temp

Jouduin liikenneonnettomuuteen, ja se oli hyvä juttu

Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.

Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.

Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.

Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.

Great Smoky Mountains

Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.

Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.

View from Half Dome, Yosemite

Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.

Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:

”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”

Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.

Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.

Mt Audubon

Opin, että sisulla pärjää pitkälle.

Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.

Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.

Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille  ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin,  joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.

Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.

En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.

Quandary Peak

Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.

Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.

Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.

Luojan kiitos etten jäänyt.

Fort Mountain

Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.

Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.

Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.

Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.

Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.

Rocky Mountains National Park
Tämän kirjoituksen kuvat ovat vuorilta, joille olen kiivennyt onnettomuuden jälkeen.

Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.

Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:

Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.

Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.

PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!





41 kommenttia aiheesta “Jouduin liikenneonnettomuuteen, ja se oli hyvä juttu”

  1. Ihana tarina ja voi luojan kiitos, ettei sinulle käynyt pahemmin! Puhut niin totta tuostamiten elämä menee helposti rutiineiksi joita on hankala lähteä muuttamaan, jos ei jotain pysäyttävää tapahdu. Itsestään voi olla joskus todella hankala saada tarpeeksi irti, eikä sitäsina tiedostakaan mihin sitä pystyisi. Ja juuri näin, että meillä on asiat isossa mittakaavassa älyttömän hyvin. Mukava kun jaoit tämän! :)
    Maarit on viimeisimpänä kirjoittanut: Itävallan Alpeilla – GrossglocknerMy Profile

  2. Hurja, mutta varmasti kasvattava kokemus, josta selvästikin selvisit upeasti. Itse onnettomuudessa ei tietenkään ollut mitään hyvää, mutta on hienoa, miten sait sitä kautta uuden näkökulman elämään ja ymmärsit, mikä on oikeasti tärkeää. Hatun nosto myös siitä, että uskalsit poistua mukavuusalueeltasi ja muutit ulkomaille. On kamalaa, että useimmat ihmiset pysyvät siinä useimmiten harmaassa arjessa kohtalaisen onnettomina ja ilottomina koko elämänsä, koska eivät vain uskalla tehdä asialle mitään. Olet varmasti erittäin voimakas ihminen, kun pystyit ponnistamaan tuollaisesta vaikeasta ajasta uusiin korkeuksiin :). Mukavaa viikonloppua!
    Jerry / Pako Arjesta on viimeisimpänä kirjoittanut: Pako Arjesta 2-vuotta!My Profile

  3. Toi hyvä huomio, ettei jalattomanakaan tartte jäädä kotiin, se on totta! Onnettomuudet ei oo koskaan mukavia, mut sillon varmaan ymmärsit esteettömyyden tärkeyden.

    Ja ihanaa, et sun kaverit ja perhe kävi sua kattomas ja oli tukena. t Helena

    1. Mun oli jo ennen tuota tarttenut tehdä töitä esteettömyyden kanssa, joten ymmärsin kyllä periaatteessa tärkeyden, mutta saihan siihen ihan uutta näkökulmaa kun itse koki. :)

  4. Jenni, tämä on aivan mahtava postaus. Todella hurja kokemus, mutta aivan mielettömän hienoa, että voit nähdä onnettomuudessa näin paljon positiivista ja jakaa näitä opittuja elämän realiteetteja muille hyvillä fiiliksin. On niin totta, että ihmiset jaksavat valittaa aivan täysin turhanpäiväisistä asioista – myönnän, teen niin joskus itsekin, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Todellisuudessa pitäisi aina muistaa, että asiat voisivat olla paljon huonommin, ja monella niin onkin. Ollaan kiitollisia siitä, mitä meillä on eikä märehditä sitä, mitä meillä ei ole. Aivan ihana kirjoitus! <3
    Saana · Live now – dream later on viimeisimpänä kirjoittanut: #ReilutBlogit vauhdissa taas! Mutta mitä se reilu ja vastuullinen matkailu oikein on?My Profile

  5. Oikeella asenteella pääsee pitkälle, ja nykyään suositellankin, et onnettomuudenki liikuttas kivun rajoissa. Se nopeuttaa toipumista.

  6. Huh, miten sykähdyttävä tarina. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin! Positiivisuus auttaa tosiaan kestämään, kun pystyy näkemään tulevaisuuden valoisampana, vaikka tilanne olisi jollain tietyllä hetkellä, miten paha tahansa. Kiitos, kun kerroit tarinasi!

  7. Ei vitsi, mää luin tätä kirjoitusta ihan pala kurkussa aamuratikassa. Huh, mitä sää oot kokenut ja mikä mahtava esimerkki oot meille kaikille positiivisen ajattelun tärkeydestä! Asennemimmi, ei voi muuta sanoa! Ihana tuntea sut! Ja ihana Iiro, joka on ollu sun tukena kaikissa vaiheissa <3 :)

  8. Mä pystyin samaistumaan tähän aika paljon, vaikka oma versio tarinasta onkin vähän kevyempi loukkaantumisen osalta!

    Jäin vajaa vuosi sitten kaakkois-Aasiassa minibussin alle, juurikin samalla tavalla että minibussi ajoi jalan yli. kun makasin maassa. Toisen jalan ehdin vetäistä pois alta, mutta toisen yli kulkupeli ajoi jalkapöydän kohdalta. Vaikka mä en saanut mitään välittömiä kipuja tiesi siinä vaiheessa että nyt ei käynyt todella hyvin. Kehitysmaassa kun oltiin palvelu oli sen mukaista. Ensimmäisessä sairaalassa ei ollut lääkäreitä paikalla (?) ja mun käskettiin odottamaan viikonlopun yli että jalat kuvattaisiin. En tiedä kuka ne kuvat loppuen lopuksi otti mutta murtumia ei todettu ja mut passitettiin kotiin. Kävin ton jälkeen viisi kertaa sairaalassa kaakkois-Aasiassa ennen kuin lensin takaisin Suomeen. Mun jalka oli ollut täysin tunnoton siitä päivästä lähtien kun jäin auton alle eikä edes Bangkokin kansainvälisissä sairaaloisa osattu sen kummemmin sanoa mikä oli pielessä. Suomessa todettiin nivelvauriot ja hermoratojen olevan poikki – tunto palaisi jalkaan jossain välissä tai sitten ei. Mä kinkkasin kainalosauvoilla vain sen kuukauden, mutta pahinta mulle oli tietämättömyys siitä mitä tulisi tapahtumaan. Vaikka kuukauden jälkeen suurimpaan osaan jalasta oli palannut tunto en pystynyt mm. tuntemaan mun varpaita ja joka kerta jalkapöytään koskiessa sain älyttömän hermopiikin. Sain älyttömästi sympatiaa niin Suomessa kuin Aasiassakin kävelykyvyttömyydestäni ja siitä että jouduin jättämään reissun kesken, mutta mä olin tosi kiitollinen pelkästään siitä että ei käynyt pahemmin. Koska tosiaan, jos se bussi olisi ajanut jonkun toisen ruumiinosan yli tilanne olisi voinut olla ihan toinen. Pahimmassa tapauksessa mä olisin voinut jopa kuolla, koska siellä missä onnettomuus sattui ei juuri ollut terveydenhuoltoa tarjolla. Siinä kuukauden aikana oppi kyllä olemaan kiitollinen perusterveydestä ja ihan sellaisesta asiasta kuin kyvystä kävellä. Aika harvaan jaksaa muistuttaa itselleen miten mahtavaa on pystyä kävelemään jos ei koskaan mitään tapahdu. Nyt jalka on kunnossa satunnaisia hermosärkyjä lukuunottamatta. Jalkapöytä ei edelleen kestä mitään suurempaa painetta ilman kipua, mutta muuten asiat on aika älyttömän hyvin! Joskus pitää käydä vähän huonommin että oppii arvostamaan itsestänselvyyksiä :)

    1. Huh, mieletön tarina! Oman lisänsä tuohon todellakin tuo se, että ei ole alueella, jossa olisi yhtä hyvää terveydenhuoltoa kuin mitä Suomessa. Mä mietin, että varmaan myös kieli on vaikuttanut kokemukseen? Mulla nimittäin oli ihan tarpeeksi vaikeaa ymmärtää suomeksi lääkäreiden selityksiä, ja olisin varmaan ollut ihan pihalla, jos onnettomuus olisi sattunut vaikkapa edes USAssa.

    1. Jenni – tuo oli kommenttini. Tapanani ei ole tehda nimettomia kommentteja, mutta kone teki tempun :)

  9. Olipa koskettava kirjoitus, joka oli itsellenikin tärkeä muistutus elämän prioriteeteista ja siitä, että tulee muistaa olla kiitollinen siitä, miten hyvin asiat loppujen lopuksi ovat. Kiitos, kun jaoit tämän ja onneksi onnettomuudessa ei käynyt vakavammin.

  10. Hieno kirjoitus! Elamassa tarvitsee valilla joitain töytaisyja etta muistaa elaa. Olin ollut jo monta vuotta maailmalla mutta jotenkin jossain vaiheessa taisi unohtua miten siistia se oli etta sai nauttia uusista kulttuureista ja tapaamisista uusien ihmisten kanssa. Sain työstressin takia lopulta sydamentykytys-ahdistus-happiloppuu kohtauksen Vietnamissa vahan pienemmassa kaupungissa, laakarilla ei ollut autoa joten ambulanssina toimi minikokoinen taksi. Klinikalla oli keraantynyt yhta jos toista kulkijaa nukkumaan riisihattu paassa kun oli tyhjia peteja. Kun makoilin siella alkeellisella klinikalla piuhoissa lupasin etten enaa samanlaiseen tilaan aio itseani ehdointahdoin tunkea työn takia. Kun sielta selvisin oli aika onnellinen olo, sinne jai stressi.

    1. Ihana kertomus uuden suunnan ottamisesta elämässä! …vaikka tapahtuma tuskin oli erityisen ihana.

  11. Olipa hieno kirjoitus! Samaistuin moneen kohtaan. Mursin reisiluuni tapaturmassa pari viikkoa sitten ja samat kiputunteet, ”olisi voinut käydä huonomminkin” -onnellisuus ja toisaalta pakollinen pysähdys hirveen kiireen keskellä päällä just nyt täälläkin. Mitään tuollaista/tällaista ei tietenkään kenellekään toivo, mutta kun niin käy, tekee hyvää joutua opettelemaan ihan uudenlaista arjessa selviytymistä.

  12. Oi oi ja auts! Kaikkea sitä sattuu, mutta monesta asiasta selviää kun pitää pään pystyssä ja muistaa keskittyä niihin aurinkoisiin juttuihin :)

  13. Hieno kirjoitus, kiitos kun jaoit tämän kokemuksen! Niinhän se todellakin usein on, että vasta kun on tapahtunut jotain ikävää, osaa ensinnäkin olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja siitä, mitä EI tapahtunut, ja toisekseen uskaltaa mennä ja tehdä asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Itselläni on myös ihan samanlaisia kokemuksia. Joskus sitä vaan tarvitsee pientä tai vähän suurempaakin ravistelua!

  14. Tapaturmat ja sairaudet ovat pysäyttäviä ja pelottavia. Etenkin siinä vaiheessa kun ei ihan tiedä, että miten tässä käy.
    Toinen ajatus aiheeseen liittyen: ihminen on kyllä aika sopeutuva otus – toisaalta monessa tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua ja selviytyä. Ulkopuoliset saattavat surkutella ja pahimmillaan kommentoida, että miten sä jaksat tai kestät, mutta pakkohan se on, päivä kerrallaan. Ja toki, usein pahassakin tilanteessa on kuitenkin valoa, eli kyllä sen kestää, ainakin jos on valoa edessäpäin.
    Pirkko / Meriharakka on viimeisimpänä kirjoittanut: Telttamajoitus ja ihana jälkiruoka!My Profile

    1. Toi on ihan totta, että jos ei ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa ja sopeutua, niin ulkopuolisten surkuttelu saattaa tuntua jopa vähän kummalliselta.

  15. Vetää aika hiljaiseksi. Uskomaton tarina ja upeasti kirjoitettu! Kun on lueskellut sun vuorikiipeily- ja haikkauspostauksia, ei koskaan uskoisi, että taustalla on tällainen tarina. Sulla tuntuu olevan asennetta, jonka avulla varmasti pärjää elämässä vieläkin pidemmälle kuin oot jo päässyt! Kiitos, että jaoit tämän tarinan. :)

  16. Kiitos tämän tarinan jakamisesta <3 Elämän tarjoamilla tragedioilla on usein se vaikutus, että uskaltaa ottaa uuden suunnan.

  17. Hieno tarina kokonaisuudessaan, ja hienoa että jaat sen kaikille silmiä avaamaan. Itse olen päätynyt ulkomaille, tai saanut oikeasti aikaiseksi lähteä, vähän samanlaisista syistä. Lapsi syntyi yllättäen sairaana ja vuotta myöhemmin kun hän oli täysin parantunut, toteutimme jo unohtuneen haaveen ulkomaille muutosta. Elämä on lahja, joka voidaan ottaa koska tahansa pois, joten mieti miten haluat sen viettää, tämä oli se opetus. :)

  18. Hieno kirjoitus kertakaikkiaan. Peruspositiivinen asenne on avain onnellisuuteen, mutta mua sykahdytti erityisesti se, miten tarkea rooli laheisilla ja ystavilla on sen saavuttamisessa.

  19. Voi miten liikuttava tarina, tai koskettava olisi kai tällä kertaa osuvampi sana.. Olet niin oikeassa siinä, että ihmiset valittavat usein turhasta. Ei varmasti ollut helppoa toipua tuollaisesta onnettomuudesta, mutta asenne sulla oli ja on kohdallaan.

  20. Huih! Meni ihan kylmät väreet tätä lukiessa ja aina sitä yrittää muistuttaa itselleen että oikeesti kaikki on ihan hyvin vaikka välillä vähän **tuttaisikin.. :) Aivan huikee postaus positiivisesta energiasta, hienoa!

  21. Huh mikä tarina, mutta kiitos että jaoit tämän! Tää muistutti taas sitä, että pitäis yrittää elää päivä kerrallaan ja keskittyä niihin asioihin, mitkä on itselle tärkeitä. Onneksi selvisit pelkällä säikähdyksellä ja toivuit.

  22. Upea selvitymistarina ja nuo sun patikkaretket saa kyllä ihan uuden merkityksen :)

    On niin hienoa kuulla tällaisista ”silmienavautumisista” ja positiivisista elämänmuutoksista, kun tiedän itsekin mistä on kyse. Olin vain 18-vuotias, vasta toisella interrailreissulla kaverin kanssa Ranskassa. Meillä oli pienen budjetin rento, huoleton reissutyyli ja saavuimme viimeisellä yöjunalla yhteen ranskalaiseen pikkukylään. Monesti nukuimme yöjunissa ja leirintäalueilla, mutta oli jo pimeää ja junia ei enää kulkenut.
    Päätimme sitten laittaa telttamme juna-aseman viereen puistoalueelle ja jatkaa seuraavana päivänä matkaa ensimmäisellä aamujunalla. Nukahdimme, mutta heräsimme hetken päästä siihen, että meidän telttaan hyökättiin kirveen ja puukon kanssa. Ystäväni sai iskun kasvoihinsa ja viiltoja sormiin. Minä useita viiltoja kehoon, joista pahin isku niistä upposi selkään ja keuhkoon. En viitsi enempää kertoa yksityiskohtia tästä kauhutarinasta, mutta saimme apua läheisestä talosta, josta hälytettiin ambulanssi paikalle. Ystäväni lennätettiin helikopterilla silmäspesialistille Bordeauxiin ja silmä saatiin pelastettua. Minut kiidätettiin pikkukylän teholle, jossa keuhkoistani laskettiin verta viikon ajan.
    Puukottaja saatiin kiinni ja selvisi, että mies kärsii paranoiasta skitsofreniasta ja häntä epäiltiin parista taposta Pariisissa.
    Toivuimme molemmat hyvin, eikä mitään fyysisiä vammoja jäänyt. Henkinen puoli oli rankempi, kun piti alkaa taas luottaa ihmisiin…..

    Tapahtuman jälkeen sitä punnitsi elämää ihan eritavalla ja oli kiitollinen että oli hengissä. Kokemus antoi rohkeuden ja halun elää vahvasti oman näköistä elämää. Sitä herkistyi maailman vääryyksistä, mutta samalla löysi keinoja miten asioita voisi ainakin yrittää muuttaa paremmaksi.

    Ja kas, nyt asun Ranskassa :)
    Tiina, Kinttupolulla on viimeisimpänä kirjoittanut: Pikkuisella aurinkolomallaMy Profile

    1. Tää oli kyllä järkyttävyydessään ihan eri mittakaavassa kuin nää mut kommenteissa esiintyneet tarinat, mutta hienoa, että olet päässyt siitä noin hyvin yli! Tahallisuus olisi varmasti vaikeuttanut mulla suhtautumista tähän. Nyt kävi melkein sääliksi bussikuskia, kun liikennöitsijään yhteyttä ottaessa kuulin, että hänellä oli koviakin syyllisyyden tuntoja aiheen tiimoilta, vaikka ei tietenkään mitenkään olisi voinut onnettomuutta estää.

  23. Olipa rankka taistelukertomus. Uskomaton ajatellen sinua kun tapasimme Ullan luona Kustaankartanossa. Olin kyllä kuullut onnettomuudestasi, mutta silti.
    Juha , isoeno

  24. Olen samaa mieltä että positiivisuus auttaa paljon paremmin kuin se että valittaisi aina.
    Ehkä se ystäväsi kevätväsymys on kaamosmasennusta? siihen ei oikeasti auta mikään talvella pimeässä, ei D vitamiini eikä kirkasvalolamput, vain oikea aurigonpaiste auttaa. Sitä ei ehkä ymmärrä jos on itse aina pirteä talvisin. Olen huomannut ettei osaa ihmisistä haittaa vähävaloisuus talvisin, minua haittaa kyllä. Sopeudun paremmin jopa sateiseen säähän kuin siihen jos on pimeä päivä. Mutta ihmiset ovat erilaisia
    Susanna on viimeisimpänä kirjoittanut: CreateTrips Wienin matkaopasMy Profile

  25. Kiitos kaikille ihanista kommenteista tähän postaukseen. <3 Ihan jokaisen lukemisesta tuli entistä paremmalle mielelle ja tuntui, että tämän postauksen kirjoittaminen ja julkaiseminen todellakin kannatti. :)

  26. Jenni! Olen odottanut oikeaa hetkeä lukea tätä oikein ajan kanssa ja nyt se oli. Hui kamala mitä olet joutunutkaan kokemaan, mutta sitten taas toisaalta, onneksi selvisit ”noin vähällä”. Asenteesta kun kaikki on kiinni! Nyt mun mielissä nousi entistä korkeammalle teidän kaikki vuorten valloitukset. Oot ihan rautaa! :)
    Sanna I Siveltimellä on viimeisimpänä kirjoittanut: Thaimaan saarihyppely osa3: Auringonnousujen näyttämö, Koh BuloneMy Profile



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge