Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.
- Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.
- Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
- On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.
- Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
- Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.
- Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
- Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
- Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
- Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.
- On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.
Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.
