Kun terrori-iskut osuvat aivan liian lähelle

Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.

Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.

Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.

On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.

Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.

Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?

Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.

Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:

HT_al-shabaab_mall_of_america_bc_150222_16x9_992

Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.

Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!

Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.

Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:

On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.

Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.

Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.


Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.

#JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen

Oli täyttä sattumaa, että osuimme Iiron kanssa Pariisiin juuri nyt. Meidän oli tarkoitus keskittyä juhlistamaan synttäreitäni, ehkä käydä katsomassa joku nähtävyys, syödä hyvin ja nauttia hyvästä hotellista. Sitten keskiviikkona kuulimme shokkiuutiset Pariisista, ja sen jälkeen on tuntunut, ettei paljon muita puheenaiheita täällä päin ole.

Perjantaina aamujunassa matkalla Brysseliin juttelimme parin ranskalaisen työkaverin kanssa siitä, kuinka todennäköisesti poliisi saisi pahantekijät kiinni. Omasta mielestäni huoltoasemavihje vaikutti aika heppoiselta, mutta työkaverit nyökyttelivät, että varmasti tekijät saadaan kiinni, selittivät minulle eri poliisien toimintajoukoista (Raid tarkoittaa hyönteismyrkyn lisäksi Ranskan peruspoliisin SWAT-ryhmää) ja ryhtyivät sen jälkeen muistelemaan vuoden 1995 Pariisin metropommi-iskuja. Kumpikin heistä epäili, että seuraavaksi ne iskevät metroon.

RIP Charlie

”Lepää rauhassa, Charlie”, on joku kirjoittanut. ”Ei edes ole kuollut!” on seuraava jatkanut perään.

Päivän aikana saimme tietää panttivankitilanteista, ja iltapäiväjunassa Brysselistä Pariisiin päädyin juttelemaan uusseelantilaisen vierustoverini kanssa, joka avasi keskustelun tokaisemalla: There’s another hostage situation! Meitä kumpaakin kiinnosti tietää itse faktojen lisäksi vaikuttaisiko tämä Pariisin julkiseen liikenteeseen (totta kai vaikuttaisi) ja miten, mutta Pariisin liikennelaitoksen nettisivuilla ei ollut muuta kuin poliisin etsintäkuulutus, eikä edes sosiaaliseen mediaan oltu jaksettu päivittää mitään aiheesta.

Lopulta minulla kävi hyvä tuuri, ja juna-asemalta hotellille metro kulki ongelmitta. Sen sijaan kaverini Sassa, jota olimme näkemässä illalla, ei ollut yhtä onnekas: hänen käyttämällään metroasemalla kaikkien laukut tarkistettiin, ja pari suurta metrolinjaa, joista toista hän oli aikonut käyttää, oli tyhjennetty. Pari tuntia myöhemmin istuessamme suositussa ravintolassa (Boursen metroaseman läheinen Bissac, suosittelen lämpimästi, kohtuuhintaista gourmet-ruokaa!), jossa olimme perjantaina parhaaseen illallisaikaan ainoat asiakkaat, Sassa kertoi, kuinka pariisilaisia pelottaa. Ihmiset eivät lähde ulos niin kuin normaalisti siksi, että iskut järkyttävät heitä, mutta myös siksi, ettei kukaan tiedä, missä seuraavaksi tapahtuu ja mitä. ”Kahta suurta metrolinjaa ei tyhjennetä keskellä pahinta ruuhka-aikaa ilman hyvää syytä”, Sassa totesi ja tilasi illan päätteeksi taksin.

Lauantaina pohdimme hetken, lähteäkö katsomaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Katakombeja, mutta aika nopeasti totesimme, että juuri nyt kaupungissa oli muutakin katsottavaa, ja ajoimme metrolla Saint-Ambroisen kortteliin 11. arrondissementtiin, jossa Charlie Hebdon toimitus sijaitsee. Vähän aikaa alueella palloiltuamme osuimme keskelle kukkamerta ja tunnelmaa, joka veti hiljaiseksi.

Police on front of Charlie Hebdo building

Poliisiauto, joka on parkkeerattu toimituksen ulkopuolelle. Alue oli aidattu, ja taustalla näkyy ihmisjoukko ”päämuistopaikan” kohdalla.

TV Crew on the streets of Paris after Charlie attacks

Kiertäessämme sulkualueen ympäri näimme useamman TV-kamera-auton.

Street close to Charlie Hebdo

Oikea kadunpätkä löytyi helposti ihmismassaa seuraamalla.

Police with Rifles guarding Charlie Hebdo area

Katuja turvasivat kiväärein asestautuneet poliisit

#JeSuisCharlie

Paikalla näyttävimmät uutispisteet oli kyhännyt Eurovision, jolla oli paikalla kaksi kameraa teipein rajatussa kadunkulmassa, ja CNN, jolla oli kokonainen katos täynnä tekniikkaa. Suora lähetys oli käynnissä juuri, kun me saavuimme paikalle, ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Aina siitä saakka, kun kävimme Atlantassa CNN:n päämajassa, amerikkalaistyylinen uutistentuotto masiivisuudessaan on kiinnostanut minua, ja pääsin taaskin yllättymään, kuinka suurella kalustolla CNN oli paikalla. Suoraan Washingtonista oli lennätetty kameran, uutisreportterin ja kameramiehen lisäksi ohjaaja, useampi teknikko, studiolamput ja teleprompteri, eikä uutisreportteri ollut kuka vaan jannu vaan pitkäaikainen uutisankkuri ja oman talkshownsa stara Jake Tapper, joka oli 90-luvulla kunnostautunut myös poliittisten sarjakuvien piirtäjänä.

CNN Newscrew at Charlie Hebdo

Tältä näyttää, kun CNN pörhältää paikalle kuvaamaan.

…ja kun kerran tilaisuus tarjoutui kuin tarjottimella, totta kai tungimme mukaan lähetykseen. Jos joku tietää, miten CNN:n vanhoja lähetyksiä pääsee katsomaan netistä, niin oikea hetki on 10. tammikuuta 10:36 AM ET!

Iiro on CNN!

Jake Tapperin oikealla puolella Iiro vakavana

Flowers for Charlie Hebdo

#JeSuisCharlie

Paikalla oli käynyt viestejä jättämässä paljon ulkomaalaisiakin.

Message to Charlie from Joseph, 8 y.o. #JeSuisCharlie

8-vuotias Joseph oli jättänyt oman viestinsä

Toimituksen luona käynti oli koskettava kokemus, oikeastaan paljon koskettavampi kuin olimme etukäteen kuvitelleet. Kukaan ei itkenyt, mutta paikalla vallitsi vakava hiljaisuus. Mekin päädyimme puhumaan toisillemme korkeintaan kuiskaten, ja kävelimme hiljaisuudessa poispäin useamman korttelin ennen kuin saimme sanaa suustamme.

Parisians mourning Charlie Hebdo

Illalla synttäri-illallisellani olimme taas ainoat asiakkaat. Sternen tarjoilija kantoi pöytään ravintolan vakioäyriäislautasen – ostereita, rantakotiloita, simpukoita, pieniä ja isoja rapuja sekä yksi taskurapu – ja summasi tilanteen: C’est une catastrophe! Kolme suurta seuruetta olivat ilmoittamatta jättäneet illallisen väliin, ja sama juttu oli toistunut eilenkin. Koska asiakkaita ei ollut, tarjoilija ja kokki olivat kutsuneet pari kaveriaan kylään, ja meille tarjoilu sujui siinä ohessa. Ruoan loppupuolella kokki tuli yhteisöllisyyden nimissä kaatamaan meille seurueen pullosta eau de vie -hedelmäviinaa ja mutisemaan jotain pelokkaista pariisilaisista.

Seuraavan päivän vietimme hotellilla katsellen ensin ranskalaista uutislähetystä, sen jälkeen CNN:ää. Tarpeeksi menoa ihmeteltyämme totesimme, että pakko kai se on lähteä tuonne itsekin katsomaan menoa. Metrolinjastosta oli ilmoitettu useita asemia suljetuksi, mutta RER-lähijunat netin mukaan kulkivat, joten suuntasimme asemalle suuntana Nationin pysäkki. Asemalla sitten ilmoitettiin, että Nation on suljettu, joten päädyimme kävelemään Gare de Lyonilta – ja mitä lähemmäksi pääsimme itse tapahtumapaikkoja, sitä paremmin ymmärsimme, miksi asemat oli suljettu. Onneksi Pariisin poliisilla on kokemusta mielenosoitusten hallitsemisesta.

On the way to Paris Rally on January 11

Tässä kohtaa kaduilla oli vielä aika vähän ihmisiä.

Nous Sommes Charlie

Mitä lähemmäs saavuimme Place de la Nationia, sitä täydemmiksi kadut kävivät, kunnes aivan aukion suulla jouduimme todelliseen ryysikseen.

#JeSuisCharlie

Vapaasti käännettynä miehen kyltissä lukee ”Voisitteko vihdoin viimein oppia pitämään toisistanne?”, ja naisen kyltissä on listattu Charlie Hebdon jäljelle jäänyttä toimitusta ja todettu ”Me olemme selviytyjiä”. Mutta mitäköhän pitäisi ajatella kahden vasemmalla kuvassa olevan vanhan herran kyltistä: ”Je Suis Un Con!” eli ’Minä olen mulkku!’

#JeSuisCharlie

JCDecaux oli vetänyt mainoksensa pois kaduilta ja korvannut ne solidaarisuuden sanomalla.

Lighting a candle at the Paris Rally of January 11th

Place de la Nation, Paris, January 11th

Mikähän siinä muuten on, että kun jotkut hullut murhaavat ihmisiä islamin nimissä, heitä kutsutaan ”muslimeiksi”, mutta kun joku hullu murhaa lähes 100 nuorisoleiriläistä tavallisten norjalaisten nimissä, kaikki kyllä tajuavat, ettei hän edusta tavallista norjalaista pätkän vertaa vaan on yksinkertaisesti hullu. Sen sijaan näiden terrori-iskujen ja tavallisten muslimien välinen yhteys tai sen puute ei ole ollut selvä kaikille, vaan Ranskassakin on vandalisoitu ja poltettu parin päivän aikana useita moskeijoita. Ehkä tämän takia Ranskan muslimit kokivat tarpeelliseksi lähteä kaduille erityisen sankoin joukoin mm. näillä iskulauseilla varustettuna:

#JeSuisCharlie - Pas en Mon Nom

Pas en mon nom – Ei minun nimissäni.

Je suis musulman, je n'ai pas de haine

”Minä olen muslimi enkä tunne vihaa.”

Paikan päällä näkyi monenmoista performanssia ja välillä aplodit raikuivat osanottajajoukossa. Sieltä vaikuttavimmasta päästä oli suurikokoinen Marianne, Ranskan kansallissymboli, joka hakkasi välillä mustia variksia miekalla.

Marianne at the Paris Rally

Marianne taistelee ja kansa hurraa.

Fraternite, Liberte, Egalite - Charlie

Tänään aamujunassa matkalla Luxemburgiin nappasin luettavaksi Líberation-uutislehden. Kaikki ranskalaiset lehdenkannet näyttivät tismalleen samalta, joten valintani perustui siihen, että käsittääkseni Charlie Hebdon toimitus tekee tällä hetkellä väliaikaisesti töitä Líberationin tiloissa – siispä lehdellä saattaisi olla jotain sisäpiirin infoa aiheesta! Lehdessä olikin eloonjääneiden haastattelu, jossa he yllättäen suhtautuivat kriittisesti, jopa nihkeästi sunnuntain marssiin. Yksi valitti siitä, että poliitikot olivat tehneet Charlie Hebdosta jonkinlaisen symbolinsa – siis ne samat poliitikot, joita lehti vastusti ja pilkkasi. Erityisesti Turkin pääministerin ja Venäjän ulkoministerin läsnäoloa marssilla kritisoitiin. Yksi totesi, että on kyllä kiitollinen kaikille yksityishenkilöille, jotka osallistuivat marssille, mutta Ça ne va pas changer le pays, ei tämä maata muuta, ja marssin synnyttämät tunteet unohtuisivat kahdessa viikossa. Et je suis optimiste.

Flags flying at the Paris Rally

Mielenosoituksessa liehui monen eri maan ja paikan liput.

Place de la Nation, #JeSuisCharlie

Töissä yksi työkaveri kertoi, että oli suuresti yllättynyt, että hänen maanmiehensä olivat kyenneet moiseen: Ranskan suurin mielenilmaus sitten toisen maailmansodan, yli 4 miljoonaa osallistujaa ympäri maata! Jopa mielenosoitusten luvatussa maassa tämä oli suuri saavutus ja kertoi siitä, että Charlie Hebdon tapaus oli osunut ja uponnut ranskalaisten kansallistunteisiin. Americans have power, Germans have economy, the North has a perfect social system… but we, we French have the freedom of speech at least! hän vakuutti ja piti pitkän polveilevan luennon Ranskan ilmaisunvapauden historiasta Voltairea lainaten. Hän ei olisi itse nauranut Charlie Hebdon piirroksille, ei olisi kuulema kovin moni muukaan, mutta tässä ei ollutkaan enää kyse mistään piirroksista vaan ranskalaisten kansalaisoikeuksista. Mutta vaikka eilinen oli kuinka hieno päivä tahansa, niin tuskin tästä mitään hyvä seuraa, totesi työkaverini ja povasi synkkään sävyyn Ranskaan omaa Patriot Actia.

#JeSuisCharlie

Vaikka viikonloppu kului aika eri merkeissä kuin oli alunperin ajateltu, ja vaikka Ranskan viime päivien tapahtumat ovat olleet kauheita, olen silti tyytyväinen, että pääsin näkemään ne aitiopaikalta. Nämä synttärit muistan lopunikääni.