Lauantaipäivä Pohjois-Luxemburgin Wiltzissä oli aurinkoinen, lämmin, suht pilvetön ja tuultakaan ei ollut liikaa. Hyvä niin, sillä mitäs tuolla taivaalla näkyykään?
Kärpäsenkakkaa, epäilisi Pikku-Myy
Vai sittenkin laskuvarjohyppääjiä?
Kun työkaveri pari kuukautta sitten kysyi, uskaltaisinko ikinä hypätä laskuvarjolla, vastasin miesvoittoiselle työpaikalle sopivalla itsevarmuudella, että tottahan toki, minä en pienestä pelästy. Viikkoa myöhemmin sain maililla tiedon, minne 200 euron hyppymaksu pitää maksaa, ja ilmoituksen, että kesäkuun 8. päivänä sopii sitten olla paikalla.
Laskuvarjojen taittelut ja pakkailut vaativat reilummin tilaa
Meidän porukkamme hypyt veivät päivästä kolme lentoa
Koko edellisen viikon työkaverit kyselivät päivittäin, jännittääkö, ja vastasin totuudenmukaisesti, että eipä juuri, ja tämä fiilis jatkui vielä samana päivänä. Yksi työkaveri kertoi nukkuneensa katkonaisesti, toinen kertoi stressanneensa ja googlettaneensa tietoa siitä, miten hypyt voivat mennä vikaan, ja minä hymyilin ja totesin, että eipä tässä mitään, kaunis päivä tänään. Meitä hyppääjiä oli yhteensä kuusi, kerrallaan hyppäämään mahtui kaksi, ja pienet stressinpoikaset vatsassani kaikkosivat täysin, kun ensimmäisessä hyppyvuorossa ollut Laura alastultuaan huusi That was amazing! You have to do it!
Ensimmäinen pari selvisi elävänä ja vieläpä hyväntuulisena maanpinnalle
Sitten tuli minun vuoroni.
Saimme pareittain juuri ennen hyppyä ohjeistukset siitä, missä asennossa pitää hypyn missäkin vaiheessa olla
Haalarin puin itse, mutta valjaat päälleni kiinnitti saksalainen tandemhyppymestari Dirk
You look like Schumacher! Hyppyvuorossa minä ja Romuald.
Ohjaajien perässä koneelle. Dirk hyppäsi shortseissa.
Koneessa istuttiin sylikkäin selkä menosuuntaan. Meidän kahden tandemhyppyparimme lisäksi mukaan tuli kolme soolohyppääjää.
…ja sinne män!
Suunnilleen tässä vaiheessa rupesin tajuamaan, mitä olin tekemässä. Sitä mukaa kun kone keräsi korkeutta, minun hermostumisasteeni kohosi. Kun Dirk kolmessa kilsassa kiinnitti minut kiinni itseensä, ei yhtään enää hymyilyttänyt. Kolmessa ja puolessa kilsassa mietin, voiko tämän vielä perua. Neljässä kilsassa yksi soolohyppääjistä avasi koneen oven ja totesin, että kaikista älyvapaista tempauksistani tämä saattoi olla älyvapain… ja sitten ensimmäinen hyppääjä hyppäsi ja jäi tuulten riepoteltavaksi kuin räsynukke, ja olin että oh shit oh shit oh shit.
Hyppyasentoon kuuluu, että istutaan koneen ovesta puoliksi ulkona, jalat koneen alla, kasvot ylöspäin. Jälkimmäisen perustelusta en ole varma, mutta hyppääminen oli kyllä helpompaa, kun ei nähnyt alaspäin. Dirk vielä kysäisi, että You okay?, ja vaikka teki mieli huutaa että en todellakaan, niin vastasin silti yeah… ja sitten oltiinkin jo ilmassa.
Vapaapudotus kesti minuutin, josta ensimmäiset kaksikymmentä sekuntia huusin täysiä, kun tuuli ujelti korvissa ja maa näytti lähestyvän hitaasti mutta varmasti. Sitten rupesi tuntumaan sen verran pahalta sydämen tienoilla, että keskityin loput neljäkymmentä sekuntia pysymään elossa ja hengittämään. Kuinka noloa olisi kuolla laskuvarjohypätessä pelkoon?
Pahin on jo ohitse, kun Luxlait-maitomainos loistaa taivaalla
Varjon auettua maailma palasi raiteilleen. Oli jotain, joka piti minut ylhäällä, ja Dirk naureskeli sen verran vapautuneesti, että yritin saada hengityksen tasaantumaan ja katsella jopa vähän maisemia. Minua ennen hypännyt kaveri oli kertonut, että vapaapudotus oli mennyt pitkälti pilvessä, mutta meillä eivät pilvet häirinneet maisemia. Luxemburgin kumpuileva vuoristoinen maaseutu levittäytyi allamme kauniina ja kesäisenä.
Laskeutuessa piti nostaa jalat ylös
Tukka vähän sekaisin, mutta elossa ja maan kamaralla!
Maan kamaralla oli helppo iloita ja naureskella viimeisen kahden työkaverin jännittyneille ilmeille. It was horrible, totesin vapaapudotuksesta, ja viimeisenä vuorossa oleva pomoni näytti siltä, että olisin voinut jättää totuuden kertomatta.
Kone tuotiin joka hypyn välissä pois ruohikkokiitotieltä hallin vierustalle huollettavaksi
Luxemburgilaiset huruttelivat lentokentän viereistä tietä pitkin ties millä mönkijöillä ja häkäpönttötraktoreilla
Viimeisenä hyppyvuorossa ollut Frédéric oli varannut mukaan hyppyä juhlistamaan pari pulloa shampanjaa, jotka muut työkaverit kävivät korkkaamassa Frédéricin vielä killuessa taivaalla. Säät suosivat vielä viimeisiä hyppääjiä, vaikka sille hypylle ei soolohyppääjiä tullut mukaan kovan tuulen takia. Takaisin kaupunkia kohtia ajaessamme jouduimme rankkaan raekuuroon, mutta siinä vaiheessa säällä ei enää ollut väliä.
Ei apua! Tää on ollut mun haaveeni AINA! Ihan mielettömän hienoa, että uskalsit – minä olisin saattanut mennä puihin. Ehkä kirjaimellisestikin. :-D
Mä olen ihan tyytyväinen, ettei mulla ollut mitään vastuuta varjon ohjauksesta, koska toi olis varmaan pelottanut… Nyt saatoin ottaa laskeutuessa rennosti. :)
Minäkin olen salaa ajatellut, että olisi makeeta kokeilla, mutta taitaa jäädä toteutumatta.
Malmin lentokentällä järjestetään hyppykursseja ja tandemhyppyjä, sinne vaan tänä kesänä!
Huuuuui ja vau! Oli varmasti upea ja mahtava tunne jälkeenpäin!
Mä en kyllä uskaltaisi, joskus myös sitä miettinyt, mutta en usko että lopulta uskaltaisin hypätä. Vaijeriliuku (zip-lining) oli jo alussa riittävän jännittävää :-)
Jos siinä olis ollut joku realistinen mahdollisuus perääntyä, niin olisin saattanut minäkin todeta, että jätetään toiseen kertaan, mutta oli aika vahvasti fiilis, että täältä neljästä kilsasta pääsee alas vain yhtä kautta. Ja porukan paine toki auttoi kanssa. ;)
Apua! Rohkea olet :) itsekin oon aina halunnut tuon kokea, mutta vielä ei ole tullut sopivaa tilaisuutta vastaan.
Tohon kyllä tarttee kerätä joku porukka. Oli ihan eri meininki kun meni isommalla jengillä, kuin että jos olisi ollut liikkeellä yksin.
Uuu! Rohkea nainen. Joskus minäkin haaveilin moisesta. En tiedä, uskaltaisinko edelleen… :-)
Siinä vaiheessa kun juuri ennen hyppyä taisin näyttää vähän hätääntyneeltä, yksi hyppäävistä miehistä totesi minulle, että heidän seuransa kautta on hypätty jo 200 000 kertaa eikä vielä yhtäkään onnettomuutta. En tiedä, vaikuttaako tämä muiden pelkoihin, mutta itseäni tieto rauhoitti merkittävästi. :)
Ihana juttu ! Tuo isompi vapaan pudotus on hieno juttu. Itse olen tehnyt hypyn käyttäen ’static line’ ja siinä se vapaa pudotus jää pieneksi. Tosi hieno kokemus sinulla ! Kun tulee vanhemmaksi (!…. :) )……nyt olisin kriittisempi tandenhypystä ja kenen haluaisin kiinnittyä…..semmoinen varoitus, että tuon kokemuksen jälkeen katselee maisemia lentokoneen ikkunasta ihan eri tavalla !
Hyppäsit siis itse ja kävit sitä ennen jonkun hyppykurssin? Tuohan on jo huomattavasti omaa kokemustani hc:mpää. Meillä ohjeistusosuus kesti alle vartin. :)
Apua, en pystyis, ikinä – eli respect! Kauhean hauskaa oli lukea :-D
Hui! En uskaltaisi ikimaailmassa :) Mutta ihaillen luin miten urhea kummityttöni on!!! Minä voisin osallistua siihen loppuun – kuplivan juontiin :)
Huisia!! Haluaisin itsekin tän joku päivä kokea! :D mutta kyllä mua varmaan jo etukäteen jännittäisi koko hyppy. Sä oot ollut ihan viileen rauhallinen h-hetkeen asti!
Kiitos kaikille kehuista! Kuvittelin selvinneeni hypystä vahingoittumattomana, mutta tänään huomasin, että sisäreidessäni on melkein kämmenen kokoinen sinivioletti mustelma… juuri siinä kohtaa, mistä siniset valjaat kulkivat. Ja juuri kun shortsikaudet pääsivät alkamaan!
Ei, en vois koskaan tehä tota. Ihan kamalaa! Kahjut hyppää.
Ei varmaan tullut mun kahjuus ihan hirveen suurena yllätyksenä. :D