Kolmetoista vuotta WTC-iskujen jälkeen tämä muistopäivä näkyy yhä Amerikan arjessa. Aamulla autoradiossa kerrottiin, että joku pizzeria jakaa ilmaista pizzaa niille, jotka lahjoittavat rahaa iskujen uhrien perheitä tukevalle hyväntekeväisyysjärjestölle. Facebookissa yksi amerikkalainen kaverini pyysi ihmisiä miettimään muistopäivän kunniaksi, mikä on heille tärkeää elämässä – Volunteer your time, donate to a worthy cause, hug your children a little tighter today, smile at someone who may need a lift or better yet at someone who you find DIFFERENT than yourself… – kun taas toinen tyytyi vaihtamaan profiilikuvakseen liehuvan USAn lipun lauseella We will not forget. Päivää on muisteltu jokaisella uutiskanavalla, ja isänmaallisuudestaan tunnetulla Foxilla kolumnisti pyysi ihmisiä sitotumaan Amerikan aatteeseen – recommit yourself to the cause of America – koska America’s military still carries the burden of defending freedom amidst a fallen world.
Me muistelimme tätä päivää jo viime pääsiäisenä, kun kävimme vierailulla New Yorkin WTC-muistomerkillä. Lippu muistomerkille piti tuolloin vielä varata etukäteen netistä, ja se oli ”ilmainen”, mutta siitä perittiin parin taalan varausmaksu. Käytännössä paikan päälläkin olisi pystynyt varaamaan vierailuajan saman suuruista maksua vastaan, mutta silloin olisi pitänyt jonottaa pidempään. Me olimme unohtaneet printata ennakkoon varatun lipun, mutta kun menin kysymään ohjeistuksia jakavalta vartijalta, pitäisikö meidän tämän takia jonottaa uusi aika, hän totesi, että I belive you ja antoi meille takataskustaan ylimääräiset liput. Nykyään koko lippukäytännöstä on luovuttu, ja muistomerkille pääsee oikeasti ilmaiseksi jonottamatta.
Paikalla oli massiiviset turvatarkastukset, mutta ne soljuivat aika sujuvasti eteenpäin, eikä ollut aikaakaan kun pääsimme aitojen rajaamaan muistolehtoon. Kyltit peräänkuuluttivat kunnioittavaa käytöstä, ja vierailijat automaattisesti hiljensivät ääntään, joten ihmismassoista huolimatta alueella oli yllättävän rauhallista. Kahden sortuneen pilvenpiirtäjän paikalle oli rakennettu valtavat altaat, joissa vesi soljui altaiden pohjalla olevaan mustaan aukkoon. Altaita ympäröivät iskuissa kuolleiden nimet, yhteensä vähän vajaa kolme tuhatta nimeä.
Muistomerkillä minua herkisti käytäntö, jossa joka päivä kyseisenä päivänä syntymäpäiviä juhlivien nimien kohdalle lisättiin valkoinen ruusu. Se auttoi konkretisoimaan, että kyseessä oli elävät ihmiset, joista suurin osa olisi tänä päivänä oikeasti juhlinut syntymäpäiviään, ellei olisi menehtynyt ihmishenkien menetyksellä mitattuna maailmanhistorian pahimmassa terroristi-iskussa.
Viime pääsiäisenä paikalle rakennettu WTC-museo oli vielä vaiheessa, mutta nyt se on jo avattu, ja sisältä pitäisi löytyä seikkaperäinen katsaus päivän tapahtumiin. Meidän oli kuitenkin tyytyminen Gift Shopin sisällä olleeseen pieneen aikajanaan, josta päivän tapahtumia pystyi kertaamaan. Suurimman huomion Gift Shopin nurkassa saivat palomiehet, poliisit ja muut, jotka olivat auttaneet ihmisiä selviytymään päivän tapahtumista, ja poliisikoiratkin oli mainittu.
Melkein valmis museo, joka avattiin noin kuukausi meidän käyntimme jälkeen.
Jotain tuhon laajuudesta ja järkyttävyydestä amerikkalaisten mielessä kertoo, että muistomerkki saatiin valmiiksi vasta kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Iskuista jäljelle jäänyt kaaos saatiin siivottua alle vuodessa, ja loppu aika meni muistomerkin suunnittelussa. Lopputulokseen voi kuitenkin olla tyytyväinen: syyllistäminen, kansallismielinen pullistelu ja muu turha on jätetty pois, ja muistomerkistä päällimmäisin tunne on surumielisen arvokas.
Kaiken tämän lomassa mieleeni muistui, kun tein kotona itselleni tonnikalasalaattia aikaisin loppuneen lukiopäivän jälkeen, ja äitini soitti ja käski avata heti telkkarin: ”Siellä on lentokoneita lentänyt päin pilvenpiirtäjiä.” Sain telkkarin auki juuri parahiksi nähdäkseni ensimmäisen torneista sortuvan livenä maahan. Loppuiltapäivän yritin tavoittaa New Yorkissa asuvaa kaveriani ja sadattelin Yleä, joka katkaisi lähetyksen näyttääkseen Eduskunnan kyselytuntia.
CNN:n liveuutisointia kyseiseltä aamulta. Toinen kone osuu suorassa lähetyksessä torneihin kohdassa 13:29, eivätkä sen koommin uutisankkuri kuin livekommentoijakaan huomaa konetta vaan puhuvat ”räjähdyksestä”.
Kuukausi takaperin muistomerkille ei tarvinnut jonottaa eikä siellä ollut mitään turvatarkastuksia tms., joka on kieltämättä aika yllättävää mutta ehkä käytännöstä luovuttiin sen jälkeen kun museo avautui?
11.9.2001 muistan tulleeni koulusta kotiin ja veljeni huutaneen että tuu kattomaan. En eka tajunnut kyseessä olevan uutiset kun sortuvia torneja näytettiin. Se päivä menikin uutisia seuratessa, samoin seuraava ja sitä seuraava.. Muistan että katsottiin koulussakin vain uutisia opettajien kanssa.
Näköjään on luovuttu. Kiitos huomautuksesta, muokkasin tekstiin.
Me ei katsottu koulussa uutisia, mutta seuraana päivänä ilmaisutaidon tunnilla käytettiin koko tunti siihen, että käsiteltiin asiaa ja omia tunteita. Sitä seuraava fysiikan tunti menikin jo laskiessa lentokoneiden törmäysvoimia, koneessa olleen poltsikan sisältämää energiamäärää ja raudan sulamisasteita.
Muistan kanssa tuon paivan niin hyvin. Tulin toista kotiin oli rankka paiva ja laitoin telkkarin paalle ja nain uutiset. Se oli kamalaa. Minakin heti puhelimen paahan yrittamaan ystavaa kiinni NYCsta. Han oli onneksi kunnossa. Sain kiinni useamman tunnin jalkeen Oli ollut kavelemassa toihin joka oli ihan tornien tuntumassa kun ensimmainen kone iskeytyi ja pian sen jalkeen ihmisia kaannytettiin pois pain alueelta. Pieni korjaus tuohon CNN kohtaan: Reportteri puhuu lentokoneen rungon (fuselage) mahdollisesta rajahtamisesta kun toinen kone iskee torniin. :)
Huh, minun kaverini oli sentään Brooklynin puolella. Tuo on jo käytännössä tapahtumien keskellä olemista, onneksi käännytettiin ajoissa pois.
No mä vähän mietinkin, että mitä ihmeen sulakkeita! Fuselage, täytyy myöntää etten ollut aiemmin kuullut tuollaista sanaa. :)
Mä kävin tuolla Ground Zerolla vuonna 2004, silloin siellä oli vain valtava monttu ja ykdibseobö jossa oli kaikkien kuolleiden nimet.
Eilen täyttyi Facebookin newsfeed amerikkalaisten ystävien muistopäivityksistä ja juuri noista profiilikuvien vaihdoista. Kyselin sitten muutamalta sotilaskaverilta missä ne oli 9/11, yksi oli siirretty komppaniansa kanssa 10 päiväksi tukikohdan jumppasaliin, missä olisivat olleet valmiita lähtemään sotaan 5min varoitusajalla!
Itse muistan myös tuon päivän hyvin. Tulin töistä kotiin ja sisko, joka asui silloin kanssani, huusi tv:n ääreltä että tule heti katsomaan mitä on tapahtunut. Sinä päivänä näin myös isoisäni viimeisen kerran, käytiin häntä sairaalassa katsomassa (mutta oli kauhea ”himo” päästä takaisin telkkarin ääreen) ja ukki kuoli muutamaa päivää myöhemmin. Lähdin ensimmäistä kertaa Saudeihin töihin noin kuukausi myöhemmin, vähän jännitti ja pelotti juuri tuon 9/11 takia.
Mä kävin siellä viimeksi 2006 ja silloin taisi olla sama juttu. Aika pitkään ne siis ihmetteli, mitä sille kuopalle voisi tehdä.
Varmaan noilla sotilailla ollut ihan eri tavalla jännää, kun just lähdetään mahdollisesti sotaan. Se kun oli niin monen paikallisen mielestä sodanjulistus, vaikka ainakaan silloin 2001 en yhtään tajunnut sitä. Ja olisi muakin jännittänyt lähteä tuon jälkeen Saudeihin! Meillä oli muistaakseni ollut puhetta Egyptin matkasta perheen kanssa, mutta ei sitten mentykään sinne silloin.
Surullinen tuo muisto isoisästäsi. :(
*siis siellä oli yksi seinä…
Olin lähtenyt aikaisin aamulla ajamaan New Hampshirestä Connecticut:iin kokoukseen ja mieheni soitti kännykkääni, kun ensimmäinen kone osui – ja ensimmäinen kysymys oli, että missä olin. Olin 495/95 risteyksessä ja piti vetää tien sivuun – kotona ei oltu varmoja olinko ajamalla liikkeellä vai lentämällä. Pääsin loppujen lopuksi perille Grotoniin, mutta mitään kokouksia ei ollut – kaikki katsoivat TV:tä. Connecticutissa on paljon väkeä, joka ajaa päivittäin töihin Manhattanille.
Ajoin illalla kotiin ja muistan, että oli vaikea selittää tapahtunutta omalle lapselle (silloin 9v). Pidimme vähän taukoa telkkarin katsomisella sillä sieltä ei tullut mitään muuta.
Lensin seuraavalla viikolla Bostonista ja muistan, että kentällä ei ollut montaakaan ihmistä ja turvatoimet olivat tiukat. Lentokoneessa katsoin epäilevästi kanssamatkustajia.
Olin käynyt Windows of the Worlds ravintolassa – minusta on kuva hississä ja hissi näyttää kerrosnumeroa 107.
Huh, varmaan ollut hieman shokki kotijoukoille, ennen kuin saivat sinut kiinni. Voin uskoa että ollut aika sekasortoista siellä paikan päällä… ja varmaan Cartoon Networkit sun muut olleet ainoita katsomiskelpoisia kanavia noina viikkoina pienemmille. :/
Se vähän ihmetyttää, että miten niin moni onnistuu tuossa vaiheessa peruuttamaan menonsa. Okei, NYCissä tapahtui mitä tapahtui, mutta muualle kuin NYCiin suuntautuvat lennot eivät suoranaisesti liity tapahtuneeseen, joten millä verukkeella tuossa vaiheessa perutaan työmatkoja, ja oliko lomamatkoista mahdollista saada rahoja takaisin, vai peruuttivatko ihmiset vain pelosta matkojaan?
Jatketaanko muistelua vuoden päästä sinun blogissasi samasta aiheesta tuon hissikuvan koristamana?
Itse olin myös tullut juuri koulusta (olin vielä yläasteella) kotiin ja olin avannut telkkarin aikaa tappaakseni. Siinä se iltapäivä sitten menikin telkkaria tuijotellessa. Se oli aika hurjaa katsottavaa. Seuraavana koulupäivänä aiheesta myös juteltiin ja pidettiin parin minuutin hiljaisuus. Mutta haluaisin kyllä ehdottomasti käydä tuolla muistomerkillä, kuvien perusteella näyttää upealta ja arvokkaalta paikalta.
Meillä pari tyyppiä luokassa protestoi parin minuutin hiljaisuutta ”USAn imperialismina” ja poistui mielenosoituksellisesti käytävälle.
Jännää tuossa muistomerkissä on, kuinka se on niin keskellä kaikkea – kuten toki tornitkin olivat. Kävelet pitkin Wall Streetiä ihmisvilinässä, ja yhtäkkiä pelmahdat tuonne hiljaisuuden keskelle.
Asuttiin Highlands Ranchissä, Coloradossa. Uutisissa tuli aamulla jo herätessä juttua New Yorkista, eka kone oli osunut… Siinä aamiaista syödessämme toinen kone lensi toiseen torniin ja vielä hetken kuluttua tornit sortuivat. Katselin epäuskoisena 2kk vanha lapsi sylissäni, että mitä tapahtuu… Mieheni lähti töihin, mutta tuli muutamaa tuntia myöhemmin pois; oli sanottu töissä, että menkää kotiin perheidenne luo. Ystävät ja sukulaiset olivat Suomessa huolissaan, kun eivät meinanneet päästä puhelimella läpi meille, jotain häikkää linjoissa.
Kaksi-kolme viikkoa 9/11 jälkeen oli ahdistavaa aikaa – tv:stä ei tullut mitään muuta kuin uutisia tästä aiheesta. Liput puolitangossa. Joulua kohti alkoi sitten näyttämään jo hieman siltä, että elämä jatkuu.
Huh, ei ihme, että niin moni amerikkalainen on näinä vuosipäivinä Never Forget -fiiliksissä, kun näin vahvasti on tuntunut puolen mantereen päässäkin. Muistan hyvin tuon, että linjat Atlantin ylitse menivät tuona iltana tukkoon. Minä huomasin sen parhaiten netissä, kun CNN:n nettisivut lakkasivat toimimasta.