Yhdysvaltojen kansallispuistot: TOP 5

Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:

5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto

Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.

Great Smoky Mountains National Park
Great Smoky Mountainsin kansallispuisto

Great Smoky Mountainsilta olen kirjoittanut patikoinnista Charlie’s Bunionille (13 km) kuuluisaa Appalachian Trailia pitkin sekä Cades Coven peurojen täyttämästä laaksosta.


4. Grand Canyonin kansallispuisto

Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.

Grand Canyonin kansallispusto
Grand Canyonin kansallispusto

Grand Canyonilta olen kirjoittanut patikoinniltamme kanjoniin Bright Angel Trailia pitkin. Alas asti emme päässeet, sillä edestakaiseen patikointiin olisi mennyt kaksi päivää.


3. Kalliovuorten kansallispuisto

Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.

Rocky Mountainin kansallispuisto
Kalliovuorten kansallispuisto

Kalliovuorten kansallispuistosta olen kirjoittanut jo mainitusta Trail Ridge Roadista eli Yhdysvaltojen korkeimmasta maantiestä, lumikenkäilystä Bear Laken ympäristössä, puiston 100-vuotisesta historiasta, telttailusta kansallispuistossa sekä tietenkin ensivierailustamme puistoon marraskuussa 2013.


2. Yosemiten kansallispuisto

Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.

Yosemite kansallispuisto
Yosemiten kansallispuisto

Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!


1. Yellowstonen kansallispuisto

Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?

Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.

Yellowstone kansallispuisto
Yellowstonen kansallispuisto

Yellowstonen kansallispuistosta olen kirjoittanut pikaterveiset itse reissun päältä, yhteenvedon Yellowstonen parhaista puolista sekä tulevien matkailijoiden avuksi reissubudjettimme ja tietoa telttailukokemuksistamme.


Bubbling under…

Death Valley & Great Sand Dunes
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta

Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:

Kansallispuistot: Everglades, Denali, Glacier, Badlands

Ylärivistä vasemmalta: Denali (kuva @vaihdavapaalle), Everglades (kuva @curiousteea), Badlands (kuva @59nationalparks) ja Glacier (kuva @keamar)

  • Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
  • Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
  • Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
  • Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.

Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Kanaa ja lihamureketta Nashvillen tyyliin

Family Wash

Viime viikonloppuna ajaa hurautimme perjantai-iltana Tennesseen Nashvilleen. Vajaan neljän tunnin lähinnä interstate-ajosta mutta myös eräästä ”väärä kaista, ulos väärän motarin liittymästä, poukkoilu metsätaipaleen läpi oikealle interstatelle”-episodista koostuvan autossa istumisen jälkeen vatsa kiljui murkinaa, joten yksinäisen planeetan opastamina päädyimme Pohjois-Nashvilleen. Pääkadun varrella näimme mm. neljän vilkkuvaloisen poliisiauton rykelmän yhden henkilöauton avoimen takakontin ympärillä sekä monta hengailuporukkaa erittäin käytettyjen autojen kauppojen ja itsepalvelupesuloiden parkkiksilla, mutta korttelin verran pääkadusta sivuun alkoi jo tyylikkään näköinen omakotitaloalue, jonka keskeltä löytyi kohteemme, Family Wash.

Family Wash

Ravintolan sisustus oli eksentrisimmistä päästä, hassusti hyvällä tavalla, ja paikka oli melkein viimeistä pöytää myöten täynnä. Ruoaksi sai niinkin hippiä ruokaa kuin meatloafia ja shepherd’s pieta, siis kotoista lihamureketta (makeaa sellaista – hyvää!) ja lihaperunasoselaatikkoa (piirakkamuotoon iskettynä), joita nautimme paikallisolut Yazoon kanssa. Livemusiikkiakin oli tarjolla loppuillasta, mutta yhden biisin kuunneltuamme päätimme paeta hotellille potemaan aikaeroväsymystä, olimmehan ylittäneet matkalla aikavyöhykerajan…

Family Wash

Lavalla musisoi joku aussinuorukainen. Innokas fani parkkeerasi seisomaan ravintolasalin keskelle kuuntelemaan.

Prince's Hot Chicken Shack

Mutta ei tässä vielä kaikki! Ruokaelämykset jatkuvat…

Seuraavana päivänä löysimme tiemme taas Pohjois-Nashvilleen eilistä epämääräisempään naapurustoon kohteena Prince’s Hot Chicken Shack. Paikka aukesi virallisesti kahdelta, ja varttia vajaa eteen oli kertynyt jo parinkymmenen metrin jono, jolloin omistajat päättivät avata ovet. Joku muukin oli ilmeisesti lukenut mm. New York Timesista ylistystä paikasta…

Prince's Hot Chicken Shack

Iiro tilaa kanaa luukusta. Oikealla oleva täti kauppasi kovasti kaikille jälkkäriksi kakkupaloja muovirasioissa.

Homma toimi niin, että jonotettiin läpi pienen ja kälyisen ravintolan luukulle, josta huudettiin tilaukset ja maksettiin käteisellä. Juomia ei saanut luukusta vaan ne piti ostaa erikseen ravintolan limuautomaatista. Jälkkäriksi pystyi ostamaan ravintolan keskellä pöytää pitäneeltä naiselta elintarvikevärin värisiä kakkupaloja. Tilausvaihtoehtoja oli neljäsosakana, puolikas kana ja kokonainen kana, josta neljäsosakanan kohdalla pystyi valitsemaan jalan tai rinnan välillä, ja kanalle piti valita leivitys asteikolta mild-medium-hot-extrahot. Lisukkeeksi sai papumössöä tai ranskiksia. Me otimme kaksi rinta-annosta, minulle medium ja Iirolle extra-hot (vaikka luukulla myyjä yritti suositella vähemmän tulista vaihtoehtoa), sekä ranskikset puoliksi ja saimme jonotusnumeron 14, jolla odotusta kertyi 45 minuuttia. Porukkaa lappasi sisään jatkuvalla syötöllä, ja veikkaan, että osa joutui odottamaan annostaan toista tuntia.

Chicken at Prince's Hot Chicken Shack

Kananrinta

Kananrinta tarkoitti rintaa siivellä, rintakehällä sun muilla luilla, iskettynä parin paahtoleivän päälle. Olimme ensin luullisuuteen vähän pettyneitä – hirveä vaiva sellaisten syömisessä – mutta eipä tuo lopulta mitään haitannut, sillä ruoka oli niin tulista, ettei sitä hirveän nopeasti pystynytkään syömään. Minun mediumini oli aivan sietokykyni äärirajoilla, ja Iiro totesi jälkeenpäin extrahotin olleen selvästi tulisin ikinä syömänsä annos. Arviomme? Mielettömän hyvää, southern hot chicken -kategoriassa aivan omaa luokkaansa. Ranskikset sen sijaan olivat ”pakasteesta uuniin” -tasoa, mutta nekin olivat avuksi tulisuutta lieventäessä. Loppuvaiheessa ruokailua Iiron vuotavat silmät ja tuskainen ilme saivat jonossa seisseet tädit kyselemään, millä tulisuudella hän oli kanansa ottanut, ja annoksen loppuun syöminen toi onnitteluja.

Extra Hot at Prince's Hot Chicken Shack

Elämän viisauksia: Kun olet syönyt tulista ruokaa käsin, ei kannata niistäessä koskettaa nenää.

Kokki, jonka seinälle kehystetyistä lehtiartikkeleista päättelimme olevan itse Prince, pyörähti jossain vaiheessa salin puolella. Don’t trust a skinny cook, sanonta kuuluu. Tämä kokki oli erittäin luotettavan oloinen.

Nashville Skyline

Että sellainen kaupunki

Pienemmän kaukalon kiekkoa

KSU versus GT hockey

Lokakuussa kävimme katsastamassa paikallisella jääkiekkoareenallamme yliopistokiekkoa, kun Kennesaw State University, käytännössä paikallinen AMK, kohtasi Georgia Techin, yhden maan parhaista teknillisistä yliopistoista. Toisin kuin jenkkifutiksessa, jääkiekkoilijat eivät täällä päin mitään stipendejä keräile, vaan nämäkin joukkueet rahoittavat niin jäätiimansa ja pelimatkansa kuin yliopisto-opintonsakin täysin itse, ja kiekon taso oli sen mukaista: Iiro arvioi, että pienellä harjoittelulla pysyisi itsekin pelaajien vauhdissa. Tämä ei satakuntaa katsojaa haitannut yhtään, vaan kaikki hurrasivat ihan messissä, kun kotijoukkue KSU voitti 5-3. Katsomossa oli muutenkin aika intiimi tunnelma, kun ihmiset seisoivat kaukalon laidalla pleksin takana kiinni toisissaan, ja peli oli kokonaisuutena ihan viihdyttävä.

KSU vs GT

Keväällä sitten kiekon saralla tapahtui se, mitä olimme jo vähän odotelleetkin, eli NHL sai sählättyä sopimuksensa kuntoon ja NHL-kausi vihdoin alkoi. Atlantasta siirrettiin kotijoukkue pois pari vuotta sitten, koska ilmeisesti georgialaisia ei kiinnostanut maksaa lipuista, joten sisällytimme NHL-pelin Nashvillessa osaksi viime viikonlopun Tennesseen ja Kentuckyn roadtrippiamme.

Bridgestone Arena

Nashvillen jääkiekkohalli oli keskuskatu Broadwayn varrella ja helposti eiffeltornimaisesta tötteröstä tunnistettavissa

Nashville Predators

Nashville Predators eli saalistajat, logona lempparieläimeni sapelihammastiikeri

Nashville Predatorsien vieraana oli lauantaina Minnesota Wild, ja me jätimme suvereenisti miettimättä, kumpaa joukkuetta sopisi kannattaa, ja hurrasimme sen sijaan näille kolmelle pelaajalle:

Pekka Rinne

Predatorsin maalivahti Pekka Rinne, pelannut aiemmin Oulun Kärpissä

Niklas Bäckström

Wildin maalivahti Niklas Bäckström, pelannut aiemmin Kärpissä

Mikko Koivu

Wildin kapteeni Mikko Koivu, pelannut aiemmin Kärp.. no ei kun Leijonissa

Wildista olisi saattanut löytyä jäälle vielä neljäs suomalainen, ilmaveivijannu Mikael Granlund, mutta kun Wildilla on seitsemän sentteriä ja jäälle tarvitaan vain neljää, niin Granlund oli taidettu jättää kotiin nauttimaan Minnesotan paukkupakkasista. Pettymys!

Predators vs Wild

Ennen peliä Broadwayn varrella baarissa huomasin porukan, jossa puolella oli Koivu-paidat päällä. Ensireaktioni: ”Suomalaisia!” Sitten tajusin, että vähintään joka toisessa kannattajapaidassa pelaajan nimi oli suomalainen, kun Koivu on Koivu ja Rinne taas on Nashvillessa suurikin stara, joka tunnetaan paremmin nimellä Pekha.

Pekka Rinne fan

Katsomo seisoo kansallislaulun aikaan, paitsi pieni Rinne-fani istuu isin sylissä

National Anthem

Kansallislaulun lauloi joku country-laulaja. Myöhemmin pelin aikana isolla screenillä näytettiin sotakuvia Irakista ja nostettiin esille katsomosta Soldier of the Day, jonka sotilasuraa esiteltiin.

Pekka Rinne fans

Isä ja poika Rinnefani, sekä mahdollisesti isoisä, joka tunki kuvaan mukaan

Fan of Pekka Rinne

Edessämme istui kanssa Rinne-faneja. Istumapaikatkin olivat ihan kelvolliset.

Katsomo oli aika kotijoukkuepainotteista, minkä ansiosta aina Wildin hyökätessä koko katsomo reilukerhomaisesti buuasi täysiä. Ilmeisesti joku Wildin pelaajista oli aiemmin pelannut Predatorsissa, ja hän sai kuulla katsomolta kaikenlaista äidistään ja seksuaalisesta suuntautumisestaan. Hurraamaan taas katsomo purskahti aina, kun pelaajat tuuppivat toisiaan ja näytti, että saattaisi syntyä tappelu. Ei syntynyt. Onneksi.

Pelissä tehtiin kaksi maalia peliajalla, kumpikin meistä kauempaan maaliin, ja koska jatkoajallakaan ei maaleja syntynyt, mentiin rangaistuslaukauskilpailuun, jonka vierasjoukkue Wild voitti täpärästi.

Shootouts, Koivu vs Rinne

Koivu vetäisi rankkarin tolpan kautta Rinteen taakse. Jee! eiku? Ketä tässä piti kannattaa?

Kävellessämme pois päin hallilta lämpötila oli laskenut reilusti alle 10 asteen ja hytisimme ohuissa kesätakeissamme, kun suurin osa paikallisista käveli ilman takkia tai edes pitkähihaista. Liikennevaloihin seisahtuessamme huomasin, että sentään edessämme miesporukka oli järkevästi ottanut villakangastakit mukaan, ja tämän huomasi vieressäni seissyt paikallinenkin, joka kysyi miehiltä: Are you feeling cold? ”A little bit yes”, yksi miehistä vastasi tutun kuuloisella murteella. Suomalaisia. Tämän kuultuaan Rinne-paita päällä seisova paikallinen kysäisi: Where is Finland?

Fan of Finland

Myös pelissä näkyi pari Suomi-paitaa. Emme tietenkään menneet juttelemaan.

Intiaanipäällikkö Abramin matkassa

Cades Cove Deers

Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa Tennesseen puolella sijaitsee Cades Cove, vuorten joka puolelta ympäröimä laakso, joka on kuin aivan eri maailmasta jylhien vuoristoteiden jälkeen, ja jossa vierailimme viikko sitten sunnuntaina. Vuorten keskellä on peltoalaa, jota uudisasukkaat viljelivät 1800-luvulla, ja joka nykyään on niittyyntynyt villieläinten laidunmaaksi. Pelloilla näkyi peuroja niin runsaasti, että luulimme niiden olevan kasvatettuja, mutta jälkeenpäin internetin tutkinta paljasti, etteivät niittyjä ympäröivät aidat ole peuroja varten vaan enemmänkin koristeena muistuttamassa vanhoista ajoista, samalla tapaa kuin vanhat puutalot ja -kirkot, joita pidetään kunnossa kansallispuiston kävijöiden pällisteltävänä.

Cades Cove

Me olimme tulleet paikalle patikoidaksemme Abrams Falls -polulla, joka sijaitsee aivan laakson taaimmaisessa päässä, joten saimme ajaa monta kilometria yksisuuntaista kapeaa maisemareittiä letkassa muiden turistien kanssa. Ilmeisesti moni turisti oli tullut paikalle vain ajaakseen autolla pitkin maisemareittejä, joten autot etenivät 20km/h-fiilistelyvauhtia, hiljentäen ja pysähdellen peurojen kohdalla. Ikkunat olivat aurinkoisessa kevätpäivässä auki, valokuvia napsittiin ahkerasti – yksi kuski ajoi autoa samalla videokuvaten maisemia – ja koirat roikkuivat puoliksi autoista ulkona, usein kuskin sylissä istuen. Meitä tämä hieman ärsytti, koska meillä oli selkeä tavoite ja ei mitenkään liian paljon aikaa ennen kuin tarkoitus oli lähteä pitkälle ajomatkalle kotiin päin, emmekä olleet ajatelleet ajomatkan polun päähän kestävän näin kauan, kun nopeusrajoitus oli kuitenkin 40km/h, mutta ohittaakaan ei pystynyt, joten siinä sitten köröttelimme letkan mukana ja yritimme ajatella positiivisesti.

Trail to Abrams Falls

Ylöspäin…

Trail to Abrams Falls

…ja kohta taas alaspäin!

Abrams-joki on nimetty 1700-luvulla eläneen cherokeeintiaanipäällikkö Oskuahin mukaan, joka myöhemmin kääntyessään kristityksi vaihtoi nimensä Abramiksi. Päällikön johtama Chilhoween kylä sijaitsi Abrams-joen alajuoksulla siinä, missä nykyään on Chilhowee-järvi. Neljän kilometrin pituinen Abrams Falls -patikointireitti seurailee Abrams-jokea Cades Covelta kiiveten välillä jokea ympäröiville mäille. Välillä joki pauhasi leveänä vieressä, välillä taas virtasi kymmeniä metrejä alempana. Me juoksumarssimme myöhäisen kellonajan ja pitkän kotimatkan innoittamana kahdeksan kilometria edestakaisin puoleentoista tuntiin; polulla liikkuvilta lapsiperheiltä matkaan taisi mennä reilut kaksi tuntia.

Crossing a creek on the way to Abrams Falls

Polku ylitti useita sivupuroja. Tukkisillat olivat tukevia mutta hieman liian kapeita minun makuuni.

Abrams Falls

Polun päässä on se, mitä tänne oikeastaan tultiin katsomaan: Abramin vesiputous, ei puiston korkein mutta kylläkin runsasvetisin. Nautimme nopeasti lounassämpylät, napsimme kuvia ja lähimme takaisinpäin, kun toinen paikalle samoihin aikoihin saapunut pariskunta vasta viritteli riippumattoa kahden tammen väliin. Vesiputouksen luona sekä aiemmin polun alussa oli usean kyltin verran varoiteltu, ettei vesiputouksen alla olevaan suvanteeseen saanut mennä uimaan, sillä veden virtaus kohdassa on arvaamaton ja moni on jo hukkunut. Kun tähän lisää kuolemaan johtaneet liukastumiset ja kompastumiset polulla, Abrams Fallsin perheystävällinen ja lempeä patikointireitti on eräänkin vaelluslehden mukaan yksi USAn kymmenestä vaarallisimmasta polusta. Abram-herra on siis päässyt Rainier-vuoren jäätikkömyrskyjen, Yosemiten vuoristotautokorkeuksisen Half Domen melkein pystysuorien seinämien ja Grand Canyonin yli 40 asteen lämpöaaltojen kunnioitettavaan seuraan.

Warning: Do Not Swim

5 deaths have occured from drowning. Please don’t be next.

Jenni at Abrams Falls

Pakollinen poseerauskuva jo laskevan auringon valossa. Seuraavaksi neljä tuntia autossa istumista, jalat kiittävät.

 

PS. Hollannissa asuva Karlis on muistanut minua tunnustuksella. Kiitos Karlikselle! Eteenpäin jakaminen jää tällä kertaa väliin, koska samanlainen tunnustus on esiintynyt blogissa aiemminkin, mutta ainahan tällainen lämmittää blogistin sydäntä.

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä

Rubiiniputous tippukiviluolassa

Stalagtites

Tennesseen Chattanoogassa joulukuun alussa vierailimme Ruby Fallsin luolastossa yli 300 metrin syvyydessä Lookout-vuoren alla. Luolasto löytyi sattumalta, kun vuonna 1928 kallion läpi porattiin kuilua, johon oli tarkoitus rakentaa hissi hieman alempana olevaan jo tunnettuun luolaan. Sen sijaan poraajat löysivät raon tähän luolaan, jota pitkin pääsi vain ryömimällä. Kaivajien johtaja Leo Lambert otti mukaan eväitä, lähti ryömien etenemään luolassa ja palasi takaisin kymmenen tuntia myöhemmin kuulema aika täpinöissään.

The River

Luolan läpi virtaava puro muodosti ajoittain altaita

Herra Lambertin piti kuulema ryömiä monta tuntia ennen kuin hän pystyi nousemaan edes kyyryyn. Perältä luolasta löytyi hieno tippukivikokoelma ja aivan perältä melkein 50 metriä korkea maanalainen vesiputous. Lambert toi luolaan myös rouvansa Rubyn, jonka mukaan hän nimesi putouksen, ja yhdessä he nimesivät monia luolan tippukivimuodostelmia. Osassa niistä piti käyttää rutkasti mielikuvitusta, mutta esim. perunalastu näytti tosiaan ihan perunalastulta.

"Fish"

Ihan selkeä kala, eikö sinustakin?

Oppaan mukaan luolaan johtava hissi oli hajonnut joskus 80-luvulla niin, että luolassa oli ollut sillä hetkellä sisällä noin kolmekymmentä turistia. Varaosaa piti lähteä hakemaan Atlantasta asti, ja turisteihin pidettiin yhteyttä laskemalla alas viestejä, vettä ja muonaa pientä kuilua pitkin. Hissin korjauksessa meni toistakymmentä tuntia, yön yli, mutta aamulla, kun hissi vihdoin saatiin toimimaan, turisteille tarjottiin aamiaista sekä elinikäinen vapaakortti luolastoon. Kuulema kukaan ei ole tähän päivään asti tätä korttia käyttänyt.

Please Touch

Luolan ainoa tippukivi, johon oli lupa koskea, mutta se ei tietenkään estänyt edellä käveleväämme intialaisnaista hipelöimästä joka ikistä ohittamaansa tippukiveä

Kierroksen rasittavin osuus oli itse opas. Ei ole ensimmäinen kerta, kun jonkun kierroksen opas on täällä käyttänyt enemmän aikaa puujalkavitseihin ja korkeintaan keskinkertaiseen stand-up-komiikkaan kuin itse opastamiseen, mutta tällä kertaa se todella rassasi. Yleensä olen opastetuilla kierroksilla innokkaasti ryhmän kärjestä, mutta nyt jättäydyin ryhmän peräpäähän tarkoituksella, koska en jaksanut kuulla yhtään uutta oppaan laukomaa läppää hänen ulkonäöstään tai ylipainostaan, ja ne loputkin läpät olivat aika kuluneita. Thanks for the tour, and if you liked it, while you fill out the feedback form, my name was Mary. In the case you didn’t like it, I’m Karin. Eh, kiitos vaan Karin.

Ruby Falls

Itse putous.

Putous oli luolan päässä, ja sitä katseltiin värivalojen vaihdellessa ja klassisen musiikin pauhatessa. Fiilis oli hieman sama kuin pari vuotta aiemmin Tytyrin kaivosmuseossa Lohjassa, jossa suuren kaivosluolan valoperformanssia siivitti Vuorenpeikkojen tanssi. Tytyrissä ei ollut tippukiviä, mutta opastus oli huomattavasti miellyttävämpi, joten suosittelen pistäytymään Lohjalla, jos Chattanoogaan on liian pitkä matka.

Lookout Mountainin huipulle

View from Lookout Mountain

Chattanoogan viereiseltä Lookout Mountainilta on hienot näkymät sekä kaupungin ylle että kauemmaksikin; vuori on 720 metriä korkea, ja hyvällä säällä sieltä näkee parinsadan kilometrin päässä olevat sumuiset vuoret eli Great Smoky Mountains. Vuoren vieressä luikertelee Tennessee-joki, joka tekee jatkuvaa S-mutkaa ja on kuulema muodostanut kunnon kanjonin jonnekin Chattanoogan lähelle, mutta tätä emme nähneet.

Rock on Lookout Mountain

Liuskekiven päällä hiippaillessa oli jatkuva epäilys, että kestääköhän tämä

Kävimme vuoren pohjoisosassa olevassa Point Parkissa, joka sijaitsi kauniiden (ja oletettavasti kalliiden…) alppikartanoiden lomassa – siis sellaisten talojen, joissa on suihkulähteet ja kreikkalaiset patsaat pihalla tai jotka on rakennettu alppimajatyyliin mutta kolmikerroksisiksi ja valtavin ikkunoin, ja joissa voi olettaa olevan sisäkön ja hovimestarin lisäksi viisi muuta palvelijaa. Point Park oli perustettu sisällissodan muistoksi, ja sinne oli kolmen taalan pääsymaksu. Rehteinä suomalaisina (itsenäisyyspäivän kunniaksi pientä kansallistunnon kohottamista) maksoimme pääsymaksun ja totesimme, että sitä ei ollut kukaan paikalla tarkistamassa, vaan maksu oli jätetty omantunnon varaan. Jäljessä tulleet amerikkalaiset lukivat samat kyltit kuin mekin ja kävelivät sen jälkeen maksuautomaatin ohitse todeten, Maybe it’s free on weekends.

Cannon on Lookout Mountain

Chattanooga oli sisällissodan aikaan sotilaallisesti tärkeä kohde, koska se sijaitsee parin eri junaradan risteyksessä ja lisäksi ohi luikerteleva joki oli tärkeä kulkureitti. Sotahistoria lyhykäisyydessään meni niin, että ensin etelän joukot hylkäsivät kaupungin pohjoisen lähestyessä, koska sitä ei kyetty puolustamaan kunnolla. Tämän jälkeen etelä piiritti kaupunkia monta kuukautta, kun pohjoinen yritti vuorollaan pitää sen. Lopulta pohjoisen joukot saivat vahvistuksia ja Lookout Mountainilla käytiin iso taistelu, jonka takia Point Parkissa oli selostettu paljon sisällissotahistoriaa ja puistoa koristi pari muistomerkkiä. Wikipediasta myöhemmin luin, että paikalla on käyty taisteluita myös valkoisten ja paikalla aiemmin asuneen Cherokee-heimon välillä, joka päättyi intiaanien tappioon ja jonka seurauksena Cherokeet lähetettiin kohti länttä reissulle, joka tunnetaan kuvaavasti nimellä ”Trail of Tears”, mutta tästä ei ollut paikan päällä mainintaa.

Lookout Mountain Cliff

Lookout Mountain's Incline Railway

Kulkuvälineemme valmiina lähtöön

Vuorelle kulki autotie, mutta me saavuimme paikalle rautateitse. Vuoren yhtä sivua kulkee junareitti, jota kutsutaan netissä näyttävästi ”yhdeksi maailman jyrkimmistä”. Paikan päällä oli vähän nostettu panoksia ja sanottiin suoraan että ”maailman jyrkin”. Tämä herätti minussa hieman kummeksuntaa, koska sattumalta kävin keväällä Norjassa ajamassa Flåm-Myrdal-junayhteyden, jota myös mainostettiin maailman jyrkimmäksi, mutta näköjään tässäkin oli kyse erilaisesta asteikosta: norjalaisten määritelmä rautatielle oli standardi raideleveys ja omin voimin kulkeminen, kun taas Lookout Mountainin juna kulki vaijerin varassa ja oli itseasiassa funikulaari. Jyrkkä se kyllä oli.

View from Incline Railway

Jos vaijeri nyt katkeaisi… tai eipä ajatella tätä ajatusta loppuun.

Sunset on Lookout Mountain

Aurinko ehti laskea vuorella ollessamme ja vähän vajaa kuusi alhaalla oli jo pimeää

Kesäviikonloppu joulukuussa: Chattanooga, Tennessee

Viime torstaina mietimme, pitäisikö viettää tuleva viikonloppu kotona vaiko kenties lähteä viikonloppureissuun. Tennesseen Chattanoogasta oli ollut pitkään puhetta mahdollisena kohteena, joten totesimme, että lähdemme sinne, jos säätiedotteen mukaan ei ole pakkasta tai vaakasuoraa sadetta. Sääpalvelu lupasi viikonlopuksi aurinkoa ja +20, joten varasimme hotellin ja lähdimme lauantaiaamuna huristelemaan kohti pohjoista.

Chattanooga Main Street

Chattanoogan Main Street, tyypillinen pikkukaupungin pääkatu

Chattanooga on Georgian ja Tennesseen rajalla oleva Oulun kokoinen kaupunki, joka on tunnettu ympäröivästä luonnostaan sekä sitä halkovasta Tennesseejoesta. Sinne ajaa meiltä vain vähän toista tuntia, ja osuimme paikalle parahiksi Main Streetin katujuhliin, jossa musiikki soi ja ihmiset tallustelivat ympäriinsä erilaisia esityksiä katsellen. Osa porukasta oli pukeutunut jouluisasti, mikä ei oikein sopinut yhteen 20-asteisen auringonpaisteen kanssa; miten ihmeessä täällä on tarkoitus päästä joulutunnelmaan?

Chattanooga Main Street

Vastaan käveli tonttu

Lincoln Bull

Autojenmodausskaban Lincoln Towncar

Jenni in Downtown Chattanooga

Villatakki oli täysin tarpeeton, mutten pystynyt jättämään sitä joulukuussa autoon

Vähän aikaa Main Streetiä ihmeteltyämme lähdimme lounaalle paikalliseen panimoravintolaan, Big River Breweryyn. Panimosta sai erinomaista salaattia, ja illemmalla piipahdimme paikalla uudestaan kokeilemassa läpi panimon maistelulautasen.

Big River Brewery Tasting Platter

Iiro tykkäsi IPAsta, minun lempparini oli alarivin keskimmäinen ”ienbeck-tyyppinen” olut (siis mikä Ienbeck?)

Delta Queen Steam Boat

Yöpymispaikan olimme varanneet yli 80 vuotta vanhalta höyrylaiva Delta Queeniltä, joka vielä pari vuotta sitten paahtoi pitkin jokia, mutta joku paloturvallisuuslupa oli mennyt vanhaksi, ja nyt laiva on pysyvästi ankkuroitu Tennesseejoelle. Laiva oli upea sisältä, sänky oli pehmeä, hytit olivat laivan hytiksi aivan riittävän isoja ja palvelu oli mukavaa, mutta tunnelmaa vähän latisti, kun hotelliin jo saavuttuamme tajusimme googlata netistä ludetilannetta, ja hotellista löytyi pari hyvin tuoretta luderaporttia. Emme saaneet luteenpuremia yön aikana, emmekä löytäneet huoneesta lutikanjälkiä, mutta tungimme silti osan vaatteista pakastimeen ja loput kuumaan kuivausrumpuun kotiin tullessamme. Lutikkaraportteja jenkkihotelleista löytyy Bed Bug Registrystä, kannattaa tutustua mieluiten jo ennen hotellin varausta.

Delta Queen Steam Boat

Puusta tehty aula

Delta Queen Steam Boat

Delta Queen Steam Boat

Delta Queen by Night

Delta Queen iltavalaistuksessa

Illallisella kävimme Back Inn Caféssa, joka oli saanut ristiriitaisia arvosteluja Tripadvisorissa, mutta johon löytyi Grouponista alennustarjous, joka houkutteli varaamaan pöydän. Ruoka oli ihan okei, mutta ei ehkä aivan niin hyvää kuin siihen hintaan olisi voinut odottaa – esimerkiksi tempura muistutti enemmän uppomunkkia kuin oikeaa tempurataikinaa – ja tarjoilija ei osannut suositella meille viinejä tai muutenkaan vaikuttanut kovinkaan osaavalta.

Bento Box

Back Inn Cafén ”Bento Box”, onnistunein tilaamamme annos, jossa wasabipyörykät ja makirullat olivat erinomaisia, teriyakiliha sen sijaan sitkeää

Sunbathing in December

Auringonottoa joulukuussa: lämpötila tuntuu melkein helteeltä, mutta ruohikko on kuollut ja lehdet tippunet puista

Teimme me Chattanoogassa muutakin kuin söimme, joimme ja nukuimme, mutta siitä lisää jossain myöhemmässä kirjoituksessa. Aurinkoista joulukuuta!