Art Nouveau & École de Nancy

irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.

Minä en viitsinyt kuvata tuulisessa kaatosateessa, mutta jos olisin kuvannut, niin suunnilleen tällainen kuva olisi tarttunut kameraan. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon arkkitehtuuri oli jo näkemisen arvoista. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon talon rakensi alunperin 1800-luvun loppupuolella art nouveau -keräilijä Eugène Corbin. Hän oli hankkinut omaisuutensa perustamalla Pariisiin tavaratalo Magasins Réunisin, minkä turvin hän pystyi keskittymään taiteen ihailuun ja joskus myös taiteiluun. 1930-luvulla hän avasi talonsa ja kokoelmansa yleisölle, mutta museo ei ollut kovinkaan suuri vetonaula, vaikka pääsymaksu oli ilmainen ja Corbin rummutti museotaan paikallislehdissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän sitten juuri ennen kuolemaansa lahjoitti talon kokoelmineen kaikkineen Nancyn kaupungille, mutta kaupunkia vaivasi aluksi kiinnostuksen puute, ja talo avattiin uudestaan museona vasta vuonna 1964.

Perhe Corbinin ruokailuhuone, lattiasta kattoon art nouveauta. Seinät oli päällystetty nahalla, johon oli kohokuvioitu kukkia.

Tämän lasimaalauksen sininen väri näytti portaiden alapäästä katsottuna keltaiselta.

École de Nancy (suom. Nancyn koulu) oli Ranskan tunnetuin art nouveau -liike, joka yhdisti taiteilijoita ja taideteollisuutta, ja se ammensi inspiraatiotaan kasveista, kuten neidonhiuspuista, lumpeista ja putkikasveista. Suurin syy sen kasvuun viime vuosisadan vaihteessa oli, että Saksa oli valloittanut vuonna 1871 Ranskalta Alsacen ja Pohjois-Lorrainen alueet: ne ranskalaiset, jotka eivät halunneet siirtyä Saksan vallan alaisuuteen, pakenivat menetetyiltä alueilta, esimerkiksi Strasbourgista, Mulhousesta ja Metzistä, ja muuttivat usein Nancyyn, josta tuli uusi rajakaupunki. Lopputuloksena Nancyn asukasluku kaksinkertaistui, ja kansallismieliset ranskalaistaiteilijat lyöttäytyivät yhteen miettimään, miten Nancyn taideskeneä voisi parhaiten promota.

Herra Corbin eli art nouveauta: toki myös makuuhuoneen kalusteet olivat tyylille uskollisia.

Makuuhuoneen kylpyhuonetta koristi tämä lasimaalaus

…ja tällainen vesielementti/kylpyamme löytyi kanssa kylpyhuoneesta. [kuva: Steve Silverman]

Saisiko olla kurpitsakäytävävalaisin?

Nancyn art nouveaussa oli alusta asti tärkeää yhteistyö teollisuuden kanssa. Taiteilijat halusivat ensisijaisesti tehdä käyttöesineitä, joiden teollinen valmistus olisi kohtuuhintaista. Art nouveau haluttiin kaiken kansan saataville, ja teollisuuden edustajat hehkuttivat taiteilijoiden kustannustajua.

Myös rouvan kirjailukehikko oli art nouveaun tyyliin

Pöllöjä ja liskoja makuuhuoneen vaatekaapissa

Museon jälkeen suuntasimme jalat märkinä jatkuvassa vesisateessa kohti keskustaa ja ruokapaikkoja. Harmi vaan, että olimme myöhässä: Ranskassa ravintolat ovat auki lounaalle täsmällisesti klo 12-14.30, ja kello oli jo 14.45. Niinpä ravintolakatu rue des Maréchauxilla myytiin kaikista ravintoloista eioota, mutta yhdestä vinkattiin, että Place Stanislasilla olisi nonstop-ravintola, josta saisi pöperöä vatsaansa myös epäranskalaiseen aikaan.

Place Stanislas, jonka keskellä Lorrainen herttua Stanislasin patsas, ja takana ei-yhtään-pramea kaupungintalo

Place Stanislasin suunnitteli Emmanuel Héré 1750-luvulla, ja nykyään se on UNESCOn maailmanperintölistalla.

Turistiravintola löytyikin, ja sain tilattua etanoita ja tartarpihviä. Jälkimmäisen kohdalla tarjoilija huomautti: Vous savez que c’est un steak cru? Tiedäthän, että se on raakaa lihaa? Kyllä, tiesin, mutta varmaan liian moni turisti ei ole tiennyt ja on järkyttynyt saadessaan ruokalajin eteensä, joten tämä pitää erikseen varmistaa.

Place Stanislasin joka kulmassa on kultaiset portit

Matkakumppanini toppatakki ei ollut koleassa säässä liioittelua

Koska sade vain jatkui ja jatkui, kenkäni olivat litimärät ja sateenvarjo tuulesta puoliksi rikki, jatkoimme myöhäisen lounaan jälkeen suoraan rautatieaseman vierellä olevaan kahvilaan odottelemaan junan lähtöä. Kahvila Excelsior ei ollut siitä halvemmasta päästä, mutta sisus oli hyvää jatkumoa art nouveaun täytteiselle päivälle – ja matkakumppanini innostui, kun tarjoilija tarjoitui puhumaan hänelle saksaa. Minä yritin kovasti jatkaa kommunikointia ranskaksi, mutta tarjoilija oli jo saanut päähänsä, että olimme saksankielisiä, joten nyt oli minun vuoroni olla ulalla.

Excelsiorin sisusta [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

P.S. Tätä blogia voi vielä tiistaihin saakka ehdottaa Super Saver Travel Blog Awardseissa parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi.