Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.
- Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.
- Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
- On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.
- Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
- Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.
- Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
- Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
- Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
- Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.
- On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.
Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.
Olen niin samaa mieltä tuosta, että suomalaiset kaverit eivät ole mikään häpeä. Tosi usein kuulee jonkun rehentelevän sillä, että hänellä ei ole yhtään suomalaista kaveria. Mikä saavutus se muka on?! Ihan kuin suomalaiset kaverit jotenkin poissulkisivat sen, että voi olla kaveria myös paikallisten kanssa ja tutustua heidän kulttuuriinsa. Itse ainakin haluan hengata myös mukavien maanmiesteni kanssa, jos sellaisia tulee vastaan, koska a) heidän kanssaan voi jakaa juttuja, joita ulkomaalainen ei ymmärrä ja b) siinä pysyy jonkinlainen suomen kielen taitokin yllä.
Olen muuten tosi kateellinen tuosta ranskan taidostasi, Lontoossa kun oppi vain hyvää englantia, muttei mitään uutta kieltä. Itse tekisi mieli seuraavaksi suunnata johonkin espanjankieliseen maahan ihan pelkästään siksi, että oppisi espanjaa. Se on kuitenkin paikan päällä niin paljon helpompaa kuin kursseilla.
Kyllä, kyllä ja kyllä! Tietty jos tarkoituksena on sulautua täysin uuden maan kulttuuriin ja hylätä suomalaisuus, mikä joillain esimerkiksi avioliiton takia ulkomaille muuttaneilla ihan hyvin saattaa olla tavoitteena, niin sitten ei kannata hengata suomalaisten kanssa. Minulla kuitenkin tarkoitus on jossain vaiheessa palata Suomeen, joten kielitaidon ylläpito on erittäin tärkeää, ja kulttuuriinkin olen niin kasvanut kiinni, että aina tuntuu, että parhaiten minua ymmärtävät toiset suomalaiset.
Minä olen sen verran huono kielissä, etten ole ikinä oppinut yhtäkään vierasta kieltä kursseilla millekään järkevälle tasolle. Tämä täällä ranskankielisessä ympäristössä asuminen on siltä kantilta ollut siis siunaus, vaikka hampaita onkin saatu moneen otteeseen kiristellä ties mistä syystä. Onnea muuttohaaveisiisi, sinulta niiden toteuttaminen varmasti luonnistuu!
Tosi mielenkiintoinen ja avartava postaus! Hauska ajatus tuo, että ulkomailla suomalaiset kaverit ovat lomaa kulttuurieroista, en ole hoksannut sitä koskaan niin ajatella. Itse monesti Espanjassa asuessani suhtauduin vähän ynseästi niihin, jotka hengailivat siellä vain omien maamiestensä tai muiden muualta tulleiden kanssa.. Mikä Espanjan kokemus se sellainen muka on, ajattelin. Itse en sellaista osannut niin kaivannut, mutta tosiaan, minullahan oli paras mahdollinen Suomi-ystävä koko ajan saman katon alla! Ehkä kokemus olisikin ollut ihan toinen, jos olisin lähtenyt matkaan yksin. :)
Se vaikuttaa todella paljon, lähteekö matkaan yksin vai kaksin. Iiron kanssa USAssa ei ole paljoa häirinnyt, että suomalaisia ystäviä on ollut todella vähän ja heitä näkee logistisista syistä harvoin (siis muusta kuin siitä mielestä, että ystäviä olisi kiva nähdä useammin).Nyt, kun olen käytännössä yksin matkassa ja Iiroon yhteydessä vain virtuaalisesti, koen paljon suurempaa tarvetta nimenomaan toisten suomalaisten kanssa hengailuun.
Muutoin hengaankin sitten pitkälti muualta tulleiden kanssa. Täällä Luxemburgissa kun paikalliset ovat katoava luonnonvara, sillä jonkin sortin maahanmuuttajia asuu kaupungissa yli puolet. :)
Mä en kyllä voi ymmärtää, miten joku voi väittää, että jossain paikassa ei ole mitään näkemistä tai tekemistä. Joka paikassa on! Ei muuta kuin mielikuvitusta peliin. :-)
Mä olen osittain samaa ja osittain eri mieltä tuosta omanmaalaisten kanssa hengailemisesta. Esimerkiksi Intiassa ulkomaalaisyhteisöt ovat monesti niin paikallisesta elämästä irrallisia, että ne ovat melkein kuin pienimuotoisia siirtokuntia. Siirretään vain ne omat jutut kotimaasta toiseen. Eikä siinä mitään pahaa ole – eiväthän kaikki haluakaan uppoutua paikalliseen elämään, mutta minusta siinä jää niin paljon kokematta, jos pyörii vain ulkomaalaispiireissä. Mutta kuten sanottu, jotkut pysyttelevät ihan mieluusti ja tarkoituksella erossa paikallisista ihmisistä ja elämästä. Intian tapauksessa voin tämänkin ymmärtää. :-D
Toisaalta sitten taas asioiden jakaminen omanmaalaisten kanssa on vain niin kivaa ja helppoa, kun ei tarvitse selittää kaikkea, kun se toinen ymmärtää selittämättäkin.
Musta tuo menee vähän samaan kategoriaan, kuin että joillain ihmisillä on pitkä lista paikoista, joissa eivät haluaisi asua. Ei mulla vaan. Me taidetaan olla vähemmän valikoivia tämän asian suhteen.
Mä en ole ajatellutkaan sitä tuolta kantilta, että jotkut tosiaan aidosti haluavat vältellä paikallisia, mutta kuten sanot, kaipa niitäkin löytyy. Musta vaan on hassua, jos uudet kokemukset killuvat siinä ihan nenän edessä, eikä niihin kuitenkaan halua tarttua, vaikka on muuten käyttänyt hirveästi vaivaa muuttaakseen uuteen maahan. Kumpikaan ääripää ei siis minuun oikein pure, mutta eipä tarvitsekaan. Kukin tyylillään.
Hyviä ja mielenkiintoisia huomioita ulkomailla asumisesta! Uskon myös, että omasta tutusta ympäristöstä irtautumalla oppii katsomaan, ymmärtämään ja arvostamaan monia asioita ihan eri tavalla, kuin jos koko elämänsä asuisi samoilla kotikonnuilla (eihän siinäkään mitään pahaa ole, riippuu täysin ihmisestä ja omista valinnoista :) ).
Kyläjuhlat kuulostaa kivalta, ja voi noita luxemburgilaisia kilejä! :)
Sanoisin, että ainakin todennäköisyys siihen on korkeampi, mutta ihmisestähän se täysin riippuu: olen tavannut monta koko elämänsä kotikonnuillaan asunutta ihmistä, jotka ovat kykeneviä katsomaan asioita hyvinkin mensta kulmasta, ja toisaalta on sitä joskus tullut expatejakin vastaan, jotka tuntuvat kantavan mukanaan ihan älytöntä kuormaa turhia stereotypioita, ennakkoluuloja ja valitusta. :)
Ne kilit olivat ihania! Nämä ovat Diekirchistä, mutta lampaita löytyy myös ihan Luxemburgin kaupungin alueelta, mm. minun toimistoni viereiseltä pellolta…
Todella hyvä postaus, Jenni! Itse alussa uhosin, etten ainakaan minkään suomalaisten kanssa ala hengata, mutta nyt oon aivan älyttömän onnellinen siitä, että myös suomalaisia kontakteja on! Koska oikeasti toinen suomalainen vain ymmärtää niin hyvin. :)
Mulle on moni sanonut täällä, että ”San Josessa ei ole mitään” ja välillä itsekin tajuan ajattelevani noin, ja sitten vasta hoksaan, että eihän mulla edes ole omaa kokemusta vielä, joten en voi mitenkään tietää mistään vielä mitään! Onneksi tiedostan tän asian.
Sitä ei oikeasti tajua kulttuurierojen vaikutusta elämään ennen kuin itse heitetään niiden keskelle ja käsketään uimaan. Ulkomailla asuttujen ajanjaksojen jälkeen minulla aina riittää sympatiaa Suomessa olevia maahanmuuttajia kohtaan, jotka saavat osakseen meidät puhuvat ja pukahtamattomat suomalaiset. (Siis kyllähän me oikeasti puhumme, mutta kulttuurimme on kuitenkin aika paljon hiljaisempi kuin moni muu.)
On toki ihan mahdollista, ettei siellä ole mitään. Mun isoin pointti tässä oli, että jos on sitä mieltä, niin asialle kannattaa tehdä jotain – joko itselleen tai sitten ympäristölle, esim muuttamalla pois. Pelkästään asiasta valittaminen on vähän kuin ampuisi itseään jalkaan – tehdään elämästä paljon kurjempaa kuin se voisi olla. Hienoa, että tiedostat tämän, ja onnea sulle siihen, että löydät sieltä paljon mielekkäitä juttuja!
Suomalaisten (ja ruotsalaisten) kanssa hengaaminen on helppoa ja mukavaa sillä paikallisiin tutustumisessa kunnolla menee myös aikaa. Nyt kun kolmas vuosi alkaa tulla täyteen, alkaa vasta tuntua siltä, että tuntee myös kunnolla paikallisia. Helppoa tutustuminen ei myöskään ole ollut ja se on vaatinut omaa aktiivisuutta ja olosuhteita kuten opintoja tai töitä tai harrastuksia. Jossain vaiheessa taas (positiiviseksi) ongelmaksi muodostuu useampi kaveripiiri joiden yhdistäminen on hankalaa ja vaatii paljon kotibileitä ja chilivodkaa :)
Se on jännä juttu, että jotenkin paikallisiin tutustuminen tuntuu vievän enemmän aikaa kuin suomalaisiin tai ruotsalaisiin. Mä luulen, että se johtuu osittain siitä, että suomalaiset ja muut tuoreet maahanmuuttajat on keskimäärin avoimempia uusille ihmissuhteille. Paikallisilla on jo kaveripiiri, johon pitäisi ängetä mukaan.
Kohdasta seitsemän olen niin kateellinen! Itävallassa asuvat ystäväno myöskin reissailevat viikonloppuisin autoillaan ympäri Eurooppaa koska vain muutaman sadan kilometrin matkalla pääsee vaikka kolmeen maahan jos vain huvittaa lähteä! Muutenkin loistava postaus, sain tästä myös inspiraation josko kirjoittaisin vaihto-opiskelun jälkeen mitä Islanti on opettanut :)
Hei kannattaa pitää mielessä! Näitä on aina mielenkiintoista lukea. Silloin, kun muutin pois Georgiasta, ulkosuomalaisten blogeissa pyöri ”Olet asunut liian kauan paikassa X kun…”-postausmalli, jota silloin käytin: http://globecalledhome.fi/2013/03/olet-asunut-liian-kauan-georgiassa-kun/ …mutta täällä noita kummallisia pieniä kulttuurieroja suuremmaksi asiaksi muodostui näiden isojen juttujen oppiminen.
Olin ensin kolme vuotta Pohjois-Englannissa, josta sittemmin muutin Lontooseen opiskelun päätyttyä. Olen samaa mieltä tosi monesta kohdasta, esimerkiksi Pohjois-Englanti oli tavallaan aika tylsä (ainakin ilman autoa), mutta kyllä siellä aina jotain keksi kun vain päätti. Katsoo kartasta missä on lähin puisto (ei välttämättä lähellä siis kuitenkaan), tai minnepäin menee junia, ja sitten matkaan. Ei kukaan yleensä tule kotoa hakemaan, ihan itse pitää etsiytyä ulkosalle!
Opiskeluaikana minulla ei juurikaan ollut suomalaisia kavereita, meitä oli vain muutama ja osa oli kasvanut ulkomailla/ olivat ruotsinkielisiä. Hengailin sitten aika paljon norjalaisten kurssikavereiden kanssa, meno oli mukavaa ja mutkatonta. En itseasiassa tajunnutkaan ennen tämän lukemista että juuri siitä minäkin nautin: ei tarvitse selittää itseään ja saa olla sellainen kuin on. Töissä koko ajan kuulee kommentteja kunnon talvitakin käytöstä (haha are you going to an arctic expedition / Anna you are not in Finland now), siitä että teen itse ruokaa kun en halua syödä kolmioleipää ja sipsejä lounaaksi (maan tapa), teen työni nopeasti ja oikein, ja kun unohdan kysellä turhanpäiväisiä asioita ihmisiltä joita en tunne kovin hyvin. Ei siis pahalla, mutta huomaa olevansa erilainen koko ajan. Olen huomannut että odotan innolla lontoonsuomalaisten tapaamista, silloin pääsee tuulettamaan ja ottamaan rennosti :)
Olisi mukavaa, jos olisi paikallisia kavereita. Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty, koska tärkein asia kavereissa on kuitenkin se, että niiden kanssa on kiva viettää aikaa. Päätin, etten täällä ala hengailemaan ihmisten kanssa vain siksi, että he ovat paikallisia. Kun on töissä, ja työporukasta ei ole löytynyt hengenheimolaisia, niin silloin on ollut parasta kääntyä suomalaisten ja yliopistokavereiden puoleen. Sinänsä on ehkä hieman surullista, etten ole viiden vuoden aikana onnistunut saamaan yhtäkään paikallista kaveria. En kyllä siitä ota stressiä, mutta se saa miettimään onko tämä se oikea paikka elää ja asua pidemmällä aikavälillä. (Tai no on kaksi ystävää, joilla on brittipassi mutta siihen se brittiläisyys sitten melkein loppuukin. Toinen on puoliksi suomalainen ja toinen on kasvanut Saksassa ja viettää kesät Ranskassa mummonsa luona :D )
Tulipa pitkä. Mutta hyvä teksti herättää ajatuksia! Itse en (enää) jaksa kirjoitella näin pitkästi omaan blogiini, yleensä laittelen kuvia ja fiiliksiä melko pikaisesti
Hei Anna, kiitos kommentistasi! Jotenkin tosi tutun kuuloisia nuo sinun kokemuksesi, ja kiva kuulla, etten ole yksin näiden mietteideni kanssa.
Kävisin muuten kommentoimassa sinun blogissasi, mutta kun en käytä Tumbleria, se ei taida onnistua. Sanon siis vaan täällä, että hauska blogi sulla, ja tykkään noista kuvista. :)