Pohjois-Georgian viinitiloilla

Pääsiäislomalle emme olleet suunnitelleet etukäteen mitään. Lauantaiaamuna sitten heräsin aikaeron takia pirteänä kukonlaulun aikaan, Iirokin repi itsensä solidaarisesti ylös ja totesimme: mitäs nyt? Kysymys ei onneksi ollut vaikea, sillä lipaston nurkkaan oli kerääntynyt jo vino pino erinäisiä ”sitten joskus kun on aikaa”-turistiesitteitä, joista löytyi ihan täydellistä tekemistä lämpimälle kevätpäivälle.

Frogtown Winery

Vaviskaa Napa Valley ja Toscana – täältä tulee Pohjois-Georgia!

Parin tunnin ajomatkan päässä Dahlonegassa Appalakkien juurella oli kourallinen viinitiloja, jonne päräytimme fiilistelemään. Olimme tätä ennen juoneet peräti yhden pullon paikallista viiniä, joten karautuimme kyseiselle tilalle, Frogtown Cellarsille. Viinimaistelupaketit olivat hinnoissaan, $20 per henki, joten kun nälkäkin vähän vaivasi, päätimme sen sijaan maistella viiniä laseittain, lasi per henki, kera paikan panninien ja paahtavan auringon vaalealla plantaasityylisellä terassilla, josta oli näköala vuorille.

Frogtown Winery Panninis

Panninin lisukkeena oli tuttujen sipsien lisäksi jotain vihreää

Dog @ Frogtown Winery

Viinitilan viisi koiraa köllöttelivät terasilla auringossa ja kerjäsivät rapsutuksia, yllättäen juuri niiltä asiakkailta, joilla oli pannineja

Dogs of Frogtown Winery

Ovela hurtta näki tilaisuutensa tulleen!

Frogtown mainosti ovellaan, että olivat eronneet juuri paikallisesta viinintuottajayhdistyksestä, koska olivat tuohtuneita yhdistyksen alhaisiin laatustandardeihin, jotka sallivat mitä tahansa kuraa kutsuttavan georgialaiseksi viiniksi – sillä toki Frogtownin viinit olivat oikeita laatuviinejä! Tehtyämme lasillisistamme liudan erittäin älykkäitä havaintoja (joista yhtäkään en enää muista) päätimme jatkaa matkaa jonnekin, missä kasvojen orastava punotus ei pahenisi. Siis sisätiloihin, toiselle viinitilalle, Frogtownin vieressä sijaitseville Three Sisters Vineyardseille.

Jenni at Three Sisters Vineyards

Kuivat köynnösrivit ja taustalla kolme vuorta, joiden mukaan viinitila oli nimetty. Koin tulleeni huojatuksi, kun sain tietää, että viinitilan omistajamiehellä oli kolmen siskon sijaan vain veli.

Täällä jostain syystä koimme, että 15 dollarin maistelupaketti olisi hyvinkin hintansa väärti, koska siinä tuli mukana viinilasi (markkinoinnin uhri, minäkö?), joten päädyimme maistelemaan viinejä tilanomistajan veljen johdolla. Veli asui itseasiassa meistä vain parin kilometrin päässä mutta oli tullut viikonlopuksi vuorille auttelemaan viinitilan kanssa. Hän kertoi, että alunperin hänen veljensä oli perustanut tilan kymmenisen vuotta sitten, jolloin alueella ei vielä ollut viinistä oikein tietoakaan. Veli oli asunut aiemmin Atlantassa mutta oli jossain vaiheessa – keski-iän kriisin mainingeissa? – todennut perheineen, että nyt olisi hyvä hetki jättää päivätyö ja perustaa viinitila. He sitten olivat ruvenneet kasvattamaan chardonnayta, merlota, pinot blancia sekä Kaakkois-USAn omaa viinilajiketta cynthianaa, jota jo Thomas Jefferson aikoinaan kasvatti täällä päin, ja joka oli meistä erittäin pihviviinisää.

Iiro at Three Sisters Vineyard

Iiro maistelee cynthianaa, takana viinitilanomistajan veli, joka teki meihin vaikutuksen tietämällä, missä Luxemburg sijaitsee

Tilanomistajan veli kertoi myös eräästä paikallisesta kuuluisuudesta, maailmankuulusta näyttelijästä, joka näytteli Forrest Gumpissa pääosaa. Tämän lisäksi tuo paikallinen kuuluisuus harrastaa lasimaalausta, joten hän oli maalannut viinitilan maistatustiskin takana olevan lasisen Three Sisters -logon. Tästä kiitokseksi maistatushuoneen seinällä oli kuva hänestä keskellä vaativaa roolisuoritusta.

threesistersgump

Kuuluisa näyttelijä on tuossa valokuvassa siis se keskimmäinen. Jos totta puhutaan, minä en edes muistanut koko miehen olemassaoloa, sillä mieleeni oli jäänyt vain penkillä istunut vanha nainen, mutta nyökyttelin mukana. Sen sijaan maistatustiskin takana olevia saviruukkuja olin nähnyt aiemminkin kaupunginmuseossa.

facejugs

Kyseessä on face jug, naamaruukku, eteläosavaltioiden perinnekäsityötä parhaimmillaan. Kaupunginmuseon mukaan ei ole mitään hyvää selitystä sille, miksi ruukkuihin on satojen vuosien ajan väkerretty naamoja, se on vain ollut tapana. Tilanomistajan veli sen sijaan tiesi oikean vastauksen: They used to store wine in those jugs, and the ugly faces scared the kids away.

Valitettavasti ällösöpöt ruukut eivät olleet myynnissä, joten ostimme lohdutukseksi pari pulloa viiniä. Mahdollisesti tähänastisen elämäni kalleimmat viinipullot. Perustelimme tätä itsellemme epämääräisellä sekoituksella ”pitäähän sitä paikalliyrityksiä tukea” ja ”kerrankos sitä vaan täällä käydään” -selityksiä, sokerina pohjalla ”etiketti oli hauska niin tämä näyttää sitten hyvältä kynttilänjalkana”.

Intiaanipäällikkö Abramin matkassa

Cades Cove Deers

Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa Tennesseen puolella sijaitsee Cades Cove, vuorten joka puolelta ympäröimä laakso, joka on kuin aivan eri maailmasta jylhien vuoristoteiden jälkeen, ja jossa vierailimme viikko sitten sunnuntaina. Vuorten keskellä on peltoalaa, jota uudisasukkaat viljelivät 1800-luvulla, ja joka nykyään on niittyyntynyt villieläinten laidunmaaksi. Pelloilla näkyi peuroja niin runsaasti, että luulimme niiden olevan kasvatettuja, mutta jälkeenpäin internetin tutkinta paljasti, etteivät niittyjä ympäröivät aidat ole peuroja varten vaan enemmänkin koristeena muistuttamassa vanhoista ajoista, samalla tapaa kuin vanhat puutalot ja -kirkot, joita pidetään kunnossa kansallispuiston kävijöiden pällisteltävänä.

Cades Cove

Me olimme tulleet paikalle patikoidaksemme Abrams Falls -polulla, joka sijaitsee aivan laakson taaimmaisessa päässä, joten saimme ajaa monta kilometria yksisuuntaista kapeaa maisemareittiä letkassa muiden turistien kanssa. Ilmeisesti moni turisti oli tullut paikalle vain ajaakseen autolla pitkin maisemareittejä, joten autot etenivät 20km/h-fiilistelyvauhtia, hiljentäen ja pysähdellen peurojen kohdalla. Ikkunat olivat aurinkoisessa kevätpäivässä auki, valokuvia napsittiin ahkerasti – yksi kuski ajoi autoa samalla videokuvaten maisemia – ja koirat roikkuivat puoliksi autoista ulkona, usein kuskin sylissä istuen. Meitä tämä hieman ärsytti, koska meillä oli selkeä tavoite ja ei mitenkään liian paljon aikaa ennen kuin tarkoitus oli lähteä pitkälle ajomatkalle kotiin päin, emmekä olleet ajatelleet ajomatkan polun päähän kestävän näin kauan, kun nopeusrajoitus oli kuitenkin 40km/h, mutta ohittaakaan ei pystynyt, joten siinä sitten köröttelimme letkan mukana ja yritimme ajatella positiivisesti.

Trail to Abrams Falls

Ylöspäin…

Trail to Abrams Falls

…ja kohta taas alaspäin!

Abrams-joki on nimetty 1700-luvulla eläneen cherokeeintiaanipäällikkö Oskuahin mukaan, joka myöhemmin kääntyessään kristityksi vaihtoi nimensä Abramiksi. Päällikön johtama Chilhoween kylä sijaitsi Abrams-joen alajuoksulla siinä, missä nykyään on Chilhowee-järvi. Neljän kilometrin pituinen Abrams Falls -patikointireitti seurailee Abrams-jokea Cades Covelta kiiveten välillä jokea ympäröiville mäille. Välillä joki pauhasi leveänä vieressä, välillä taas virtasi kymmeniä metrejä alempana. Me juoksumarssimme myöhäisen kellonajan ja pitkän kotimatkan innoittamana kahdeksan kilometria edestakaisin puoleentoista tuntiin; polulla liikkuvilta lapsiperheiltä matkaan taisi mennä reilut kaksi tuntia.

Crossing a creek on the way to Abrams Falls

Polku ylitti useita sivupuroja. Tukkisillat olivat tukevia mutta hieman liian kapeita minun makuuni.

Abrams Falls

Polun päässä on se, mitä tänne oikeastaan tultiin katsomaan: Abramin vesiputous, ei puiston korkein mutta kylläkin runsasvetisin. Nautimme nopeasti lounassämpylät, napsimme kuvia ja lähimme takaisinpäin, kun toinen paikalle samoihin aikoihin saapunut pariskunta vasta viritteli riippumattoa kahden tammen väliin. Vesiputouksen luona sekä aiemmin polun alussa oli usean kyltin verran varoiteltu, ettei vesiputouksen alla olevaan suvanteeseen saanut mennä uimaan, sillä veden virtaus kohdassa on arvaamaton ja moni on jo hukkunut. Kun tähän lisää kuolemaan johtaneet liukastumiset ja kompastumiset polulla, Abrams Fallsin perheystävällinen ja lempeä patikointireitti on eräänkin vaelluslehden mukaan yksi USAn kymmenestä vaarallisimmasta polusta. Abram-herra on siis päässyt Rainier-vuoren jäätikkömyrskyjen, Yosemiten vuoristotautokorkeuksisen Half Domen melkein pystysuorien seinämien ja Grand Canyonin yli 40 asteen lämpöaaltojen kunnioitettavaan seuraan.

Warning: Do Not Swim

5 deaths have occured from drowning. Please don’t be next.

Jenni at Abrams Falls

Pakollinen poseerauskuva jo laskevan auringon valossa. Seuraavaksi neljä tuntia autossa istumista, jalat kiittävät.

 

PS. Hollannissa asuva Karlis on muistanut minua tunnustuksella. Kiitos Karlikselle! Eteenpäin jakaminen jää tällä kertaa väliin, koska samanlainen tunnustus on esiintynyt blogissa aiemminkin, mutta ainahan tällainen lämmittää blogistin sydäntä.

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä

Paluu Appalakeille

Appalachian mountains from afar

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Pawn & Gun, next to a church

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home on a hill

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Home near the Appalachian mountains

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Church at the Appalachian foothills

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

McKee's Chapel

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Forest Road

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Driving on the Forest Road

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Which one doesn't belong?

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Our car got kinda messy

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

View from Springer Mountain

Appalachian National Scenic Trail

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Hiking at Springer Mountain

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

Iiro on Springer Mountain

Somebody's been shooting

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Crossing a creek on Benton MacKaye Trail

Lunch time: BLT

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Not a mistletoe?

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Rhododendrons and me

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Patikointia pilven sisässä

Olemme nyt käyneet kaksi kertaa Appalakeilla patikoimassa, ja kummallakin kerralla pilvet ovat peittäneet kaiken näkyvyyden. Huonoa tuuria, voisi joku sanoa, mutta toisaalta pilvisumuisessa maisemassa on ihan oma tunnelmansa, jota harvoin alavien maiden Suomessa kokee.

View from Fort Mountain
Ajaessamme kohti Fort Mountainin luonnonpuistoa pilvet rakoilivat näköalalevennyksen kohdalla, ja saimme fiiliksen siitä, millaisessa paikassa patikoisimme

Fort Mountain State Park on luonnonpuisto Georgian Appalakkien länsipäässä. Olimme katsoneet valmiiksi 13 kilometrin vaellusreitin, jossa luvattiin olevan jonkin verran nousua ja laskua, muttei yhtäjaksoisesti mitenkään mahdottomasti, sillä reitti liikkui tasaisesti 650 ja 800 metrin korkeuskäyrien välissä kiertäen puistossa olevan Cohutta-vuoren huipun. Säät olivat kylmentyneet viikonlopuksi ja perillä vuorilla oli vain +11C, mikä tarkoitti huppareita, pitkähihaisia ja tuulenpitävää takkia.

Gahuti Trail
Gahuti on cherokeeta ja tarkoittaa äitivuorta

Gahuti on backcountry-vaellusreitti eikä ehkä sen takia ollut aina merkitty maailman parhaiten. Tämän lisäksi oman haasteensa reitillä pysymiseen toivat lehdet, joista suurin osa oli jo tippunut, sillä näillä korkeuksilla ruska on jo lopuillaan. Välillä pysyimme poluilla vain suunnistaen yhdeltä punaisella maalilla puunrunkoon maalatulta pisteeltä toiselle, ja niitäkin oli välillä vaikeaa nähdä pilvessä, joka vähensi näkyvyyttä ja sai puiston näyttämään todelliselta haltiametsältä.

Cloudy October
Tästä jostain se polku menee…

Walking in the Cloud

Ensimmäisen kerran eksyimme polulta aika alkuvaiheessa. Tyytyväisesti kävelimme leveää selkeää reittiä pitkin, kun vastaamme tuli pariskunta, joka kysyi: Which trail do you think you’re following? Totesimme että Gahutia, ja he sanoivat, että olivat itsekin seuranneet kyseistä reittiä, mutta punaisia maalitäpliä ei ollut näkynyt puissa pitkään aikaan. Kerroimme, että kävelemällä suoraan eteenpäin löytää kyllä tiensä Gahutin lähtöpaikalle ja jatkoimme matkaa, kunnes tulimme risteykseen, josta selvisi, että leveä hyvä polku, jota olimme kävelleet, olikin Fire Control Trail, suljettu kävelijöille. Läksimme seuraamaan maastopyöräreittiä, jota pitkin lopulta pääsimme takaisin Gahutille, mutta kävelyä tuli vähintään kilometri ylimääräistä.

"Green Cathedral"
Polku laskeutui yhdessä kohtaa alemmaksi Mill Creekin laaksoon, missä alppiruusut kasvoivat katoksi polun päälle

Cohutta-vuoren kaakkoisrinteellä törmäsimme pyörä- ja kävelyreittien risteyksessä pyöräilijöihin, jotka totesivat, että ah kuinka ihanaa tällä vuorenrinteellä on, sillä tuolla kauempana sataa, tuulee vimmatusti ja on todella jäätävää. Vedimme huppuja tiukemmalle päähän ja totesimme, että ei kai tässä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa siihen suuntaan.

Visa, obscured by a cloud
Näköalapenkki, näkyvyys kolme metriä

Olimme seuranneet punaisia täpliä pari tuntia kun tulimme yhtäkkiä T-risteykseen, jossa kumpaankin suuntaan näkyi vain sinisiä täpliä. Ööh, okei? Käännyimme lotolla vasempaan ja katselimme, että edessä oleva rinne näyttää todella jyrkältä ja sumuiselta… kunnes tajusin, ettei kyseessä ollut sumua vaan vettä. Olimme näköjään taas eksyneet Gahutasta ja päätyneet vuorijärven rannalle. Onni onnettomuudessa, järvi löytyi myös kartasta ja tämän uuden tiedon avulla löysimme tiemme takaisin Gahutalle, tällä kertaa oikaisten reitistä noin kilometrin verran. Järvellä näkyvyys oli lähestulkoon nolla: toiselta rannalta kuului kyllä jonkun lapsiperheen mekastusta, mutta näkemämme melojat katosivat sumuun kuin aaveet.

The Lake
Häh, järvi? Iiro kävi kokeilemassa kädellä vettä, joka ei kuulema ollut totaalisen jäätävää.
Stream
Goldmine Creek soljui alas vuorta pienenä purona

Vuoren toisella puolella pyöräilijöiden manaama sade oli tainnut tauota, sillä pahin sade, mitä patikoinnin aikana kohtasimme, oli pientä tihkua, joka jäi suurimmaksi osaksi puiden lehtiin.

Cloudy Hill

Cloudy Hill
Polku mateli välillä korkeuskäyrää pitkin kapeana reittinä jyrkässä rinteessä

Pari kilometria ennen loppua yhtäkkiä pilvet aukesivat ja näimme, kuinka korkealla oikeastaan olimme. Ihan tarpeeksi korkealla, ja polulla kompastuminen alkoi yllättäen tuntua huomattavasti huonommalta idealta.

Views when the Clouds Parted
Ja katso, pilvet repesivät ja heidän eteensä avautui Näkymä!

View from Fort Mountain

Polun loppu häämötti jo, kun totesimme, että valoisaa aikaa olisi vielä tarpeeksi Fort Mountainin huipulla käymiseen, ja jalkammekin kestäisivät vielä pari kilometriä. Huipulla oli kivinen torni, joka oli pystytetty sinne 1930-luvulla ja joka oli antanut nimensä vuorelle sekä vastaperustetulle kansallispuistolle. Tornia kuvailtiin adjektiivilla ancient, joka ei mielestämme ollut hirveän onnistunut kuvaus 80 vuotta vanhalle tornille, mutta joka toisaalta sopi hyvin amerikkalaiseen turistipaikkojen kuvauksien jatkumoon: world famous, world’s biggest, the best ever, possibly the most beautiful.

Stone Tower
Linnakkeen oli lahjoittanut luonnonpuistolle joku public spirited citizen

Fort Mountainilta löytyi huomattavasti muinaisempiakin rakennelmia kuin torni: sen huippua halkoi 300 metriä pitkä kivivalli, jonka korkeus vaihtelee tällä hetkellä puolesta kahteen metriin, mutta joka arkeologien mukaan oli aikoinaan merkittävästi korkeampi, ja jonka alkuperästä on vaihtelevia teorioita. Ehkä sen rakensivat paikalliset intiaanit 500-luvulla uskonnollisiin tarkoituksiin. Luonnonpuiston esite kertoi yhdeksi mahdolliseksi pystyttäjäksi 1200-luvun walesilaisen prinssi Madocin, joka kuuleman mukaan purjehti Uudelle mantereelle jo rutkasti ennen Kolumbusta, mutta Wikipedia lievästi sanottuna tyrmää teorian. Cherokee-intiaanien mukaan kivivallin rakensivat Kuusilmät, vaalea ihmisrotu, joilla oli suuret silmät, joiden avulla he pystyivät näkemään pimeässä, tai sitten rakentajia olivat 1500-luvun alussa konkistadori Hernando de Soton joukot, jotka saattoivat pystyttää muurin suojaksi intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Ken tietää, me totesimme, ja lähdimme kävelemään viimeistä kilometria kohti parkkipaikkaa ennen kuin tulisi pimeä.

Stone Wall
Mysteerinen kivivalli

Lopulta 15 kilometrin ja viiden tunnin jälkeen oli ihanaa istahtaa autoon ja lähteä kotia kohti. Vielä ihanampaa olisi, jos automme lämmitys olisi toiminut… Pitää ehkä tehdä asialle jotain ennen talvea.

Viikonloppu pilvessä Mustan kiven vuorella

Camping Ground

Telttapaikka, jossa puiston puolesta keppi, jonka nokkaan voi ripustaa joko lyhdyn (minun ideani) tai roskat (puiston idea, jotta pesukarhut eivät levittele niitä ympäriinsä)

Lauantaiaamuna kömmimme ulos kosteasta teltasta vielä kosteampaan ulkoilmaan. Olimme saapuneet Black Rock Mountain State Parkiin myöhään edellisenä iltana ja pystyttäneet leirin pimeässä ennalta varatulle leirintäpaikalle. Pian leirin pystyttämisen jälkeen ukkonen iski päälle, taivas räjähti ja kaatosade kasteli meidät, kaikki ulos jättämämme tavarat ja ison osan teltassa olevista tavaroistamme – tässä vaiheessa oli hyvä huomata, että osa teltan saumoista vuoti. Grillipaikalla ritilää ei voinut säätää alemmas ja se oli selvästi suunniteltu polttopuille, joten hiilemme eivät aivan riittäneet luomaan tarvittavaa kuumuutta. Jätimme pihvimme grilliin siihen asti, kunnes sade sammutti hiilloksen täysin, mutta ihme kyllä pihvi ehti juuri ja juuri kypsyä. Söimme sisällä teltassa ja paneuduimme nukkumaan kosteille alusille aivan liian kovalle sepelin peittämälle maalle.

Rainy Day

Kuulostaa itseasiassa pahemmalta kuin mitä tilanne oikeasti oli. Suomessa ne pari kertaa, kun olen nukkunut vuotavassa teltassa sateella, olen tärissyt horkassa läpi yön makuupussin kostuttua. Täällä nukuin puoliksi ulkona makuupussista, ja sade sentään hiljensi heinäsirkat, jotka olivat pitäneet alkuillasta mieletöntä meteliä.

Inside a Cloud

Polku telttapaikalta parkkipaikalle peittyi pian herättyämme pilveen

Black Rock Mountain State Park on Georgian osavaltion korkein osavaltionpuisto Appalakeilla lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Puisto oli mainittu pari viikkoa sitten lehdessä paikkana, jossa ensimmäistä kertaa mitatussa historiassa lämpötila oli kohonnut alkukesästä yli 90 fahrenheit-asteen (n. 32C) – siis täydellinen lomakohde niille, joita Georgian kuuma kesä rassaa. Varasimme puistosta ”walk-in campsiten”, jonka käveltävyys tarkoitti, että autolta piti kävellä teltalle 10-50 metriä, vastakohtana niille telttapaikoille, jossa telttapaikka sisälsi parkkipaikan. Puistossa saa yöpyä vain määrätyillä telttapaikoilla, joista pari backcountry-paikkaa on oikeasti metsän keskellä. Meidän alkeellisella vaellusvarustelutasollamme walk-in campsite yhdistettynä päiväreppukävelyihin tuntui oikealta valinnalta.

Snail

Aamulla lähtiessämme liikkeelle tarkistimme sääennusteen ja totesimme, että uusia ukkosmyräköitä on tiedossa iltapäivästä, joten vaihdoimme pidemmät vaellussuunnitelmamme 3,5 kilometrin Tennessee Rock Trailiin. Koska polun alkuun oli leiripaikalta edestakaisin parin kilometrin matka, totesimme matkan riittäväksi jatkuvassa tihkussa ja lähestulkoon nollanäkyvyydellä. Olimme pilven sisässä.

Cowee Overlook

Pysähdyimme ennen polun alkua Coween näköalapaikalla, jossa hyvällä näkyvyydellä pitäisi olla upeat näkymät Pohjois-Carolinan puolelle. Näkymät olivat kieltämättä huikeat… Juuri ja juuri näki lähimmät puut.

Fallen trees

Metsä oli täynnä kaatuneita puita ilmeisesti osittain viime huhtikuun tornadon jäljiltä. Lyhyempi Ada-Hi Fallsin polku, jonka olimme ajatelleet käydä katsastamassa, oli suljettu tornadotuhojen takia.

Roots

Osittain polun päälle kaatuneen puun juurakko

Tennessee Rock Trail

Välillä meinasi pettää usko, olimmeko yhä polulla, kun aluskasvillisuus oli niin tiheää.

Eastern Continental Divide

Puiston läpi kulkee maanosan valuma-alueiden raja. Teoriassa, jos kuset kyltin vasemmalle puolelle, kusesi päätyy Meksikonlahteen, kun taas oikealla puolella Atlanttiin.

Mountain Dew at Black Rock Mountain

Vuorikastetta vuorella, takana upea näkymä yli Tennesseen.

Black Rock Mountain Summit

Huipulla! (1110m, nousua leirintäalueelta n. 200 metriä)

Tennessee Rock Trail

Ehkä suurin ero Suomen metsiin verrattuna Black Rock Mountainilla oli metsän läpitunkemattomuus. Puut olivat suurimmaksi osaksi lehtipuita, ja aluskasvillisuus oli runsasta. Esimerkiksi alppiruusuja ja saniaisia kasvoi tiuhaan polun varrella – alppiruusuja korkeammalla ja saniaisia vähän matalemmalla. Jossain kohtaa, kun kasvillisuus oli erityisen tiheää ja käsiä piti pitää pään päällä siltä varalta, että joku niistä vyötärölle ulottuvista kasveista olisi myrkkymurattia, Iiro totesi, että täällä voisi hyvinkin kuvata Vietnam-leffojen viidakko-osuuksia.

Stump

Nuorempi puu lienee kasvanut kannon päälle, jonka jälkeen kanto on lahonnut pois alta.

Päästyämme parin tunnin kävelyn jälkeen takaisin leiriin pakkasimme tavarat ajatuksella, että olemme kumpikin kokeneet tarpeeksi märkiä öitä sateisessa metsässä, että leiriydymme mieluusti seuraavaksi illaksi kodin lämpöön. Vielä autoa pakatessamme satoi, mutta Coween näköalapaikan ohi ajaessamme huomasimme hämmästykseksemme, että pilvet olivat vihdoin kaikonneet ja näimme kuin näimmekin vähän kauemmas.

View from Cowee Overlook

Näkymä Smoky Mountainsien suuntaan

Hetken ihmeteltyämme päätimme hieman pohtia säätä ja nauttia lounassalaatit odotellessamme. Kun salaattien jälkeen sää oli yhä aurinkoinen, kävelimme vielä Black Rock -järven ympäri.

Black Rock Lake

Greasy Creek

Järveen laskeva Greasy Creek eli rasvainen puro

Matkalla kotiin juttelimme paikallisesta maataloudesta ja Iiro totesi, että jos matkalle osuu joku kiinnostava maatalousyrittäjä puoteineen, siihen voisi vaikka pysähtyä. Juuri sillä hetkellä ohitimme kyltin: Hillside Orchard Farmsilla persikkajäätelöä viiden mailin päässä! Mietimme hetken, mutta jäätelöä ei tehnyt mieli. Parin mailin päässä oli uusi kyltti: Hillside Orchard Farmsilla kaikenlaisia hyviä hilloja kolmen mailin päässä! Kun kolmas kyltti Tigerin kylän kohdalla kehotti kääntymään oikealle, olimme valmiit taipumaan painostuksen edessä ja päädyimme todella söpöön ja yllättävän isoon maatilamyymälään.

hillokauppa

Myymälästä sai kaikenlaisia hilloja, marinadeja, BBQ-kastikkeita, salsoja, marmeladeja, hyytelöitä, siirappeja, hunajia, ”fruit buttereita”, säilöttyjä juttuja sekä isoja, punaisia pihvitomaatteja puolet halvemmalla kuin mitä Wal-Martissa. Makuina oli marjoja, hedelmiä ja vihanneksia mansikoista jalopenoon ja persikoista hillosipuliin sekä paljon muutakin, mm. itse tehtyä pirtua. Me päädyimme ostamaan lajitelman marinadeja ja salsoja osittain sen ansiosta, että ne olivat maisteltavina. Illalla kotona söimme grillimakkaraa ja persikkasalsaa.

Roadtrip Saksan Alpeille

Kävimme torstaina tyttöjen kanssa Saksan Alpeilla.
House in Helen, Georgia

Saksan Alpeilla talot oli rakennettu tähän tyyliin

Buggy in Helen, Georgia

Paikalliset kulkivat ympäriinsä hevoskärryillä

Little side street in Helen, GA

Pikkukaupat myivät saksalaista käsityötä

Mitä, eikö kuulosta uskottavalta? Olimme siis Helenin kylässä, Alpeilla, tai mikälie Appalakeilla, mutta Alppikylänä paikalliset yrittivät paikkaa myydä, tiet olivat strausseja ja kauppojen ovissa luki Willkommen. Kuihtuvan vuoristokylän kunnanisät olivat 60-luvulla päättäneet luoda kylästään kulttuurikohteen ja vaihtaneet rakennuskannan ”baijerilaistyyliseksi”. Jenkkituristit nauttivat täällä Oikeasta Oktoberfestistä ja saksalaisesta tunnelmasta, me nautimme ylivedetystä kliseestä.

Mona, Niina ja lapset Chattahoocheejoen sillalla

Kylän läpi menevä joki, Chattahoochee, kulkee myös Atlantan ohi ja on siellä kohden jo suurehko joki, mutta tässä kohdin joen keskisyvyys näytti olevan polven korkuinen. Niinpä yksi suosituimmista kesäpäivänviettotavoista onkin laskea alas jokea renkaalla.

Tubing down the Chattahoochee

…ja laskijoita joessa riitti.

Tänne pitää palata, joko laskemaan jokea kesällä tai sinne Oktoberfestille sitten lokakuussa. Kuulema jälkimmäisen aikoihin Appalakkeja peittää komea ruska.