Maaliskuun Kentuckyn reissullamme pistäydyimme luolassa, joka oli nimetty mahtailevasti Mammoth Caveksi. Luolan ympärille perustetun kansallispuiston vierailijakeskuksessa selvisi, että oli syytäkin mahtailla, sillä yli 600km pituisella luolastoverkostollaan se on maailman pisin, yli kaksi kertaa pidempi kuin toiseksi jäävä meksikolainen luolasto, ja vaikka luola on tunnettu moderneina aikoina 1700-luvulta, uusia sivuhaaroja löydetään jatkuvasti.
Oppaamme puistonvartija Keven oli varsin puujalkavitsikäs mies, jonka opastuksiin osaksi pääsimme ainoina ulkomaalaisina. Ah, niiden Suomi-vitsien määrää!
Olimme varanneet etukäteen netistä paikkamme kahden tunnin luolakierrokselle, jota veti vanha puistonvartija ei-tarpeeksi-kuuluvalla äänellä, ja jonka viereen lapsiperheet toivat kirkuvat kakaransa. Ymmärrän, että lapsiperheidenkin pitää päästä katsomaan luolia, mutta eikö viisivuotias voisi olla jo tarpeeksi vanha, että sen voisi opettaa olemaan välillä hiljaa tai edes kiljumatta huvikseen, ja jos ei, niin voisiko sen kanssa jäädä pääryhmästä vähän jälkeen, jotta muut kuin aivan opasta lähimpänä seisovat kuulisivat sanaakaan opastuksesta? Alkupuoli opastuksesta siis meni harakoille, ja tietoja piti täydentää jälkikäteen Wikipediasta, mutta loppupuolella opimme rynnimään oppaan perässä, jotta kuulisimme edes jotain.
Edellinen ryhmä tuli vastaan sisäänkäynnillä
Jo intiaanit tiesivät luolasta, ja sitä käytettiin ilmeisesti aika monipuolisesti suojana, kaivoksena ja hautapaikkana. Löytyneet intiaanimuumiot ovatkin olleet tarkoituksellisesti luolaan haudattuja yhtä lukuunottamatta: vuonna 1935 erään ison kiven alta löytyi intiaaniruumis, jonka taannoinen haltija oli ilmeisesti ollut kaivamassa mineraaleja luolasta, kun kivi oli vierinyt hänen päällensä. Seuraavat 35 vuotta ruumista kuljetettiin näytillä ympäri Yhdysvaltoja – ooh, kuollut intiaani! – kunnes 1970-luvulla joku hiffasi, ettei tämä välttämättä ollut soveliasta, ja ruumis palautettiin takaisin salaiseksi jääneeseen luolaston kolkkaan.
Uudisasukkaat löysivät luolan 1700-luvun lopussa, kun joku metsästäjä seurasi haavoittunutta karhua sen kotipaikkaan, joka olikin vähän normaalia karhunpesää isompi. Luonnollisesti kyseisen metsästäjän eri sukuhaarat kiistelevät vielä nykypäivänäkin metsästäjän tarkasta identiteetistä, että kuka perheen veljeksistä luolan tarkalleen ottaen löysi.
Rotunda Room lähellä luolan sisäänkäyntiä, jossa toimi 1800-luvulla salpietarikaivos
”Rotunda” kokonaisuudessaan [kuva: Peter Rivera]
Vuoden 1812 sodan iskiessä brittilaivasto saarsi amerikkalaiset satamat ja ruutiin käytetystä salpietarista tuli huutava pula. Sattumalta kalkkisalpietaria eli kalsiumnitraattia löytyy luolista, joten eipä aikaakaan kun Mammoth Caveen perustettiin salpietarikaivos, ja luolasta tuli yksi sodassa käytetyn salpietarin suurtuottajista, jossa työskenteli 70 kaivostyöntekijää, jotka ajan hengen mukaisesti olivat kaikki mustia orjia. Sodan loputtua salpietarin tuotanto ei ollut enää kannattavaa, mutta tähän mennessä luolan maine oli jo kiirinyt ja paikalle alkoi valua turisteja.
[kuva: Michael Reed]
Aikaisemmat turistit olivat jättäneet puumerkkinsä
1830-luvulla luolan omistaja päätti tehdä fyffeä turisteilla ja alkoi pyörittämään luolassa ohjattuja kierroksia, joiden vetäjät ajan hengen mukaisesti olivat mustia orjia. Yksi näistä orjista, Stephen Bishop, suhtautui luolaan varsin intohimoisesti, nimesi ison osan nähtävyyksistä, laati luolasta karttoja ja etsi uusia käytäviä. Hänen vetämät opastuksensa olivat niin eläviä, että suurin osa turisteista pyysi oppaaksi juuri häntä. Orjalle poikkeuksellisesti Stephenille annettiin kunnia hänen tekemästään tutkimustyöstä, mutta orjana hän pysyi 34-vuotiaaksi, jolloin hänen tuberkuloosiin kuolleen omistajansa testamentti vapautti hänet. Kauan ei Stephen ehtinyt nauttimaan vapaudestaan, sillä hän itse kuoli tuberkuloosiin vuotta myöhemmin.
Luolan pääkäytävä oli läpimitaltaan neljän metrotunnelin kokoinen
Fat Man’s Misery oli parikymmentä metriä pitkä kapea osuus reitissä, jonka osa porukasta kiersi
Tuberkuloosi oli tosiaan 1800-luvulla iso vitsaus, jota vastaan luolan omistanut lääkäri yritti taistella. Hän perusti 1830-luvulla luolaan tuberkuloosiparantamon, sillä mikä voisi paremmin parantaa tuon taudin kuin kuiva luolailma? Niinpä luolaan rakennettiin potilaille kivimökkejä, joissa he yskivät keuhkonsa pihalle, mitä edesauttoi vielä entisestään lämmitystulten savu. Päivä päivältä potilaat kalpenivat auringonvalon puutteesta ja sairauden edetessä kunnes yksi toisensa perään kupsahtivat. Ja toki samanaikaisesti luolassa pyöritettiin kierroksia, joten turistitkin pääsivät näkemään tämän tuberkuloosisairaalan toiminnassa.
Kun oltiin ensin pikkuhiljaa laskeuduttu 100 metriä, piti saman verran tietenkin kiivetä ylöspäin. [kuva: Jeff Kubina]
Turistien kierrättäminen luolissa oli niin rahanarvoista bisnestä, että maanviljelyksen tökkiessä yksi jos toinenkin paikallinen farmari puhkaisi aukon luolaan ja yritti kaikin tavoin houkutella vierailijoita omalle sisäänkäynnilleen. Opastuskyltit saattoivat vaihdella päivittäin sen mukaan, kuka viimeksi oli käynyt rukkaamassa kylttejä itselleen hyödyllisen näköisiksi, ja apureita sijoitettiin kauemmas luolista pääreittien varteen tarjoamaan turisteille ”ilmaisia opastuspalveluita” luolalle. Nämä Kentuckyn ”luolasodat” loppuivat, kun luolan ympärille perustettiin 1941 kansallispuisto.
Pilvinenkin sää oli kirkas parin tunnin luolailun jälkeen
