Jokapäiväinen rajanylityksemme

Tässä päivänä eräänä olin juuri lähdössä töistä uimahallille pulikoimaan kilsan tai pari – penikoiden oireilu pakotti pitämään lenkkeilystä taukoa – kun samaan hissiin osuneet työkaverit pyysivät mukaan afterworkeille. Laiskalla päällä kun olin, minut oli helppo ylipuhua, ja päädyin istumaan läheisen hotellin modernisti sisustettuun aulabaariin Hoegaarden-tuopin ääreen.

Siinä istuessa selvisi syy drinkeille: Ranskassa asuvat työkaverit olivat huomanneet TomTomeistaan, että hieman rajan tuolla puolen oli kunnon ryysis, todennäköisesti onnettomuuden aiheuttama, ja jos nyt lähtisi ajamaan, kotimatka venyisi parituntiseksi. Parempi siis istua hetki chardonnay-lasi kädessä ja katsoa sitten autoilua uusin silmin.

Luxemburgista Ranskaan, Saksaan ja Belgiaan pääsee nelikaistaisia moottoriteitä pitkin periaatteessa nopeasti, mutta ruuhka-aikoina ne ovat tukossa ilman onnettomuuksiakin, sillä päivittäin 150 000 ihmistä tulee töihin Luxemburgiin naapurimaasta. Luxemburgissa ei ole ylipäätään töissä kuin kolmisensataatuhatta ihmistä, joten joka toinen työntekijä siis asuu ulkomailla. Syy tälle on yksinkertainen: asunnot ovat toisella puolella rajaa puolet siitä hinnasta mitä Luxemburgissa, ja minäkin saisin yksiöni hinnalla Saksan puolelta Trieristä kolmion. Itse olen todennut, että kalliimpi vuokra on pieni hinta puolestatoista tunnista ylimääräistä vapaa-aikaa joka arkipäivä, kun taas rajan toisella puolen asuvat työkaverini ovat todennneet, että vapaa-ajan menetys on pieni hinta omasta pihasta ja siitä, että vaimo voi olla kotona lasten kanssa. Lisäksi moni on alunperin kotoisin raja-alueilta, ja eräskin työkaverini totesi, ettei voisi asua missään muualla kuin Ranskan Metzissä, sillä työpaikka on Luxemburgissa mutta ex-vaimo Pariisissa, josta hänen pitää hakea poikansa joka toinen viikonloppu, ja Metz on sopivasti puolimatkassa.

Luxemburg on huomannut muissa maissa asuvien työntekijöidensä merkityksen kansantaloudelle ja huomioinut heidät sosiaalietuuksissaan. Luxemburgissa töissä olevien lapset saavat esimerkiksi luxemburgilaista verrattain korkeaa lapsilisää riippumatta siitä, missä he asuvat, ja lapset saavat myös käydä halutessaan Luxemburgissa koulua. Tällä hetkellä lehdissä on juttua, pitäisikö lapset ottaa myös Luxemburgin tarhajärjestelmän piiriin, jota kaavaillaan muutettavan ilmaiseksi. Ainakin yhden työkaverini arkea tämä helpottaisi: jos on hänen vuoronsa viedä lapset tarhaan, hän ehtii töihin vasta vähän ennen kymmentä, joten palaverit pitää sopia vaimon työvuorojen mukaan.

Päivittäiset työmatka-autovirrat Luxemburgiin. Suurinta töissäkäynti on Ranskan puolelta, Thionvillen ja Metzin kaupunkien lähistöiltä, mutta myös Saksan Trier ja Belgian Arlon ovat merkittäviä.

Drinkeillä ei puhuttu sosiaalietuuksista, vaan työkaverini kertoivat kauhutarinoita pisimmistä työmatkoistaan. Yksi oli kerran lähtenyt töistä vasta iltakymmeneltä, koska oli huomannut ruuhka-aikaan onnettomuuden, jonka oli halunnut välttää. Yritys ei täysin onnistunut, sillä lopulta hän oli kotona aamuneljältä seikkailtuaan pikkuteiden kautta rajan ylitse. Pahin tarina kuitenkin oli, kun eräänä lumimyrskyisenä talvi-iltana Belgia oli päättänyt yksipuolisesti sulkea rajan, jolloin Luxemburgin puolella rajaa moottoritie luonnollisesti meni täysin tukkoon. Eräs Belgiassa asuva työkaverini oli ehtinyt tuolloin ajaa jo viimeisen Luxemburgin liittymän ohitse, ja lopputuloksena hän odotti kuusi tuntia autossaan tien aukeamista… mutta ei tässä vielä kaikki. Tiedättekö, mikä oli kaikista pahinta? The police didn’t even serve her coffee! juttua kertova työkaverini puuskahti.

Oli pakko kysyä, onko kahvin tarjoilu ruuhkassa hyvinkin normaali poliisin tehtävä täällä päin, ja toinen työkaveri ehti selittämään, että ei nyt normaalin poliisin vaan tietenkin liikkuvan poliisin. Kolmas taas huomautti, että usein kahvia kylläkin tarjoilee palokunta.

Ruuhkatarinat olisivat varmaan vielä jatkuneet, mutta tässä kohtaa työkaverini päättivät lähteä uhmaamaan liikennettä.