan varmaan ranskantunnille, mikäs tässä. Loppumatkan kurkin auton peileistä lounaan suuntaan, josko siellä yhtäkkiä näkyisi tuulisuppiloita. Radiossa juontaja selitti, että erityisesti meidän kotikylässämme ihmisten pitäisi varautua.

12:58 Soitin Iirolle ja kysyin, onko hän huomannut, että hänen työpaikkansa suuntaan on tulossa tornado. ”Joo, täällä on kaivettu popcornit esille. Eiköhän tässä selvitä.”

14:15 Kurssillamme, joka on jo aiemmin kutistunut kahteen opiskelijaan, olin ainoa paikallaolija, koska kurssitoverini Becky ei ollut uskaltanut lähteä kotoaan. Ranskanopettaja selitti itsevarmasti, etteivät nämä myrskyt mitään ihmeellisiä ole, ja paljon pahempi on alijäähtynyt sade, joka muuttaa motarit peilijääksi. Ulkona pilvet olivat tummentaneet taivaan, ja päälle napsahtaneiden pihavalojen valokiilassa rankkasade kulki miltei vaakasuoraan. Opettaja käytti tilanteen hyödyksi laajentamalla sanavarastoani: C’est une tornade. Il pleut à verse.

15:55 Lähtöni ranskantunnilta venähti ja ajoin kotiin alkavassa iltapäiväruuhkassa. Kahdeksan kaistaa suuntaansa, ja rankkasateen takia edessäolevasta näkyi lähinnä takavalot – jos niitäkään, sillä vaikka Georgiassa laki sanoo, että ajovalot pitää laittaa päälle sateella, moni ajaa silti ilman valoja.

17:00 Hain Iiron töistä ja kertasimme päivän tapahtumia. Päivän toinen tornado oli raporttien mukaan ohittanut sekä kotimme että Iiron työpaikan parin kilometrin päästä, mutta näköalaikkunan luona tilannetta seuranneet työntekijät eivät olleet nähneet muuta kuin tumman taivaan ja rankkasateet. Kotimatkalla ei näkynyt merkkiäkään mistään tuhoista. Mietin, olinko ylireagoinut? Oliko tämä sittenkään mikään ihmeellinen juttu?

Illalla katsoimme telkkarista kuvia pahimmilta tuhoalueilta ja seurasimme, kun osavaltion kuvernööri julisti pahimmin kärsineisiin maakuntiin hätätilan.

Tornado oli lennättänyt auton ilmaan ja paiskannut katolleen. [Kuva: WSB Channel 2 Action News]

Tässä oli motelli. Nyt jäljellä on yhden huoneen seinät. [Kuva: AJC]

Adairsvillen ruokakaupalle kävi vähän huonosti. [Kuva: AJC]

29.11.20124.8.2014

Asiakaspalvelun sietämätön positiivisuus

Asuntomme on kaapeliverkossa kiinni, mikä täällä tarkoittaa sitä, että perus-TV-kanavatkin maksavat peruskaapelipaketin verran, ellei hanki kotiinsa jonkinlaista antenniviritystä. Me tilasimme ensimmäiset neljä kuukautta kaapeliyhtiöltä pelkkää internettiä ja jätimme TV-kanavat väliin; Netflixistäkin löytyi aivan tarpeeksi katsottavaa. Pari viikkoa sitten kävi ilmi, että internetin tarjoushinta oli päättymässä ja nousemassa, joten tulisi yhtä kalliiksi ottaa paketti, johon kuuluisi nopeampi internetyhteys, peruskanavapaketti sekä kaapeliyhtiön oma Netflix-tyyppinen On Demand -palvelu.

Viime viikon keskiviikkona vanhempi teknikkomies koputti ovelle, jonkin verran myöhässä sovitusta aikaikkunasta, totesi It’s been one of those days! ja kiitti minua, että asumme maan tasalla emmekä kuudennessa kerroksessa hissittömässä talossa kuten kaikki aiemmat päivän kotikäynnit. Siinä piuhoja pyöritellessään teknikko kysäisi minulta, You’re from the other side of the pond, aren’t you? Aivan oikein, olen Euroopasta. You’re from Scotland, right? Ömmm, no en kyllä ihan… Kun kerroin, että Suomesta, teknikko vastasi, että on itsekin käynyt Suomessa vuonna 1972. Totesimme yhdessä, että on saattanut maa vähän muuttua 40 vuodessa.

Käynnin loppuvaiheessa teknikko näytti minulle, miten kaukosäädintä käytetään. On Demand -valikon kohdalla palvelu heitti virheilmoituksen, ja teknikko totesi, Oh my bad, you don’t have On Demand included. That’s why it’s not working. Aijaa? Ja tästä sitten alkoikin kunnon selvittelyrumba, joka ei vielä ole päättynyt.

My name is Natividad and you have reached Xfinity TV email support. I will do my best to assist you with your concern. […] I understand that you would like to have this issue discussed via email correspondence. At Comcast, we are focused on providing our customers with the most secure customer support experience. [… kaksi kappaletta tekstiä …] We are unable to handle billing related inquiries via email.

Teknikon käynnin jälkeen sain automaattipuhelun, jossa kysyttiin palvelukokemukseni laatua, ja valitin, että tilaamani palvelu ei toimi. Tämän jälkeen kolme eri asiakaspalvelijaa soitti minulle aiheesta. Kaksi ensimmäistä totesi, ettei minulla kai kyseistä palvelua pitänyt kuuluakaan tai eivät he ainakaan mistään tiedä, ja kolmas yritti myydä minulle puhelinliittymää. Laitoin sähköpostia yhtiölle asiasta ja sain oikein mukavan seitsemän kappaleen pituisen vastauksen, jonka olennaisin osio oli, etteivät he hoida tällaisia asioita sähköpostitse. Inhoan puhelimitse valittamista kenellekään, mutta onneksi kaapeliyhtiö tarjosi myös chattiasiakaspalvelua.

Jewel: Oh my! Jenni, I can’t imagine myself having those issues especially that cable TV is part of my daily routine. I certainly understand how you really feel about this, I apologize for the inconvenience this error 7 may have caused you. Rest assured that I will do my best and all by means to fixed this issue and get this resolved.

Billing-asiakaspalvelija totesi, että minulla on kyllä On Demand, mutta hän ei voi auttaa, voinko siirtää TV-osastolle? No voit. Asiakaspalvelija siirsi minut eteenpäin puhelinosastolle. Vähän aikaa chattailtuani kävi ilmi, että jannu oli väärä, ja sain taas siirron, tällä kertaa oikeasti TV-osastolle. Kävin asiakaspalvelijan kanssa läpi tunnin ajan erilaisia troubleshooting-askelia ja lopulta sain lupauksen, että palvelu tulee toimimaan noin tunnin tai kahden kuluessa, hyvää päivänjatkoa vaan.

Jewel: While waiting, let me share with you one of our free services– My Account (formerly known as Comcast CustomerCentral). You will not only be able to view and pay your bill online but you can also check Service Health Status for outages in all lines of services.

No arvatkaa vaan toimiko. Seuraavana päivänä uusi yritys. Asiakaspalvelija halusi lähettää luokseni teknikon käymään, mutta ei suostunut lupaamaan, että käynti olisi ilmainen, sillä teknikon käyntimaksu poistettaisiin vain, jos teknikko löytäisi kaapeliyhtiöstä riippuvan vian. Vänkäsin puoli tuntia aiheesta, uhkasin peruuttaa koko kanavapaketin ja vetosin amerikkalaisten kovasti arvostamaan integrityyn ja valitin, että koko palvelu oli dishonest. Lopulta asiakaspalvelija tajusi, mistä kiikastaa: minulle oli myyty kanavapaketti, joka oli niin alkeellinen, että ei ollut teknisesti mahdollista tarjota minulle sen kanssa On Demand -palvelua. Tämä siitä huolimatta, että On Demand -palvelu oli myyty minulle erikseen. TV-asiakaspalvelu siirsi minut taas laskutusasiakaspalvelijalle, jolle sain uudestaan selittää ongelman alusta asti.

Kathleen: How are you doing today, Jenni?
Jenni: I could be doing better if I didn’t have to sort out this problem, thanks
Kathleen: I am so sorry for that, Jenni.
Kathleen: That is alright. I will be very glad to help you with your concern to make you feel better.

Nyt sitten parhaillaan selvittelen tätä sotkua. Iiron paikallinen työtoveri sanoi kerran, että täällä kun tarpeeksi valittaa, yleensä saa tahtonsa läpi. Toivottavasti näin, sillä en kestä enää yhtään uutta tekopirteää asiakaspalvelukontaktia.

19.7.2012

Mukava päivä helvetissä, eli ajokorttiseikkailu jatkuu

Viimeksi, kun kävin Georgia Department of Driver Servicessä hakemassa ajokorttia, prosessi tyssäsi siihen, etten voinut todistaa asuvani osavaltiossa. Todisteeksi ei riittänyt Iirolle kirjoitettu ”Tervetuloa asuntoosi!”-kirje sekä minulle tuohon samaan osoitteeseen tullut lasku, vaan oltaisiin tarvittu joko vuokrasopimus (joka on Iiron työnantajan nimissä), pankkitiliote (jota ei silloin ollut), ”utility bill” eli esim sähkölasku (joka oli Iiron nimissä) tai lähisukulainen, jolla on jo osavaltion ajokortti, ja joka voi todistaa, että minäkin olen sellaiseen oikeutettu. Mikään näistä ei napannut, joten lähdin eläintarhaan loppupäiväksi ja päätin palata sirkukseen myöhemmin.

Tällä välin ajokorttisäädökset ehtivät tiukentua, kun ajokortista tuli ”Secure”. Käytännössä turvallisuus hoidettiin niin, että joko pankkitiliotteen tai sähkölaskun sijaan tarvitset molemmat, koska kaksi dokumenttiahan on vaikeampi väärentää kuin pelkkä yksi. Samalla jonot DDS:ssä räjähtivät käsiin ja paikallislehti täyttyi aiheeseen liittyvästä urputuksesta. Iiro ehti hakea oman ajokorttinsa juuri sopivasti kaksi päivää ennen muutosta, ja hän selvisikin ”vain” 5 tunnin jonotuksella ja säädöllä. Varauduin siis tänään yhden lehden ja kahden kirjan kanssa pitkään istumamaratoniin.

Yllätyksekseni jonot olivat ehtineet tähän mennessä jo hälventyä ja selvisin alussa vain puolen tunnin jonottelulla. Byrokratiaan kuului erittäin yksinkertainen näkötesti (”katso tuonne ja lue tuo alin rivi”) sekä kaksi kirjallista koetta, joissa kummassakin oli 20 kysymystä, joista 5 sai mennä väärin. Ensimmäisessä liikennemerkkejä käsitelleessä kokeessa sain yhden kysymyksen väärin, kun arvelin, että punaisen valon vilkkuessa pitää aina ajaa varovaisesti ja valmistautua pysähtymään. Oikea vastaus olisi ollut, että punaisen valon vilkkuessa tiedät ajavasi moottoritien liityntäkaistaa, ja sinun pitää silloin erityisesti varautua pysähtymään, sillä täällä ruuhka-aikaan liityntäkaistojen päässä on punaiset valot, ja uusia autoja päästetään moottoritielle vain kerran parissa sekunnissa. Toisessa kokeessa sain peräti kolme vastausta väärin, kun arvelin, että kolmion takaa tullessa tai keltaisten liikennevalojen välkkyessä tulee pysähtyä; varovaisesti ajaminen riittää.

Palasin saman mukavahkon vanhemman mieshenkilön luokse, Lynn nimeltään, ja jatkoin smalltalkia hänen naputellessaan tietojani ylös. Kyllä, Suomessakin EU-ajokortin hankkiminen on merkittävästi vaikeampaa kuin täällä, siitä joutuu maksamaan autokoulujen ansiosta yli tonnin ja kyllä, ajokorttini on ihan oikeasti voimassa 2050-luvulle saakka georgialaisen 5 vuoden standardivoimassaolon sijaan. Tässä viimeisessä kohdassa korttini kiersi parilla vieressä istuvalla virkailijalla, jotka kaikki ihmettelivät voimassaoloaikaa vuoron perää. Lopulta Lynn passitti minut jonottamaan itse ajokokeeseen.

Ajokokeeseen jonotettiin autossa, joten mikäs siinä avoauton katto alhaalla auringonpaisteessa mielenkiintoista lehtiartikkelia lukiessa ja välillä autoa eteenpäin siirtäessä. Yllättäen samainen Lynn osui inssiajovuoroon juuri minun kanssani samaan aikaan, ja Lynn totesin nopeasti, että olen todella hyvä kuski ja tämän inssin pitäisi olla minulle lasten leikkiä. Kerroin, että Suomessa pidän itseäni aika huonona kuskina, mutta että täällä olen huomannut, että yllättävän moni ihminen liikenteessä ajaa ihan miten sattuu. Tämä provosoi Lynnin loppuinssin ajaksi kertomaan kauhukokemuksistaan inssissä ja haukkumaan kaikkia niitä ”teinejä”, joita vanhemmat eivät opeta ajamaan ja joiden autonkäsittelytaidot ja liikennesääntöjen osaaminen ovat ihan mitä sattuu. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että eräs teini oli kääntynyt inssissä punaisissa valoissa vasemmalle, koska ei yksinkertaisesti ollut tiennyt, että punaisissa valoissa vain oikealle kääntyminen on sallittua. Temppuradalla taskuparkkeeratessani hän taas kertoi, että heillä oli ennen radan toisella puolella puulaatikko oransseille liikennetötsille, mutta joku teini oli ajokokeessaan luullut kaasua jarruksi ja kiihdyttänyt radalta suoraan laatikon päälle ja sen takana olevasta metalliaidasta ulos. Päivittelimme myös yhteeen ääneen muiden kuskien kykenemättömyyttä käyttää vilkkua, ja kesken inssin Lynn äityi haukkumaan viereisessä autossa ajavaa kuskia, joka ajoi minne sattui ja puhui samalla puhelimeen. Aina välillä Lynn ihasteli autoani – this convertible is such a toy! – ja lopussa hän pyysi, että nostaisin katon, sillä hänellä itsellään on ollut avoautossa vain mekaaninen katto, ja sähkökatto teki selkeästi vaikutuksen.

Pääsin läpi. Toisin kuin Iiro, en yltänyt ihan täysiin pisteisiin, vaan olin temppuradalla unohtanut pakitellessani käyttää vilkkua, joten loppupistemäärä oli 96/100. Läpi pääsee vielä 75:llä pisteellä. Jos Suomessa olisi samanlainen skaala käytössä, veikkaisin Suomen läpipääsyrajaksi noin 95 pistettä, eli aika höllin perustein täällä osa kuskeista on liikenteessä.

Ajokortin saan käteeni ensi viikolla, sillä Secure-uudistuksen myötä alle kaksi kuukautta maassa asuneiden ulkomaalaisten tiedot tuplatarkistetaan immigrationista. Sarjassa epätoivoisia yrityksiä hillitä laitointa maahanmuuttoa, jolle kyllä oikeasti ei saada mitään tehtyä niin kauan kuin todistukseksi asuinpaikasta riittää lasku internetyhteydestä.

4.6.2012

Tervetuloa kehitysmaahan

…nimittäin tietoyhteiskunnan kehitysmaahan, jossa minkään sortin tietoliikenneyhteydet eivät kuulu kategoriaan ”halpaa kuin saippua”, vaan lähes kaikista hinnoista meinaa saada slaagin.

Nettiyhteyttä asuntoomme katsellessani kaksi asiaa pisti silmään: korkeat hinnat ja bundlaus TV:n kanssa. Hitain 20MB:n nettiyhteys maksaa $45 kuussa! TV:n puolella taas mainostettiin $27:llä peruskaapelia sloganilla ”All your local programming”. Kävi ilmi, että TV:stä ei maksutta näy yhtikäs mitään, vaan jopa perus-CNN:stä pitää maksaa kaapelimaksu. Pitää vielä miettiä, mihin tässä päädytään. Jos rahaa haluaa säästää, niin toki EarthLinkiltä löytyisi ”Premium Dial-up” vain $20/kk nopeudella 56Kb/s. Back to the ’90s!

Kännykkämaksutkin tulevat nousemaan vähintään kaksinkertaisiksi. Suomessa maksoin puheluista, tekstareista ja netistä yhteensä noin 15 euroa kuussa. Yhdysvalloissa liittymät ylipäätään ovat kalliimman puoleisia, ja jos haluaa liittymän, jonka netinkäytön määrää ei ole rajoitettu, halvin löytämämme vaihtoehto on $45/kk. Luulen, että itse päädyn tuohon ”halvempaan” $30/kk ja sinnittelen 30 megalla kuussa. Jos megat loppuvat kesken, niitä ei ymmärtääkseni saa lisää millään $/MB-maksulla, vaan koko kuukausimaksu pitää maksaa etuajassa ja aloittaa uusi kuukausi.

Korkea hintataso tuli siksikin yllätyksenä, että jotenkin kuvittelisi iPhonen ja kännykkäappsien luvatun maan olevan enemmän nivoutuneena kiinni nettiin. Mutta ehkä onkin, ja kukaan ei vaan osaa kyseenalaistaa hintatasoa, kun siihen on totuttu.