5 syytä miksi vuorikiipeilijät suosivat aamuja (Mt Audubon, 4030m)

Mt Audubon Trail

1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.

Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.

Beaver Creek Trail

Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!

Mt Audubon Trail

Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.

Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.

Mt Audubon Trail

Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.

Pikas at Mt Audubon

Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?

Mt Audubon

Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.

Mt Audubon

Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.

Mt Audubon

2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.

Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.

Mt Audubon

Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.

Mt Audubon

Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.

3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.

Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.

Mt Audubon

Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.

Marmots at Mt Audubon

Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.

Mt Audubon

Mt Audubon

Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.

4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.

Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?

Mt Audubon

Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.

Mt Audubon

Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.

Mt Audubon

Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.

Mt Audubon

Me teimme sen! Huipulla ollaan!

Mt Audubon

Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.

Mt Audubon

Mt Audubon

Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.

Mt Audubon

Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.

Ptarmigans at Mt Audubon

Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.

Mt Audubon

Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.

Mt Audubon

Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…

Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.

Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.

Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.

Rainbow at Mt Audubon

Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.

Mt Audubon

Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.

5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.

Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.

Mt Audubon

Mount Audubon, 4030 metriä / 13 223 jalkaa.





34 kommenttia aiheesta “5 syytä miksi vuorikiipeilijät suosivat aamuja (Mt Audubon, 4030m)”

    1. Murmelit on mun lemppariotuksia tuolla vuorilla. Lyllertävät ympäriinsä ja tuijottelevat patikoijia.

  1. Vau upeita maisemia ja ihanasti kirjoitettu kertomus! :) Aika hurja tuo ukkonen, kun tuolla tavalla ja noin nopeasti tuli sitten siihen ihan kohdalle. Olisin minäkin varmaan vähän panikoitunut moisesta, mutta onneksi kaikki sujui hyvin kuitenkin.

    1. Juu en minä normaalisti pelkää ukkosta, mutta tuolla niistä on varoiteltu niin monessa paikkaa, että varoitukset ovat menneet perille. Ukkosesta aiheutuva riski on ihan eri luokkaa tuolla ja ”maan kamaralla”.

  2. Wau mitka maisemat! Ja juu, en tuollaiseen ukkosmyrskyyn vuorenrinteella haluaisi jaada. Onneks ei kelleen kaynyt mitaan ja paasitten turvallisesti niin ylos kuin alaskin. :)

    1. Katselin statistiikkaa tuosta, että enemmän noita havereita sattuu matkalla alas kuin ylös. Jännitys lauennut jo siinä vaiheessa huipun jälkeen ja kroppa väsyneempi, mutta tämä tietty pätee lähinnä putoamisiin yms, ei salamaniskuihin.

  3. Hieno huiputus ja maisemat kohdillaan! Ihania eläimiä noilla korkeilla leveleillä. Kuulin ensimmäistä kertaa pikan suomenkielisen nimen ja jaksoi taas naurattaa :D Mutta todella hurja tuo yllättäen päälle iskenyt ukkonen! En yleensä pelkää ukkosta, mutta ulkona ollessa raju ukkonen kyllä säikäyttää, puhumattakaan, että olisi tuollaisessa paikassa, huh. Voin kuvitella, että siinä pulssi vähän läpätti…

    1. Mua pikan suomenkielinen nimi lähinnä oudoksutti, kun eihän se näytä pätkän vertaa jänikseltä. Enemmän muistuttaa jotain siiseliä tai maaoravaa minun mielestäni, mutta okei, pakko uskoa biologeja.

      Mulla pelko käynnistyi siitä, kun raekuuro iski niskaan. Rakeet kun edeltävät salamia, ja vaikka normaalisti kaupunkiolosuhteissa ja metsässä ei huoleta salamaniskut vaan ennemminkin niitä jää ihailemaan, niin tuolla oli eri.

  4. Vitsi mikä seikkailu! Tietääpä seuraavalla kerralla ku on ihan ylös kirjoittanu mitä EI kannata tehä :D ukkonen saattais kyllä vähän pelottaa tuollaisessa paikassa. Melko reippaita ootte olleet, en ole ennen ollut noin jyrkällä patikalla!

    1. Juu harjoitteluhuiputus tämä tavallaan meille oli, siitä helpoimmasta päästä eikä edes Fourteener, joten hyvä tämän yhteydessä saada kokemusta oikeasta vuorikäyttäytymisestä. :) Tietää sitten, kun seuraavan kerran suuntaa vuorille, toivottavasti vielä tässä kuussa. ;)

  5. Upean näköistä! Varmasti pelottava tuo ukkonen siellä.

    Ja pitikin kysyä tuosta vuoristotaudista kun Facebookissa näin että olitte yli 4000m. Cuscohan (Peru) sijaitsee 3999m, ja mä kärsin siellä kovasti vuoristotaudista. Onneksi te ette kärsi.

      1. Meillä varmaan vaikuttaa, että koti on jo melkein kahdessa kilometrissa. Ei siis ollut suhteessa niin paljon nousua, kun ei lähdetty merenpinnan tasosta.

        Jos oltaisiin suoraan menty tuonne neljään kilometriin niin varmasti olisi huipannut enemmän – tai ainakin minua huippasi taannoin Mount Evansilla kun ajettiin sinne autolla sen verran nopeasti – mutta kolmesta kilometrista kävellessä ehti tottua nousuun. Mount Evansin kokemuksen perusteella olin kyllä yllättynyt, että oireita ei käytännössä tullut yhtään, vaikka tuli välillä aika kovaa aerobista rasitusta.

        Menitkö sä silloin sinne Cuscoon lentäen, vai oliko sulla aikaa adjustoitua nousuun?

        1. Sepä se, lensin sinne suoraan. Jälkiviisaana olisi kannattanut ensiksi laskeutua pariksi päiväksi vähän matalammalle laaksoon.

  6. Mä en olisi ikinä päässyt huipulle, koska koko aika olisi tuhraantunut noiden söpöjen otusten kuvaamiseen.

    Mulle on opetettu, että jos ukkonen tulee aukealla päälle, kuten esim. golf-kentällä, niin pitäisi yrittää maadottaa itsensä maan kanssa, eli mennä makaamaan johonkin monttuun ja pysyä siellä. Tosin tuolla ei kyllä mitään kuoppaa varmaan ollut tarjolla.

    Jäin vain miettimään, että toimisiko ihan vaan litteänä maassa makaaminen? Tosin jos se salama lyö lähelle, niin tuleehan se sähkö silti ja en itse kyllä mihinkään raesateeseen ja salamien keskelle jäisi makoilemaan ja odottelemaan että loppuu. Onneksi pääsitte pois tuolta turvallisesti!

    Pakko kertoa ihan hupsu asia. Kun on ukkosta, tai kuten vanhakansa sanoo, sähköä ilmassa, mun kaikki ihokarvat nousee pystyyn ja mä tunnen sellaista jännään väreilyä kehossa. On tosi oudon näköistä, kun käsivarren kaikki karvat sojottaa ylöspäin. Jos ukkonen on ihan lähellä, mulla nousee tukkakin ylös hiuspohjasta. Silloin kun oli lyhyet hiukset ne oikeasti nousivat kohti taivasta. Silloin tietää, että salama lyö ihan kohta lähelle. Toimii myös vaikka olisin autossa. Ehdin jut sanoa miehelle mökkireissulla, että kohta räsähtää ja samantien salama löi ihan auton viereen pellolle.

    1. Lueskelin ukkosvinkkejä eräästä patikointioppaasta, ja siellä kiellettiin menemästä maahan makaamaan siksi, että silloin maata pitkin kulkeva sähköjännite menee helpommin keskivartalon lävitse. Tuolla vuorilla olisi ollut kuoppia, mutta niissä oli kaikissa pohjalla vettä, ja märät paikat oli juuri toinen, mitä patikointiopas käski välttämään. Sen sijaan lumesta sanottiin, että se johtaa sähköä huonosti, joten olisi varmaan pitänyt mennä lumikasaan seisomaan…

      Minä en ole koskaan huomannut hiusten seisovan päässä ukkosilmalla, mutta olen kuullut tuosta, joten kun minulla hiukset yhtäkkiä nousivat pystyyn siinä juostessa, pelästyin aika lailla. Hetkeä myöhemmin tajusin, että tuulihan se oli, joka oli nostanut hiukset pystyyn. ;)

  7. Onnenpekat, kun näitte noin paljon eläimiä! Täällä meidän vuorilla liikkuu porukkaa koirien kanssa niin paljon, että se on ihan tuuripeliä, että tuleeko eläimiä vastaan. Minulle se on aina reissun kohokohta, jos edes kauriin näen, vaikkei ne mitään harvinaisia olekaan :)
    Ja hienot on maisemat, huhhuh!

    1. Tuollakin oli paljon koiria ihmisillä mukana, mutta murmelit vaikuttivat siltä, ettei niitä paljoa kiinnostanut keitä muita vuorilla liikkui, ja pikoja oli niin paljon että niitä näki joka tapauksessa. Ylipäänsä tuntuu, että täällä eläimiä näkyy helpommin kuin mitä Suomessa olen nähnyt. Tai sitten vain liikun täällä enemmän luonnossa. ;)

  8. Mahtava seikkailu, wau! Kyllä on saanut käyttää varmaan kaiken tahdonvoiman, että on pysynyt pää kylmänä juostessaan epävakaassa kivikossa ukkosta karkuun.

  9. Hieno huiputus! Ois saattanut itselläkin polvissa alkaa tuntua heikotusta tuon ukkosen sattuessa… Mut voi veljet, mitä maisemia. :)

    1. Nuo maisemat todellakin kruunasivat koko päivän! Niiden takia suunnitellaan juuri, milloin seuraavaksi lähdettäisiin vuorille. :)

    1. Piiskujänikset olivat niin vikkeliä, että niitä näki todella vähän, mutta ”haukunnan” kuuli jatkuvasti, kun ne viestittelivät toisilleen. Ja niitä oli tosiaan aivan vuoren laellakin!

  10. Mikä seikkailu! Mäkin olen saanut karvaasti kokea liian myöhään aloittamisen, tuon parkkipaikan suhteen :P Ärsyttää niin lisätä joku ekstra maili, etenkin jos on isomman tavaramäärän kanssa liikkeellä. Aika kipuaminen teillä kyllä oli, mutta maisemat näytti tosi kauniilta! Enpä ole muuten koskaan ajatellut noita tuollaisella alueella vaeltamisen vaaroja ukkosella..Hyvä muistutus!

    1. Tuo parkkipaikkojen rajallisuus on niin ärsyttävää! Ymmärrän kyllä, ettei keskelle luonnonrauhaa haluta rakentaa isoja parkkikenttiä kaikkia autoilijoita majoittamaan, mutta ei se paljoa lohduta siinä vaiheessa, kun on paikan päällä. Me käytiin kuitenkin katsomassa se täynnä ollut parkkipaikka, ja sieltä lähti juuri yksi auto silloin kun tultiin paikalle. Harmi vaan, että ei todellakaan oltu ainoita, jotka kävi ”varmuuden vuoksi” tsekkaamassa tilanteen, joten ei saatu sitä paikkaa.

  11. Tuo ukkonen on ihan outo juttu siella. Kun olin Coloradossa viime kesana, vierailin vanhan pomoni luona ja kavimme kavelemassa kallioilla – ihan heidan talonsa takana. Kun ensimmainen merkki ukkosesta tuli, tuttuni ilmoitti etta nyt lahdetaan taloon sisalle – itse estelin, ja pyysin jos olisi menty viela eteenpain, mutta taivuin sitten siihen etta mennaan takaisin. Olimme takaisin talossa ja ehka viiden minuutin kuluttua ukkonen oli ihan paalla. Aivan uskomatonta kuinka akkia se tuli – ja jos en olisi ollut jonkun kanssa, joka tiesi tilanteen, olisin ollut pulassa !

    1. Ei siis ollut kyse mistään ”tavallista nopeammasta” ukkosesta meillä vaan normaalia täällä päin. Käsittämätön se vauhti, mutta hyvä tietää. Seuraavalla kerralla osannee varautua paremmin.

  12. Hui, onneksi pääsitte turvallisesti alas! Mä olin viime viikolla sukulaisissa Leadvillen ja Buena Vistan seudulla, ja johan meni varsinkin ensimmäinen ilta potiessa päänsärkyä ja huonovointisuutta. Nyt haluan lähteä vuorille bongaamaan murmeleita, mutta taitais meikäläiseltä kyllä loppua happi.

    1. Moi Hanna, kiitos kommentista! Missä päin (ja missä korkeudessa) siis itse asut? Meillä ei ole kolmen kilometrin korkeudessa ollut vielä ongelmia, kun asutaan Boulderissa 1,6 kilometrissä. Kehitin viime viikonlopulla nyrkkisäännön, joka pätee ainakin minuun ja Iiroon, että kahden kilometrin nousut sujuvat ongelmitta, sitä korkeammissa kannattaa ottaa aikalisä aklimatisointiin.

      1. Mä asun Vegasissa, eli mitäs tää nyt, 600m suurinpiirtein. Aika hitaasti saan alottaa, jos vielä meinaan mihinkään vuorille lähteä, ihan jo huonon kuntonikin takia, heh.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge