Reilu viikko sitten tuntui jo valmiiksi siltä, että olin saapunut paratiisiin, mutta kun laukunkantaja talutti minut huoneeseeni ja tajusin parvekkeen avautuvan suoraan itään, hihkuin innoissani. Auringonlaskut ovat kauniita, mutta vielä kauniimpia ovat auringonnousut, ja parasta on, jos sitä voi ihailla suoraan sängystä – ja ehkä vetäistä vielä pienet tirsat ennen aamiaista.
Just tällainen näkymä mulle kiitos! Huoneen merinäköalalla tarjosi Margaritaville Resort – tosin tässä hotellissa joka huone on näköalahuone.Kannattiko nousta vähän seiskan jälkeen? No kannattiko? Purjeveneilijän mielestä varmaan kannatti.
Ei sillä, että olisin tullut jostakin Euroopan loskakylmäloukusta Floridan lämpöön. Coloradossakin oli ihan hyvä sää ja elohopea kiikkui helteen rajoilla. Silti se kuuma kosteus, joka löi vasten kasvoja kävellessäni ulos Miamin lentokentältä ja tilatessani taksia kohti Fort Lauderdalea oli jotain aivan muuta. Vietin Etelä-Floridassa yhdeksän päivää, ja näiden aikana parasta oli:
Hollywoodin rantabulevardi. Sunnuntai-iltanakin bändi soitti bändilavalla ja suoraan lentokoneesta tulleena oli ihana työntää varpaat hiekkaan.
Fort Lauderdalen ranta ja meri, joka oli vielä marraskuussa mukavan lämmin. Yöllä täällä olisi voinut bongata munivia merikilpikonnia.
John U Lloyd State Parkin ranta, jossa me olimme ainoita ihmisiä. Jos Floridan rannat ovat mielestäsi liian turistoituneet, tule tänne.
Hollywoodin rantaa ihan Margaritaville-hotellin ulkopuolellaJohn U Lloyd State Park – rantaa samassa jamassa kuin vuosisata sitten, kun postinkantajat kävelivät näitä rantoja pitkin monta päivää putkeen viemään postia Fort Lauderdaleen.
175 askelta, jotka johtavat Hilllsboro Inletin majakkaan. Majakan museo on pieni eikä linssiä pääse ihmettelemään, mutta voi pojat niitä näkymiä!
Ne maagiset pari minuuttia, kun hiffasin, miten lentolauta toimii. Olivat muuten ihan täysin niiden noin kymmenen epätoivoisen räpiköimisminuutin arvoisia.
Neljä alligaattoria, jotka bongasin kiitäessämme suokiiturilla läpi öisten Evergladesien.
Yksi alligaattori, jonka bongasimme Iiron kanssa ajaessamme ”vaihtoehtoista tullitonta reittiä” kohti Seminole-intiaanireservaattia. Tämä vaihtoehtoinen reitti oli erittäin huonokuntoinen hiekkatie pitkin suon reunaa, ja alla oli Toyota Prius…
Pari kilometria korotettuja kävelyteitä soiden yläpuolella Ah-Tah-Thi-Ki-seminoleintiaanimuseon yhteydessä. Älä astu pois boardwalkilta, paikan päällä varoitettiin. Joo ei tulisi mieleenkään.
Tasan yksi suomönkijä, jonka ainoat kyyditettävät me Iiron kanssa olimme. This might be a little more bumpy than usual, kuski totesi ja rymisteli suoraan keskelle suota.
Ilman korotettua kävelytietä ei rämpimisestä soilla olisi tullut yhtään mitään.Oikealla suokiituri, vasemmalla ”buggy” eli varmaankin sitten suomönkijä?
240 kilometriä Key Westiin, jotka taitoimme auton sijaan pienlentokoneella. Tällä lennolla vihdoin tajusi, kuinka jättimäisen valtavat Evergladesien suot oikein ovat.
Ne 100 000 muuta juhlijaa, jotka olivat saapuneet Key Westin Fantasy Festiin. Kaverit hehkuttivat, että ”hullimpi kuin New Orleansin Mardi Gras”, ja vaikka en ole Mardi Grassa käynyt, niin ei ole vaikea uskoa…
Everglades pienkoneen kyydistä nähtynä. Upea!
Kymmenet uudet matkabloggaajatutut TBEX-blogikonferenssissa.
Kaksi ”vanhaa” blogikaveria, joihin pääsi vihdoin tutustumaan kunnolla. Tsau, Sanna ja Ulla!
150cm leveä testivoittaja-ilmapatja, jonka Fort Lauderdaleen muuttanut ystävämme Henri oli hankkinut vieraspatjaksi. Tämä nyt ihan oikeasti ilman ironiaa.
Osa tämän kirjoituksen kuvista ja tapahtumista on Greater Fort Lauderdalen järjestämältä pressimatkalta.
Ensi viikolla on tiedossa jotain, jolta en aluksi odottanut kummoisia, mutta josta olen nyt täysin täpinöissäni. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä matkabloggaajien konferenssiin, joten sunnuntaiaamuna hyppään koneeseen kohti Etelä-Floridaa suuntana TBEX North America. Tiedossa kaksi päivää tiukkaa asiaa bloggaamisesta, sisällöntuotannosta ja matkustamisesta – sekä itse Etelä-Floridasta nauttimista. Minut nimittäin kutsuttiin mukaan konferenssia edeltävälle pressimatkalle seikkailumatkailuteemalla, ja minähän olen aina messissä, jos joku lupailee seikkailua!
Pressimatkan ajan pääsen nauttimaan elämästä Hollywood Beachin Margaritaville Resortissa. Luulitko, että Yhdysvaltojen ainoa Hollywood löytyy Kaliforniasta? Ehei, Floridassa on kanssa omansa, ja toisin kuin Kalifornian kaimallaan, täältä löytyy myös ranta! Hollywood Beach sijaitsee Fort Lauderdalen ja Miamin välissä, ja se on yhtä pitkää rantabulevardia varustettuna yhtä pitkällä hiekkarannalla. Ensi viikolle on tuonne luvattu +30C, joten resortin uima-altaat ja Atlantin aallot tulevat ns. käyttöön. Mutta ei tämä reissu pelkkää lötköttelyä ole…
Flyboardingia eli suomeksi ilmeisesti lentolautailua? Näyttää hullulta, joten saa nähdä miten sujuu! [Kuva: Flyboard South Florida]Maanantaina tiedossa on lentolautailua Pompano Beachilla vähän Fort Lauderdalesta pohjoiseen. Infotekstin mukaan tarkoitus on ”lentää kuin lintu ja uida kuin delfiini”, mutta saa nähdä millaista lentokalaräpiköintiä minun suoritukseni tulee olemaan. Jos ei mene nappiin, niin siirryn suppailemaan eli melomaan Stand Up Paddling -laudalla alueen laguuneihin. Tiedossa on myös majakkafanille sopivaa aktiviteettia, nimittäin kierros Hillsboron majakassa.
Hillsboron majakka ja Pompano Beach [kuva: Kimo]Everglades on suoaluetta, joka levittäytyy läpi Etelä-Floridan paljon laajemmalle kuin mitä kansallispuiston koko kartassa antaisi ymmärtää. Suunnitelmissa on käväistä bongaamassa alligaattoreita ihan Fort Lauderdalen kulmilla Sawgrass Parkissa. Rämeellä liikutaan suokiitureilla, joita olen aiemmin nähnyt vain leffoissa. Kajakilla taas pääsen melomaan pitkin John U Lloyd Beach State Parkin mangrovemetsiä ja riuttoja.
Suokiituri valmiina lähtöön. [kuva: Sawgrass Recreation Park]Kajakkeja valmiina vesille John U Lloyd Beach State Parkissa. [Kuva: Whiskey Creek Hideout]John U. Lloyd State Park on luonnonpuisto, josta löytyy niin hiekkarantoja kuin mangroverämeikköjäkin, ihan Fort Lauderdalen kupeessa. [kuva: Alysha Khan]Kaikkien näiden aktiviteettien lomassa tullee nälkä, ja onneksi tiedossa on useampi hyvän kuuloinen rantaravintola. Eniten odotan tuoretta kalaa ja mereneläviä, joita Coloradossa ei hevillä ole saatavilla.
Konferenssiin saapuu Suomesta pari tuttua matkabloggaajaa – Siveltimellä-blogin Sanna ja 50 State Puzzle -blogin Ulla – ja yhdessä heidän, Iiron ja Floridassa asuvan kaverimme kanssa olemme suunnitelleet seuraavaksi viikonlopuksi reissua aina niin ihanaan Key Westiin. Lokakuun viimeinen päivä eli Halloween on nimittäin lauantaina, ja silloin Key Westissä on kunnon paraati ja pippalot päällä. Koska matka Key Westiin on autolla monta tuntia, me oikaisemme vähän ja pyrähdämme paikan päälle pienlentokoneella.
Amerikkalaiset Halloween-puvut eivät rajoitu kauhuteemaan, eikä niissä todellakaan tarvitse olla mitään järkeä, kunhan ovat hauskoja. [Kuva: Brian Lin]Tarkoituksena on suunnata vielä ennen paluulentoa sinne syvimpään Evergladesiin, kansallispuiston puolelle. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde, ja kokoa sillä on yli 6000 neliökilometriä – yli kaksi kertaa niin paljon kuin Urho Kekkosen kansallispuistolla! Tänne ei parane eksyä.
Miten Yhdysvalloissa oikein Suomen kansalainen voi mennä naimisiin? Tätä pääsimme pohtimaan erään syyskuisen New Yorkissa vietetyn lauantain jälkeen – ja selvittämistä asiassa riittikin. Prosessissa on aika monta askelta ja sisältää monen monta ”kuljeta papereita paikasta A paikkaan B”-kohtaa, mutta nopeimmillaan ruljanssin voi vetää alusta loppuun alle viikossa, eikä meilläkään siihen montaa viikkoa kulunut.
Yhdysvalloissa on joka osavaltiossa omat vihkimiskäytäntösä ja lakinsa, ja vaihtelua on yllättävän paljon. Esimerkiksi New Yorkissa pitää odottaa 24 tuntia avioliittoluvan hakemisen ja vihkimisen välillä, joten emme olisi voineet mennä naimisiin New Yorkin kaupungintalolla maanantaina ennen lennon lähtöä – emmekä sitä edes vakavasti harkinneetkaan. Coloradossa taas naimisiin voi mennä virka-aikana vaikka heti kun moisen idean saa päähänsä, mutta ihan niin kova kiire meillä ei ollut.
New Yorkista Coloradoon palattuamme marssimme kuntamme Clerk & Recorder Officeen, josta haimme avioliittoluvan (marriage license). Olimme vähän ulalla, miten tässä oikein pitäisi toimia, joten onneksi yksi virkailijoista näki päältä päin, millä asioilla liikuimme: You guys look like you’d like to get married! Virkailija pyysi henkkarimme ja naputteli tietomme koneelle, jonka jälkeen annoimme vakuutuksen, ettemme ole lähisukulaisia emmekä jo valmiiksi aviossa. Mitään esteiden tutkintaa ei ole eikä voisikaan olla, koska Yhdysvalloissa ei ole keskusrekisteriä, mistä tarkistaa tällaisia asioita. Myöskään Suomi ei tällaista vaadi, jotta avioliitto on voimassa Suomessa, vaan riittää, että liitto on laillinen siinä maassa, missä se on solmittu. Vihkimistä varten ei kummankaan osapuolen tarvitse asua Coloradossa, joten kaikin puolin Colorado on kuin Las Vegasin komeampi velipuoli!
Sitten seurasikin pari päivää säätöä. Minä kiersin kaikki lähiseudun tavaratalot etsien täydellistä häämekkoa, joka ei olisi liian kermakakku mutta kuitenkin täysmittainen. Iiro marssi smokkiliikkeeseen ja sai puhuttua räätäliltä ekstranopean palvelun heti seuraavalle päivälle. Minä pyysin tarjouspyyntöjä kaikilta lähiseudun valokuvaajilta, joista kaikilla oli jo muuta sovittuna, mutta joista yksi vinkkasi norjalaista vuorikiipeilijää Rannveig Aamodtia, joka päätyi ottamaan kaikki tämän kirjoituksen kuvat. (Voin suositella erittäin vahvasti, jos aikoo mennä naimisiin Coloradon Kalliovuorilla!) Varasin myös illaksi ravintolan, peruin sen, varasin toisen, peruin senkin ja varasin kolmannen, joka vaikutti lopulta täydelliseltä – ja varasin meille Denveristä hotellin, jolle vinkkasin tulevasta hääyöstä, ja sain onnentoivotukset sekä siirron sviittiin. (Kuulemma sama käytäntö on kaikissa Kimpton-hotelleissa.) Pienen pähkäilyn jälkeen varasin vielä aamuksi kampaajan ja kävin shoppailemassa hyvillä mielin uusia meikkejä.
Se mekko löytyi lopulta Dillard’sista. Kiitos Heli shoppailuavusta!
Yksi asia tältä listalta puuttuu: en varannut vihkijää. Harkitsimme asiaa, googlailin mahdollisia sopivia, ja lopulta totesimme, ettemme oikeastaan halua ketään tuntematonta runoilemaan meille rakkaudesta vieraalla kielellä, kun paikalla ei olisi yhtäkään vierasta. Emmekä me vihkijää tarvinneetkaan, koska Coloradossa virallisina vihkijöinä voivat toimia tuomarit, uskonnollisten yhdyskuntien edustajat, intiaanipäälliköt… taikka sitten vihkipari itse, ja tähän me päädyimme. Todistajiakaan ei tarvita, mutta kun kerran meille täytettäväksi annetussa vihkitodistuksessa (marriage certificate) oli sille oma viivansa, pyysimme valokuvaajaltamme allekirjoitusta muistoksi. Vihkiseremonia eräässä haapalehdossa oli lyhyt mutta sisälsi paljon hymyjä ja mojovan suudelman, jonka jälkeen poseerasimme Kalliovuorten kansallispuiston kirpeän jäätävässä tuulessa puurajan yläpuolella reilussa 3,5 kilometrissä nauttien fiiliksestä.
Vihkitoimitus käynnisssä, kun avioliittotodistukseen täytetään aika- ja paikkatietoja.
Illasta en sano muuta kuin että se oli täydellinen. Ja että häämekko päällä kaiken maailman tuntemattomilta saa onnitteluita joka käänteessä.
Tuolla me mentiin naimisiin!
Avioliitto astui heti voimaan, mutta se piti lain mukaan kuitenkin käydä rekisteröimässä kuntamme Clerk & Recordings Officessa, jotta he pysyisivät kärryillä, keitä heidän kauttaan on vihitty. Ulkomailla solmittu avioliitto pitää rekisteröidä myös Suomeen, lain mukaan ”välittömästi” mutta käytännössä byrokratiassa menee hetki. Tätä varten tarvitsee apostillen, joka on paperilappu, joka todistaa, että avioliittotodistuksesi on lainvoimainen ja sen myöntänyt taho on niitä oikeutettu myöntämään. Yhdysvalloissa moisen todistuksen saa avioliiton vahvistaneen osavaltion Secretary of Statelta, joten piipahdin eräänä päivänä Denverin keskustassa olevassa virastossa mukanani Clerk & Recordings Officesta saamani kopio avioliittotodistuksestamme, johon vielä sain kaiken maailman leimoja ja paperin, jossa todisteltiin ranskaksi (apostille-järjestelmä perustuu YK-sopimukseen), että Clerk & Recordings Office on avioliiton päteväksi havainnut ja Coloradon osavaltio tämän vahvistaa. Suomeen saavutuani kiikutin tämän paperin maistraattiin, ja tiedot päivittyivät väestörekisteriin reilussa vuorokaudessa.
Nyt olen sitten ihmetellyt uutta statusta rouvana ja kertonut kaikille tapaamilleni ihmisille tarinaa päivästä, jota en unohda koskaan. Bussissa ja junassa istuessani olen useampaan otteeseen havahtunut hymyilemästä ikkunasta heijastuvalle kuvajaiselleni pöhkön onnellinen ilme kasvoilla. Taitavat kanssamatkustajat pitää minua hulluna.
Tiedätkö, mitä on eroa rotkolla ja kanjonilla? Kanjoni on leveämpi kuin mitä se on syvä; esimerkiksi Grand Canyon on lähes kaksi kilometriä syvä, mutta leveyttä sillä on jopa kuusi kilometria. Coloradossa sijaitseva Royal Gorge taas on rotko, vaikka sen lempinimi onkin Grand Canyon of the Arkansas – rotkon on kaiveranut Arkansas-joki – ja se on melkein 400 metriä syvä mutta kapeimmillaan vain 15 metriä. On määritelmä mikä vaan, niin upea se on joka tapauksessa!
Juna saapumassa rotkon kapeimpaan osuuteen
Cañon Cityn lähellä sijaitsevasta rotkosta tekee erikoiseksi se, että sen lävitse kulkee junarata. Nykyään junissa on maisemaikkunat turisteja varten, mutta yli sata vuotta sitten, kun rata rakennettiin, kyse oli jostain aivan muusta: hopeasta. Kalliovuorilla oli käynnissä varsinainen hopeakuume, ja Royal Gorge oli yksi harvoista järkevistä reiteistä vetää rata kaivoksille, joten ei yksi vaan kaksi rautatieyhtiötä tappeli radasta – siis kirjaimellisesti tappeli. Vuonna 1879 Denver & Rio Grande -yhtiön miehet hyökkäsivät kiväärein Santa Fe -yhtiön miesten kimppuun, jotka puolustautuivat kanuunalla, jonka olivat lainanneet armeijalta. Ihme kyllä kukaan ei kuollut, ja vihdoin oikeuslaitoskin heräsi määräämään radan omistajuudesta, ja rata saatiin valmiiksi seuraavana vuonna.
Muut kuvaavat maisemia, Iiro heiluttaa kuvaajalle
Junarata näki hopealastien lisäksi viime vuosisadan vaihteen turisteja, mutta 50-luvulle tultaessa matkustusvirrat alkoivat hiipua kiitos lentoliikenteen, ja kun lopulta vuonna 1967 Yhdysvaltain postitoimisto sanoi irti kuljetussopimuksensa Royal Gorge Routen kanssa, oli matkustajaliikenteen lakkauttaminen vihdoin edessä. Rataa käytettiin yhä kaivoskuljetuksiin, mutta turisteja se ei kantanut. Tämä ei kuitenkaan pitänyt turisteja poissa rotkosta, sillä vuonna 1929 oli rakennettu jotain korvaavaa…
Royal Gorge Bridge 300 metrin korkeudessa
Royal Gorgen yli oli rakennettu silta, eikä mikä vaan silta, vaan maailman korkein silta! Tätä ennätystä se piti hallussa vuodesta 1929 peräti vuoteen 2001, jolloin kiinalaiset rakensivat vielä korkeamman, mutta se ei Royal Gorgen upeutta himmennä. Eikä hulluutta. Silta ei nimittäin johda yhtään minnekään, ja se rakennettiin aikoinaan pelkästään turisteja houkuttamaan – ja siinä se onnistuikin. Nykyään silta on yksi Coloradon suosituimmista turistinähtävyyksistä, ja sen ympärille on rakennettu huvipuisto.
Silta on paksu poikkisuuntainen viiva. Ohuemmat narut ovat zip liningia varten, jossa jengi laskee rotkon ylitse köyden varassa.
Syyskuun alussa päivä oli miellyttävän lämmin eikä tummista pilvistä huolimatta edes satanut, mutta me pysyttelimme silti pitkälti sisätiloissa. Matkustimme junan Vista Dome -vaunuissa, joista oli upeat näkymät kaari-ikkunoiden lävitse suoraan rotkon seinämille – ja jotka ovat aikamoinen parannus siihen, mitä junan palvelu oli vuonna 1999, kun matkustajaliikenne aloitettiin uudestaan.
Matkan varrella näkyi rotkon historiaa. Tässä vuosikymmenten takainen vedenottolaitos, josta Cañon Cityn asukkaat saivat juomavetensä.
Kuulema ensimmäiset uuden aallon matkailijat Royal Gorgen junareitillä pääsivät kulkemaan rämisevillä vanhoilla matkustajavaunuilla, vain pari kappaletta veturin vetämänä, ja tarjoilu rajoittui siihen, mitä löytyi konduktöörin kylmälaukusta. Nykyään suosion paisuessa junat ovat pidentyneet, vaunut uudistuneet (vaikka suurin osa niistä on yhä vintage-mallia), ja ravintolavaunu se vasta on panostanutkin tarjontaansa.
Ei pöllömmät näkymät! Eikä pöllömpää ruokaa…
Me olimme liikkeellä myöhäiseen lounasaikaan, joten Iiro tilasi The Big Boy-voileivän ja minä biisonipurilaisen, tuon amerikkalaisen ruokavalion peruspilarin. Junayhtiön omistaja on kuulema junafanin lisäksi myös lähiruokaintoilija, ja junassa tarjoiltu ruokakin oli lähiruokapainotteista. Selvitin, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, ja sain tietää, että minun biisonipurilaiseni biisonit juoksentelivat ennen lautaselle päätyä Hendersonin preerialaitumilla parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen eli ihan meidän kotimme naapurissa, kun taas Iiron lautaselta löytyvä Aberdeen-Angus-härkä oli laiduntanut Koillis-Coloradon Sterlingin loputtomilla ruohokentillä sen sijaan, että se olisi kuljetettu paljon kauempaa Teksasista. Oli muuten hyvä lounas!
Itsetehtyjä perunalastuja coloradolaisista perunoista. Amerikkalainen lounas tarjoillaan usein lautasen sijasta korista, jossa on leivinpaperia pitämässä kori puhtaana.
Junayhtiöllä oli oma oluensa, jota maistelimme. Hyvää paikallista red alea.Vista Dome -vaunu sisältä päin. Jokaisella seurueella oli luonnollisesti oma pöytänsä.
Edestakainen matka Royal Gorgen lävitse kestää pari tuntia, ja jos ei halua, koko aikaa ei todellakaan tarvitse viettää sisällä. Me karkasimme alkumatkasta ulos seisoskelemaan avovaunuihin, joita oli aina parin vaunun välein junan pituudelta, ja jossa tunsi kivasti tuulen tuivertavan hiuksissa. Palvelu pelasi tässäkin: kun ruoat olivat valmiit, tarjoilija tuli erikseen etsimään meidät avovaunusta ja kutsumaan pöytään.
Koskenlaskijoita matkan varrella
Junamatkan esitteessä käskettiin pitää silmät auki villieläinten varalta. Kuulema Royal Gorgessa voi bongata niin paksusarvilampaita, mustakarhuja kuin puumiakin, mutta me emme junamatkalla nähneet näistä yhtäkään. (Myöhemmin kyllä!) Sen sijaan tiirailimme silmät kovana koskenlaskijoita, koska meillä oli sama seikkailu edessä seuraavana päivänä. Kaikki näkemämme veneet näyttivät selviävän koskista kunnialla, ja näimme myös porukan, joka oli leiriytymässä kanjoniin yöksi.
Normikoskenlaskuporukkaa. Nuo pylly paljaana heiluvat oikein korostivat menoa läpsimällä takapuoliaan rytmikkäästi – ja junaturistien kamerat lauloivat!
Kokonaisuutena junamatka oli selvästi rennoin osa meidän pitkää viikonloppuamme! Jos olet liikkeellä samoilla suunnilla, niin ainoa osa, jossa kannattaa hötkyillä, on varata matka ajoissa, koska nytkin päivän kaikki lähdöt taisivat olla loppuunmyytyjä.
Maanantaina Twitterissä pulistiin yhdestä lempikaupungistani, New Yorkista – ja kävi ilmi, että se on aika monen matkailijan lempparilistalla! Pitemmittä puheitta, tässä kooste keskustelusta ja parhaista vinkeistä, mitä itse sen lomasta bongasin.
K1: Oletko käynyt New Yorkissa vai onko se vasta suunnitelmissa?
Osa keskustelijoista oli käynyt useasti…
V1: Käyty useita kertoja ja aina palataan uudestaan. Jos voisin matkustaa vain yhteen paikkaan loppu elämän, se olisi New York <3 #matkachat
Seuraavana maanantaina 28.9. aiheena on matkojen dokumentointi. Liity siis mukaan Twitterin puolella aina maanantaisin klo 20! Tarkemmat ohjeet täältä.
Onko sinulla lisättävää näihin New York -vinkkeihin? Jos on, jätä kommentti!
Jos olet joskus halunnut kokeilla Michelin-tähden ravintolassa syömistä, mutta hinta on ollut esteenä, kannattaa katsella New Yorkin ravintolatarjontaa, Michelin-tähdet eivät ole kovinkaan tunnettuja Yhdysvalloissa, joten hinnat eivät ole niiden takia nousseet, ja erityisesti aasialaista ruokaa tarjoavat Michelin-tähtien ravintolat ovat hintalaatusuhteeltaan loistavia. Tässä kolme ravintolaa, joissa olen itse käynyt syömässä.
Ravintola Soto tarjoili parasta sushia, jota olen ikinä syönyt. Tässä Uni Ika Roll, eli merimakkaraa ja mustekalaa.
Tähän mennessä ainoa kahden Michelin-tähden ravintola, jossa olen käynyt syömässä, on japanilainen Soto. Soto sijaitsee Greenwich Villagessa ja on pieni ja tunnelmallinen ravintola, jossa keskustelu on hiljaista, tarjoilijat vähäeleisiä ja tarkkaavaisia ja ruoka ”miten ihmeessä tämä on tehty”-tasoa. Kala Sotossa on varmasti tuoretta, koska ravintola tuo sitä paikan päälle lentorahdilla viidesti viikossa.
Cyu Toro Tartare eli rasvaista suussasulavaa raakaa tonnikalaa päällystettynä samettisen sileällä avokadokerroksella sekä hyppysellisellä kaviaaria. Ponzu-kastikke täydensi annoksen.
Ideana Sotossa on maistella ensin pieniä ja suuria annoksia pöytäseurueen kesken ja sen jälkeen täyttää vatsansa sushilla. Keittiömestarin suositusmenu olisi maksanut $170 per henki, mutta me tyydyimme valitsemaan annoksemme itse ja pärjäsimme selväsi halvemmalla, vaikka olimme illallisen jälkeen aivan täynnä. Me jaoimme kahden kesken kuusi annosta (alkukeitto, kaksi pientä, kolme suurempaa) ja sushipuolelta söimme kolme nigiriä ja kaksi rullasettiä per henki, ja vähempikin olisi riittänyt. Parasta annospuolella oli ehdottomasti ylläoleva Cyu Toro Tartare, mutta kaikki oli hyvää, ja itse tykkäsin erityisesti Ika Konowatasta (mustekalaa, merikurkkua, viiriäisenmunaa), koska fermentoitu merikurkku oli yllättävän maukasta.
Sotossa on rivissä pöytiä sekä baaritiski.
Soto on todella suosittu ravintola, joten pöytävaraus kannattaa tehdä ajoissa. Toisaalta baaritiskille ei oteta varauksia ollenkaan, ja siinä kävikin illan mittaa vilske, kun paikalliset piipahtivat yksin tai kaksin ovesta sisään syömässä vähän sushia. Vaikka pöydissä oltiin pukeuduttu siististi, baaritiskillä näkyi vaatetusta laidasta laitaan, ja eräskin mies tuli selvästi suoraan iltalenkiltä urheilushortseissa ja lenkkareissa.
Soton ovessa ei ole kylttiä, vaan osoite täytyy tietää.
Ravintola Soto, 357 6th Ave, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Pok Pok Ny * : rentoa ja maukasta thaimaalaista Brooklynissä
Illallinen kahdelle – hyvää ja täyttävää.
Pok Pok Nyhyn eksyimme, kun halusimme sunnuntaina jotain halvahkoa mutta taatusti hyvää. Kyseessä on thaimaalainen ravintola Brooklynissä, jonka hinnat eivät ole merkittävästi kalliimmat kuin thaimaalaisilla ravintoloilla Suomessa – mutta erona on, että näillä ruoilla on ansaittu Michelin-tähti, ja syystä.
Pok Pok Nyn annokset on tehty thaimaalaiseen tyyliin jaettavaksi. [Kuva: Krista / Goodies First]Me tilasimme illalliseksi uppopaistettuja possun riblettejä (Naem Sii Khrong Muu Thawt), jotka sulivat suussa, ja joissa ainoa huono puoli oli, että kyseessä oli vain alkuruoka-annos. Jaettaviksi pääruoka-annoksiksi otimme rapu-simpukka-possu-nuudelisaalattia (Sunny’s Yam Wun Sen Chao Wang), joka oli niin tulista, että minun oli vaikeuksia syödä sitä, mutta Iiro tykkäsi, sekä nuudelipadan, jossa oli jättiläiskatkarapuja sekä haudutettua porsaankylkeä (Kung Op Wun Sen). Tämä oli mielestäni paras ateria illallisella, ja sen kruunasi vihreä kirpeä kastike, jonka tosin unohdimme sekoittaa ateriaan heti aluksi.
Baaritiski, jonka ääressä ruokailimme. Tarjoilijatkin taisivat olla samoja kuin kuvassa. [Kuva: Edsel Little]Meillä ei ollut pöytävarausta, ja sunnuntai-iltana kahdeksan maissa saimme heti paikat baaritiskille. Pienellä odottamisella olisimme päässeet myös pöytään, mutta meille sopi hyvin vähän epävirallisempi ruokailu. Paikan henki oli paikallisravintolamainen, asiakkaat olivat arkivaatteissa ja palvelu oli välitöntä. Mitään fine dining -kokemusta ei tältä Michelin-ravintolalta voi odottaa, mutta jos haluaa syödä suussasulavan mahtavaa thaimaalaista, niin kannattaa lähteä Brooklyniin saakka. Pok Pok on muuten ketju, joten kannattaa myös tsekata saman kokin muut ravintolat Los Angelesissa ja Portlandissa.
Pok Pok Ny sijaitsee ihan Brooklynin sataman vieressä. [Kuva: Edsel Little]Pok Pok Ny, 117 Columbia St, Brooklyn. Pöytävarauksen voi tehdä netissä, mutta noin puolet pöydistä jätetään vapaiksi niille, jotka eivät halua tehdä varauksia.
Torishin * : japanilaisen grillimestarin kanavartaita Hell’s Kitchenissä
Japanilaisia kanavartaita à la keittiömestari Tori [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishin oli ensimmäinen Michelin-ravintola, jossa söimme New Yorkissa, ja se oli ikimuistoinen kokemus hämyisässä ja savuisessa yakitori-ravintolassa, jossa kokki grillasi kanaa avotulella aivan nenämme edessä. Sittemmin ravintola on vaihtanut sijaintia Upper East Sidelta Hell’s Kitcheniin eli keskeisemmälle sijainnille, joten en tiedä, millaiset uudet tilat ovat. Pöytävaraus ravintolaan on aivan ehdoton, ja tänne lähtiessä kannattaa myös varautua tulkkaamaan tarjoilijoiden käsittämätöntä japanilaista englannin aksenttia. Helpommalla pääsee, kun ottaa keittiömestarin menun, omakasen ($99 per henki), ja nyökkää kaikelle ”kyllä” mitä nenän eteen tuodaan – eikä silloin voi mennä vikaan. Joka tapauksessa ruokaa tuodaan eteen enemmän kuin jaksaa syödä ja se on kaikki suussasulavaa.
Me istuimme aivan kokkia vastapäätä paikoilla, johon tunsimme grillin lämmön. [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishinissa ruoka on lähinnä japanilaisia kanavartaita, kaikkia mahdollisia osia kanasta, kaikilla mahdollisilla mausteyhdistelmillä. Kanan sisäelimiä käytetään laajasti, ja osat vartaista on jätetty sisältä raa’aksi. Jos tämä ällöttää, niistä voi kieltäytyä, mutta voin kertoa, että puoliraaka kana on yllättävän hyvää – ja missään muualla en sitä uskaltaisi kokeilla kuin tämän tason ravintolassa. Menussa on myös kasvisvaihtoehtoja, ja omakasessa osa vartaista on kasviksia, joten illallinen ei koostu pelkästä kanasta. Lopuksi nautitaan donburi eli riisiä ja kanaa/kananmunaa/kalaa, jota itse en enää siinä vaiheessa illallista jaksanut kuin maistaa.
Riisiä ja kananmunaa, sekä paistettuna että raakana. [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishin, 362 West 53rd Street, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Kiinnostaako New York? Osallistu Twitterissä maanantaina 21.9. klo 20 järjestettävään #matkachatiin! Tällä kertaa chatissa on jaossa kaksi Mondon New York -opasta: yksi lähtee aktiivisimmalle keskustelijalle, toinen arvotaan kaikkien osallistujien kesken.
Torstai: Olen tyhjentänyt tiskikoneen tarpeeksi monta kertaa, että olen ansainnut päästä yllätystreffeille. Olen jo pitkään ehdotellut lauantaita sopivaksi treffipäiväksi, ja torstaina Iiro vihdoin toteaa, että sopiihan se.
Perjantai-ilta: Kavereiden kanssa iltaa viettäessä Iiro huomauttaa, että meidän kannattanee lähteä kotiin nukkumaan, koska huomenna on aikainen aamu. Pyöräilymatkalla kotiin kysyn kuinka aikainen. ”Pitää herätä kuudelta.” Häh, oikeasti? Herätyskelloa säätäessä mietin, että suunnitelmissa on varmaan joku patikointi.
La klo 05:15: Iiro herättää minut ja käskee pakata laukun. ”Pakkaa sekä vaihtovaatteet päivälle että illalliselle ravintolassa. Välissä pääsee suihkuun.” Okei. ”Ja pakkaa vielä ylimääräiset vaihtovaatteet, siellä saattaa kastua.” Ööh, okei? ”Niin ja ota oikeastaan yöpymiskamppeet siltä varalta, että ei tulla yöksi kotiin.” Miten niin siltä varalta?
05:50: Alan tekemään aamiaisleipiä, kun Iiro pysäyttää minut. ”Meillä on kiire! Pysähdytään vaikka joskus tunnin päästä huoltikselle syömään.” Olen varma, että olemme suuntaamassa vuorille laskemaan koskea.
06:15: Vuoret ovat lännessä, mutta me kaarramme tielle, joka suuntaa kaakkoon. Ehkäpä olemmekin menossa etelään kohti New Mexicoa?
06:30: Ohitamme etelänsuuntaisen I-25-moottoritien ja jatkamme itään. Hm, varmaan siis Denverin kehätien kautta jonnekin, mutta minne…
06:45: Käännymme tielle, jota pitkin ei pääse kuin Kansasiin ja lentokentälle. En usko hetkeäkään, että menisimme viikonlopuksi Kansasiin, ja ensimmäistä kertaa olen arvauksissani oikeassa.
06:55: ”Mä veikkaan, että me ollaan menossa jonnekin West Coastille, San Franciscoon tai Los Angelesiin… Ei me ainakaan mihinkään East Coastille olla menossa, koska sinne on liian pitkä matka.”
07:00: Lähestymme turvatarkastusta. Iiro toteaa, että tässä vaiheessa on pakko luovuttaa minulle boardari. Se näyttää tältä:
LGA eli LaGuardia, yksi New Yorkin lentokentistä.
Hymyilen kuin hullu läpi koko turvatarkastuksen, vaikka joudun erikoistarkastukseen ja kopelointiin. Portilla saamme upgraden lentokoneen bisnesluokkaan, minkä Iiro oli jo aamulla aavistanut. Huoltoaseman sijaan syömme aamiaista kymmenessä kilometrissä.
New York on ihana kaupunki, koska se on oikea kaupunki. Vaikka tykkään remuta metsissä, kiivetä vuorelle ja purjehtia saaristossa, sydämessäni olen kaupunkilaistyttö, city girl, ja ison kaupungin melske ihastuttaa. Kipittäessäni Iiron perässä kohti Times Squaren metroaseman uloskäyntiä hymyilyttää ja samalla vähän jänskättää. Olen tupsahtanut yhtäkkiä toiselle puolelle mannerta, enkä ole vieläkään saanut tietää paluulippuni päivämäärää.
Se selviää pian, kun Iiro marssii Intercontinental Times Squaren tiskille: We have a reservation for two nights. Kaksi yötä NYCissä! Tiskin naisella on pelisilmää, ja saamme huoneluokan korotuksen 19. kerroksen kulmahuoneeseen, josta aukeaa näkymä yli Manhattanin. Meillä on juuri tarpeeksi aikaa laittautua ennen illan ravintolakokemusta…
Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Siitä, ettei se turhaan mainosta olemassaoloaan. Soto on japanilaisravintola Greenwich Villagessa, jolla ei ole ovessa edes kylttiä.Soton ruoka on pientä piperrystä, tajuttoman hyvää ja niin monta annosta, että varmasti tuli täyteen. Merimakkara ja merikurkku ovat uusia hyviä makuja, mutta parasta on yläoikean avokadolla ja kaviaarilla päällystetty ”tonnikalakakku”.
Ravintolan jälkeen kattobaarissa New Yorkin taivaan alla Empire State Buildingin loisteessa Iiro polvistuu, ja minä hihkaisen ”Joo tulen!” Täydellinen lauantai.
Hauskana sattumana ensi maanantain #matkachatissa keskustellaan New Yorkista, ja minäkin olen siellä mukana tuoreine NYC-vinkkeineni. Tule siis mukaan Twitteriin ma 21.9. klo 20 Suomen aikaa! Ohjeet täältä.
Muistan kierrelleeni vuoden 2008 matkamessuja keräillen vaellusmatkaesitteitä. Kuunneltiin silloin kaverin kanssa silmät kiiluen erään esittelijän tarinoita Kilimanjarolta, mutta lopulta päädyimme haaveilemaan Annapurnasta. En oikeastaan muista miksi. Pitkä vaellus kantajien kanssa ja telttojen sijaan kylissä nukkuen houkutteli jo silloin.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kalliovuorten kansallispuistosta, jossa kävin patikoimassa Flattop, Knobtop ja Gabletop -vuorilla viime kuussa.
Ajatukset vaelluksista jäivät muhimaan jonnekin hyyyyvin taka-alalle pariksi vuodeksi, kunnes Georgiassa asuessamme käväisimme läheisessä Red Top Mountainin osavaltiopuistossa, ja puiston lahjatavarakaupassa käyskennellessäni silmäni osuivat kirjaan: 50 Hikes in the North Georgia Mountains*. Ja se olikin sitten menoa se, kun Appalakkien eteläpäädyt veivät mennessään. Tuon vuoden kohokohtia olivat Fort Mountain, jonka aavemaiset pilvimaisemat ovat ikuisesti syöpyneet mieleeni, sekä päiväpatikointi Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, jossa kävelimme tunnettua Appalachian Trailia. Haaveilimme ohimennen Appalachian Trailin kävelystä päästä päähän, mutta hylkäsimme ajatuksen epärealistisena, koska emmehän me ole mitään kovia vaeltajia.
Coloradossa olemmekin sitten kiipeilleet 4km korkeille vuorille, yöpyneet autiotuvissa puurajan tuntumassa ja patikoineet melkein joka viikonloppu naapuruston vuorilla. En silti pidä itseäni vieläkään kokeneena vaeltajana, koska yönylireissuja ei ole kertynyt kuin muutama hassu, ja useamman yön vaelluksella olen ollut vain rippikouluikäisenä Lapissa.
Tästä syystä vaikka Kalliovuoret alkavat tuntua omalta, niin Himalajalle en vielä näillä taidoilla haluaisi lähteä ilman matkanjärjestäjää – ja tämä reissuidea on yhä vuosien jälkeen takaraivossa odottamassa täytäntöönpanoa. Silloin vuosia sitten haaveilimme Annapurnan ympärikävelystä, mutta vuosien mittaa tuntuu, että joku vähemmänkin kunniahimoinen reitti kelpaisi kuin kahden viikon ja parinsadan kilometrin kaikkien Himalajan vaellusten äiti. Nyt ajankäytöllisesti paremmin saattaisi sopia seitsemän päivän Poon Hill -vaellus, jossa kohokohta on auringonnousu kymmenen korkean Himalajan huipun takaa. Eikö kuulostakin aika bucket list -menolta?
Nämäkin yllä linkatut reissut etsin Faralongin matkahausta, joka on todellinen seikkailu- ja vaellusmatkailijan aarreaitta ja unelmien nostattaja. Suomalainen Faralong kokoaa yhteen eri matkanjärjestäjien matkoja ja tuo peliin joukkojen voiman: mitä useampi ostaa matkan, sitä halvemmalla kaikki sen saavat. Matkan voi portaalin kautta tilata pelkästään omalle poppoolle – oma ehdoton valintani, jos kavereita vain lähtisi tarpeeksi mukaan – tai sitten ostaa liput yleiselle retkelle, joka järjestetään, vaikka muita ilmoittautujia ei olisikaan.
Joka tapauksessa homma kuulostaa reilulta: mitä enemmän jengiä eli oppaan huomion jakajia reissulla on itsensä lisäksi, sitä halvemmaksi lopputulos tulee, eivätkä voitot isoista ryhmäkoista valu matkatoimiston taskuun. Faralongin perustajat ovat ennen luotsanneet Mandala Travelia, ja yhtiön mukaan sen kautta myytävät matkat on valittu huolella ja usean vuoden (vuosikymmenen?) vaellusmatkakokemuksella, mitä putiikista varmasti löytyy.
Kuten niin moni aktiviteetti, myös patikointi on parasta hyvässä seurassa.
Jos kiinnostaa tietää tarkemmin, miten homma toimii, niin Faralongin video avaa paremmin kuin minun selitykseni:
Kiinnostaako sinua vaellusmatkat? Entä Nepal?
Twitterissä järjestetään joka maanantai klo 20 #matkachat, matkailuaiheinen keskustelutuokio, ja ensi maanantain (14.9.) aiheena ovat vaellus- ja patikointimatkat sekä Nepal. Jos siis omistat Twitter-tilin, tule ihmeessä kertomaan omia kokemuksiasi vaelluksista ympäri Suomea, Pohjoismaita ja maailmaa ja kuulemaan, millaisia kokemuksia muilla on muilta reiteiltä. Paikalla ovat myös Faralongin Nepal-asiantuntijat kertomassa vinkkejä erityisesti Nepalin reiteistä sekä vastaamassa kysymyksiin. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan graafikko Jari Salon suunnittelema vaellusaiheinen T-paita, joka on muuten hieno!
Nähdään siis Twitterissä! #matkachatin osallistumisohjeet löytyvät täältä.
Coloradon Kalliovuorten eläinkunta on vähän erilainen kuin mitä Suomessa. Tässä viisi söpöintä summittaisessa järjestyksessä. Mikä on sinun lempparisi?
Paksusarvilammas
engl. big horn sheep
Paksusarvilampaat laiduntavat pienissä laumoissa. Kesäisin ne vaeltavat Kalliovuorten korkeuksissa, mutta talvisin ne laskeutuvat sinne, missä on helpommin syötävää. Naaraiden sarvet ovat suorahkoja ja lyhyitä, mutta uroilla ne voivat kääntyä käyräksi koko pään ympäri kuin Prinsessa Leian kampaus. Sarvista voi päätellä lampaan iän.
Me olemme nähneet paksusarvilampaita Kalliovuorten, Yellowstonen ja Badlandsien kansallispuistoissa.
Murmeli
engl. marmot
Kalliovuorten keltavatsamurmelit ovat suurempia kuin eurooppalaiset serkkunsa alppimurmelit, enkä osaa sanoa miksi, koska Kalliovuorilla ei paljoa syötävää ole. Naapurimme arveli syyksi turisteja, jotka ruokkivat täkäläisiä murmeleita pähkinöillä, mikä tuskin pitää paikkaansa. Jos murmeli syö liikaa ihmisten antamaa sille sopimatonta ruokaa (esim juuri pähkinöitä), sen vartalon rasvakoostumus muodostuu vääränlaiseksi, mikä voi olla kohtalokasta talvihorroksessa. Murmelit nimittäin vaipuvat koko pitkäksi talveksi syvään horrokseen, jossa ruumiinlämpö laskee alle 5 asteen ja sydän lyö vain pari kertaa minuutissa, ja horroksesta herätäkseen ne tarvitsevat oikeanlaista rasvaa herättääkseen kehonsa taas henkiin.
Murmeleita näkee Kalliovuorilla lähes aina puurajan yläpuolelle kiivettäessä.
Lumivuohi
engl. mountain goat
Lumivuohet on helppo tunnistaa niiden valtavasta turkista; kuvassa olevalla lumivuohella on päällä kesäturkki, joka vielä kaksinkertaistuu pituudessa ja tuuheudessa talvea varten. Lumivuohet ovat isompia ja rotevampia kuin tavalliset vuohet, ja poikasiaan puolustaessaan ne saattavat olla jopa pelottavia. Ne elävät korkealla puurajan yläpuolella päivät mutta laskeutuvat iltahämärällä laaksoon syömään. Lumivuohet ovat paksusarvilampaiden lisäksi uskomattoman hyviä kiipeilijöitä, ja ne kisailevat osittain samasta elintilasta.
Piiskujäniksen eli pikan kuulee helpommin kuin näkee: kimittävä ”hip hip” ääni raikuu puurajan yläpuolella tundralla, mutta pikkuiset hamsterin kokoiset eläimet vipeltävät salamana kivenkoloissa niin, että niitä nähdäkseen pitää olla haukan katse. Nimestä mukaisesti pikat ovat läheisempää sukua jäniksille kuin hamstereille, vaikka ulkonäöstä sitä ei voisi päätellä, ja huhun mukaan ne ovat myös toimineet esikuvana eräälle toiselle salaman lailla liikuvalle otukselle – Pokémon-hahmo Pikachulle.
Pikoja näkyy vain korkeimmilla vuorilla, kaukana puurajasta.
Vapiti eli kanadanhirvi
engl. elk
Vapiti on nimenä cree-intiaanikieltä ja tarkoittaa ”valkoista paistia”. Tämä vain vähän suomalaista hirveä pienempi hirvilaji vaeltaa suurina laumoina Kalliovuorilla ja laskeutuu talvisin asutuskeskuksiin möllöttämään. Juuri nyt syyskuussa on paras hetki nähdä vapiteja Kalliovuorten kansallispuistossa, koska silloin niillä on kiima, ja tienvarret täyttyvät turisteista, jotka ihailevat niityillä sarviaan kalistelevia vapitiuroksia. Vapiti on tämän listan eläimistä ainoa, jota yleisesti metsästetään ruoaksi, ja jota saa monista alueen ravintoloista.
PS. Kuudes söpö eläin olisi karhu, joita elää Kalliovuorilla niin paljon, että niitä näkee usein myös kaupunkialueella. Tsekkaa blogin Facebookista kuvia karhuista ”pomppimassa trampoliinilla”, ja seuraa Facebookissa niin saat uutisvirtaasi lisää näitä pikkujuttuja Coloradosta!
Tykkään saunoa. Tykkään siitä hetkestä, kun vesi sihahtaa kiukaalla, pehmeä löyly leviää lauteille ja suojaan kasvojani kuumalta höyryltä. Tykkään hikoilla kunnolla ja sen jälkeen käväistä ulkona jäähdyttelemässä, pulahtamassa mereen, istuskelemassa kuistilla kylmä olut kädessä. Tykkään palata takaisin hämyisään saunaan rauhoittumaan, relaamaan ja toistamaan kaiken uudelleen.
Edellisestä saunakerrasta on vierähtänyt noin puoli vuotta, joten jo oli aikakin päästä saunaan. Erityisen eetvarttia se teki pitkän patikoinnin jälkeen, kun oli ensin hilannut itsensä ja rinkkansa 3,5 kilometrin korkeuteen.
Sauna näytti ulkoa pieneltä, mutta sisätilat oli tiiviisti käytetty.
Coloradossa 10th Mountain Division Hut Association pyörittää mökkiverkostoa, josta suurin osa on tiettömien taipaleiden takana. Kesäisin tuville patikoidaan, talvisin hiihdetään tai lumikenkäillään, ja kaikki tarpeellinen pitää roudata paikalle itse. Mökkien varustelutaso vaihtelee, mutta lähtökohtaisesti se on matalahkoa suomalaista mökkitasoa: kaasuliesi löytyi ja valaistus toimi aurinkosähköllä, mutta juoksevan veden filtteröimme läheisestä purosta.
Vesi oli kirkasta ja hyvän makuista suoraan purosta, mutta varmuuden vuoksi steriloimme sen vielä Steripen Adventure Opti* UV-filtterillä. Käyttö oli helppoa, joten voin lämpimästi suositella, jos lähtee patikoimaan alueilla, jossa vesi on kirkasta muttei kuitenkaan täysin turvallista juoda.
Me olimme valinneet viikonlopun mökkikohteeksi Janet’s Cabinin minkäs muun kuin saunan takia; moinen luksus löytyi hyvin harvasta paikallisesta mökistä. Odotuksemme eivät olleet korkealla – jenkkisaunoissa on yleensä kaikenlaisia ihmevirityksiä kokolattiamatoista löylynheittokieltoihin – mutta todellisuus yllätti positiivisesti: vesipata puuttui, mutta muuten sauna olisi voinut olla missä tahansa suomalaisella mökillä, mitä nyt järveen ei vuorien keskellä puurajan tuntumassa päässyt pulahtamaan. Iiro korvasi sen steppailemalla jäätiköiden sulamisvesistä koostuvassa purossa, minä tyydyin vilvottelemaan kirpeässä vuoristoilmassa ja juomaan vaivalla paikalle raahattua ja purossa viilennettyä olutta.
Mikäs tässä tiskatessa kun näkymät ovat näin upeat…
10th Mountain Hutit toimivat hostellityylisesti niin, että yhtä aikaa mökissä on yleensä useita porukoita, ja esimerkiksi Janet’s Cabinissä on 16 petipaikkaa kerrossängyissä neljässä eri makuuhuoneessa. Viikonloppuisin mökit ovat lähes aina täysiä, ja olin etukäteen lukenut, että käyttäjäkunta on vaihtelevaa, vauvasta vaariin ja yksittäisistä vaeltajista turistiryhmiin. Meidän neljän hengen suomalais-saksalaisen porukkamme lisäksi mökillä oli kuitenkin tällä kertaa 12 eläkeläistä, jotka illalla kokoontuivat tekemään palapelejä takkatulen ääreen ja viis veisasivat saunomismahdollisuudesta. Mikäs siinä, me saunoimme heidänkin edestä.
Mökkien vuokraus maksaa $40 per henki per yö, mikä ei ole enää erityisen halpaa huvia. Hinta selittyy pitkälti mökkien sijainnilla: lähimmälle autotielle oli Janet’s Cabinilta 10 kilometrin matka Continental Divide Trailia pitkin. Vaikka osa mökkien huollosta hoidetaan varmasti aasikuljetuksilla, niin valtavat kaasusäiliöt ja talven polttopuut on pakko tuoda paikalle toisella tavalla…
Ilmojen halki käy lentäjän tie… [kolme helikopterikuvaa: Paul]
Aamulla mökiltä herätessä ilmassa oli päänsärkyä, joka tuskin oli pelkästään parin saunakaljan aiheuttama. 3,5 kilometrissä ilma on jo sen verran ohutta, että pidempi oleskelu ottaa kaaliin, vaikka asumme itsekin aika korkealla. Merenpinnan tasolta tullessa suosittelisin ehdottomasti tasaamaan oloa pari päivää jossain matalammalla. Itsellä oli myös pohkeet jumissa edellispäivän kapuamisesta, mutta ei auttanut muu kuin suunnata takaisin sivistyksen pariin.
Janet’s Cabin on yksi Mountain Hut Associationin mökeistä, joka sijaitsee Continental Divide Trailin (CDT) varrella, siis sen reitin, joka jatkuu New Mexicosta 5000 kilometriä aina Idahon ja Kanadan rajalle. CDT on sekä vähemmän tunnettu kuin Wildin tunnetuksi tekemä Pacific Crest Trail että vaativampi, ja sen on tiettävästi patikoinut läpi alle 100 urheaa sielua. Me kävelimme sitä vain 10 kilometriä suuntaansa kohdassa, jossa se kulkee samaa reittiä paljon lyhyemmän Colorado Trailin (CT) kanssa. CDT vaatii aikamoista sisua, mutta CT on mahdollista vaeltaa 4-6 viikossa, ja Mountain Hut Associationin ansiosta kaikkia öitä ei tarvitse nukkua teltassa.
Mountain Hut Associationin mökit ovat suosittuja vuoden ympäri, mutta erityisen suosittuja ne ovat talviviikonloppuisin, jolloin suunnitelmia kannattaa alkaa tekemään jo edellisenä keväänä. Janet’s Cabinin lisäksi saunoja on samoissa korkeuksissa sijaitsevissa Francie’s Cabinissa sekä Shrine Mtn Innissä. Kaikissa voi saunomisen lomassa nauttia (sananmukaisesti) henkeäsalpaavista vuoristonäkymistä!
![ilmatyynyalus valmiina lähtöön. [kuva: Sawgrass Recreation Park]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2015/10/12038677_764655650310911_3466657757045180341_o-800x533.jpg)
